Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsettomuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsettomuus. Näytä kaikki tekstit
perjantai 5. helmikuuta 2021
Sekavia ajatuksia
Vauvavuosi on ohi. Ja on todella haikea fiilis. Kyllä tästä vuodesta on nautittu kaikesta univajeesta, hammaskiukusta, räkätaudeista huolimatta. Ehkä koska oli jotenkuten esikoisen ajoilta muistissa nämä kaikki vaiheet ja tiedossa että niistä selviää tai sitten erityisesti sen takia, että tällaistenkaan haasteiden kokeminen ei pidetä itsestään selvänä. Nautin pienestä ihmeestä, vaikka olin tietenkin varsinkin alussa todella tiivisti hänessä kiinni eikä omaa elämää, kavereita, harrastuksia oikein ollut (eihän niitä koronana takia vieläkään oo). Nautin yöimetyksestä. Oli niin hiljaista ja vain me kaksi. Ehkä nautin myös, koska näin kuinka onnellinen meidän esikoinen oli veljestä. Edelleen niitä on ihana katsoa! Joskus itkettää kun miettii kuinka pienestä se oli kiinni, että ei hänestä olisi koskaan tullut isosiskoa. Ja että ilman lääketiedettä hän olisi todennäköisesti edelleen ainokainen.
Uskon, että osasin nauttia tästä vauvasta niin paljon, koska jätin huushollin ja kaiken suorittamisen taka-alalle. En ressanut. En siitä kuinka pölyistä meillä on. Enkä myöskään jännittänyt sitä, nukkuuko vauva yöisin tai päivisin ja onnistuuko imetys. Luotin siihen, että vaikka olisi vaativa tapaus, että vauvavuodesta selvitään.
Mutta
Kun tutuille kerroin, kuinka luontevalta tämä vauva-aika tuntuu, niin moni heitti, ettei muuta kun kolmas lapsi tulille. Hehheh. Niinpä niin. Jospa tää olisi niin helppoa. Vaikka ei meiltä mitään esteitä löytynyt niin edelleen pidän lähes mahdottomana että luomusti tärppäisi. Menkat on alkanut n 11 kuukautta synnytyksen jälkeen ja vauva on tervetullut, mutta ei ainakaan nyt heti onnistunut. Ja kuuden vuoden epäonnistuneen yrittämisen jälkeen on suhtautuminen jo valmiiksi pessimistinen.
Mutta joo, meillä on vielä alkioita pakkasessa. Kaksois-, kolmois-jne sisaruksia tolle meidän pakkasukolle. Ajattelen niin, koska he ovat samaan aikaan saanut alkuunsa. Vaikka syntyisivätkin aivan eri vuosina. Miehelleni ja itselleni on itsestään selvä, että niitä alkioita käytetään. Mutta tässä tuntuu vaikealta ”päättää oikea ajankohta”. Ei koskaan tarvinnut miettiä ehkäisyä tai sitä, että milloin olisi oikea hetki perheenlisäykselle. Niin nyt tuntuu hassulta ajatella milloin taas ”yrittää”. Ihan ajankohtainen kysymys ei vielä ole, sillä vielä imetän. Klinikan ehdot seuraavalle siirrolle on, että imetys on lopetettu. Mutta sitten. Heti? Pääseekö edes heti ilmoittautumaan siirtoon? Minkälaiset lääkkeet saadaan? Onko parempi, että oma kroppa ja hormonit vielä toipuisi vähän imetyksestä, että on paremmat mahdollisuudet onnistua? Ei yhtään haluaisi vaikuttaa siihen, että turhaan menetetään meidän alkioita esimerkiksi kiireen takia.
Ja samalla kun vaan toivoisi, että tärppäisi luomusti imetyksestä huolimatta mahdollisimman pian niin samalla alkaa jo taas jossitella. Jos nyt ei tärppää niin menen töihin taas silloin kun ilmoitinkin. Ja jos tärppää sittenkin kohta niin olisi epäreilua työnantajaa kohtaan että jään parin kuukauden työnteon jälkeen taas lomalle. Entä jos sitten ei tärppäiskään niin tulee sisaruksille taas isompi ikäero. Jos ja jos ja jos. Ja sitten taas se kaikista suurin jos. Jos ei saadakaan enää lisää lapsia? Osaako tyytyä tähän? Meillä on kaksi aivan ihanaa lasta, joista olen äärettömän kiitollinen. Mutta sydän kuitenkin huutelee, että haluaisi rakastaa vielä enemmän. Vielä haluan kokea raskautta ja synnytystä. Vauvavuoden. Sisarusten tutustumista toisiinsa ja ihania leikkejä ja kikatusta. Ensimmäinen hymy, nauru, konttaus, kävely, sana. Elämän ihme.
Toisaalta tuntuu hyvältä ajatus siitä, että hoitojen loputtua tuloksetta osaisi ehkä vihdoin luopua tästä ikuisesta vauvahaaveesta ja jopa naurettavasta toivosta. Ehkä osaisi keskittyä täysin siihen mitä minulla jo on?
Mutta vielä toivon ja haaveilen. Haaveilen siitä, että unelma suurperheestä täyttyisi jonain päivänä. Vielä lasken kierron päiviä ja kuulostelen mahdollisia ovulaation ja raskauden oireita. Vielä elättelen toivoa kierron loppupuolella, että josko nyt. Ja vielä petyn ja kyynisesti suhtaudun kun kuukautiset alkaa. Tiesinhän minä että näin taas käy. Vielä koen epäreiluna sen, että toiset vaan tekee vauvoja ku heitä huvittaa. Ja vielä enemmän ärsyttää, että joillekin raskaus tuli täysin yllättäen, vahingossa ja ei-toivottuna. Olen kateellinen niille, joille lapsien saaminen ei pyöri koko ajan päässä, koska heillä se onnistuu silloin kun toivoo. Ja toivoisin niin, että itse voisin kiertoon suhtautua luontevasti eikä koko muuta elämää rajoittavana ja määrittelevänä asiana.
Toisaalta osaan olla iloinen toisten puolesta, kun heistä tulee vanhempia. En koe raskausmahoja ahdistavana asiana ja niin nautin siitä kun saan pitää muidenkin vauvoja sylissä ilman että joutuisin pidätteleen kyyneleitä. Olen oppinut katsomaan kadulla vastaantulevia perheitä ilman (tai ainakin lähes ilman) ennakko-oletuksia. Aikaisemmin jos vaikk tuli vastaan perhe, jossa kelme pientä lasta niin ajatus oli, että heillä nyt vaan näin tärppäsi helposti. Yhtälailla voi olla että kaikki kolme on saanut alkuunsa lapsettomuushoidoilla. Samalla tekisi mieli välillä huutaa koko maailmalle myös kuinka vaikea meille on ollut saada tämä pikkukakkonen. Varsinkin silloin, kun tulee vastaan ihmisiä, jotka kokee lapsettomuutta ja ahdistuu minusta -lastenvaunuja työntävästä äidistä. Näky, joka muistuttaa heitä omasta epäonnistumisesta. Näky, joka herättää epäreiluuden, kateuden ja katkeruuden tunteita. Ja näky, joka saa ajattelemaan, että tolle se on varmasti ollut helppoa. Niin toivoisin kaikille tyhjän sylin kokeneille, että he saisivat oman pienen nyytin hoidettavaksi ja rakastettavaksi.
perjantai 12. heinäkuuta 2019
Tuleva isosisko
Olen kirjoittanut blogia aina silloin kun ehdin ja silloin kun tuntuu että on jotain kerrottavaa tai mielen päällä. Siitä johtuu myös, ettei blogin perusteella välttämättä pysty päätellä kuinka pitkällä ollaan raskaudessa tai milloin on laskettuaika. Alkuun ei haitannut, kun halusi muutenkin vielä pitää asian salassa, mutta nyt toivottavasti ollaan jo varmoilla viikoilla.
