Äidit ja lapset - leiri

Olenkohan ihan hullu? Osallistuin vanhollislestadiolaisten Äidit ja lapset leirille.

No ei, kuulunhan minä viiteryhmään – olen vanhollislestadiolainen ja minulla on lapsi.

Mutta juurihan siinä se ongelma on. Minulla on lapsi.
Yksi kappale.
Vain yksi kappale.

Lisäksi vauvamahat ja isommat perheet saattaa aiheuttaa kateutta, katkeruutta, surua ja ahdistusta. Ei onneksi aina, mutta tunteiden kirjo on todellakin laaja ja riippuu aina omastakin jaksamisesta. Kyllähän minä myös välillä osaan iloita siitä, ettei kaikki kärsi lapsettomuudesta ja että toisille niitä ihania ihmeitä suodaan. Ja ymmärrän, ettei toisten onni on minulta pois. Mutta silti. Tunteet on tunteet.

Saattaahan siellä leirillä olla joku toinenkin äiti, jolla on vain yksi lapsi. Mutta todennäköisesti hän on paljonkin minua nuorempi ja/tai vasta mennyt naimisiin. Ja mitä vielä todennäköisempää, hän odottaa jo toista lasta. Olen siis varmaankin yksin kokemukseni kanssa.

Mutta juuri tämän takia ajattelinkin mennä. Olen taas kerran erilainen nuori (tai ei ihan enää niin nuori). En vain tässä yhteiskunnassa, jossa kuulun jo vakaumukseni takia marginaaliin vaan myös tuon oman marginaaliryhmäni sisällä… Ajattelin, että haluan mennä juurikin sen takia, etten ole väsynyt siihen, että lapsia syntyisi paljon. Ja että minäkin voin olla väsynyt, vaikka minulla on vain yksi lapsi. Ja että minäkin käyn vaikeita asioita läpi, vaikka on vain yksi lapsi. Ja että minäkin mietin, mikä on minun paikkani ja elämäni tarkoitus. Ja että minäkin olen saanut kokea valtavaa määrä iloa ja onnea lapseni kautta.

No, miten kävi. Juuri miten kuvasin. Muilla oli isoja perheitä. Tai sitten oli yksi alle 2v lapsi, mutta toinen tulossa parin kuukauden päästä. Ja sitten oli niitäkin, joilla on omat pienet alle kouluikäiset lapset mukana ja lisäksi omat jo aikuiset tyttäret lastensa kanssa ovat myös leirillä. Juuri niin perinteinen kaava. Vai oliko sittenkään?

Kyllä siinä kun keskusteltiin asioista ja eri elämäntilanteista ja vaiheista, niin kävi niin vahvasti ilmi, kuinka erilaiset taustat ja tarinat meillä kaikilla on. Ja että jokainen meistä kantaa omia murheita ja kokee iloa eri asioista. Ja tuntuipa hassulta, mutta minäkin erilaisen tarinani kanssa tulin kuulluksi ja ehkä joku ymmärsikin aavistuksen verran, vaikkei samaa olisikaan kokenut.

Ja olipa sitten vielä yksi yllätys. Meille piti alustuksen reilu 50v äiti, jolla on yksi biologinen lapsi. Tämä biologinen lapsi on jo yli 30v ja on jäänyt ainokaiseksi, vaikka lapsia olisi otettu vastaan ilomielin enemmänkin. Kylläpä tuntui lohduttavalta, että joku muu tietää, miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen. Ymmärtää, miten tuntuu siltä, ettei kuulu joukkoon, ettei kukaan ymmärrä yhden lapsen perheen vaikeuksia ja murheita, lapsettomuuden tuskaa kun samalla iloitsee siitä yhdestä ihanasta aarteesta ja miten vaikealta voi välillä tuntua rakentaa se oma identiteetti ja polku, kun se ei menekään perusreittiä pitkin.

Leiri oli oikein onnistunut ja olo oli hyvin rentoutunut ja virkistynyt. Ennen kaikkea iloitsin siitä, että tyttöni sai uusia kavereita ja hän sai olla yksi muiden keskellä.

Lapsikeskeisessä yhteisössä

Ajattelin, että kirjoitan vain lapsellisen lapsettomuudesta, enkä ala avaan elämääni sen kummemmin. Kuitenkin lapsettomuuden kokemuksiin liittyy paljon myös muu elämä ja kontaktit. Joten hieman myös toista asiaa mun elämästä.

