Näytetään tekstit, joissa on tunniste toivo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste toivo. Näytä kaikki tekstit
perjantai 5. helmikuuta 2021
Sekavia ajatuksia
Vauvavuosi on ohi. Ja on todella haikea fiilis. Kyllä tästä vuodesta on nautittu kaikesta univajeesta, hammaskiukusta, räkätaudeista huolimatta. Ehkä koska oli jotenkuten esikoisen ajoilta muistissa nämä kaikki vaiheet ja tiedossa että niistä selviää tai sitten erityisesti sen takia, että tällaistenkaan haasteiden kokeminen ei pidetä itsestään selvänä. Nautin pienestä ihmeestä, vaikka olin tietenkin varsinkin alussa todella tiivisti hänessä kiinni eikä omaa elämää, kavereita, harrastuksia oikein ollut (eihän niitä koronana takia vieläkään oo). Nautin yöimetyksestä. Oli niin hiljaista ja vain me kaksi. Ehkä nautin myös, koska näin kuinka onnellinen meidän esikoinen oli veljestä. Edelleen niitä on ihana katsoa! Joskus itkettää kun miettii kuinka pienestä se oli kiinni, että ei hänestä olisi koskaan tullut isosiskoa. Ja että ilman lääketiedettä hän olisi todennäköisesti edelleen ainokainen.
Uskon, että osasin nauttia tästä vauvasta niin paljon, koska jätin huushollin ja kaiken suorittamisen taka-alalle. En ressanut. En siitä kuinka pölyistä meillä on. Enkä myöskään jännittänyt sitä, nukkuuko vauva yöisin tai päivisin ja onnistuuko imetys. Luotin siihen, että vaikka olisi vaativa tapaus, että vauvavuodesta selvitään.
Mutta
Kun tutuille kerroin, kuinka luontevalta tämä vauva-aika tuntuu, niin moni heitti, ettei muuta kun kolmas lapsi tulille. Hehheh. Niinpä niin. Jospa tää olisi niin helppoa. Vaikka ei meiltä mitään esteitä löytynyt niin edelleen pidän lähes mahdottomana että luomusti tärppäisi. Menkat on alkanut n 11 kuukautta synnytyksen jälkeen ja vauva on tervetullut, mutta ei ainakaan nyt heti onnistunut. Ja kuuden vuoden epäonnistuneen yrittämisen jälkeen on suhtautuminen jo valmiiksi pessimistinen.
Mutta joo, meillä on vielä alkioita pakkasessa. Kaksois-, kolmois-jne sisaruksia tolle meidän pakkasukolle. Ajattelen niin, koska he ovat samaan aikaan saanut alkuunsa. Vaikka syntyisivätkin aivan eri vuosina. Miehelleni ja itselleni on itsestään selvä, että niitä alkioita käytetään. Mutta tässä tuntuu vaikealta ”päättää oikea ajankohta”. Ei koskaan tarvinnut miettiä ehkäisyä tai sitä, että milloin olisi oikea hetki perheenlisäykselle. Niin nyt tuntuu hassulta ajatella milloin taas ”yrittää”. Ihan ajankohtainen kysymys ei vielä ole, sillä vielä imetän. Klinikan ehdot seuraavalle siirrolle on, että imetys on lopetettu. Mutta sitten. Heti? Pääseekö edes heti ilmoittautumaan siirtoon? Minkälaiset lääkkeet saadaan? Onko parempi, että oma kroppa ja hormonit vielä toipuisi vähän imetyksestä, että on paremmat mahdollisuudet onnistua? Ei yhtään haluaisi vaikuttaa siihen, että turhaan menetetään meidän alkioita esimerkiksi kiireen takia.
Ja samalla kun vaan toivoisi, että tärppäisi luomusti imetyksestä huolimatta mahdollisimman pian niin samalla alkaa jo taas jossitella. Jos nyt ei tärppää niin menen töihin taas silloin kun ilmoitinkin. Ja jos tärppää sittenkin kohta niin olisi epäreilua työnantajaa kohtaan että jään parin kuukauden työnteon jälkeen taas lomalle. Entä jos sitten ei tärppäiskään niin tulee sisaruksille taas isompi ikäero. Jos ja jos ja jos. Ja sitten taas se kaikista suurin jos. Jos ei saadakaan enää lisää lapsia? Osaako tyytyä tähän? Meillä on kaksi aivan ihanaa lasta, joista olen äärettömän kiitollinen. Mutta sydän kuitenkin huutelee, että haluaisi rakastaa vielä enemmän. Vielä haluan kokea raskautta ja synnytystä. Vauvavuoden. Sisarusten tutustumista toisiinsa ja ihania leikkejä ja kikatusta. Ensimmäinen hymy, nauru, konttaus, kävely, sana. Elämän ihme.
Toisaalta tuntuu hyvältä ajatus siitä, että hoitojen loputtua tuloksetta osaisi ehkä vihdoin luopua tästä ikuisesta vauvahaaveesta ja jopa naurettavasta toivosta. Ehkä osaisi keskittyä täysin siihen mitä minulla jo on?
Mutta vielä toivon ja haaveilen. Haaveilen siitä, että unelma suurperheestä täyttyisi jonain päivänä. Vielä lasken kierron päiviä ja kuulostelen mahdollisia ovulaation ja raskauden oireita. Vielä elättelen toivoa kierron loppupuolella, että josko nyt. Ja vielä petyn ja kyynisesti suhtaudun kun kuukautiset alkaa. Tiesinhän minä että näin taas käy. Vielä koen epäreiluna sen, että toiset vaan tekee vauvoja ku heitä huvittaa. Ja vielä enemmän ärsyttää, että joillekin raskaus tuli täysin yllättäen, vahingossa ja ei-toivottuna. Olen kateellinen niille, joille lapsien saaminen ei pyöri koko ajan päässä, koska heillä se onnistuu silloin kun toivoo. Ja toivoisin niin, että itse voisin kiertoon suhtautua luontevasti eikä koko muuta elämää rajoittavana ja määrittelevänä asiana.