Mennään tänään (12.7.) siis jo 17+2 ja laskettuaika on 18.12.
Olen paljon kertonut minun lapsettomuuskokemuksesta, vähäsen myös mieheni ja tyttären kokemuksista. Niin ajattelin kertoa teille tänään miten meidän rakas ainokaisemme on ottanut asian vastaan.
”Pakkasukko” siirrettiin kyytiin aprillipilana, eli 1.4. Positiivisen raskaustestin tein siis jo ennen pääsiäistä. Pääsiäisenä tyttö halasi oikein lujasti ja sanoi ”Äiti, sun masu on ihan pullukka, siinä on varmasti vauva!”
Itseäni alkoi naurattaa tuo koko tilanne, koska tosiaan paljon ollaan puhuttu siitä, että äiti ja iskäkin toivoo meille toista lasta ja pikkusisarus ja että lääkäritkin on tutkinut ja yrittää auttaa. Hän on myös nähnyt kun olen tehnyt ovulaatiotestejä ja kutsuu niitä vauvatesteiksi. Joskus sanoo myös, että ne on tyttövauvatestejä, koska paketissa on paljon vaaleanpunaista. Lisäksi iltarukouksiinkin on välillä eksynyt lause, rakas Taivaan Isä, jos näet meidän perheelle ja elämälle hyväksi asian, niin anna meille vielä vauva.”
Paljon on keskusteltu myös siitä, miksi Jumala ei meille vois enää haluta vauvaa ja kuinka epäreilulta se tuntuu, että toiseen perheeseen syntyy monta lasta ja meille ei. Niin osaan samaistua tyttäremme ajatuksiin ja tunteisiin. Mutta haluan itse luottaa ja luoda hänellekin luottamusta Jumalaan ja siihen, että kaikki kuitenkin tapahtuu niin kuin on tarkoitettu ja ajallaan.
No, tuo pääsiäisen ”pullukka maha” nauratti myös sen takia, koska mun vanhemmat oli juuri silloin kylässä meillä. Äitini istui vieressä ja vaikka ei kovinkaan paljon suomea ymmärsi niin sanat ”maha” ja ”vauva” kuitenkin on tuttuja ja 1+1 niin hänhän kysyi saman tien, että onko jotain matkalla. Hehe, siinä sitten yrität sitten ”ei varmaan” tai ”ei tietääkseni”. Läpi se taisi mennä.
Tytölle lupasin varata lääkäriajan. Lääkäri voi sitten katsoa, onko mahassa vauva vai ei.
Sitten kun nt-ultra koitti niin mies ja tyttö oli silloin päivän poissa ja palasivat vasta myöhään illalla kotiin. Olin leiponut mansikka-mustikka-kakun ja juotiiin siinä illalla sitten juhlateet. Kun kysyin tytöltä, mitä me voitais tänään juhlia niin hän ei keksinyt mitään, paitsi että viikonloppu alkaa. Halusin antaa vinkin ja pääsin vaan sanomaan, että olin luvannut varata lääkäriajan… Niin hän huusi jo päälle ”Sun mahassa ON vauva! Mä tiesin!”
Siitä alkoi melkoinen riemutanssi olkkarissa. Hän hyppi ja pyöri ja nauroi ja tuli halaamaan ja jatkoi sitten pomppimista. Vaikka kello oli jo paljon niin serkulle ja tädeille piti vielä soittaa samana iltana ja parhaalle eskarikaverillekin lähti vielä ääniviesti whatsappissa.
Isovanhemmille Saksaan soitettiin sitten seuravana päivänä.
Tyttö on edelleen aivan täysillä mukana. Taputtaa mahaa, kyselee tunnenko liikkeitä ja on itsekin jo niin tuntemassa niitä vatsan päältä <3 Hän on piirtänyt ja maalannut tulevalle sisarukselle kuvia ja on eskarissakin piirtänyt meidän perheessä kuvan, jossa on äiti, iskä, hän ja vauva.
Tulevan perheenjäsenen sukupuoli kun ei vielä ole tiedossa niin tyttö toivoo, että se on tyttö tai poika. Helppohan siihen on yhtyä <3
Neuvolalääkäriin päästiin 17+0 koko perheen voimalla, kun kaikki on lomalla. Terkkari vähän lupaili, että lääkäri saattaa hyvinkin ultrata. Ja niin kävi, mies ja tyttö näkivät ensimmäistä kertaa, miten pienokainen liikkuu ja sydän pumppaa.
Nyt odotellaan rakenneultraa, joka on vasta elokuussa ja toivotaan, että pienokaisella on kaikki hyvin.
Mennään tänään (12.7.) siis jo 17+2 ja laskettuaika on 18.12.
Olen paljon kertonut minun lapsettomuuskokemuksesta, vähäsen myös mieheni ja tyttären kokemuksista. Niin ajattelin kertoa teille tänään miten meidän rakas ainokaisemme on ottanut asian vastaan.
”Pakkasukko” siirrettiin kyytiin aprillipilana, eli 1.4. Positiivisen raskaustestin tein siis jo ennen pääsiäistä. Pääsiäisenä tyttö halasi oikein lujasti ja sanoi ”Äiti, sun masu on ihan pullukka, siinä on varmasti vauva!”
Itseäni alkoi naurattaa tuo koko tilanne, koska tosiaan paljon ollaan puhuttu siitä, että äiti ja iskäkin toivoo meille toista lasta ja pikkusisarus ja että lääkäritkin on tutkinut ja yrittää auttaa. Hän on myös nähnyt kun olen tehnyt ovulaatiotestejä ja kutsuu niitä vauvatesteiksi. Joskus sanoo myös, että ne on tyttövauvatestejä, koska paketissa on paljon vaaleanpunaista. Lisäksi iltarukouksiinkin on välillä eksynyt lause, rakas Taivaan Isä, jos näet meidän perheelle ja elämälle hyväksi asian, niin anna meille vielä vauva.”
Paljon on keskusteltu myös siitä, miksi Jumala ei meille vois enää haluta vauvaa ja kuinka epäreilulta se tuntuu, että toiseen perheeseen syntyy monta lasta ja meille ei. Niin osaan samaistua tyttäremme ajatuksiin ja tunteisiin. Mutta haluan itse luottaa ja luoda hänellekin luottamusta Jumalaan ja siihen, että kaikki kuitenkin tapahtuu niin kuin on tarkoitettu ja ajallaan.
No, tuo pääsiäisen ”pullukka maha” nauratti myös sen takia, koska mun vanhemmat oli juuri silloin kylässä meillä. Äitini istui vieressä ja vaikka ei kovinkaan paljon suomea ymmärsi niin sanat ”maha” ja ”vauva” kuitenkin on tuttuja ja 1+1 niin hänhän kysyi saman tien, että onko jotain matkalla. Hehe, siinä sitten yrität sitten ”ei varmaan” tai ”ei tietääkseni”. Läpi se taisi mennä.
Tytölle lupasin varata lääkäriajan. Lääkäri voi sitten katsoa, onko mahassa vauva vai ei.
