Missä muut?

Tässä olen alkanut miettiä omaa lähipiiriä. Tahaton lapsettomuus, kun on niin yleinen asia, mutta kun sitä tosiaan ei näe. Eikä sitä puhuta. Ja sitten on sitä tahallista lapsettomuutta, josta myös tosi vähän puhutaan.

Onko työkaveri, joka on naimisissa, mutta ei ole lapsia tahattomasti lapseton? Entäs työkaveri, joka on pitkään ollut parisuhteessa, mutta ei ole lapsia?

Mitä tuo toinen kaveri, joka on just eronnut, onko heillä lapsettomuus rikkonut parisuhteen tai vaikuttanut eropäätökseen?

Mikä tämä nuori mies, kaipaako lapsia ja perhettä, ei vaan ole löytänyt oikeaa kumppania?

Entäs tämä vanhempi naishenkilö, joka tekee ihan älyttömästi töitä, kun muut saman ikäiset tekee asioita lastenlasten kanssa? Hän ei ole pelkästään lapseton, vaan myös lapsenlapseton.

Onko tuo tuttu, joka alkaa myymään vauvan vaatteita ja rattaita nettikirppiksellä lapsellinen lapseton, onhan heillä tuo 10v poika. Vai onko vaan nyt tullut oikea hetki myydä tavaraa?

Usein on tuntunut siltä, että pitäisi vaan avoimesti alkaa puhumaan omasta lapsettomuudesta. Jollekin työkaverille olenkin asiasta kertonut tai jossain sivulauseessa maininnut. Mutta sillain avoimemmin en ole asiasta puhunut. Miksi?

No, siinä on muutama asia. En haluaisi että töissäkin ihmiset alkaisi tuijottamaan mun mahaa sen enempää. ”Onko nyt tärpännyt” ”Saat keskittyä töihin” ”Miten me täällä pärjättäis ilman sinua” ”Kerro ajoissa, että saadaan sinulle sijainen”

Ja sitten, miten työnantaja mahdollisesti suhtautuisi. Antaisiko vaativia tehtäviä enää, vai pelkääkö, että jäisin pois ja hommia ei saa kovin helposti siirretty keskeneräisenä jollekin toiselle? Ajattelisiko työkaverit, etten sitoudu työhön?

En halua vinkkejä. En halua lohdutukseksi tarkoitettuja lauseita, niitä kun oon saanut kuulla jo ihan tarpeeksi. En myöskään halua sääliä. Vaan läsnäoloa. Mutta en anna muille mahdollisuutta olla läsnä silloin kun sitä tarvitsen, jos en avaudu sen enempää.

Kaksoset

Joo, kyllä. Kaksoset. Mutta ei meillä.

Rakas ystäväni, ainokaisemme kummitäti laittoi jymyuutiset tekstiviestillä. Heille ei syntynytkään tällä kerralla vain yksi vauva, vaan heille tuli kaksoset! Kyllä, kaksi poikaa.

Tiesimme kyllä, että heille odotetaan perheenlisäystä, mutta kaksosuutiset hän oli pitänyt ihan kokonaan salassa.

Viesti kun tuli niin herätti kyllä niin ristiriitaisia tunteita. Hän on todella rakas ihminen minulle ja olemme aina silloin tällöin jakanut elämämme murheita ja iloja syvällisemminkin. Heillä on ennestään iso perhe, yksi heidän lapsista on kummilapsemme. Kun tiesin, että heille on tulossa taas vauva, niin ehdin asennoitua ja varautua tunteisiin ja olin oikeastaan todella iloinen heidän puolestaan. Nyt tämä yllätti kuitenkin sen verran, että ilon ja hämmennyksen keskelle mahtui myös ”miksi heille?”, ”miksi heille jopa kaksi kerrallaan ja meille ei edes yhtä?” ja tämä uhmaikäisen ”epäreilua!”. Samalla tuli heti mieleen, miten hän on joskus jopa haaveillut kaksosista ja kuinka ihana on, että tämä hänen haaveensa on käynyt nyt toteen. Ja samalla tuli hirveä huoli, kun toinen vauvoista joutui teho-osastolle. Ja mietteet, miten vanhemmat jaksavat ja miten isommat sisarukset saavat kaiken tämän vauva-arjen keskellä tarpeeksi huomiota.