Toisaalta osaan olla iloinen toisten puolesta, kun heistä tulee vanhempia. En koe raskausmahoja ahdistavana asiana ja niin nautin siitä kun saan pitää muidenkin vauvoja sylissä ilman että joutuisin pidätteleen kyyneleitä. Olen oppinut katsomaan kadulla vastaantulevia perheitä ilman (tai ainakin lähes ilman) ennakko-oletuksia. Aikaisemmin jos vaikk tuli vastaan perhe, jossa kelme pientä lasta niin ajatus oli, että heillä nyt vaan näin tärppäsi helposti. Yhtälailla voi olla että kaikki kolme on saanut alkuunsa lapsettomuushoidoilla. Samalla tekisi mieli välillä huutaa koko maailmalle myös kuinka vaikea meille on ollut saada tämä pikkukakkonen. Varsinkin silloin, kun tulee vastaan ihmisiä, jotka kokee lapsettomuutta ja ahdistuu minusta -lastenvaunuja työntävästä äidistä. Näky, joka muistuttaa heitä omasta epäonnistumisesta. Näky, joka herättää epäreiluuden, kateuden ja katkeruuden tunteita. Ja näky, joka saa ajattelemaan, että tolle se on varmasti ollut helppoa. Niin toivoisin kaikille tyhjän sylin kokeneille, että he saisivat oman pienen nyytin hoidettavaksi ja rakastettavaksi.
keskiviikko 16. tammikuuta 2019
Vaihdevuodet ja niiden peruuttaminen
On kyllä ihmeellisiä lääkkeitä. Ensin ajetaan oma hormonitoiminta alas niin, ettei kohdun limakalvo ala paksunemaan ja munasarjat ovat lepotilassa ja sitten sanotaankin keholle, että höpsistä, ei muuta kun tuottamaan munasoloja oikein urakalla. Ja tämä kaikki kolmen viikon sisällä.
On tämä fyysisesti rankkaa, sen huomaan nyt. Väsyttää, en saa kunnolla nukuttua. Päätä särkee. Palelee ja seuraavassa hetkessä onkin sitten taas jo hiki.
Henkisesti ajattelin, että olen asian kanssa jo lähestulkoon sinut. Lähettiinhän hoitoihin sillä ajatuksella, että kokeillaan nyt tätä vielä, ilman mitään sen suurempia toiveita. Mutta kun sairaanhoitaja viimeksi kysyi, miten olen jaksanut, niin ei itku ollut kaukana. En tiedä, mistä se oli kiinni. Ehkä siitä, että olin väsynyt, ehkä lääkkeistä, tai sitten siitä, millä sanoilla hän kysyi, äänensävyistä, ilmeistä, siitä että hän on nähnyt tilannetta jo niin usein ennen minua ja tietää mitä kaikkea ihmiset on jo ennen ivf:ää käynyt läpi. Jotenkin kysymys kolahti ja kosketti. Ehkä elämä on mennyt niin vauhdilla, ettei lapsettomuusasioita pystynyt paljon tai tarpeeksi käsittelemään ja hänen luonaan oli pakko pysähtyä nyt hetkeksi miettimään mitä minulle kuuluu ja miten olen jaksanut. Huomasin, että taidan sittenkin elättää isoja toiveita sen suhteen, että hoidot onnistuvat.
Olin kuvitellut jo mielessäni, että testit tulevat näyttämään negaa, niin kuin aina tässä kuuden vuoden yrittämisen aikana. Olen ajatellut, ettei asia yllätä tai ärsytä, eikä varsinkin sureta. Mutta taisin olla väärässä. Nyt hieman pelottaa, miten kestän epäonnistumiset ja takapakit.
On tämä fyysisesti rankkaa, sen huomaan nyt. Väsyttää, en saa kunnolla nukuttua. Päätä särkee. Palelee ja seuraavassa hetkessä onkin sitten taas jo hiki.
Henkisesti ajattelin, että olen asian kanssa jo lähestulkoon sinut. Lähettiinhän hoitoihin sillä ajatuksella, että kokeillaan nyt tätä vielä, ilman mitään sen suurempia toiveita. Mutta kun sairaanhoitaja viimeksi kysyi, miten olen jaksanut, niin ei itku ollut kaukana. En tiedä, mistä se oli kiinni. Ehkä siitä, että olin väsynyt, ehkä lääkkeistä, tai sitten siitä, millä sanoilla hän kysyi, äänensävyistä, ilmeistä, siitä että hän on nähnyt tilannetta jo niin usein ennen minua ja tietää mitä kaikkea ihmiset on jo ennen ivf:ää käynyt läpi. Jotenkin kysymys kolahti ja kosketti. Ehkä elämä on mennyt niin vauhdilla, ettei lapsettomuusasioita pystynyt paljon tai tarpeeksi käsittelemään ja hänen luonaan oli pakko pysähtyä nyt hetkeksi miettimään mitä minulle kuuluu ja miten olen jaksanut. Huomasin, että taidan sittenkin elättää isoja toiveita sen suhteen, että hoidot onnistuvat.
Olin kuvitellut jo mielessäni, että testit tulevat näyttämään negaa, niin kuin aina tässä kuuden vuoden yrittämisen aikana. Olen ajatellut, ettei asia yllätä tai ärsytä, eikä varsinkin sureta. Mutta taisin olla väärässä. Nyt hieman pelottaa, miten kestän epäonnistumiset ja takapakit.
tiistai 4. joulukuuta 2018
Suunnittelukäynti
En tiedä, kuinka moni teistä lukijoista on käynyt lapsettomuushoidoissa. Me siis ollaan jossain vaiheessa prosessia ja tosiaan tällä hetkellä IVF-jonossa Naistenklinikalle.
Paikallisen sairaalamme lähetteen kautta päästiin muutamassa kuukaudessa ensikäynnille Naistenklinikalle ja siinä suoraan suositeltiin meille IVFää. Jonossa oltu n 3kk ja nyt on takana myös jo suunnittelukäynti!
Vau! Nyt siis suunniteltiin lääkkeet ja aikataulut! Tukena on Terveyskylän ”oma polku”. Sivusto vaikuttaa ainakin nyt ennen hoitojen aloittamista varsin näppärältä, löytyy yleistä tietoa. Löytyy kalenteri. Löytyy tarkempaa tietoa. Löytyy videoita. Terveyskyselyn voi täyttää siinä. Raskaustestien tulokset voi kirjata siihen. Hoitavien lääkäreiden ja hoitajien kommentit, tutkimusten tulokset jne, kaikki tulee siihen. Jonkinlaista keskustelua sairaalahenkilökunnan kanssa siinä voi käydä vissiin myös.
Ekat ja tokat läksyt on jo tehty. Luin siis yleiset ja tarkemmat tiedot IVFstä. Siitä ei varmaan ihan kaikkea jäänyt päähän. Lääkkeiden määrä yllätti. Pistäminen hirvittää, no ainakin jännittää. Muuten odotan hoitoja innolla ja tietenkin toivon positiivisia tuloksia, paljon alkioita. Ja toivottavasti myös ainakin se yksi uusi perheenjäsen!