Sitten kun nt-ultra koitti niin mies ja tyttö oli silloin päivän poissa ja palasivat vasta myöhään illalla kotiin. Olin leiponut mansikka-mustikka-kakun ja juotiiin siinä illalla sitten juhlateet. Kun kysyin tytöltä, mitä me voitais tänään juhlia niin hän ei keksinyt mitään, paitsi että viikonloppu alkaa. Halusin antaa vinkin ja pääsin vaan sanomaan, että olin luvannut varata lääkäriajan… Niin hän huusi jo päälle ”Sun mahassa ON vauva! Mä tiesin!”
Siitä alkoi melkoinen riemutanssi olkkarissa. Hän hyppi ja pyöri ja nauroi ja tuli halaamaan ja jatkoi sitten pomppimista. Vaikka kello oli jo paljon niin serkulle ja tädeille piti vielä soittaa samana iltana ja parhaalle eskarikaverillekin lähti vielä ääniviesti whatsappissa.
Isovanhemmille Saksaan soitettiin sitten seuravana päivänä.
Tyttö on edelleen aivan täysillä mukana. Taputtaa mahaa, kyselee tunnenko liikkeitä ja on itsekin jo niin tuntemassa niitä vatsan päältä <3 Hän on piirtänyt ja maalannut tulevalle sisarukselle kuvia ja on eskarissakin piirtänyt meidän perheessä kuvan, jossa on äiti, iskä, hän ja vauva.
Tulevan perheenjäsenen sukupuoli kun ei vielä ole tiedossa niin tyttö toivoo, että se on tyttö tai poika. Helppohan siihen on yhtyä <3
Neuvolalääkäriin päästiin 17+0 koko perheen voimalla, kun kaikki on lomalla. Terkkari vähän lupaili, että lääkäri saattaa hyvinkin ultrata. Ja niin kävi, mies ja tyttö näkivät ensimmäistä kertaa, miten pienokainen liikkuu ja sydän pumppaa.
Nyt odotellaan rakenneultraa, joka on vasta elokuussa ja toivotaan, että pienokaisella on kaikki hyvin.
lauantai 11. toukokuuta 2019
Mitä jos onnistuukin?
Niin odotan hetkeä, että raskaus on alkanut ja saan tuijottaa kahta viivaa. Mieluiten tietenkin vielä kaksi lähes samanvahvuista viivaa. Ja niin odotan sitä hetkeä, että näen ensimmäistä kertaa tulevaa vauvaa ultran kautta. Ja jatkan vielä, niin odotan sitä, että maha alkaa kasvaan niin paljon, että ensimmäiset ihmiset alkaa kyselemään kuulumisia ja ’onko jotain erityisiä suunnitelmia’, johon voin sitten vastata, että taitaa tulla vähän pidempi loma. Ja vielä enemmän odotan sitä hetkeä, kun raskaus on turvallisemmassa vaiheessa ja saamme kertoa uutisia meidän rakkaalle esikoisellemme.
Mutta sitten alkaakin se jännittävä osuus. Miten ihmiset reagoi uutiseen. ”Kylläpä on ihanaa, että saatte esikoisellenne sisaruksen. Kuinka vanha hän nyt olikaan? Ajaa, no olipa jo korkea aika.” Tai ”On kyllä iso ikäero, ei lapset tuu enää leikkimään yhdessä” tai ”Oliko pakko just nyt kun töissä on niin paljon kiirettä?” tai ”Tää oli tarkkaan suunniteltu, ettei tarvi olla kantamassa vastuuta siitä kehittämistyöstäsi, joka siirtyy silloin toteutukseen” tai ”teillä alkaa koko rumba nyt alusta, oisitte heti tehnyt toisen perään”. Tai sitten, jos joku onkin tiennyt haaveestamme ”Mähän sanoin, että onnistutte vielä”.
Mitähän kaikkea ihmiset oikein sitten päästää suustaan? Varmaan ihan yhtä hyviä kommentteja kun nytkin.
Pitääkö sitten vaan vastata yhtä hyvin?
Että ”onhan tämä ajankohta suunniteltu juttu, kun yritystä takana yli 6 vuotta”.
Tai ”Itseasiassa kävin hakemassa masuasukin kun mies oli työmatkalla Espanjassa.”
Tai ”Joo, ei me olla onnistuttu tässä, mutta lääketiede kyllä.”
Pystyyköhän edes ihan normi onnitteluun vastamaan vaan, että kiitos. Siinäkin tulisi ehkä olo, että pitäisi sanoa jotain hoidoista. Olo, että onnittelut ei kuulu mulle tai meille. Koska ei me olla tehty tätä vauvaa vaan lääkärit. Joo, tiedän, kyllä meilläkin oli omat –myös aika isot osuudet- hoidoissa, mutta silti. Tätä kaveria ei tehty mitenkään romanttisella tavalla saunaillan päätteeksi. Vaan piikittämällä, kellottamalla ja itsetyydytyksellä. Matkustamalla Helsinkiin niin yhdessä kuin erikseen työpäivän aikana.
Osa tutuista tietää hoidoista. Mutta heitä on tosiaan niin vähän, että yhden käden sormilla voi laskea. Helpompi on suhtautua heihin, kun tietävät. Sitten on paljon ihmisiä, esim työkavereita, samassa harrastuksessa kulkevia, päiväkotituttuja jne. He eivät edes tiedä, että on ollut yritystä takana. Heihinkin on helppo suhtautua. Mutta sitten on myös heitä, jotka tietää, että olemme pitkään haaveilleet perheenlisäyksestä. Mutta eivät kuitenkaan tiedä mitään tutkimuksista ja hoidoista.
No, siihen hetkeen on kuitenkin vielä aikaa. Ei ehkä tule koskaan. Turhaan siis murehdin etukäteen.
Mutta sitten alkaakin se jännittävä osuus. Miten ihmiset reagoi uutiseen. ”Kylläpä on ihanaa, että saatte esikoisellenne sisaruksen. Kuinka vanha hän nyt olikaan? Ajaa, no olipa jo korkea aika.” Tai ”On kyllä iso ikäero, ei lapset tuu enää leikkimään yhdessä” tai ”Oliko pakko just nyt kun töissä on niin paljon kiirettä?” tai ”Tää oli tarkkaan suunniteltu, ettei tarvi olla kantamassa vastuuta siitä kehittämistyöstäsi, joka siirtyy silloin toteutukseen” tai ”teillä alkaa koko rumba nyt alusta, oisitte heti tehnyt toisen perään”. Tai sitten, jos joku onkin tiennyt haaveestamme ”Mähän sanoin, että onnistutte vielä”.
Mitähän kaikkea ihmiset oikein sitten päästää suustaan? Varmaan ihan yhtä hyviä kommentteja kun nytkin.
Pitääkö sitten vaan vastata yhtä hyvin?
Että ”onhan tämä ajankohta suunniteltu juttu, kun yritystä takana yli 6 vuotta”.
Tai ”Itseasiassa kävin hakemassa masuasukin kun mies oli työmatkalla Espanjassa.”
Tai ”Joo, ei me olla onnistuttu tässä, mutta lääketiede kyllä.”
