Tuleva isosisko

Olen kirjoittanut blogia aina silloin kun ehdin ja silloin kun tuntuu että on jotain kerrottavaa tai mielen päällä. Siitä johtuu myös, ettei blogin perusteella välttämättä pysty päätellä kuinka pitkällä ollaan raskaudessa tai milloin on laskettuaika. Alkuun ei haitannut, kun halusi muutenkin vielä pitää asian salassa, mutta nyt toivottavasti ollaan jo varmoilla viikoilla.

Mennään tänään (12.7.) siis jo 17+2 ja laskettuaika on 18.12.

Olen paljon kertonut minun lapsettomuuskokemuksesta, vähäsen myös mieheni ja tyttären kokemuksista. Niin ajattelin kertoa teille tänään miten meidän rakas ainokaisemme on ottanut asian vastaan.

”Pakkasukko” siirrettiin kyytiin aprillipilana, eli 1.4. Positiivisen raskaustestin tein siis jo ennen pääsiäistä. Pääsiäisenä tyttö halasi oikein lujasti ja sanoi ”Äiti, sun masu on ihan pullukka, siinä on varmasti vauva!”
Itseäni alkoi naurattaa tuo koko tilanne, koska tosiaan paljon ollaan puhuttu siitä, että äiti ja iskäkin toivoo meille toista lasta ja pikkusisarus ja että lääkäritkin on tutkinut ja yrittää auttaa. Hän on myös nähnyt kun olen tehnyt ovulaatiotestejä ja kutsuu niitä vauvatesteiksi. Joskus sanoo myös, että ne on tyttövauvatestejä, koska paketissa on paljon vaaleanpunaista. Lisäksi iltarukouksiinkin on välillä eksynyt lause, rakas Taivaan Isä, jos näet meidän perheelle ja elämälle hyväksi asian, niin anna meille vielä vauva.”

Paljon on keskusteltu myös siitä, miksi Jumala ei meille vois enää haluta vauvaa ja kuinka epäreilulta se tuntuu, että toiseen perheeseen syntyy monta lasta ja meille ei. Niin osaan samaistua tyttäremme ajatuksiin ja tunteisiin. Mutta haluan itse luottaa ja luoda hänellekin luottamusta Jumalaan ja siihen, että kaikki kuitenkin tapahtuu niin kuin on tarkoitettu ja ajallaan.

No, tuo pääsiäisen ”pullukka maha” nauratti myös sen takia, koska mun vanhemmat oli juuri silloin kylässä meillä. Äitini istui vieressä ja vaikka ei kovinkaan paljon suomea ymmärsi niin sanat ”maha” ja ”vauva” kuitenkin on tuttuja ja 1+1 niin hänhän kysyi saman tien, että onko jotain matkalla. Hehe, siinä sitten yrität sitten ”ei varmaan” tai ”ei tietääkseni”. Läpi se taisi mennä.

Tytölle lupasin varata lääkäriajan. Lääkäri voi sitten katsoa, onko mahassa vauva vai ei.

Sitten kun nt-ultra koitti niin mies ja tyttö oli silloin päivän poissa ja palasivat vasta myöhään illalla kotiin. Olin leiponut mansikka-mustikka-kakun ja juotiiin siinä illalla sitten juhlateet. Kun kysyin tytöltä, mitä me voitais tänään juhlia niin hän ei keksinyt mitään, paitsi että viikonloppu alkaa. Halusin antaa vinkin ja pääsin vaan sanomaan, että olin luvannut varata lääkäriajan… Niin hän huusi jo päälle ”Sun mahassa ON vauva! Mä tiesin!”

Siitä alkoi melkoinen riemutanssi olkkarissa. Hän hyppi ja pyöri ja nauroi ja tuli halaamaan ja jatkoi sitten pomppimista. Vaikka kello oli jo paljon niin serkulle ja tädeille piti vielä soittaa samana iltana ja parhaalle eskarikaverillekin lähti vielä ääniviesti whatsappissa.

Isovanhemmille Saksaan soitettiin sitten seuravana päivänä.

Tyttö on edelleen aivan täysillä mukana. Taputtaa mahaa, kyselee tunnenko liikkeitä ja on itsekin jo niin tuntemassa niitä vatsan päältä <3 Hän on piirtänyt ja maalannut tulevalle sisarukselle kuvia ja on eskarissakin piirtänyt meidän perheessä kuvan, jossa on äiti, iskä, hän ja vauva.

Tulevan perheenjäsenen sukupuoli kun ei vielä ole tiedossa niin tyttö toivoo, että se on tyttö tai poika. Helppohan siihen on yhtyä <3

Neuvolalääkäriin päästiin 17+0 koko perheen voimalla, kun kaikki on lomalla. Terkkari vähän lupaili, että lääkäri saattaa hyvinkin ultrata. Ja niin kävi, mies ja tyttö näkivät ensimmäistä kertaa, miten pienokainen liikkuu ja sydän pumppaa.