Toisaalta en usko siihen, että meille joskus vielä se toinen lapsi suodaan. Kun on kuusi vuotta yrittämistä takana ilman yhtäkään alkanutta raskautta. Vaikka syytä lapsettomuuteen ei olekaan löytynyt. Jotenkin oletan, ettei nää hoidotkaan tuo tilanteeseen muutosta. Mutta ei ainakaan tarvitse vanhana keinutuolissa sitten katkerana syyttä itseään tai puolisoa, ettei yritetty kaikkea…
Muistan kuitenkin kolmen vuoden takainen vaihe, jolloin söin clomifenia. 6kk siinä meni syödessä lääkkeitä ja toivoin joka kierrossa positiivista testiä. Hyvinhän kroppa reagoi lääkkeisiin, 2-3 follia saatiin aikaan joka kierrossa, vaikka söin vain puolikkaita tabletteja, eli todella pienellä annostuksella mentiin.
Tässä kuitenkin mietityttää, miten lääkkeet vaikuttaa kehoon. Miten mieleen. Miten pystyy käsittelemään pettymyksiä. Miten vaikuttaa parisuhteeseen. Vuotoa odottelen tällä viikolla alkavaksi. Seuraavassa kierrossa sitten alkaa jo lääkitys. Ja sitten seuraavassa pistokset, punktio ja jos kaikki menee hyvin niin myös tuoresiirto. Huh. Olisiko 2019 vihdoin meidän vuoro?
Paikallisen sairaalamme lähetteen kautta päästiin muutamassa kuukaudessa ensikäynnille Naistenklinikalle ja siinä suoraan suositeltiin meille IVFää. Jonossa oltu n 3kk ja nyt on takana myös jo suunnittelukäynti!
Vau! Nyt siis suunniteltiin lääkkeet ja aikataulut! Tukena on Terveyskylän ”oma polku”. Sivusto vaikuttaa ainakin nyt ennen hoitojen aloittamista varsin näppärältä, löytyy yleistä tietoa. Löytyy kalenteri. Löytyy tarkempaa tietoa. Löytyy videoita. Terveyskyselyn voi täyttää siinä. Raskaustestien tulokset voi kirjata siihen. Hoitavien lääkäreiden ja hoitajien kommentit, tutkimusten tulokset jne, kaikki tulee siihen. Jonkinlaista keskustelua sairaalahenkilökunnan kanssa siinä voi käydä vissiin myös.
Ekat ja tokat läksyt on jo tehty. Luin siis yleiset ja tarkemmat tiedot IVFstä. Siitä ei varmaan ihan kaikkea jäänyt päähän. Lääkkeiden määrä yllätti. Pistäminen hirvittää, no ainakin jännittää. Muuten odotan hoitoja innolla ja tietenkin toivon positiivisia tuloksia, paljon alkioita. Ja toivottavasti myös ainakin se yksi uusi perheenjäsen!
Toisaalta en usko siihen, että meille joskus vielä se toinen lapsi suodaan. Kun on kuusi vuotta yrittämistä takana ilman yhtäkään alkanutta raskautta. Vaikka syytä lapsettomuuteen ei olekaan löytynyt. Jotenkin oletan, ettei nää hoidotkaan tuo tilanteeseen muutosta. Mutta ei ainakaan tarvitse vanhana keinutuolissa sitten katkerana syyttä itseään tai puolisoa, ettei yritetty kaikkea…
Muistan kuitenkin kolmen vuoden takainen vaihe, jolloin söin clomifenia. 6kk siinä meni syödessä lääkkeitä ja toivoin joka kierrossa positiivista testiä. Hyvinhän kroppa reagoi lääkkeisiin, 2-3 follia saatiin aikaan joka kierrossa, vaikka söin vain puolikkaita tabletteja, eli todella pienellä annostuksella mentiin.
Tässä kuitenkin mietityttää, miten lääkkeet vaikuttaa kehoon. Miten mieleen. Miten pystyy käsittelemään pettymyksiä. Miten vaikuttaa parisuhteeseen. Vuotoa odottelen tällä viikolla alkavaksi. Seuraavassa kierrossa sitten alkaa jo lääkitys. Ja sitten seuraavassa pistokset, punktio ja jos kaikki menee hyvin niin myös tuoresiirto. Huh. Olisiko 2019 vihdoin meidän vuoro?
torstai 23. elokuuta 2018
Isolla kirkolla - eiku naistenklinikalla
Kun täältä maalta lähtee junalla Helsinkiin, saakin varata vähän aikaa. Lääkäri ottaa vastaan klo 9.20 niin junassa pitää istua jo ennen klo 8. Lapsi aikaisin hoitoon – siellä selittää että äitillä ja iskällä on hammaslääkäriaika ja tuli sen takia niin aikaisin. (Kotona tosiaan vaan puhuttu lääkäristä, joten hammaslääkäri ihan oma lisäys.)
Perillä ollaan 9.10. Hieman alkaa jännittää. Yli 5 vuotta yritystä takana. Omassa sairaalassa ei pystytty auttaa sen enempää. Syytä lapsettomuuteen ei saatu selville. Mitäköhän mahtaa olla edessä?
Lääkäri ja hoitaja oli hyvin perehtynyt meidän tilanteeseen ja meille tehtyihin tutkimuksiin. Heti tuli sellainen olo, että kyllä tänne kannatti tulla. Eikä meitä pidetty toivottomana tapauksena. Itseasiassa lääkäri oli sitä mieltä, että ilman muuta yritetään vielä hoitoja.
Itselle tuli sellainen olo, etten ole naisena epäonnistunut. Lapsettomuus ei ole välttämättä siitä kiinni, että alkio ei pääse kiinnittymään tai että en ovuloisi. Enemmänkin hän ajatteli, että asia voi olla kiinni siitä, että munasolun ja sperman kohtaamisessa on jotain häikkää. Ja se vaihe voidaan hoitaa kehon ulkopuolella.
Eli mennään ivf-hoitoon.
Huh. Toisaalta aika rankkaa varmasti niin keholle ku myös mielelle. Mutta toisaalta niin suuri helpotus. Nyt yritetään auttaa meitä ihan oikeasti. Ei tarvitse itse enää sinnitellä. Tuntuu siltä, että vastuu siirtyy muualle.
En kuitenkaan elätä liian paljon toiveita, että ainakaan nyt tämä ensimmäinen hoito onnistuisi. Toivon kuitenkin, että siitä saataisi jotain lisätietoa ja onnistumme jossain vaiheessa saamaan perheenlisäystä.
Perillä ollaan 9.10. Hieman alkaa jännittää. Yli 5 vuotta yritystä takana. Omassa sairaalassa ei pystytty auttaa sen enempää. Syytä lapsettomuuteen ei saatu selville. Mitäköhän mahtaa olla edessä?
Lääkäri ja hoitaja oli hyvin perehtynyt meidän tilanteeseen ja meille tehtyihin tutkimuksiin. Heti tuli sellainen olo, että kyllä tänne kannatti tulla. Eikä meitä pidetty toivottomana tapauksena. Itseasiassa lääkäri oli sitä mieltä, että ilman muuta yritetään vielä hoitoja.