Pystyyköhän edes ihan normi onnitteluun vastamaan vaan, että kiitos. Siinäkin tulisi ehkä olo, että pitäisi sanoa jotain hoidoista. Olo, että onnittelut ei kuulu mulle tai meille. Koska ei me olla tehty tätä vauvaa vaan lääkärit. Joo, tiedän, kyllä meilläkin oli omat –myös aika isot osuudet- hoidoissa, mutta silti. Tätä kaveria ei tehty mitenkään romanttisella tavalla saunaillan päätteeksi. Vaan piikittämällä, kellottamalla ja itsetyydytyksellä. Matkustamalla Helsinkiin niin yhdessä kuin erikseen työpäivän aikana.
Osa tutuista tietää hoidoista. Mutta heitä on tosiaan niin vähän, että yhden käden sormilla voi laskea. Helpompi on suhtautua heihin, kun tietävät. Sitten on paljon ihmisiä, esim työkavereita, samassa harrastuksessa kulkevia, päiväkotituttuja jne. He eivät edes tiedä, että on ollut yritystä takana. Heihinkin on helppo suhtautua. Mutta sitten on myös heitä, jotka tietää, että olemme pitkään haaveilleet perheenlisäyksestä. Mutta eivät kuitenkaan tiedä mitään tutkimuksista ja hoidoista.
No, siihen hetkeen on kuitenkin vielä aikaa. Ei ehkä tule koskaan. Turhaan siis murehdin etukäteen.
sunnuntai 10. helmikuuta 2019
Miehen ja naisen lapsettomuushoidot
Miehet ja naiset kokee lapsettomuutta ehkä eri tavoin ja ainakin meillä parisuhteessa lapsettomuuden tuska aaltoilee miehellä ja naisella eri taajuuksilla ja frekvensseillä. Mun aloitteesta lähdettiin selvittämään tätä lapsettomuutta ja mun aloitteesta myös vuosi sitten päätettiin jatkaa hoitoja ja siirtyä ivf-hoitoihin.
Mies oli heti mukana – onneksi. Pelkäsin –pitkään ja onneksi turhaan- että asia ei häntä vaivaa, ettei olisi valmis ivf-hoitoihin ja että jäisin tuskan kanssa yksin.
Kuitenkin nämä hoidot lähtökohtaisesti koskee näin fyysisesti lähinnä naisia. Ostetaan lääkkeitä. Apteekissa tuttu myyjä, toivottavasti ei just osuu omalle kohdalle. Vitsi, se huomasi kuitenkin. ”Ei, en ole kipeänä. Haen vaan yhtä lääkettä. Oikeastaan olen nykyään teidän kanta-asiakas.” Seuraavalla kerralla kun kohdataan eskarin eteisessä, hän tuijottaa mun vatsa-aluetta. Vai tuijottaako? En tiedä, ehkä vain kuvittelen eikä hän käynyt katsomassa nimelläni kirjoitettuja reseptejä. Ehkä hän on katsonut. Oikeastaan ihan samaa.
Tuijotetaan kelloa. Sumutetaan suihketta nenään. Piikitetään liuosta vatsaan. Tökitään suppoja emättimeen. Otetaan töistä vapaita. Kokouksista käydään nopeasti vastaamassa puhelimeen, josko se on klinikka. Seuraavaksi lähdetään kokouksesta lääkkeiden takia. Käydään epämiellyttävässä punktiossa. Muutenkin tutkittavaksi pääsee hyvin usein, lääkäri tunnistaa potilaan varmaan paremmin alapään kuin naaman perusteella.
Käydään läpi pääkivut, unettomuudet, turvotukset, hikoilut. Ja itsehän pääsin vielä aika helpolla, lääkkeillä ei kovin pahoja sivuoireita ollut. Tunnustellaan mahdollisia raskausoireita. Jännitetään. Pelätään. Toivotaan. Sitten vuoto. Itketään. Mahaan koskee. Mutta pahinta on tunteiden vuoristorata.
Mies. Käy antamassa spermanäyte. Ok, olihan se jo kolmas kerta. Mutta silti. Miksi miehet tässä pääsee taas helpommalla? Vai pääseekö?
Olen todella kiitollinen mun ihanasta miehestä, joka kyselee mun voinnista. Oli punktion jälkeen koko päivän kotona ja antoi mun levätä. Oli punktiossa mukana ja silitti kättä. Toi mulle ruokaa, kun vasta klo 12 sai syödä ensimmäistä ateriaa punktiopäivänä. Vei minut alkiosiirtoon ja käytti siinä omaa työaikaa. Kyselee, mitä kyytipojalle (siirretty alkio) kuuluu. Muistuttaa, että pitää juoda, ettei tuu hyperstimulaatiota. Innostui 25 munasolusta ja häntä harmittaa kun niistä on kyytipojan lisäksi saatu pakkaseen kuitenkin vain 8kpl.
Nainen pääsee tässä enemmän toimimaan, se helpottaa ainakin itseäni. Mies joutuu seuraamaan vain vierestä. Hänelle toimiminen olisi hyvin luontaista. Nyt kokee varmaan avuttomuutta ja epävarmuutta. Varmasti häntäkin jännittää, on innostunut ja pettynyt. Mutta hän ei pääse tunnustelemaan, ei tiedän vatsan nipistelyistä. Ei voi tehdä raskaustestiä. Ei tiedä vuodon aloituksesta. Hän saa tietää vain sen verran, kun mitä hänelle kerron. Ja haluan kertoa. Mutta en halua, että hän innostuu liikaa. Enkä halua hänelle aiheuttaa pettymyksiä. Yritän olla asiallinen. Hän yrittää ymmärtää.
Ei tämä ole helppoa. Mutta ainakin so far ollaan tuettu toisiamme <3
Mies oli heti mukana – onneksi. Pelkäsin –pitkään ja onneksi turhaan- että asia ei häntä vaivaa, ettei olisi valmis ivf-hoitoihin ja että jäisin tuskan kanssa yksin.
Kuitenkin nämä hoidot lähtökohtaisesti koskee näin fyysisesti lähinnä naisia. Ostetaan lääkkeitä. Apteekissa tuttu myyjä, toivottavasti ei just osuu omalle kohdalle. Vitsi, se huomasi kuitenkin. ”Ei, en ole kipeänä. Haen vaan yhtä lääkettä. Oikeastaan olen nykyään teidän kanta-asiakas.” Seuraavalla kerralla kun kohdataan eskarin eteisessä, hän tuijottaa mun vatsa-aluetta. Vai tuijottaako? En tiedä, ehkä vain kuvittelen eikä hän käynyt katsomassa nimelläni kirjoitettuja reseptejä. Ehkä hän on katsonut. Oikeastaan ihan samaa.
Tuijotetaan kelloa. Sumutetaan suihketta nenään. Piikitetään liuosta vatsaan. Tökitään suppoja emättimeen. Otetaan töistä vapaita. Kokouksista käydään nopeasti vastaamassa puhelimeen, josko se on klinikka. Seuraavaksi lähdetään kokouksesta lääkkeiden takia. Käydään epämiellyttävässä punktiossa. Muutenkin tutkittavaksi pääsee hyvin usein, lääkäri tunnistaa potilaan varmaan paremmin alapään kuin naaman perusteella.
Käydään läpi pääkivut, unettomuudet, turvotukset, hikoilut. Ja itsehän pääsin vielä aika helpolla, lääkkeillä ei kovin pahoja sivuoireita ollut. Tunnustellaan mahdollisia raskausoireita. Jännitetään. Pelätään. Toivotaan. Sitten vuoto. Itketään. Mahaan koskee. Mutta pahinta on tunteiden vuoristorata.