Melkoinen tunteiden myllerrys.

No sain käännettyä kaikki tämmöset negatiivisemmat tunteet jotenkin positiiviseen suuntaan. Onnittelin ja tarjosin apua, jos perhe sellaista kaipaa ja minulla jotain annettavaa heidän tilanteeseen on. Kirjoitin viestin ystävälleni, että jotain hyötyäkin tästä lapsettomuudesta pitää olla – näin voin olla enemmän toisten lasten kanssa ja auttaa ystäviä.

Kun hän vastasi niin purskahdin itkuun.

”Niin ja siksipä haluan jakaa tästä onnesta niin paljon ku haluat juuri sun kans, ku tiiän että haaveilet itsekin vauvasta… <3 En halua että koet lapsettomuuden tuskaa vaan vilpittömästi nuuskutella ja nauttia vaikka sitten meidän vauvan sylissä pitämisestä, kun samalla toivon ja rukoilen sinulle myös omaa. Olen ajatellut sua usein. <3”

Arvostan. Arvostan niin suuresti, että hän, joka ei ole kokenut lapsettomuutta, uskaltaa ottaa aihetta puheeksi. Ja osaa jopa ajatella niin pitkälle ja ymmärtää, että haluaisin oikeasti nauttia vauvan sylissä pitämisestä, nimenomaan aidosti kaikkine ristiriitaisine tunteineen, aidosti ihmetellä pientä ihmettä, ihastella, tuoksutella, silittää ja hyssyttää. Ja samalla kokea myös haikeutta ja surua. Ja hän myös ymmärtää, että vaikka saisin aidosti ja vilpittömästi nauttia heidän vauvoistaan, ettei se poista omia lapsihaaveita tai lapsettomuuden tuskaa. Ja miten voi ymmärtää myös sen, että ehkä joskus tarvitsee myös sitä etäisyyttä omien tunteiden käsittelyyn, että haluaa jakaa onnestaan niin paljon ku itse haluan. Se, että antaa minulle ja tunteille niin paljon tilaa, on aivan ihmeellistä.

On ihanaa, että voi jakaa elämää rakkaiden ihmisten kanssa. Ei todellakaan tarvitse olla samassa elämäntilanteessa, jotta voi ymmärtää ja tukea toista. Aito läsnäolo <3

"Kyllä se siitä"

Jos ei itse ole kokenut lapsettomuutta niin on usein parempi vaihtoehto olla sanomatta vinkkejä ja lohdutuksia.

Kuitenkin ihan läheisetkin ihmiset – hyvää kai tarkoittavat – kommentoivat:

Olet vielä nuori. Sinulla on vielä paljon aikaa hankkia lapsia.

Teillä on yksi ihana lapsi.

Ei kaikille edes sitä yhtä anneta.

Älä ressaa.

Lähtekää lomalle, kyllä siellä tärppää.

Syö D-vitamiinia.

Pääsette nyt jo paljon helpommalla, kun lapsenne on jo näin iso.

Aloita uusi harrastus.

Älä ajattele asiaa.

En itse kaipaa sääliä. En edes oleta, että joku, jolla on helppo tulla raskaaksi tai ei halua tulla raskaaksi, ymmärtäisi. Mutta toivoisin, että minua kohdataan ja ollaan läsnä niin että toinen ymmärtää, että tämä on asia, joka vie minulta paljon voimavaroja.

Ne kommentit, lohdutukseksi varmastikin tarkoitettu, ei enää satu. Mutta minua jää harmittaan usein se, että se ihminen, jolle avauduin itselleni niin vaikeasta ja intiimistä asiasta, ei anna minun ongelmien tulla kovinkaan lähelle.

Olen todellakin oppinut arvostamaan ihmisiä, jotka aidosti haluavat kohdata. Hyviä keskusteluja on syntynyt esimerkiksi just tästä lapsettomuudesta.
Mutta samoin yritän itse olla tukena muille. Kuitenkin kaikilla on elämässään omat haasteensa ja vaikka itse ei olisi kokenut samoja vaikeuksia, niin voin kohdata, katsoa silmiin ja välittää.