Itselle tuli sellainen olo, etten ole naisena epäonnistunut. Lapsettomuus ei ole välttämättä siitä kiinni, että alkio ei pääse kiinnittymään tai että en ovuloisi. Enemmänkin hän ajatteli, että asia voi olla kiinni siitä, että munasolun ja sperman kohtaamisessa on jotain häikkää. Ja se vaihe voidaan hoitaa kehon ulkopuolella.
Eli mennään ivf-hoitoon.
Huh. Toisaalta aika rankkaa varmasti niin keholle ku myös mielelle. Mutta toisaalta niin suuri helpotus. Nyt yritetään auttaa meitä ihan oikeasti. Ei tarvitse itse enää sinnitellä. Tuntuu siltä, että vastuu siirtyy muualle.
En kuitenkaan elätä liian paljon toiveita, että ainakaan nyt tämä ensimmäinen hoito onnistuisi. Toivon kuitenkin, että siitä saataisi jotain lisätietoa ja onnistumme jossain vaiheessa saamaan perheenlisäystä.
sunnuntai 19. elokuuta 2018
Lapsen sisaruksettomuus
Minun lapsellisen lapsettomuuden lisäksi perheessämme koetaan myös lapsen sisaruksettomuutta.
Lapsellamme on oma huone, paljon tilaa, leluja ja hän saa kahden vanhemman huomion. Kuulostaa hyvältä, eikö niin?!
No joo. Toisaalta. Mutta.
Kyllä hän kaipaa sisarusta, leikki- ja tappelukaveria. Vertaista ja hoidettavaa.
Ei siitä ole kuin viikko, ehdotin hänelle, että kutsutaan leikkikaveria kylään. Hän ihan kiukkuisena huusi minulle:
”Äiti, ei mulla oo leikkikaveria. Ei sun mahasta ikinä tuu vauvaa. Ei minulla ole leikkikaveria, eikä tuukkaan.”
Kyllä se sattui. Olen ihan yhtä kiukkuinen kuin hän. Harmittaa, ei vain itseni ja meidän vanhempien takia vaan nimenomaan lapsemme takia.
Pari päivä sitten tyttö katsoi minua. Tarkasteli hiljaa hyvinkin tarkasti. Sitten totesi:
”Jes! Äiti sun maha on kasvanut! Nyt meille tulee vauva! Mä tunnen ja näen jo liikkeitä.”
Niinpäniin. Mahani ei edes ole kasvanut, paino ei ole noussut. Olen ihan normipainoinen ja mahani on aika litteä. Vyö kuitenkin siinä paidan alla teki pienen pömpön ja paita oli ohut ja tiukka. Mutta ei, ei mahassa ole vauvaa. Kyllä siinä sai muutaman kerran hyvin vakuuttavana kertoa, ettei mahassa ole ketään ja jos maha näyttää vähän isommalta niin se voi johtua vaatteista tai siitä, että äiti on syönyt enemmän.
Mutta on tämä vaikeaa. Miten selittää lapselle, että äiti ja isäkin haluaisi toista lasta, kun vastaukseksi saa heti hirmusesti kysymyksiä.
”Miksi meillä sitten ei ole enempää lapsia.”
”Mistä se on kiinni.”
”Mistä mä oon tullut meidän perheeseen.” Jne.
Niin, jospa itsekin tietäisimme.
Hoitoihin lähtemisestä ei olla kerrottu lapselle. Mutta toivon, että hänelle sitten teininä tai nuorena aikuisena voimme kertoa, että ollaan yritetty saada sisarus myös hoidoilla. Ja jos hän joskus joutuisi kärsimään lapsettomuudesta niin hän saisi olla vakuutettuna, että silloinkin tuemme kaikilla mahdollisilla keinoilla – jos hän sitä kaipaa.
Mutta tällä hetkellä vaan niin kovasti toivon, että saamme yllättää hänet jossain vaiheessa positiivisella uutisella, kyllä rakas, nyt sinusta taitaa tulla isosisko!
Lapsellamme on oma huone, paljon tilaa, leluja ja hän saa kahden vanhemman huomion. Kuulostaa hyvältä, eikö niin?!
No joo. Toisaalta. Mutta.
Kyllä hän kaipaa sisarusta, leikki- ja tappelukaveria. Vertaista ja hoidettavaa.
Ei siitä ole kuin viikko, ehdotin hänelle, että kutsutaan leikkikaveria kylään. Hän ihan kiukkuisena huusi minulle:
”Äiti, ei mulla oo leikkikaveria. Ei sun mahasta ikinä tuu vauvaa. Ei minulla ole leikkikaveria, eikä tuukkaan.”
Kyllä se sattui. Olen ihan yhtä kiukkuinen kuin hän. Harmittaa, ei vain itseni ja meidän vanhempien takia vaan nimenomaan lapsemme takia.
Pari päivä sitten tyttö katsoi minua. Tarkasteli hiljaa hyvinkin tarkasti. Sitten totesi:
”Jes! Äiti sun maha on kasvanut! Nyt meille tulee vauva! Mä tunnen ja näen jo liikkeitä.”
Niinpäniin. Mahani ei edes ole kasvanut, paino ei ole noussut. Olen ihan normipainoinen ja mahani on aika litteä. Vyö kuitenkin siinä paidan alla teki pienen pömpön ja paita oli ohut ja tiukka. Mutta ei, ei mahassa ole vauvaa. Kyllä siinä sai muutaman kerran hyvin vakuuttavana kertoa, ettei mahassa ole ketään ja jos maha näyttää vähän isommalta niin se voi johtua vaatteista tai siitä, että äiti on syönyt enemmän.
Mutta on tämä vaikeaa. Miten selittää lapselle, että äiti ja isäkin haluaisi toista lasta, kun vastaukseksi saa heti hirmusesti kysymyksiä.
”Miksi meillä sitten ei ole enempää lapsia.”
”Mistä se on kiinni.”
”Mistä mä oon tullut meidän perheeseen.” Jne.
Niin, jospa itsekin tietäisimme.
Hoitoihin lähtemisestä ei olla kerrottu lapselle. Mutta toivon, että hänelle sitten teininä tai nuorena aikuisena voimme kertoa, että ollaan yritetty saada sisarus myös hoidoilla. Ja jos hän joskus joutuisi kärsimään lapsettomuudesta niin hän saisi olla vakuutettuna, että silloinkin tuemme kaikilla mahdollisilla keinoilla – jos hän sitä kaipaa.