Mies. Käy antamassa spermanäyte. Ok, olihan se jo kolmas kerta. Mutta silti. Miksi miehet tässä pääsee taas helpommalla? Vai pääseekö?
Olen todella kiitollinen mun ihanasta miehestä, joka kyselee mun voinnista. Oli punktion jälkeen koko päivän kotona ja antoi mun levätä. Oli punktiossa mukana ja silitti kättä. Toi mulle ruokaa, kun vasta klo 12 sai syödä ensimmäistä ateriaa punktiopäivänä. Vei minut alkiosiirtoon ja käytti siinä omaa työaikaa. Kyselee, mitä kyytipojalle (siirretty alkio) kuuluu. Muistuttaa, että pitää juoda, ettei tuu hyperstimulaatiota. Innostui 25 munasolusta ja häntä harmittaa kun niistä on kyytipojan lisäksi saatu pakkaseen kuitenkin vain 8kpl.
Nainen pääsee tässä enemmän toimimaan, se helpottaa ainakin itseäni. Mies joutuu seuraamaan vain vierestä. Hänelle toimiminen olisi hyvin luontaista. Nyt kokee varmaan avuttomuutta ja epävarmuutta. Varmasti häntäkin jännittää, on innostunut ja pettynyt. Mutta hän ei pääse tunnustelemaan, ei tiedän vatsan nipistelyistä. Ei voi tehdä raskaustestiä. Ei tiedä vuodon aloituksesta. Hän saa tietää vain sen verran, kun mitä hänelle kerron. Ja haluan kertoa. Mutta en halua, että hän innostuu liikaa. Enkä halua hänelle aiheuttaa pettymyksiä. Yritän olla asiallinen. Hän yrittää ymmärtää.
Ei tämä ole helppoa. Mutta ainakin so far ollaan tuettu toisiamme <3
keskiviikko 26. syyskuuta 2018
Kuultu - taas
Nyt on onneksi tunnemyrsky jo hieman laantunut. Jos olisi heti kirjoittanut niin olisin ollut liian kiukkuinen, vihainen ja kyyneleiden läpi ei olisi nähnyt tietokoneen näyttöä kunnossa.
Jos itsekin kärsitte jollain lailla lapsettomuudesta niin olette varmaankin törmännyt ärsyttäviin tai jopa aivan älyttömiin ajattelemattomuuksiin. Lauseet tai kysymykset voivat tulla ihan tuntemattomilta, työkavereilta, hyvän päivän tutuilta, ystäviltä tai omasta lähipiiristä.
Puhujan roolista riippuen olen tähän asti pystynyt suhtautumaan omasta mielestä aika hyvin näihin kommentteihin.
Välillä olen sanonut suoraan, ettei toista lasta ole yrityksistä huolimatta vielä tulossa.
Välillä olen ajatellut, että puhuja yritti vain lohduttaa.
Välillä taas annoin anteeksi sillä perusteella, ettei toinen vaan voi ymmärtää.
Välillä olen paennut valheella, ettei olla mietitty eikä suunniteltu perheenlisäystä sen enempää, että kattellaan joskus tulevaisuudessa.
Tosiaan tilanne riippuu aika paljon siitä, kuinka läheinen ihminen on kyseessä ja kuinka paljon siinä tilanteessa jaksaa avautua. Tunteet on pysynyt kuitenkin aina aika tasaisina ja elämä on jatkunut seuraavasta hetkestä eteenpäin ihan normaalina.
Nyt olikin sitten hieman yllättävä tapaus. Ajattelemattomuus, ei varmaankaan ihminen halunnut satuttaa. Mutta sattuipas aika kovasti:
Olimme kylässä ystäväperheessämme, johon oli syntynyt kaksoset keväällä. Perhe on läheinen ja tiedämme myös ystäviemme vanhempia ja sisaruksia. Nyt oli niin, että kaksosten toiset isovanhemmat tuli paikalle. Heillä vain 3 lasta, vaikka toiveissa oli isompikin perhe. Sama vakaumuskin löytyy. Luulis, että tuskat on muistissa jollain lailla. Mutta ei.
Minulla siis toinen kaksosista sylissä ja vaarilla toinen. Istuttiin vierekkäin. Vaari kysyi, missä meidän lapset on. Vastasin, että meillähän on vain yksi tyttö, joka silloin oli just leikkimässä toisessa huoneessa. Vaari siihen, että eikö tyttö olekin jo 4 tai 5? Korjasin, että täytti juuri 6 vuotta. Ja sitten pamaus ”Oho, ettekö siinä aikana saaneet mitään muuta aikaiseksi?”
Huh. Onneksi ympärillä oli sen verran muita meille tuntemattomiakin ihmisiä ja lapsia, että sain pidetty itseäni kasassa. Ja onneksi tämän vaarin vaimo pelasti mut, joka jäin siinä hetkeksi sanattomiksi, että ”itsekö olet oikea henkilö sanomaan näin?”. Sanoin vaan, etteipä saatu aikaiseksi ja sen takia pitääkin aina välillä tulla hoitamaan muiden lapsia. Sitten lähdin tilanteesta pois. Tais siinä kyynel sitten valua pitkin poskea.
Olin jo ajatellut, että pystyn ihan asiallisesti suhtautumaan kaikkiin mahdollisiin kommentteihin ja ettei ne enää vaikuta sen kummemmin mieleen. Mutta näin elämä vaan voi yllättää.
Jos itsekin kärsitte jollain lailla lapsettomuudesta niin olette varmaankin törmännyt ärsyttäviin tai jopa aivan älyttömiin ajattelemattomuuksiin. Lauseet tai kysymykset voivat tulla ihan tuntemattomilta, työkavereilta, hyvän päivän tutuilta, ystäviltä tai omasta lähipiiristä.
Puhujan roolista riippuen olen tähän asti pystynyt suhtautumaan omasta mielestä aika hyvin näihin kommentteihin.
Välillä olen sanonut suoraan, ettei toista lasta ole yrityksistä huolimatta vielä tulossa.
Välillä olen ajatellut, että puhuja yritti vain lohduttaa.
Välillä taas annoin anteeksi sillä perusteella, ettei toinen vaan voi ymmärtää.
Välillä olen paennut valheella, ettei olla mietitty eikä suunniteltu perheenlisäystä sen enempää, että kattellaan joskus tulevaisuudessa.
Tosiaan tilanne riippuu aika paljon siitä, kuinka läheinen ihminen on kyseessä ja kuinka paljon siinä tilanteessa jaksaa avautua. Tunteet on pysynyt kuitenkin aina aika tasaisina ja elämä on jatkunut seuraavasta hetkestä eteenpäin ihan normaalina.
Nyt olikin sitten hieman yllättävä tapaus. Ajattelemattomuus, ei varmaankaan ihminen halunnut satuttaa. Mutta sattuipas aika kovasti:
Olimme kylässä ystäväperheessämme, johon oli syntynyt kaksoset keväällä. Perhe on läheinen ja tiedämme myös ystäviemme vanhempia ja sisaruksia. Nyt oli niin, että kaksosten toiset isovanhemmat tuli paikalle. Heillä vain 3 lasta, vaikka toiveissa oli isompikin perhe. Sama vakaumuskin löytyy. Luulis, että tuskat on muistissa jollain lailla. Mutta ei.
