Käyn mielelläni töissä. Minulla on mielekäs työ ja ihania työkavereita. Puhutaan lomista, sisustamisesta, harrastuksista, ruuanlaitosta ja lapsista. Ja tietenkin paljon työtehtävistä. Ilmapiiri on aika ystävällinen ja ihmiset arvostavat toisiaan.
Lapsettomuudestani ei kovinkaan moni tiedä. Itseasiassa vain yksi henkilö ehkä hieman aavistaa jotain, ja se vain sen takia että hän kuuluu samaan herätysliikkeeseen.
Hiljattain kuitenkin tuli aika yllättäen hetki, jolloin miespuoleinen työkaverini kysyi, mistä minä unelmoin, mitä toivoisin elämästäni. Hän on hyvin läheinen, olemme jutelleet paljon myös elämän vaikeista ja ei niin valoisista vaiheista. Mutta silti, hän on ”vain” työkaveri.
Yllätyin kysymyksestä todellakin. Vastasin hyvin suoraan, oletin, ettei hän ota vakavasti:
”Olin toivonut, että menen naimisiin, saan suurperheen, olen perheenäitinä kotona 45vuotiaaksi asti. Sen jälkeen toimin pienessä yläkoulussa opettajana.”
Ei hän nauranut. Oli hetken hiljaa. Hän kysyi sitten: ”Mitä sitten tapahtui. Yksi lapsi riitti sittenkin?”
”Ei, vaan toivoimme ja toivomme edelleen lisää lapsia.”
Hetken taas hiljaisuutta.
”Mutta ei ole onnistunut. Ja susta on tullut uranainen.”
”Ei niin. Ei ole onnistunut. Ei musta koskaan pitänyt tulla uranainen, mutta jotain tässä piti keksiä.”
Olo on hyvin helpottunut. Olisi vaan enemmän sellaisia hetkiä, jolloin toinen ihminen kysyy aidosti toisen kuulumisia. Ja olisi enemmän rohkeutta jakaa oman elämän vaikeitakin aiheita.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste töissä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste töissä. Näytä kaikki tekstit
torstai 7. joulukuuta 2017
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)