Synnytys

Olen ollut aika hiljaa tässä blogissa. Syy on helppo arvata. Meille on syntynyt vauva. Tässä vähän tarkemmin meidän synnytyksestä:

Oltiin jo lähellä laskettuaikaa ja alkoi jännittään, meneekö taas yli. Yritin orientoitua siihen, että voi helposti mennä se viikko tai kaks yli, mut kovasti toivoin, että syntyisi aikaisemmin. Olo oli hieman tukala ja vauvan pää painoi kävellessä jotakin hermoa niin, että välillä lähti jalat alta. Onneksi ei kuitenkaan molemmat jalat samaan aikaan vaan yleensä vain oikea jalka. Pysyin siis aina pystyssä. Muuten vointi oli aika hyvä, aamuisesta pahoinvoinnista ja yöllisistä vessareissuista huolimatta. Kuntosalilla pystyin käymään vielä 4pv ennen synnytystä ja uintikin oli ohjelmassa loppuun asti. Siinä tosiaan jännitti se, että vedet menee uimahallista :D

Mutta joo, harkkasuppareita -ilman kipuja – on ollut pitkään. Muita synnytystä ennustavia oireita ei ole ollut. Oli 15.12. ja mies maalas mun mahan. Sanoin, että ehdit varmaan vielä monta kertaa maalaan. Vieraita kävi ja niillekin sanoin, että yli menee kun ei vielä mitään merkkejä ilmassa. No toisin tosiaan kävi.

Ma 16.12. oli ihan raivoisa siivouspäivä. Imuroin ja moppasin, siivosin vessat ja eteisen peilit, hakkasin ulkona mattoja. Vointi siis oli todella hyvä ja energinen ja niin otti päästä että tosiaan 2pv enää laskettuaikaan ja kaveri riehuu mahassa, tulispa riehumaan mahaläskin toiselle puolelle. Tässä vaiheessa voin kertoa, että kiloja on tullut n 7-8 raskausaikana, eli ei juurikaan mitään. Samoin oli esikoisen aikana.

Naapuri tuli juttelemaan kun olin just ulkona hakkaamassa mattoja. Juteltiin niitä näitä ja sanoin hänellekin, että ootetaan vielä ja ollaan varmaan jouluaattona synnyttämässä.

Siivouksen jälkeen kahvia ja suklaata. Kuuluisista kolmesta ”s”:stä siis kaksi korttia jo käytetty. Illalla vielä kolmas?!

Pakkasin illalla kuntosalikamppeet seuraavalle päivälle valmiiksi. Miehen piti lähteä aamulla aikaisin töihin Espooseen ja itse kävisin viemässä tyttö kouluun ja jatkaisin siitä sitten salille. Mutta toisin kävi.

Heräsin tytön vierestä 1.30. Alkuun en oikein edes tajunnut mihin heräsin ja torkkuilin tunnin kunnes ymmärsin, että kyllä nyt supistaa. Ja supistaapa jo todella tiheästi ja säännöllisesti! Nousin ja aloin kirjaan ylös välejä. 3-7min välein. Välillä vain 2min välein. Mutta hyvin pystyy olemaan ja vedet ei vielä mennyt. Ei kai nyt synnytys lähde vielä käyntiin? Varmaan vain harjoitussupistuksia. Katsotaan miten tilanne etenee. Varmaan pääsen kohta takas nukkumaan.

No välit oli koko ajan hyvin tiheitä ja kipukin voimistui pikkuhiljaa. Mutta itse niin nautin. Synnytys lähti käyntiin. Olen kotona. On aivan hiljaista ja pimeä. Jouluvalot päällä ikkunoissa ja kuusessa. Rauhallinen tunnelma. Tätä olin niin toivonut. Sain olla vauvan kanssa aloittamassa tätä matkaa. Rupesin myös kirjamaan vauvan liikkeitä kun halusin olla varma, että hänellä kaikki hyvin. Ja säännöllisesti liikkuikin.