Minulla siis toinen kaksosista sylissä ja vaarilla toinen. Istuttiin vierekkäin. Vaari kysyi, missä meidän lapset on. Vastasin, että meillähän on vain yksi tyttö, joka silloin oli just leikkimässä toisessa huoneessa. Vaari siihen, että eikö tyttö olekin jo 4 tai 5? Korjasin, että täytti juuri 6 vuotta. Ja sitten pamaus ”Oho, ettekö siinä aikana saaneet mitään muuta aikaiseksi?”
Huh. Onneksi ympärillä oli sen verran muita meille tuntemattomiakin ihmisiä ja lapsia, että sain pidetty itseäni kasassa. Ja onneksi tämän vaarin vaimo pelasti mut, joka jäin siinä hetkeksi sanattomiksi, että ”itsekö olet oikea henkilö sanomaan näin?”. Sanoin vaan, etteipä saatu aikaiseksi ja sen takia pitääkin aina välillä tulla hoitamaan muiden lapsia. Sitten lähdin tilanteesta pois. Tais siinä kyynel sitten valua pitkin poskea.
Olin jo ajatellut, että pystyn ihan asiallisesti suhtautumaan kaikkiin mahdollisiin kommentteihin ja ettei ne enää vaikuta sen kummemmin mieleen. Mutta näin elämä vaan voi yllättää.
keskiviikko 16. toukokuuta 2018
Toukokuun toinen viikonloppu
Toukokuun toinen viikonloppu. Kaikkihan siihen yhdistää äitienpäivän. Kyllä, niin minäkin.
Äitienpäivä on ollut pitkään ihana, odotettu päivä. Pienenä askarreltiin, poimittiin kukkia (Saksassa niitä saa hyvin toukokuun puolessa välissä) ja laitettiin koko perheelle aamupala. Äidin päätä hierottiin, laitettiin hieno kampaus ja annettiin äitille ainakin miljoona pusua.
Nykyään itsekin olen äiti. Ja päivään mahtuu niin paljon tunteita. Olen niin kiitollinen tuosta ihanasta lapsesta, rakastan häntä ihan älyttömästi. En tiennyt, että niin kovasti voi rakastaa. Niin syvästi välittää. Ja niin haikeana ja kuitenkin ylpeänä seurata, kuinka nopeasti ja hienosti lapsi kehittyy. En osannut arvata mistä asiasta minulla menee hermot ja kuinka raastavaa syyllisyydentunnetta voikaan kokea silloin, kun on pienestä asiasta huutanut pienelle. Riittämättömyyttä silloin, kun työt ja arki vie liian paljon huomiota ja aikaa niin tärkeästä tehtävästä kuin äidin läsnäolosta.
Olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin tällä äitiyden matkalla. Tai sitten tämä kaikki kuuluu muutenkin vain aikuistumisprosessiin.
Mutta nyt äitienpäivään liittyy vielä jotain aivan muuta. Lapsettomuus. Äitienpäivää saan juhlia sen ihanan prinsessamme takia. Mutta juuri tämä ihana prinsessamme on opettanut minua ja näyttänyt minulle kuinka ihana asia äitiys on – vaikkakin tunteiden kirjo tosiaan ei aina ole vain positiivisella puolella.
Haluan niin kovasti olla äiti useammalle lapselle. Haluan lapsellemme sisaruksia.
Kuvioihin on astunut ihan uusi tuttavuus: lapsettomien lauantai.
Päivä, joka muistuttaa siitä, ettei kaikki ole äitejä. Ei kaikki edes halua äidiksi. Mutta tämä lapsettomien lauantai tuo jollain tavalla lohtua. En ole yksin. On muitakin ihmisiä, jotka tuskailevat lapsettomuuden kanssa. Itseasiassa niin paljon ihmisiä, että tälle ryhmälle on perustettu ihan oma päivä. Muita ihmisiä, jotka tietävät toivon, pettymyksen, pelon, epätoivon, katkeruuden, epävarmuuden, surun, mustasukkaisuuden ja kaikki muutkin tunteet ja ajatukset.
Tuo päivä antaa luvan tuntea kaikki nuo tunteet. Kaikki ajatukset on sallittu. Sinä lauantaina minulle on ehkä hieman helpompaa sanoa puolisollekin, että ota syliin, halaa oikein lujasti, tänään on lapsettomien lauantai.
Äitienpäivä on ollut pitkään ihana, odotettu päivä. Pienenä askarreltiin, poimittiin kukkia (Saksassa niitä saa hyvin toukokuun puolessa välissä) ja laitettiin koko perheelle aamupala. Äidin päätä hierottiin, laitettiin hieno kampaus ja annettiin äitille ainakin miljoona pusua.
Nykyään itsekin olen äiti. Ja päivään mahtuu niin paljon tunteita. Olen niin kiitollinen tuosta ihanasta lapsesta, rakastan häntä ihan älyttömästi. En tiennyt, että niin kovasti voi rakastaa. Niin syvästi välittää. Ja niin haikeana ja kuitenkin ylpeänä seurata, kuinka nopeasti ja hienosti lapsi kehittyy. En osannut arvata mistä asiasta minulla menee hermot ja kuinka raastavaa syyllisyydentunnetta voikaan kokea silloin, kun on pienestä asiasta huutanut pienelle. Riittämättömyyttä silloin, kun työt ja arki vie liian paljon huomiota ja aikaa niin tärkeästä tehtävästä kuin äidin läsnäolosta.
Olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin tällä äitiyden matkalla. Tai sitten tämä kaikki kuuluu muutenkin vain aikuistumisprosessiin.
Mutta nyt äitienpäivään liittyy vielä jotain aivan muuta. Lapsettomuus. Äitienpäivää saan juhlia sen ihanan prinsessamme takia. Mutta juuri tämä ihana prinsessamme on opettanut minua ja näyttänyt minulle kuinka ihana asia äitiys on – vaikkakin tunteiden kirjo tosiaan ei aina ole vain positiivisella puolella.
Haluan niin kovasti olla äiti useammalle lapselle. Haluan lapsellemme sisaruksia.
Kuvioihin on astunut ihan uusi tuttavuus: lapsettomien lauantai.
Päivä, joka muistuttaa siitä, ettei kaikki ole äitejä. Ei kaikki edes halua äidiksi. Mutta tämä lapsettomien lauantai tuo jollain tavalla lohtua. En ole yksin. On muitakin ihmisiä, jotka tuskailevat lapsettomuuden kanssa. Itseasiassa niin paljon ihmisiä, että tälle ryhmälle on perustettu ihan oma päivä. Muita ihmisiä, jotka tietävät toivon, pettymyksen, pelon, epätoivon, katkeruuden, epävarmuuden, surun, mustasukkaisuuden ja kaikki muutkin tunteet ja ajatukset.
Tuo päivä antaa luvan tuntea kaikki nuo tunteet. Kaikki ajatukset on sallittu. Sinä lauantaina minulle on ehkä hieman helpompaa sanoa puolisollekin, että ota syliin, halaa oikein lujasti, tänään on lapsettomien lauantai.
perjantai 27. huhtikuuta 2018
Päivittäiset valinnat
Yllätyn ja havahdun aina välillä, kuinka paljon lapsettomuus vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni. Edelleen, vaikka olen mielestäni jo oppinut elämään tämän asian kanssa. Edes jotenkuten.
Olen siis kärsinyt tästä toteutumattomasta sekundaarisesta lapsihaaveesta monta vuotta ja tottakai on pitänyt niin lääkärin avulla kuin myös googlen kautta selvittää, mistä lapsettomuus on voinut johtua ja mitä voisin tehdä parantaakseni onnistumisen mahdollisuuksia.
