Mitä jos onnistuukin?

Niin odotan hetkeä, että raskaus on alkanut ja saan tuijottaa kahta viivaa. Mieluiten tietenkin vielä kaksi lähes samanvahvuista viivaa. Ja niin odotan sitä hetkeä, että näen ensimmäistä kertaa tulevaa vauvaa ultran kautta. Ja jatkan vielä, niin odotan sitä, että maha alkaa kasvaan niin paljon, että ensimmäiset ihmiset alkaa kyselemään kuulumisia ja ’onko jotain erityisiä suunnitelmia’, johon voin sitten vastata, että taitaa tulla vähän pidempi loma. Ja vielä enemmän odotan sitä hetkeä, kun raskaus on turvallisemmassa vaiheessa ja saamme kertoa uutisia meidän rakkaalle esikoisellemme.

Mutta sitten alkaakin se jännittävä osuus. Miten ihmiset reagoi uutiseen. ”Kylläpä on ihanaa, että saatte esikoisellenne sisaruksen. Kuinka vanha hän nyt olikaan? Ajaa, no olipa jo korkea aika.” Tai ”On kyllä iso ikäero, ei lapset tuu enää leikkimään yhdessä” tai ”Oliko pakko just nyt kun töissä on niin paljon kiirettä?” tai ”Tää oli tarkkaan suunniteltu, ettei tarvi olla kantamassa vastuuta siitä kehittämistyöstäsi, joka siirtyy silloin toteutukseen” tai ”teillä alkaa koko rumba nyt alusta, oisitte heti tehnyt toisen perään”. Tai sitten, jos joku onkin tiennyt haaveestamme ”Mähän sanoin, että onnistutte vielä”.

Mitähän kaikkea ihmiset oikein sitten päästää suustaan? Varmaan ihan yhtä hyviä kommentteja kun nytkin.

Pitääkö sitten vaan vastata yhtä hyvin?

Että ”onhan tämä ajankohta suunniteltu juttu, kun yritystä takana yli 6 vuotta”.

Tai ”Itseasiassa kävin hakemassa masuasukin kun mies oli työmatkalla Espanjassa.”

Tai ”Joo, ei me olla onnistuttu tässä, mutta lääketiede kyllä.”

Pystyyköhän edes ihan normi onnitteluun vastamaan vaan, että kiitos. Siinäkin tulisi ehkä olo, että pitäisi sanoa jotain hoidoista. Olo, että onnittelut ei kuulu mulle tai meille. Koska ei me olla tehty tätä vauvaa vaan lääkärit. Joo, tiedän, kyllä meilläkin oli omat –myös aika isot osuudet- hoidoissa, mutta silti. Tätä kaveria ei tehty mitenkään romanttisella tavalla saunaillan päätteeksi. Vaan piikittämällä, kellottamalla ja itsetyydytyksellä. Matkustamalla Helsinkiin niin yhdessä kuin erikseen työpäivän aikana.

Osa tutuista tietää hoidoista. Mutta heitä on tosiaan niin vähän, että yhden käden sormilla voi laskea. Helpompi on suhtautua heihin, kun tietävät. Sitten on paljon ihmisiä, esim työkavereita, samassa harrastuksessa kulkevia, päiväkotituttuja jne. He eivät edes tiedä, että on ollut yritystä takana. Heihinkin on helppo suhtautua. Mutta sitten on myös heitä, jotka tietää, että olemme pitkään haaveilleet perheenlisäyksestä. Mutta eivät kuitenkaan tiedä mitään tutkimuksista ja hoidoista.

No, siihen hetkeen on kuitenkin vielä aikaa. Ei ehkä tule koskaan. Turhaan siis murehdin etukäteen.

Kuultu - taas

Nyt on onneksi tunnemyrsky jo hieman laantunut. Jos olisi heti kirjoittanut niin olisin ollut liian kiukkuinen, vihainen ja kyyneleiden läpi ei olisi nähnyt tietokoneen näyttöä kunnossa.