Nyt odotellaan rakenneultraa, joka on vasta elokuussa ja toivotaan, että pienokaisella on kaikki hyvin.

Ultra 12+2

Vihdoinkin. 12+2. Ja jännittää. Mies ei pääse tähänkään ultraan mukaan, oli jo silloin Naistenklinikan varhaisultrassa työmatkalla. Ja nyt taas. Harmittaa. Olisi ehkä helpompi mennä jos tuki olisi mukana. Miten kestän, jos ei kaikki olekaan kunnossa?

No, työpäivän keskellä livahdan ruokatunnilla meidän alueen omaan sairaalaan. Luksusta, ei mitään junailua Helsinkiin tai pyöräilyä ja kävelyä. 10min työpaikalta autolla. Vaikka on hirveesti tehty laajennuksia ja uudistusta niin synnytysosasto on samassa tutussa paikassa kuin 7 vuotta sitten esikoisen odotusaikana. Tuntuu hyvältä kävellä samoja portaita kuin silloin. Ja myös samoja portaita kun silloin, kun lähdettiin ensimmäisiin tutkimuksiin. Nyt sitten on ihana syy mennä odottamaan omaa vuoroa tonne odotustilaan.

Olen vartin verran etuajassa. Ja minuutit matelee. Miten voi kestää näin kauan. Tuijotan kelloa. Yritän ajatella jotain muuta kuin tulevaa ultraa, mutta en siinä onnistu. Mitenköhän nämä muut, jotka täällä odottaa? Toivottavasti heillä on kaikki hyvin, toivottavasti ei heidän tarvinnut käydä pitkiä hoitoja.

Sitten ovi aukeaa ja nimellä kutsutaan. Esitellään. Kysytään vointia. Annan äitiyskortin. Siinäkin kommentoidaan PAS-merkintää. Ei siinä mitään, meidän raskaudesta on tarkasti tiedossa, milloin se on alkanut ja näin myös laskettu aika on helppo selvittää, sitä ei sitten tarvitse ainakaan muuttaa. Jutellaan seuloista ja niskaturvotuksesta. Kerron, ettei tieto vammasta muuta suhtautumista lapseeni tai raskauteen. Jos ultrassa jotain näkee niin saa tutkia lisää, jotta osaisimme mahdollisimman hyvin valmistautua tulevaan. Mutta mihinkään ylimääräiseen tutkimukseen ei ilman syytä olla menossa. Jokainen lapsi on erityinen ja tervetullut elämäämme.

Sitten pääsenkin jo tutkimustuolille.
Ultra tehdään mahan päältä.

Siellä pikku kaveri näkyy. Käydään läpi sydän, aivot, munuaiset, mahalaukku, virtsarakko, jalat, kädet, selkäranka jne. Niskaturvotus on ainakin tämän ultran ja mittauksen perusteella ihan normirajoissa. Näkyy liikkeitä, pyörimistä. Jalkoja ojennetaan ja kädet vilahtaa siellä sun täällä. Kaverilla taitaa olla kaikki hyvin. Pari kyynel taas valuu. Jännitys vähän helpottaa. Kätilölle sanon monta kertaa, ettei hän voi kuvitellakaan, kuinka ihana hetki tämä on. Hän on varmasti kuullut saman lauseen monta kertaa.

Luotan tähän meidän pakkasukkoon tällä hetkellä niin paljon, että soitankin esimiehelleni ja hänen esimiehelle. Kerron raskaudesta ja alustavasta aikataulusta. Pelkäsin turhaan miten uutiseen suhtaudutaan. Onnitteluja tuli ja kysyttiin vointia. Ja tottakai samaan syssyyn myös toivottiin, että mietin minulle mahdollisia sijaistusehdokkaita. Talon sisältä pitäisi löytyä…

Takaisin työpaikalla kirjoitan mailin mun tiimikavereille. Kirjoitan tiimin kasvusta ja kasvattamisesta, sillä me ollaan pitkään keskusteltu, että tarvittaisi vahvistusta. Mutta jokainen heistä kyllä sitten ymmärsi, mistä on kyse ja onnitteluja tuli heiltäkin.

Edelleen hieman hirvittää, mitä jos tämä kuitenkin menee kesken ja joudun nyt jo niin monelle sitten selittämään mitä on tapahtunut? Se on varmasti rankkaa, mutta toisaalta olen niin tiiviisti heidän kanssa tekemisessä päivittäin, että pidemmän poissaolon haluaisin heille joka tapauksessa selittää.

Tällä hetkellä siis kaikki hyvin <3