No, siinä on katsottu ruokavaliot, liikunnat, unimäärät, vitamiinit ja tullut kokeiltua preseed, clomifeenit ja lisäksi kaiken maailman poppakonstit.
Mutta kuitenkin. Tykkään silloin tällöin polttaa sikaria. Ihan siis niitä pieniä. En ole koskaan polttanut säännöllisesti, en sikareita enkä tupakkaa. Enkä ole myöskään juonut alkoholia 14 vuoteen. Mutta silti. Edelleen mietin silloin, kun olisi mukavaa seuraa ja tekisi mieli lähteä porukan kanssa polttamaan sikaria, missä vaiheessa kiertoa olen ja voisiko uusi epäonnistuminen johtua siitä yhdestä sikarista.
Tai liikunnan kanssa. Olen tässä lapsettomuusaikana kyllä harrastanut välillä enemmän ja välillä vähemmän liikuntaa. Mutta siinäkin sama juttu. Treenaanko liian kovasti? Vaikuttaako juokseminen kiinnittämiseen? Entäs jos urheilee ja liikkuu liian vähän, vaikuttaako se taas verenkiertoon negatiivisesti.
Voinko ilmoittautua kaverin kanssa liikuntatapahtumiin monta kuukautta etukäteen? Mitä jos olenkin raskaana tapahtuman aikana?
Mitäs lomamatkat? Olemme joskus varanneet lentoja jopa vuodenkin etukäteen. Silloinkin mietin, mitä jos en pystykään lähtemään? Kannattaako odottaa vielä varausten kanssa?
Työpaikan vaihtaminen. Kannattaako edes hakea uutta paikka? Mitä jos tulen saman tien raskaaksi? Joutuisin heti jäämään uudesta työpaikasta ja tehtävästä lomalle.
Talon osto. Mietittiin pitkään, minkälainen talo tai koti halutaan. Kuinka paljon siellä pitäisi olla tilaa? Montako huonetta? Meitä on vain kolme henkeä. Entäs jos on kolmen vuoden päästä viisi henkeä? Viiden vuoden päästä seitsemän henkeä?
Samoin auton kanssa. Meillä oli neljän vuoden ajan työsuhdeauto. Vuokrasopimus oli solmittu näin pitkälle ajalle. Meillä oli just tulossa eka lapsi. Mietin kuinka pitkäksi aikaa meille tuo yksi pieni auto riittää.
Olen onneksi pääsyt aika hyvin pois siitä, että antaisin näitten ajatusten oikeasti vaikuttaa päätöksiin. Eli olen ilmoittautunut urheilutapahtumiin jo muutaman vuoden ajan aina hyvissä ajoin. Lomamatkat on varattu monta kuukautta etukäteen. Olisihan raskaus ja uuden elämän alku ihanin ja paras mahdollinen syy jäädä pois jostain kisasta tai peruuttaa loman!
Talossamme on yksi lastenhuone. Työsuhdeauton vuokrasopimus ehti loppua jo ajat sitten. Ja kyllä mä sen sikarinkin yleensä poltan, kun tekee mieli. Mutta alitajunnassa ja usein ihan tietoisesti käyn mielessäni näitä ajatuksia läpi. Ei nyt päivittäin, mutta kuitenkin useammin kuin viikoittain.
Olen siis kärsinyt tästä toteutumattomasta sekundaarisesta lapsihaaveesta monta vuotta ja tottakai on pitänyt niin lääkärin avulla kuin myös googlen kautta selvittää, mistä lapsettomuus on voinut johtua ja mitä voisin tehdä parantaakseni onnistumisen mahdollisuuksia.
No, siinä on katsottu ruokavaliot, liikunnat, unimäärät, vitamiinit ja tullut kokeiltua preseed, clomifeenit ja lisäksi kaiken maailman poppakonstit.
Mutta kuitenkin. Tykkään silloin tällöin polttaa sikaria. Ihan siis niitä pieniä. En ole koskaan polttanut säännöllisesti, en sikareita enkä tupakkaa. Enkä ole myöskään juonut alkoholia 14 vuoteen. Mutta silti. Edelleen mietin silloin, kun olisi mukavaa seuraa ja tekisi mieli lähteä porukan kanssa polttamaan sikaria, missä vaiheessa kiertoa olen ja voisiko uusi epäonnistuminen johtua siitä yhdestä sikarista.
Tai liikunnan kanssa. Olen tässä lapsettomuusaikana kyllä harrastanut välillä enemmän ja välillä vähemmän liikuntaa. Mutta siinäkin sama juttu. Treenaanko liian kovasti? Vaikuttaako juokseminen kiinnittämiseen? Entäs jos urheilee ja liikkuu liian vähän, vaikuttaako se taas verenkiertoon negatiivisesti.
Voinko ilmoittautua kaverin kanssa liikuntatapahtumiin monta kuukautta etukäteen? Mitä jos olenkin raskaana tapahtuman aikana?
Mitäs lomamatkat? Olemme joskus varanneet lentoja jopa vuodenkin etukäteen. Silloinkin mietin, mitä jos en pystykään lähtemään? Kannattaako odottaa vielä varausten kanssa?
Työpaikan vaihtaminen. Kannattaako edes hakea uutta paikka? Mitä jos tulen saman tien raskaaksi? Joutuisin heti jäämään uudesta työpaikasta ja tehtävästä lomalle.
Talon osto. Mietittiin pitkään, minkälainen talo tai koti halutaan. Kuinka paljon siellä pitäisi olla tilaa? Montako huonetta? Meitä on vain kolme henkeä. Entäs jos on kolmen vuoden päästä viisi henkeä? Viiden vuoden päästä seitsemän henkeä?
Samoin auton kanssa. Meillä oli neljän vuoden ajan työsuhdeauto. Vuokrasopimus oli solmittu näin pitkälle ajalle. Meillä oli just tulossa eka lapsi. Mietin kuinka pitkäksi aikaa meille tuo yksi pieni auto riittää.
Olen onneksi pääsyt aika hyvin pois siitä, että antaisin näitten ajatusten oikeasti vaikuttaa päätöksiin. Eli olen ilmoittautunut urheilutapahtumiin jo muutaman vuoden ajan aina hyvissä ajoin. Lomamatkat on varattu monta kuukautta etukäteen. Olisihan raskaus ja uuden elämän alku ihanin ja paras mahdollinen syy jäädä pois jostain kisasta tai peruuttaa loman!
Talossamme on yksi lastenhuone. Työsuhdeauton vuokrasopimus ehti loppua jo ajat sitten. Ja kyllä mä sen sikarinkin yleensä poltan, kun tekee mieli. Mutta alitajunnassa ja usein ihan tietoisesti käyn mielessäni näitä ajatuksia läpi. Ei nyt päivittäin, mutta kuitenkin useammin kuin viikoittain.
maanantai 9. huhtikuuta 2018
Selittelyä ja poppakonsteja
Tässä, kun on jo yli viisi vuotta toisen lapsen yrittämistä takana niin alkaa olla sellaisia vaiheita, jolloin mieli on maassa ja meinaa luovuttaa ihan täysin. Ihan samaa, kaikki on kokeiltu, syytä ei ole. Ei meille yksinkertaisesti enää toista lasta tule.