Jos itsekin kärsitte jollain lailla lapsettomuudesta niin olette varmaankin törmännyt ärsyttäviin tai jopa aivan älyttömiin ajattelemattomuuksiin. Lauseet tai kysymykset voivat tulla ihan tuntemattomilta, työkavereilta, hyvän päivän tutuilta, ystäviltä tai omasta lähipiiristä.

Puhujan roolista riippuen olen tähän asti pystynyt suhtautumaan omasta mielestä aika hyvin näihin kommentteihin.

Välillä olen sanonut suoraan, ettei toista lasta ole yrityksistä huolimatta vielä tulossa.

Välillä olen ajatellut, että puhuja yritti vain lohduttaa.

Välillä taas annoin anteeksi sillä perusteella, ettei toinen vaan voi ymmärtää.

Välillä olen paennut valheella, ettei olla mietitty eikä suunniteltu perheenlisäystä sen enempää, että kattellaan joskus tulevaisuudessa.

Tosiaan tilanne riippuu aika paljon siitä, kuinka läheinen ihminen on kyseessä ja kuinka paljon siinä tilanteessa jaksaa avautua. Tunteet on pysynyt kuitenkin aina aika tasaisina ja elämä on jatkunut seuraavasta hetkestä eteenpäin ihan normaalina.

Nyt olikin sitten hieman yllättävä tapaus. Ajattelemattomuus, ei varmaankaan ihminen halunnut satuttaa. Mutta sattuipas aika kovasti:

Olimme kylässä ystäväperheessämme, johon oli syntynyt kaksoset keväällä. Perhe on läheinen ja tiedämme myös ystäviemme vanhempia ja sisaruksia. Nyt oli niin, että kaksosten toiset isovanhemmat tuli paikalle. Heillä vain 3 lasta, vaikka toiveissa oli isompikin perhe. Sama vakaumuskin löytyy. Luulis, että tuskat on muistissa jollain lailla. Mutta ei.
Minulla siis toinen kaksosista sylissä ja vaarilla toinen. Istuttiin vierekkäin. Vaari kysyi, missä meidän lapset on. Vastasin, että meillähän on vain yksi tyttö, joka silloin oli just leikkimässä toisessa huoneessa. Vaari siihen, että eikö tyttö olekin jo 4 tai 5? Korjasin, että täytti juuri 6 vuotta. Ja sitten pamaus ”Oho, ettekö siinä aikana saaneet mitään muuta aikaiseksi?”
Huh. Onneksi ympärillä oli sen verran muita meille tuntemattomiakin ihmisiä ja lapsia, että sain pidetty itseäni kasassa. Ja onneksi tämän vaarin vaimo pelasti mut, joka jäin siinä hetkeksi sanattomiksi, että ”itsekö olet oikea henkilö sanomaan näin?”. Sanoin vaan, etteipä saatu aikaiseksi ja sen takia pitääkin aina välillä tulla hoitamaan muiden lapsia. Sitten lähdin tilanteesta pois. Tais siinä kyynel sitten valua pitkin poskea.

Olin jo ajatellut, että pystyn ihan asiallisesti suhtautumaan kaikkiin mahdollisiin kommentteihin ja ettei ne enää vaikuta sen kummemmin mieleen. Mutta näin elämä vaan voi yllättää.

Miksi on niin vaikea puhua lapsettomuudesta?

Ehkä ihmettelet, miten asia voi olla jollekin niin vaikea? Ajattelet, että minun pitäisi keskittyä nyt muuten vaan elämään. On lapsi, mies, talo, työpaikka. Kaikki hyvin, eikö niin?


Niinpä, pinnallisesti katsottuna kyllä. Mutta jos ajattelet näin, niin tunnetko minua ja perhettäni kuinka hyvin? Mitä tiedät esim. vanhempieni sairauksista? Mieheni lapsuudesta? Parisuhdeongelmistamme? Oletko itse muuttanut yksin 20 vuotiaana ulkomaille? On paljon asioita, jotka aina ajoittain ovat itse kullekin vaikeita. Ehkä tässä on vain peiliin katsomisen paikka, koska en ole päästänyt sinua niin lähelle, että tietäisit minun kipukohdistani?