Mutta tällä hetkellä vaan niin kovasti toivon, että saamme yllättää hänet jossain vaiheessa positiivisella uutisella, kyllä rakas, nyt sinusta taitaa tulla isosisko!
maanantai 9. huhtikuuta 2018
Selittelyä ja poppakonsteja
Tässä, kun on jo yli viisi vuotta toisen lapsen yrittämistä takana niin alkaa olla sellaisia vaiheita, jolloin mieli on maassa ja meinaa luovuttaa ihan täysin. Ihan samaa, kaikki on kokeiltu, syytä ei ole. Ei meille yksinkertaisesti enää toista lasta tule.
No, ensimmäisen lapsen kanssa luovutin myös ja söin magnesiumia sen takia, jospa se auttaisi kuukautiskipuihin. Ne kuukautiset sitten ei tullutkaan. Ehkä magnesiumin takia. Ehkä sen takia, koska oli vuoden ja kolmen kuukauden yrittämisen jälkeen luovuttanut. Ehkä vaan sen takia, että se oli tarkoitettu niin. Who knows.
Mutta magnesiumia kun googlaa niin kyllä sillä vaikutusta hedelmällisyyteen on. Joten ruokavalion tarkastelu lapsihaaveen yhteydessä on aika järkevää. Mutta sitten taas, missä menee järkevän tarkastelun ja epätoivon hölmön hifistelyn raja? Kun kuitenkin moni tulee raskaaksi suurista puutetiloista ja huonosta ruokavaliosta huolimatta ja sitten moni vieläpä vahingossa.
Mitähän tässä on tullut kokeiltua?
Kahvittomuus. Karkkilakko. Syö kaikki mitä tekee mieli. Seksiasentoja. Älä nouse seksin jälkeen. Seksiä joka päivä. Seksiä joka toinen päivä. Välillä kyllä on ollut pidempiäkin taukoja. Sitten on oviksen bongausta. Ja taas bongattomuutta. Magnesiumia. Urheilua. Urheilemattomuutta. Uusia harrastuksia. Monivitamiinia. Greippiä. Lämpöä. Erilaisia teevalmisteita kuten vadelmalehti-teetä. Mönchspfeffer. Yrttejä. Ja pitkään pitkään myös sellaista, ettei jaksa koko asiaa edes miettiä.
Eli kaikkien kukkien on annettu kukkia.
Paitsi nyt löytyy vielä yksi, mitä en ole kokeillut. Rauta. Lähinnä tämä on epätoivon partaalla syiden etsimistä ja itselleen selittelyä. Mutta silti, olen nainen ja olen kärsinyt varsinkin nuorempana runsaista kuukautisista. Nenän limakalvot ovat kuivat, suuhun tulee helposti tulehduksia. Kyllä, väsymystä ja lievää masennustakin on ollut. Raajojen kihelmöintiä ja tunnottomuus on aivan tuttuja oireita. Ihoa kutittaa. Ummetusta. Päänsärkyjä. Kynsien halkeilua. Kylmät kädet ja jalat. Huimausta ja korvien huminaa. Sydämen tykitystä ja ”muljausta”.
Ei nyt ihan kaikki oireet listalta osunut, mutta lähelle täysosumaa pääsen. Tai niin ainakin selittelen itselleni.
Kilpirauhasarvot on otettu pariin otteeseen. Mutta varastorautaa ei ole muistaakseni mitattu koskaan. Hemoglobiini on ollut ihan ok, joskin aina alarajan lähellä. Sitä on tullut testattua aina silloin kun olen käynyt luovuttamassa verta – näitä kertoja tosiaan on noin viisi viimeisen kolmen vuoden aikana…
Eli uusi hifistely-kokeilu. Rautakuuri. Kaikkea kannattaa kokeilla – ainakin lähes kaikkea.
Viimeisenä kuolee toivo
No, ensimmäisen lapsen kanssa luovutin myös ja söin magnesiumia sen takia, jospa se auttaisi kuukautiskipuihin. Ne kuukautiset sitten ei tullutkaan. Ehkä magnesiumin takia. Ehkä sen takia, koska oli vuoden ja kolmen kuukauden yrittämisen jälkeen luovuttanut. Ehkä vaan sen takia, että se oli tarkoitettu niin. Who knows.
Mutta magnesiumia kun googlaa niin kyllä sillä vaikutusta hedelmällisyyteen on. Joten ruokavalion tarkastelu lapsihaaveen yhteydessä on aika järkevää. Mutta sitten taas, missä menee järkevän tarkastelun ja epätoivon hölmön hifistelyn raja? Kun kuitenkin moni tulee raskaaksi suurista puutetiloista ja huonosta ruokavaliosta huolimatta ja sitten moni vieläpä vahingossa.
Mitähän tässä on tullut kokeiltua?
Kahvittomuus. Karkkilakko. Syö kaikki mitä tekee mieli. Seksiasentoja. Älä nouse seksin jälkeen. Seksiä joka päivä. Seksiä joka toinen päivä. Välillä kyllä on ollut pidempiäkin taukoja. Sitten on oviksen bongausta. Ja taas bongattomuutta. Magnesiumia. Urheilua. Urheilemattomuutta. Uusia harrastuksia. Monivitamiinia. Greippiä. Lämpöä. Erilaisia teevalmisteita kuten vadelmalehti-teetä. Mönchspfeffer. Yrttejä. Ja pitkään pitkään myös sellaista, ettei jaksa koko asiaa edes miettiä.
Eli kaikkien kukkien on annettu kukkia.
Paitsi nyt löytyy vielä yksi, mitä en ole kokeillut. Rauta. Lähinnä tämä on epätoivon partaalla syiden etsimistä ja itselleen selittelyä. Mutta silti, olen nainen ja olen kärsinyt varsinkin nuorempana runsaista kuukautisista. Nenän limakalvot ovat kuivat, suuhun tulee helposti tulehduksia. Kyllä, väsymystä ja lievää masennustakin on ollut. Raajojen kihelmöintiä ja tunnottomuus on aivan tuttuja oireita. Ihoa kutittaa. Ummetusta. Päänsärkyjä. Kynsien halkeilua. Kylmät kädet ja jalat. Huimausta ja korvien huminaa. Sydämen tykitystä ja ”muljausta”.
Ei nyt ihan kaikki oireet listalta osunut, mutta lähelle täysosumaa pääsen. Tai niin ainakin selittelen itselleni.
Kilpirauhasarvot on otettu pariin otteeseen. Mutta varastorautaa ei ole muistaakseni mitattu koskaan. Hemoglobiini on ollut ihan ok, joskin aina alarajan lähellä. Sitä on tullut testattua aina silloin kun olen käynyt luovuttamassa verta – näitä kertoja tosiaan on noin viisi viimeisen kolmen vuoden aikana…
Eli uusi hifistely-kokeilu. Rautakuuri. Kaikkea kannattaa kokeilla – ainakin lähes kaikkea.