Viiden maissa soitin sairaalaan, että mitäköhän kannattaa tehdä, joko me tultais? Ja sama suhtautuminen kuin esikoisen synnytyksessä. Olen niin rauhallinen puhelimessa että toisessa päässä ei uskota että olen synnyttämässä. No, päätin, että tässä kannattaa aloittaa päivä ja herätellä ainakin mies. Sillä varmaan kestää vähän ennen ku ollaan lähtövalmiudessa ja tyttökin pitää saada hereille ja kaverille ennen ku mennään sairaalaan.

Menin istumaan miehen viereen sängyn päälle ja hän kysyi paljonko kello. 5.30. Kysyi multa olenko nukkunut ollenkaan. Vastasin että oon ollut hereillä 1.30 asti ja supistelee. Aijaa. Enkö sitten tänään mene töihin? No et, tässä varmaan vois kohta lähteä sairaalaan.

Hän nousi ylös ja olin laittanut aamupalat hänelle ja tytölle. Olin laittanut auto lämpenemään, pakkasin viimeiset kamppeet sairaalakassiin. Mut olin oikeassa. Hän sitten söi rauhassa. Pakkasi omat jutut (esim läppäri :P ) ja sitten meni vielä suihkuun… Tyttö taas nousi todella reippaasti kun herättelin ja sanoin, että pikku veli taitaa tänään syntyä.

No klo 6 ja olin jo todella kipeä, ettei supistusten aikana enää voinut oikein muuta ku keskittyä ja hengittää. Soitin tytön kaverin äidille. Heidän kanssa oli puhetta, että voitais tuoda tyttö heille kun synnytys käynnistyy. Aloitin puhelun ”Hyvää huomentapäivää, me voitais tuoda tyttö kohta teille.” Toisessa päässä oltiin herätty mun puheluun, mutta tajuttiin onneksi tilanne ja mun hyvin lyhytsanaisen viestin takana oleva syy.

6.45 oltiin heidän pihassa ja 7.15 kirjattu sisään sairaalaan. Automatka, vaikka on vain muutaman kilometrin, oli todella tuskainen. Just ku ei pystynyt olemaan pystyssä vaan lytyssä istuma-asennossa.

Tutkimushuoneessa ehdittiin olla vain muutaman minuutin, sillä olin jo 6cm auki ja meidät ohjattiin suoraan saliin. Kätilö vaikutti nuorelta, reippaalta ja mukavalta.
Toiveita kysyttiin ja mitä kivun lievitystä. Otetaan kaikki koko rahan edestä. Aloitettiin jumppapallolla ja ilokaasulla ja samalla jo puhelu anestesialääkärille, että epiduraali synnytyssaliin 1. Kätilö aloitti valmistelut ja jouduin makuuasentoon. Kivut monikertaistui siihen nähdä mitä olivat pystyssä. EN edes enää pystynyt hengittää ilokaasua vaan keskityin vain kipuun. Kätilö kävi aina välillä viereisessä salissa, jossa oltiin jo ponnistamassa. Silloin mies kokeili ilokaasua ja lähti leijaileen.