Ensimmäisessä blogitekstissä jo käy ilmi, että olemme konservatiivisia. Itseasiassa olemme vanhollislestadiolaisia. Itse tein ratkaisun yhteisöön kuulumisesta aikuisiän kynnyksellä, en siis ole lestadiolaisperheestä itse. Mieheni taas on syntymästään asti ollut lestadiolainen, joskin hänenkin perhe ei oikein täytä vanhollislestadiolaisen perheen stereotyyppejä. Sisaruksia reippaasti alle sen, mitä lestadiolaisiin yleensä yhdistetään, on avioero.

Me kuitenkin oltiin yhteisössä ihan tavallinen seurusteleva pari siihen asti kunnes mentiin naimisiin. Muutettiin silloin vasta yhteen. Mulla opinnot vielä kesken. Yhteisössä tieto tai ainakin oletus, että emme käytä ehkäisyä. Oletus siis, että tulen jossain vaiheessa - enemmän tai vähemmän nopeasti - raskaaksi. Kyllä jotkut tädit katselivat mahaa ja kyllä se jossain vaiheessa tuntui pahalta, sillä en tullut raskaaksi. Silloin kuitenkin kuului vielä yhteisön lapsettomiin. Heitä on ja hekin ymmärsivät, miltä tuntuu kun lapsi- ja perhekeskeisessä yhteisössä on ilman lapsia.

Lapsellisten suhtautuminen vaihteli. Ehkä jotkut ajatteli, että käytämme ehkäisyä, olemme niinkin itsekkäitä, että haluamme ensin opiskelut saattaa loppuun ja saada vakinaisia työpaikkoja. Jotkut ajatteli ehkä, että me ollaan ihan tyytyväisiä tai että meidän ainakin kannattaisi olla tyytyväisiä siihen, ettei perhe ala heti kasvaan. Saadaan hetki olla kahdestaan ennen kuin alkaa pitkät ja rankat ruuhkavuodet. Jotkut olivat ehkä kateellisia, kun itse synnyttivät vuoden välein ja me vaan huolehdittiin itsestämme. On aikaa työlle, huushollille, harrastuksille. Taloudellisesti helppoa. Muutenkin muiden ihmisten silmin meidän elämä on ollut varmaan helppoa. Itse olen nuoressa elämässäni oppinut, ettei muiden elämän tuskaa kannata arvioida, varsinkaan jos ei tunne heitä.

Muut lapsettomat ainakin osittain ymmärsivät omia tunteita. Ei kuulu isoon joukkoon. Ei ole sanottavaa naisten illoissa. Ei ole sanottavaa aikuisten illoissa. Ei ole yhteistä kahvipöydän ääressä.

Mutta silloin oli yhteistä lapsettomien kanssa.

Sitten tulinkin raskaaksi. Yllättäen ja luomusti. En enää itse uskonut siihen. Elimme hetkessä tavallisten ja tavallisten vanhollislestadiolaisten nuorten parien vanhemmuutta. Kaikki on uutta. Keskustellaan vaipoista, imetyksestä, nukkumisesta, ensimmäisestä hymystä, rokotuksista. Pääsi osallistuun muiden kotiäitien kahvihetkiin keskellä arkiviikkoa.

Mutta tämäkin vaihe loppui jo pian. Palasin töihin lapsen ollessa vielä alle yksi vuotta. Enkä ole tullut raskaaksi sen jälkeen. En enää pääse muiden äitien kanssa tutuksi, sillä olen töissä silloin kun he kokoontuvat. Enkä kuulu enää lapsettomiin, sillä minulla on lapsi.

Joukko, jonka kanssa yhteisössä tuntee suoraan yhteenkuuluvuuden tunnetta, on pienentynyt ihan hirveesti. Samassa elämäntilanteessa olevia on todella vähän. Toisaalta tämä on ollut meille rikkaus, sillä olemme tutustuneet meitä paljon vanhempiin ihmisiin, joilla lapset on jo muuttanut pois kotoa. Heiltä saa paljon perspektiiviä elämään. Olen kiitollinen siitä.

Ja meidän tuttavapiiriin kuuluu oman yhteisön ulkopuolelta paljon ihmisiä. On työkavereita ja lapsen päiväkotikavereiden vanhempia. Siitäkin olen todella kiitollinen.