Viimeisenä kuolee toivo
torstai 5. huhtikuuta 2018
Haamuoireet ja vitivalkoiset testit
Silloin, kun odottaa raskautta ihan mahdottoman paljon alkaa kuunteleen omaa kehoa paljon tarkemmin. Tai ainakin itse tein niin. Aloin seuraamaan kierron pituutta. Luin kierron eri vaiheista. Aloin tutkimaan ja seuraamaan, miltä tuntuu ovulaatio. Missä vaiheessa iho alkaa oireileen tulevia menkkoja. Milloin alavatsassa alkaa jomottaan. Tissit ovat isompia. Ovulaation jälkeen palelee.
Nämä ovat ihan oikeita kehon signaaleja siitä, mitä tapahtuu ja missä vaiheessa kiertoa ollaan menossa.
Mutta sitten. Kun odottaa raskautta oikein kunnolla ja tietää suunnilleen milloin ovulaatio on tapahtunut, niin alkaa jännittämään miten on käynyt. Jokainen pienikin epäilys onnistumisesta pitää oikein fiilistellä. Pakko etsiä tietoa netistä, googlaamalla pitää tutkia, voisiko olla ensimmäisiä raskausoireita.
Ei auta se, että tieteellisemmät sivustot painottaa, ettei oireita oikein ole, ennen kuin menkat jäävät tulematta ja testi on positiivinen. Ei auta se, että järkevimmät ihmiset kertoo, että ”raskausoire” voi olla ihan yhtä hyvin merkki tulevista menkoista. Ja ei välttämättä edes auta se, kun pari päivää ennen oletettuja menkkoja tekee raskaustestin, joka jää aivan vitivalkoiseksi.
Kyllä niitä haamuoireita on yllättävä kirjo. Tosiaan jomotusta alavatsassa. Kipeät rinnat. Isommat rinnat. Huonompi iho. Parempi iho. Alakuulo. Pääkipu. Löysä vatsa. Kova vatsa. Väsymystä. Metallin maku suussa. Huono olo. Jano. Nälkä. Paleleminen. Hikoileminen. Turvotusta. Kovempi pissahätä. Mitähän näitä nyt on.
Äärimmäiset tapaukset on ollut ne, jolloin on tehnyt raskaustestin –toki se on jäänyt myös erilaisissa valoissa ja olosuhteissa ja eri kulmista katsottuna ihan vitivalkoiseksi niin minuutin kuin viiden minuutin tai puolen tunnin jälkeen- ja menkat on alkanut pari päivä etuajassa tai myöhässä, ne on jäänyt -ehkä todellisuudessakin- ainakin kuvitellusti vähän kevyemmäksi. Niin pitäähän sittenkin vielä etsiä tietoa siitä, voiko olla raskaana, vaikka on ollut vuotoa, testi negatiivinen, kuinka yleistä se on jne. Melkoinen luulosairaus. Tai sitten vaan erittäin vahva vauvakuume ja selittämätön lapsettomuus.
Ei ole kovinkaan helppoa luopua toivosta ja orientoitua siihen, että hei, tässä alkaa uusi kierto.
Ja olen aina väittänyt, että oma kierto on todella säännöllinen ja että tiedän milloin tapahtuu ovulaatio, ja ettei ole mitään oireita ennen menkkoja. Mutta väärin, olen ollut todella yllättänyt kuinka kierron pituus vaihtelee ja kuinka paljon pms minullakin on – kuvitellut ja todelliset oireet.
Nämä ovat ihan oikeita kehon signaaleja siitä, mitä tapahtuu ja missä vaiheessa kiertoa ollaan menossa.
Mutta sitten. Kun odottaa raskautta oikein kunnolla ja tietää suunnilleen milloin ovulaatio on tapahtunut, niin alkaa jännittämään miten on käynyt. Jokainen pienikin epäilys onnistumisesta pitää oikein fiilistellä. Pakko etsiä tietoa netistä, googlaamalla pitää tutkia, voisiko olla ensimmäisiä raskausoireita.
Ei auta se, että tieteellisemmät sivustot painottaa, ettei oireita oikein ole, ennen kuin menkat jäävät tulematta ja testi on positiivinen. Ei auta se, että järkevimmät ihmiset kertoo, että ”raskausoire” voi olla ihan yhtä hyvin merkki tulevista menkoista. Ja ei välttämättä edes auta se, kun pari päivää ennen oletettuja menkkoja tekee raskaustestin, joka jää aivan vitivalkoiseksi.
Kyllä niitä haamuoireita on yllättävä kirjo. Tosiaan jomotusta alavatsassa. Kipeät rinnat. Isommat rinnat. Huonompi iho. Parempi iho. Alakuulo. Pääkipu. Löysä vatsa. Kova vatsa. Väsymystä. Metallin maku suussa. Huono olo. Jano. Nälkä. Paleleminen. Hikoileminen. Turvotusta. Kovempi pissahätä. Mitähän näitä nyt on.
Äärimmäiset tapaukset on ollut ne, jolloin on tehnyt raskaustestin –toki se on jäänyt myös erilaisissa valoissa ja olosuhteissa ja eri kulmista katsottuna ihan vitivalkoiseksi niin minuutin kuin viiden minuutin tai puolen tunnin jälkeen- ja menkat on alkanut pari päivä etuajassa tai myöhässä, ne on jäänyt -ehkä todellisuudessakin- ainakin kuvitellusti vähän kevyemmäksi. Niin pitäähän sittenkin vielä etsiä tietoa siitä, voiko olla raskaana, vaikka on ollut vuotoa, testi negatiivinen, kuinka yleistä se on jne. Melkoinen luulosairaus. Tai sitten vaan erittäin vahva vauvakuume ja selittämätön lapsettomuus.
Ei ole kovinkaan helppoa luopua toivosta ja orientoitua siihen, että hei, tässä alkaa uusi kierto.
Ja olen aina väittänyt, että oma kierto on todella säännöllinen ja että tiedän milloin tapahtuu ovulaatio, ja ettei ole mitään oireita ennen menkkoja. Mutta väärin, olen ollut todella yllättänyt kuinka kierron pituus vaihtelee ja kuinka paljon pms minullakin on – kuvitellut ja todelliset oireet.
keskiviikko 28. helmikuuta 2018
Testaamisesta
Kyllä tässä on vuosien varrella ehtinyt tehdä testejä. Ovulaatiotestejä ja raskaustestejä.
Tuntuu hassulta ajatella, jos tavallisesti nainen ostaa raskaustestejä elämässään 10kpl ja tulee siinä raskaaksi pari kolme kertaa niin itse taas olen ostanut testejä niin paljon, etten jaksa edes enää laskea. Ja en ole ostanut testejä enää pitkään aikaan.