Toinen puhelu lääkärille, että tässä olis tarvetta kiireelliselle epiduraalille salissa 1, milloin ehdit tänne. No, vastaus taisi tyydyttää kätilöä ja pian tulikin lääkäri. Muutama supistus vielä ja sitten kipu oli aikalailla poissa. Pissalle kannustettiin, mutta ei tullut mitään niin katetrilla otettiin se homma haltuun. Kalvot edelleen kiinni, pää aika ylhäällä. Kysyin, saanko olla pystyssä. Sain. Ja jumppasin. Teki niin hyvä olla pystyasennossa. Tunsin koko ajan missä mennään. Kohta puhkaistiin kalvot, kysyttiin vielä haluanko pudentaalipuudutteen ja vähän epäröin mutta sanoin ei, hän lähti ja vauva alkoi laskeutua. Mies soitti läppäriltä klassista musiikkia ja juteltiin kaikenlaista. Kätilö jätti meidät tosiaan lähes koko ajan keskenään ja niin myös nyt. Hän sanoi vaan, että soita sitten kun on tarvetta tai tuntuu että pitää ponnistaa. No siinä 10.15 soitin kelloa, katsottiin tilanne ja h-hetki oli käsillä. Sain olla polvillaan ja kokeilla ponnistamista. Mies sai tehtäväksi soittaa toista kätilöä siinä vaiheessa kun vauva syntyy. 10.26 aloin ponnistaan ja saman tien kätilö totesi miehelle, että nyt. Mies yllättyi taas ja varmisti vaan että nytkö vauva syntyy? Kätilö, kyllä, nyt. Ja niin se menikin, vauva syntyi vain muutamalla ponnistuksella 6 minuutissa klo 10.32. Hyvin rauhallisesti ja ihanasti. Kätilö sanoi, että pää on jo puoleksi ulkona. Mä vaan että IHANA. Sitten pää oli siinä. Kätilö sanoi, että voi oot höppänä. Ajattelin, ai muako se tarkoittaa ku sanoin että IHANA. No ei, vauvaa tarkoitti kun se yritti jo parkaista ennen ku oli edes kokonaan syntynyt. Sitten seurasivat hartiat. Sitten loput. Siinä hän olikin jo. Tosiaan koko synnytys, ekoista supistuksista ihan siihen asti ku vauva syntyi sujui hyvin mukavasti, rauhallisesti ja aktiivisesti. Nautin (lähes) joka hetkestä. Vain ne muutamat supistukset ennen ku epiduraali alkoi vaikuttaan niin niitä vois sanoa pahoiksi. Kätilö liikuttui. Tämä oli hänen uransa kaunein synnytys. Hänenkin mielestä kaikki sujui niin rauhallisesti ja taustalla soi klassinen piano. No, toivon, että hän saa kokea vielä ihanampia synnytyksiä urallaan.

Olen samaa mieltä, synnytys oli niin lähellä sitä mitä olin toivonut. Suuri kiitos tosiaan hänelle just oikeanlaisesta tuesta ja vapaudesta. Jos olen joskus niin onnellisessa tilanteessa, että saan synnyttää vielä uudestaan niin toivon, että saan toimia samalla tavalla ja saisin yhtä ihanan kätilön!

Poika tuli. 17.12.2019 klo 10.32. Mitat 3260g ja 50cm. 10 pistettä sai.

Sain vauvan rinnallekin ja hän rauhoittui heti, katseli tarkasti. Hänellä on ihanan syvät siniset silmät ja tummat pitkät hiukset. 10 sormea ja 10 varvasta. Hän on aivan ihana. Ekat hörpyt otti pian syntymänsä jälkeen.

Sitten normijutut. Napanuoran leikkaaminen. Istukan synnyttäminen. Ompelu (sain 4 tikkiä, vaikka vain hyvin pieniä naarmuja tullut, eikä ollenkaan tuntunut kipeältä). Suihku, vessa, vaatteiden vaihto, vauvan pyyhkiminen. Aamupala. Sitten osastolle. Sama 4 hengen huone kuin 7 vuotta sitten, kuitenkin eri sänkypaikka. =)

Tästä alkoi meidän matka 4 hengen perheenä. Olemme niin kiitollisia ja onnellisia että saimme tällaisen ihana aarteen, pieni ja niin suuri ihme. Onneksi lähdettiin hoitoihin. Jos vähänkään on toivoa, että hoidot voisi onnistua niin kannustan aloittamaan. Vaikka pelottaa ja aina on mahdollisuus epäonnistua. Mutta toisaalta moni myös onnistuu. Niin myös meidän pakkasukko ja me.

Menettämisen pelko ja raskausoireet

Kyllä, osittain sama otsikko kuin joskus ensimmäisissä blogiteksteissäni.