Ehkä yllätyit. Et ajatellutkaan, että kamppailen tuon asian kanssa? Onhan meillä yksi lapsi. Olen vielä nuori. Minulla on vielä aikaa. Ehkä ajattelit, että haluan keskittyä vain uraan?


Niinpä. Meillä on aivan ihana rakas lapsi. Voisin räjähtää niin kovasti häntä rakastan. Totta sekin, olen vielä nuori. Täytän tänä vuonna 31. Ja moni alkaa miettimään lapsia vasta lähempänä 40 ikävuotta. Niin, moni muu, mutta minä en. Ja alkaa ahdistaa, sekundääristä lapsettomuutta takana nyt yli 5 vuotta. Seuraavan viiden vuoden päästä olen jo 36 ja raskaaksi tulemisen mahdollisuudet aina vain pienenee. Ura? En ikinä koskaan ajatellut, että tekisin uraa. Kyllä halusin aina tehdä työni hyvin, mutta unelmoin aivan tavallisesta koulutustani vastaavasta työpaikasta.


Ehkä itket. Myötätunnosta. Ehkä pystyt hyvin samaistumaan, koska koet samaoja asioita. Ehkä olet joskus kokenut samaa syystä tai toisesta? Ehkä pelkäät, että joudut joskus kokemaan samaa?


Voi että, niin haluaisin halata sinua. Kertoa sinulle, että et ole yksin. Haluaisin kertoa, että kaikki tunteesi ovat sallittuja ja että älä vaan syytä itseäsi. Haluaisin kuunnella sinua silloin, kun haluat kertoa tuskastasi. Haluaisin kulkea rinnallasi.


Ehkä olet vihainen? Enhän minä tiedä lapsettomuudesta mitään, onhan minulla lapsi. Teitä, joilla ei ole yhtään lasta on paljon. Vain te osaatte kokea oikeeta lapsettomuutta. Muut ei voi ymmärtää.


Aivan. En ymmärrä sinun tuskaasi. Ainakaan täydellisesti. Minähän odotin ensimmäistä raskautta vain vuoden ja kolme kuukautta. Silloin pelkäsin ihan hirveästi, ettei meistä tulisi koskaan vanhempia. Etten koskaan kokisi raskautta. Ei koskaan joutuisi valvomaan öisin. Ei koskaan näkisi ensimmäisiä askeleita, enkä kuulisi ensimmäisiä sanoja. Ettei koskaan mun päälle pissattais tai oksennettais. En koskaan hoitaisi sairasta lasta. En koskaan näkisi miten lapseni leikkii kavereiden kanssa. Enkä saattaisi häntä tarhaan tai kouluun. En pääsisi väittelemään teinin kanssa ja olisin ihan neuvoton ja kokisin riittämättömyyttä ja syyllisyyttä. Vanhemmuus kun on niin ihanaa ja niin vaikeeta. Ja olen saanut kokea tätä kaikkea. Ja niin haluaisin kokea tätä kaikkea uudestaan. Kaipuu on ihan kamalaa. Ehkä myös sen takia, koska tiedän mitä kaipaan? Ja lisäksi koen menettämisen pelkoa. Miten voin vaan nauttia ja iloita tästä, mitä jos minulta otetaan pois tämä kaikki? Siitä en varmastikaan selviäisi. Ja toinen tuskan aihe on lapsemme sisaruksettomuus.


Minun lapsettomuuteni ei tee sinun lapsettomuuden tuskasta vähemmän vaikeeta. Eikä myöskään toisinpäin. Mutta ehkä voisimme jakaa tätä kuormaa?

Lapsettomuudesta ei kovinkaan paljon puhuta. Onhan aihe viime aikoina ollut esillä. Mutta moni ei kuitenkaan puhu asiasta omalla nimellä. En minäkään. Miksi? Tämä on niin arka henkilökohtainen ja vielä perhekohtainen asia. Jos puhuisin omalla nimellä, kaikki tutut tietäisivät minun tuskastani lisäksi myös perheemme asioista.