Yhden ainoan kerran olen saanut testiin plussan. Ja silloin en meinannut uskoa sitä, piti ostaa muutaman testin lisää.
No, ovulaatiotestejä en ole tehnytkään ennen ensimmäistä raskautta. Sen jälkeen kylläkin. Jossain vaiheessa säännöllisesti joka kierrossa. Sitten joskus silloin tällöin. Ja nyt ei pitkään pitkään aikaan.
Ovulaatiotesteihin en ole koskaan saanut kuitenkaan selkeetä plussaa. Kyllä testiviiva on ollut ovulaation aikana aina selkeästi vahvempi kuin muulloin, mutta ei se ole koskaan ollut yhtä vahva tai vahvempi kuin kontrolliviiva.
Nyt sitten pitkästä aikaa ajattelin testata. Ilman mitään erityistä toivoa, että voisi onnistua ja tulla raskaaksi. KP 10 aloitin testausta, kierrot on lyhimmillään ollut 25 päivää. KP 13 oli selkeästi jo vahvempi viiva. Mutta sitten KP 14 viiva olikin tosiaan ensimmäistä kertaa mun testaushistoriassa yhtä vahva, ehkä jopa vahvempi kuin kontrolliviiva!
Jei! Jotain siis kuitenkin tapahtuu hormonitoiminnassa. Ja vielä parempaan päin. Ehkä joskus voikin vielä onnistua ja tulla raskaaksi.
Olen epäillyt, etten ovuloi läheskään joka kierrossa, sillä lapsettomuustutkimuksissa joku arvo (olikohan progesteroni?) olikin hyvin alhainen, joskin vielä viitearvoissa. Ja siis LHkin on ollut vissiin aika alhainen – kun en ole koskaan ovis-testeihin saanut plussaa.
Kuitenkin meillä on yksi lapsi. Luomuplussa. Silloin kuusi vuotta sitten olosuhteet ja hormonitoiminta, sperma ja ajoitus mätsäsi yhteen. Oi jospa saisimme kokea tällaista ihmettä uudestaan!
PS. Kyllä tällainen plussa herättää toivoa ja innostusta. Kyllä tästä palaa taas maanpinnalle kun seuraavat kuukautiset alkaa. Ja jättää testaamatta taas pitkään aikaan.
Tuntuu hassulta ajatella, jos tavallisesti nainen ostaa raskaustestejä elämässään 10kpl ja tulee siinä raskaaksi pari kolme kertaa niin itse taas olen ostanut testejä niin paljon, etten jaksa edes enää laskea. Ja en ole ostanut testejä enää pitkään aikaan.
Yhden ainoan kerran olen saanut testiin plussan. Ja silloin en meinannut uskoa sitä, piti ostaa muutaman testin lisää.
No, ovulaatiotestejä en ole tehnytkään ennen ensimmäistä raskautta. Sen jälkeen kylläkin. Jossain vaiheessa säännöllisesti joka kierrossa. Sitten joskus silloin tällöin. Ja nyt ei pitkään pitkään aikaan.
Ovulaatiotesteihin en ole koskaan saanut kuitenkaan selkeetä plussaa. Kyllä testiviiva on ollut ovulaation aikana aina selkeästi vahvempi kuin muulloin, mutta ei se ole koskaan ollut yhtä vahva tai vahvempi kuin kontrolliviiva.
Nyt sitten pitkästä aikaa ajattelin testata. Ilman mitään erityistä toivoa, että voisi onnistua ja tulla raskaaksi. KP 10 aloitin testausta, kierrot on lyhimmillään ollut 25 päivää. KP 13 oli selkeästi jo vahvempi viiva. Mutta sitten KP 14 viiva olikin tosiaan ensimmäistä kertaa mun testaushistoriassa yhtä vahva, ehkä jopa vahvempi kuin kontrolliviiva!
Jei! Jotain siis kuitenkin tapahtuu hormonitoiminnassa. Ja vielä parempaan päin. Ehkä joskus voikin vielä onnistua ja tulla raskaaksi.
Olen epäillyt, etten ovuloi läheskään joka kierrossa, sillä lapsettomuustutkimuksissa joku arvo (olikohan progesteroni?) olikin hyvin alhainen, joskin vielä viitearvoissa. Ja siis LHkin on ollut vissiin aika alhainen – kun en ole koskaan ovis-testeihin saanut plussaa.
Kuitenkin meillä on yksi lapsi. Luomuplussa. Silloin kuusi vuotta sitten olosuhteet ja hormonitoiminta, sperma ja ajoitus mätsäsi yhteen. Oi jospa saisimme kokea tällaista ihmettä uudestaan!
PS. Kyllä tällainen plussa herättää toivoa ja innostusta. Kyllä tästä palaa taas maanpinnalle kun seuraavat kuukautiset alkaa. Ja jättää testaamatta taas pitkään aikaan.
perjantai 1. joulukuuta 2017
Tutkimukset ja hoitohistoria
Olipa helppo. Ajan terveyskeskuksen omalle lääkärille voi varata sähköisesti. Syyksi kirjoitin lapsettomuus.
Hassu. Minullahan on lapsi. Mitenköhän lääkäri siihen sitten suhtautuu?
Ei mene kovin kauan ja puhelin soi. Venäläisellä aksentilla, mutta ihan hyvällä suomella (hyvä mun ulkomaalaisena arvostella toisten ulkomaalaistaustaisten suomea ;) ) lääkäri tiedustelee lisätietoja.
”Onko biologisia yhteisiä lapsia?”
”Kauanko olette yrittäneet?”
”Onko säännöllinen kierto?”
”Onko perussairauksia?”
Vastaukset: Kyllä, yksi tyttö, 2v. Puoltoista vuotta yritystä nyt ekan jälkeen, ensimmäisen kohdalla myös yli vuosi. On. Ei ole.
Pääsin nopeasti vastaanotolle. Lääkäri otti tosissaan. Se tuntui hyvältä. Hän ei millään antanut ymmärtää, että vähänkään kyseenalaistaisi, että minulle lapsettomuus voisi olla ongelma. Mutta olipa hän todellakin huvittavakin. Kyseli hyvinkin tarkkoja yksityiskohtia meidän seksielämästä ja ihmetteli siinä kyllä, että miten yrityksemme ajoittuu juuri kierrospäiville 10-16. Suositteli pekaanipähkinöitä.
Siitä seurasivat lukuisat verikokeet. Sisätutkimukset. Lähete sairaalaan. Lisää tutkimuksia. Mies mukana. Miehen tutkimukset. Lisää tutkimuksia.