Tilanne on muuttunut, olen nyt raskaana. Mutta tämä menettämisen pelko ei ole muuttunut miksikään. Pelkään. Joka päivä. Ja monta kertaa. En sentään koko ajan. Mutta silti. Kuulostelen vointia ihan todella tarkasti. Joka ikinen pieni vihlaisu alavatsassa antaa huolenaiheita. Tai sitten kun tuntuu siltä, että maha on sekaisin niin onko se ensioire jostain listeristä tai jostain muusta vakavasta? Silloin, kun ei saa syötyä ja juotua kunnolla kun on niin huono olo niin pelottaa, että se voisi aiheuttaa lapselle pahaa.

Flunssa ja kuume. Stressi. Liikunta. Esikoisen (pian 7v ja yli 22kg) nostaminen.

Elämä ja ihan tavallinen arki on niin täynnä kaikkea mitä voi pelätä.

Samoin pelkään, että esikoisellemme tapahtuu jotain vakavaa. Voiko oikeasti olla, että meille suodaan niin suuri lahja, että saadaan pitää kaksi lasta? Voiko niin käydä? Vai saadaanko nyt se pieni vauva, jota niin kovasti kaipasimme, ja sitten meidän ihanalle rakkaalle esikoisellemme tapahtuu jotain?

Mutta sitten taas ei voi jättää elämä elämättä. Kai nyt ihan tavallinen arki on elättävä. Flunssassa kun kuume ei nouse liian korkealle niin vauva on ihan hyvässä turvassa tuossa mahassa. Ruuan kanssa olen varovainen, mutta syön suunnilleen kuitenkin mitä milloinkin pystyn. Ja juominenkin onnistuu parhaiten illalla, jolloin tankkaan sitten nestettä oikein kunnolla. Liikunta ei ole tuntunut pahalta ainakaan vielä. Muutama juoksumetrikin on tässä tullut. Salilla olen hieman ottanut rauhallisemmin ja painoja olen pienentänyt. Työstressille en kovinkaan paljon voi. On vaan pakko kestää. Onneksi kesälomalle ei ole enää kovinkaan pitkästi.

En siis ole hysteerinen, vaikka ehkä alkutekstistä sellaisen kuvan voi saada. Mutta kuulostelen vointia ja yritän kuitenkin hieman varovaisemmin kulkea näitä ihania kuukausia.

Raskausoireita alkoi tulemaan heti plussaamisen jälkeen. Paleli monta viikkoa.
Jomotusta alavatsassa, varsinkin ensimmäiset 3-4 viikkoa. Välillä vieläkin. Matala verenpaine ja sen tuomat heikommat hetket ja hiumaus.
Parempi iho. Mulla yleensä kierron mukaiset finnijaksot niin nyt on pysynyt iho tasaisempi, vaikkakin yks ja toinen finni välillä ilmestyykin.
Hiusten (ja karvojen) kasvu on nopeutunut.
Ja sitten tämä pahoinvointi. Se alkoi ensin sillä, ettei pysty syömään mitään makeeta ja kahvin (ihana) tuoksu tuntui ihan kamalalta. Sitten alkoi jatkuva huono olo raskausviikolla 6. Syöminen vähän helpottaa, mutta se, että saa syötyä säännöllisesti edes vähäsen oli todella haastavaa. Kuitenkin pärjäsin aivan hyvin pahoinvoinnin kanssa. Olen oksentanut useammin kuin esikoisen raskaudessa, mutta silloin tuntui koko ajan siltä, että tulisi oksennus. Nyt aamut on ollut pahempia.
Väsymys. Olen nukkunut ensimmäiset viikot aina kun siihen on tullut mahdollisuus. Autossa. Junassa. Töiden jälkeen sohvalla kun lapsella on kaveri kylässä.

Mutta kaikki nuo jutut tuntuu niin pieneltä kun vihdoin ja viimein on raskaana, etten ole valittanut kertakaan kenellekään. Nautin. Ja odotan. Odotan niin kovasti että alkaa tuntuun liikkeet ja että maha kasvaa kunnolla. Odotan niin kovasti jokaista neuvolan ja ultrakäyntiä, kun voi kuunnella ja nähdä pikkuista.

Ja niin odotan sitä meidän ihmettä.