Lapsikeskeisessä yhteisössä

Ajattelin, että kirjoitan vain lapsellisen lapsettomuudesta, enkä ala avaan elämääni sen kummemmin. Kuitenkin lapsettomuuden kokemuksiin liittyy paljon myös muu elämä ja kontaktit. Joten hieman myös toista asiaa mun elämästä.

Ensimmäisessä blogitekstissä jo käy ilmi, että olemme konservatiivisia. Itseasiassa olemme vanhollislestadiolaisia. Itse tein ratkaisun yhteisöön kuulumisesta aikuisiän kynnyksellä, en siis ole lestadiolaisperheestä itse. Mieheni taas on syntymästään asti ollut lestadiolainen, joskin hänenkin perhe ei oikein täytä vanhollislestadiolaisen perheen stereotyyppejä. Sisaruksia reippaasti alle sen, mitä lestadiolaisiin yleensä yhdistetään, on avioero.

Me kuitenkin oltiin yhteisössä ihan tavallinen seurusteleva pari siihen asti kunnes mentiin naimisiin. Muutettiin silloin vasta yhteen. Mulla opinnot vielä kesken. Yhteisössä tieto tai ainakin oletus, että emme käytä ehkäisyä. Oletus siis, että tulen jossain vaiheessa - enemmän tai vähemmän nopeasti - raskaaksi. Kyllä jotkut tädit katselivat mahaa ja kyllä se jossain vaiheessa tuntui pahalta, sillä en tullut raskaaksi. Silloin kuitenkin kuului vielä yhteisön lapsettomiin. Heitä on ja hekin ymmärsivät, miltä tuntuu kun lapsi- ja perhekeskeisessä yhteisössä on ilman lapsia.

Lapsellisten suhtautuminen vaihteli. Ehkä jotkut ajatteli, että käytämme ehkäisyä, olemme niinkin itsekkäitä, että haluamme ensin opiskelut saattaa loppuun ja saada vakinaisia työpaikkoja. Jotkut ajatteli ehkä, että me ollaan ihan tyytyväisiä tai että meidän ainakin kannattaisi olla tyytyväisiä siihen, ettei perhe ala heti kasvaan. Saadaan hetki olla kahdestaan ennen kuin alkaa pitkät ja rankat ruuhkavuodet. Jotkut olivat ehkä kateellisia, kun itse synnyttivät vuoden välein ja me vaan huolehdittiin itsestämme. On aikaa työlle, huushollille, harrastuksille. Taloudellisesti helppoa. Muutenkin muiden ihmisten silmin meidän elämä on ollut varmaan helppoa. Itse olen nuoressa elämässäni oppinut, ettei muiden elämän tuskaa kannata arvioida, varsinkaan jos ei tunne heitä.

Muut lapsettomat ainakin osittain ymmärsivät omia tunteita. Ei kuulu isoon joukkoon. Ei ole sanottavaa naisten illoissa. Ei ole sanottavaa aikuisten illoissa. Ei ole yhteistä kahvipöydän ääressä.

Mutta silloin oli yhteistä lapsettomien kanssa.

Sitten tulinkin raskaaksi. Yllättäen ja luomusti. En enää itse uskonut siihen. Elimme hetkessä tavallisten ja tavallisten vanhollislestadiolaisten nuorten parien vanhemmuutta. Kaikki on uutta. Keskustellaan vaipoista, imetyksestä, nukkumisesta, ensimmäisestä hymystä, rokotuksista. Pääsi osallistuun muiden kotiäitien kahvihetkiin keskellä arkiviikkoa.

Mutta tämäkin vaihe loppui jo pian. Palasin töihin lapsen ollessa vielä alle yksi vuotta. Enkä ole tullut raskaaksi sen jälkeen. En enää pääse muiden äitien kanssa tutuksi, sillä olen töissä silloin kun he kokoontuvat. Enkä kuulu enää lapsettomiin, sillä minulla on lapsi.

Joukko, jonka kanssa yhteisössä tuntee suoraan yhteenkuuluvuuden tunnetta, on pienentynyt ihan hirveesti. Samassa elämäntilanteessa olevia on todella vähän. Toisaalta tämä on ollut meille rikkaus, sillä olemme tutustuneet meitä paljon vanhempiin ihmisiin, joilla lapset on jo muuttanut pois kotoa. Heiltä saa paljon perspektiiviä elämään. Olen kiitollinen siitä.

Ja meidän tuttavapiiriin kuuluu oman yhteisön ulkopuolelta paljon ihmisiä. On työkavereita ja lapsen päiväkotikavereiden vanhempia. Siitäkin olen todella kiitollinen.