Ei mitään syytä. Pieni epäilys, etten ovuloi joka kierrossa. Mutta silti. Ei syytä.
Toisaalta helpotus. Raskaudelle ei ole mitään estettä. Mutta toisaalta hyvin musertavaa. Ei syytä eli ei myöskään mitään hoidettavissa olevaa syytä. Ei estettä, mutta ei myöskään mahdollisuuksia poistaa mitään estettä.
Sovittiin, että jatketaan puoli vuotta luomuyritystä. Sitten soitto riittää, että voin aloittaa clomia. Raskaimpiin hoitoihin emme silloin olleet valmiita. Onhan meillä se yksi lapsi.
No, puoli vuosi meni. Ei mitään. Säännöllisiä 26-28pv kiertoja.
Puoleen vuoteen mahtuu noin 6-7 jännitystä, jokaiseen jännitykseen liittyy toivo. Ja samalla puoleen vuoteen mahtuu 6-7 pettymystä. Pettymykset alkaa jo päivä, pari päivää ennen kuin kuukautiset alkaa. Huomaanhan minä, että nyt vihloo siihen malliin. Huomaanhan minä, että makeat tekee erityisesti mieli. Huomaanhan, että olen kärttyinen ja pinna ei kestä. Mutta todellinen isku tulee vasta veren kanssa. Mahaan sattuu. Siihen auttavat buranat. Mutta vielä enemmän sattuu vähän ylempänä. Siihen ei auta buranatkaan.
Soitto sairaalaan. Kokeillaan uutta, clomit. Yksi pilleri muutamana päivänä kierron alussa. Eka clomi-kierto tuottaa 3 follia. Emme saa yrittää. Tuntuu turhauttavalta. Nyt olisi kolminkertainen mahdollisuus onnistua, mutta kielto. Puhuimme miehen kanssa, yritetäänkö kuitenkin. Mutta pelko, että saadaan täyspotti on suurempi. Olenhan minä äiti yhdelle lapselle. Se tarvitsee minua.
Seuraava kierto ja puolikas pilleri. Kaksi follia. Ei tulosta. Eikä tulosta seuraavissakaan clomikierroissa. Siinä meni taas 7 kuukautta. Taas jokaisessa kierrossa jännitystä, toivoa, pelkoa ja pettymystä.
Tuosta hetkestä on jo puolitoista vuotta. Lapsemme on jo yli 5 vuotias. Lapsettomuutta takana 6 vuotta!
Ajatus raskaimmista hoidoista ei tunnu enää kovin pahalta. Mutta epäonnistumisen pelko tuo epävarmuutta ja epäilyksiä. Kannattaako?
Hassu. Minullahan on lapsi. Mitenköhän lääkäri siihen sitten suhtautuu?
Ei mene kovin kauan ja puhelin soi. Venäläisellä aksentilla, mutta ihan hyvällä suomella (hyvä mun ulkomaalaisena arvostella toisten ulkomaalaistaustaisten suomea ;) ) lääkäri tiedustelee lisätietoja.
”Onko biologisia yhteisiä lapsia?”
”Kauanko olette yrittäneet?”
”Onko säännöllinen kierto?”
”Onko perussairauksia?”
Vastaukset: Kyllä, yksi tyttö, 2v. Puoltoista vuotta yritystä nyt ekan jälkeen, ensimmäisen kohdalla myös yli vuosi. On. Ei ole.
Pääsin nopeasti vastaanotolle. Lääkäri otti tosissaan. Se tuntui hyvältä. Hän ei millään antanut ymmärtää, että vähänkään kyseenalaistaisi, että minulle lapsettomuus voisi olla ongelma. Mutta olipa hän todellakin huvittavakin. Kyseli hyvinkin tarkkoja yksityiskohtia meidän seksielämästä ja ihmetteli siinä kyllä, että miten yrityksemme ajoittuu juuri kierrospäiville 10-16. Suositteli pekaanipähkinöitä.
Siitä seurasivat lukuisat verikokeet. Sisätutkimukset. Lähete sairaalaan. Lisää tutkimuksia. Mies mukana. Miehen tutkimukset. Lisää tutkimuksia.
Ei mitään syytä. Pieni epäilys, etten ovuloi joka kierrossa. Mutta silti. Ei syytä.
Toisaalta helpotus. Raskaudelle ei ole mitään estettä. Mutta toisaalta hyvin musertavaa. Ei syytä eli ei myöskään mitään hoidettavissa olevaa syytä. Ei estettä, mutta ei myöskään mahdollisuuksia poistaa mitään estettä.
Sovittiin, että jatketaan puoli vuotta luomuyritystä. Sitten soitto riittää, että voin aloittaa clomia. Raskaimpiin hoitoihin emme silloin olleet valmiita. Onhan meillä se yksi lapsi.
No, puoli vuosi meni. Ei mitään. Säännöllisiä 26-28pv kiertoja.
Puoleen vuoteen mahtuu noin 6-7 jännitystä, jokaiseen jännitykseen liittyy toivo. Ja samalla puoleen vuoteen mahtuu 6-7 pettymystä. Pettymykset alkaa jo päivä, pari päivää ennen kuin kuukautiset alkaa. Huomaanhan minä, että nyt vihloo siihen malliin. Huomaanhan minä, että makeat tekee erityisesti mieli. Huomaanhan, että olen kärttyinen ja pinna ei kestä. Mutta todellinen isku tulee vasta veren kanssa. Mahaan sattuu. Siihen auttavat buranat. Mutta vielä enemmän sattuu vähän ylempänä. Siihen ei auta buranatkaan.
Soitto sairaalaan. Kokeillaan uutta, clomit. Yksi pilleri muutamana päivänä kierron alussa. Eka clomi-kierto tuottaa 3 follia. Emme saa yrittää. Tuntuu turhauttavalta. Nyt olisi kolminkertainen mahdollisuus onnistua, mutta kielto. Puhuimme miehen kanssa, yritetäänkö kuitenkin. Mutta pelko, että saadaan täyspotti on suurempi. Olenhan minä äiti yhdelle lapselle. Se tarvitsee minua.
Seuraava kierto ja puolikas pilleri. Kaksi follia. Ei tulosta. Eikä tulosta seuraavissakaan clomikierroissa. Siinä meni taas 7 kuukautta. Taas jokaisessa kierrossa jännitystä, toivoa, pelkoa ja pettymystä.
Tuosta hetkestä on jo puolitoista vuotta. Lapsemme on jo yli 5 vuotias. Lapsettomuutta takana 6 vuotta!
Ajatus raskaimmista hoidoista ei tunnu enää kovin pahalta. Mutta epäonnistumisen pelko tuo epävarmuutta ja epäilyksiä. Kannattaako?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)