Silloin harvoin, kun asiasta olen puhunut, niin suhtautuminen on ollut todella hyvä ja asian esille ottaminen kannatti.

Ihmissuhteet elämäntilanteen muuttuessa

Ajattelen muista ihmisistä lähinnä positiivisesti. En lähde analysoimaan, mitäköhän tuo tarkoitti kun sanoi näin. Luotan siihen, että ihmiset enemmän tai vähemmän aidosti käyttäytyvät. Entäs minä? Minä olen todella huono näyttelemään… Ehkä senkin takia, että suomi ei ole äidinkieleni.

Mutta olen huomannut, että ihmiset suhtautuvat minuun erilailla silloin kun he tietävät, että kärsin lapsettomuudesta.
Esimerkkejä? Esimerkiksi kaveri, jolla on samanikäinen esikoinen kuin itselläni. Tyttömme oli reilun vuoden kun keskustelimme siitä, haluammeko lisää jälkikasvua. Sanoin, että haluamme ja olemme jo yrittäneetkin. Kerroin myös, että esikoisen raskaus alkoi yli vuoden yrittämisen jälkeen.

Hän kertoi, että haluaa n 3 vuoden ikäeroa omille lapsilleen. Ja hän oli varmaan, että meille syntyy lapsi ennen kuin hän edes alkaa odottaan, koska olihan meillä jo yritystä ollut. Niinpä. Olin skeptinen.

No toisin kävi. Heillä tosiaan lapsilla tasan kolmen vuoden ikäero. En ole vieläkään raskaana. Olisin ihan vilpittömästi iloinnut heidän puolestaan, jos hänen suhtautuminen minuunkin olisi ollut aito.

Hän ei halunnut kertoa raskaudestaan minulle. Raskaus tuli ilmi melkein niin kuin vahingossa. Ja hän harmitteli, oli noloa kertoa minulle, että hänellä perheenlisäys tapahtuu juuri oman suunnitelmansa mukaisesti. Just. Onnittelin ja halasin. Hän sanoi, että toivottavasti teilläkin pian tärppää. Eipä ole vaan vieläkään tärpännyt. Tuosta hetkestä on jo 3 vuotta.

Tekemisessä ei enää olla. Hänellä on muita 6 vuoden kotiäitiyttä viettäviä tuttuja tullut elämään. Minulla taas työkavereita ja lapsen päiväkotikavereiden vanhemmat. Ei meillä ollut mitään riitaa.

Toinen esimerkki on ihan päinvastainen. Heille 1. lapsi syntyi kun lapsemme oli puoltoista vuotias. Heillä on jo toinen lapsi, joka on myös jo 2v. Jälkimmäinen on tyttö ja kun aloin käymään meidän lapsen pieneksi jääneitä vaatteita kirjoitin ystävälleni, että alan käymään vaatteita läpi ja hän voi hakea, jos haluaa. Me ei olla tarvittu näitä. Jos joskus tarvitaan niin ehkä osa taas tulisi takaisinkin.

Hän otti välittömästi yhteyttä, lähdetäänpä käymään lenkillä.

- Onko teillä ollut toiveena toinenkin lapsi?

- Kyllä, onhan meillä ollut. Jo pitkään.

Hän taas oli kiinnostonut minunkin elämästä ja tilanteesta. Ei hän voivoitellut. Ei hän yrittänyt antaa vinkkejä. Vaan oli läsnä. Aidosti.

Elämä on jännää. Ihmissuhteet ovat ihmeellisiä. Toisten kanssa tietty elämäntilanne yhdistää, ja taas kun tilanteet muuttuu, ihmissuhde muuttuu tai jää kokonaan.

Ja toisten ihmisten kanssa, elämä voi muuttua kuinka radikaalisti vaan ja elämäntilanteet ovat todella kaukana toisistaan. Mutta ihmissuhde vain syvenee.