No, ensimmäisen lapsen kanssa luovutin myös ja söin magnesiumia sen takia, jospa se auttaisi kuukautiskipuihin. Ne kuukautiset sitten ei tullutkaan. Ehkä magnesiumin takia. Ehkä sen takia, koska oli vuoden ja kolmen kuukauden yrittämisen jälkeen luovuttanut. Ehkä vaan sen takia, että se oli tarkoitettu niin. Who knows.
Mutta magnesiumia kun googlaa niin kyllä sillä vaikutusta hedelmällisyyteen on. Joten ruokavalion tarkastelu lapsihaaveen yhteydessä on aika järkevää. Mutta sitten taas, missä menee järkevän tarkastelun ja epätoivon hölmön hifistelyn raja? Kun kuitenkin moni tulee raskaaksi suurista puutetiloista ja huonosta ruokavaliosta huolimatta ja sitten moni vieläpä vahingossa.
Mitähän tässä on tullut kokeiltua?
Kahvittomuus. Karkkilakko. Syö kaikki mitä tekee mieli. Seksiasentoja. Älä nouse seksin jälkeen. Seksiä joka päivä. Seksiä joka toinen päivä. Välillä kyllä on ollut pidempiäkin taukoja. Sitten on oviksen bongausta. Ja taas bongattomuutta. Magnesiumia. Urheilua. Urheilemattomuutta. Uusia harrastuksia. Monivitamiinia. Greippiä. Lämpöä. Erilaisia teevalmisteita kuten vadelmalehti-teetä. Mönchspfeffer. Yrttejä. Ja pitkään pitkään myös sellaista, ettei jaksa koko asiaa edes miettiä.
Eli kaikkien kukkien on annettu kukkia.
Paitsi nyt löytyy vielä yksi, mitä en ole kokeillut. Rauta. Lähinnä tämä on epätoivon partaalla syiden etsimistä ja itselleen selittelyä. Mutta silti, olen nainen ja olen kärsinyt varsinkin nuorempana runsaista kuukautisista. Nenän limakalvot ovat kuivat, suuhun tulee helposti tulehduksia. Kyllä, väsymystä ja lievää masennustakin on ollut. Raajojen kihelmöintiä ja tunnottomuus on aivan tuttuja oireita. Ihoa kutittaa. Ummetusta. Päänsärkyjä. Kynsien halkeilua. Kylmät kädet ja jalat. Huimausta ja korvien huminaa. Sydämen tykitystä ja ”muljausta”.
Ei nyt ihan kaikki oireet listalta osunut, mutta lähelle täysosumaa pääsen. Tai niin ainakin selittelen itselleni.
Kilpirauhasarvot on otettu pariin otteeseen. Mutta varastorautaa ei ole muistaakseni mitattu koskaan. Hemoglobiini on ollut ihan ok, joskin aina alarajan lähellä. Sitä on tullut testattua aina silloin kun olen käynyt luovuttamassa verta – näitä kertoja tosiaan on noin viisi viimeisen kolmen vuoden aikana…
Eli uusi hifistely-kokeilu. Rautakuuri. Kaikkea kannattaa kokeilla – ainakin lähes kaikkea.
Viimeisenä kuolee toivo
No, ensimmäisen lapsen kanssa luovutin myös ja söin magnesiumia sen takia, jospa se auttaisi kuukautiskipuihin. Ne kuukautiset sitten ei tullutkaan. Ehkä magnesiumin takia. Ehkä sen takia, koska oli vuoden ja kolmen kuukauden yrittämisen jälkeen luovuttanut. Ehkä vaan sen takia, että se oli tarkoitettu niin. Who knows.
Mutta magnesiumia kun googlaa niin kyllä sillä vaikutusta hedelmällisyyteen on. Joten ruokavalion tarkastelu lapsihaaveen yhteydessä on aika järkevää. Mutta sitten taas, missä menee järkevän tarkastelun ja epätoivon hölmön hifistelyn raja? Kun kuitenkin moni tulee raskaaksi suurista puutetiloista ja huonosta ruokavaliosta huolimatta ja sitten moni vieläpä vahingossa.
Mitähän tässä on tullut kokeiltua?
Kahvittomuus. Karkkilakko. Syö kaikki mitä tekee mieli. Seksiasentoja. Älä nouse seksin jälkeen. Seksiä joka päivä. Seksiä joka toinen päivä. Välillä kyllä on ollut pidempiäkin taukoja. Sitten on oviksen bongausta. Ja taas bongattomuutta. Magnesiumia. Urheilua. Urheilemattomuutta. Uusia harrastuksia. Monivitamiinia. Greippiä. Lämpöä. Erilaisia teevalmisteita kuten vadelmalehti-teetä. Mönchspfeffer. Yrttejä. Ja pitkään pitkään myös sellaista, ettei jaksa koko asiaa edes miettiä.
Eli kaikkien kukkien on annettu kukkia.
Paitsi nyt löytyy vielä yksi, mitä en ole kokeillut. Rauta. Lähinnä tämä on epätoivon partaalla syiden etsimistä ja itselleen selittelyä. Mutta silti, olen nainen ja olen kärsinyt varsinkin nuorempana runsaista kuukautisista. Nenän limakalvot ovat kuivat, suuhun tulee helposti tulehduksia. Kyllä, väsymystä ja lievää masennustakin on ollut. Raajojen kihelmöintiä ja tunnottomuus on aivan tuttuja oireita. Ihoa kutittaa. Ummetusta. Päänsärkyjä. Kynsien halkeilua. Kylmät kädet ja jalat. Huimausta ja korvien huminaa. Sydämen tykitystä ja ”muljausta”.
Ei nyt ihan kaikki oireet listalta osunut, mutta lähelle täysosumaa pääsen. Tai niin ainakin selittelen itselleni.
Kilpirauhasarvot on otettu pariin otteeseen. Mutta varastorautaa ei ole muistaakseni mitattu koskaan. Hemoglobiini on ollut ihan ok, joskin aina alarajan lähellä. Sitä on tullut testattua aina silloin kun olen käynyt luovuttamassa verta – näitä kertoja tosiaan on noin viisi viimeisen kolmen vuoden aikana…
Eli uusi hifistely-kokeilu. Rautakuuri. Kaikkea kannattaa kokeilla – ainakin lähes kaikkea.
Viimeisenä kuolee toivo
tiistai 3. huhtikuuta 2018
Kummilapset
Olen aina tykännyt lapsista. Jo silloin kun olin itse vielä pieni, toivoin että minulle tulisi lisää sisaruksia – meitä kun on vain kaksi. Tykkäsin hoitaa nuorempia ja keskustella aikuisten kanssa, moni sanoisi, että olin pikkuvanha. Ja voi olla, että piti myös paikkansa. Teininä tykkäsin toimia naapureilla iltaisin lastenhoitajana. Nyt aikuisena olen koulutusalalla töissä, joskin meidän asiakkaat onkin jo melkein aikuisia.
Muistan sen hetken kun vaihto-opiskelijavuonna oli 10 minua nuorempaa lasta isäntäperheessäni. Kyllä, joskus elämä oli yhtä kaaosta. Mutta en unohda koskaan sitä yhdessä tekemisen meininkiä. Toisista välittämistä. Ei koskaan tarvinnut olla yksin, mutta kaikki ymmärsi kun halusi joskus yksin. Erilaisuuden hyväksyntää ja toisten arvostamista. Omasta perheestä löytyy touhuun kuin touhuun kaveria. Sählymatsitkin onnistuu omalla porukalla.
Ja silloin vaihto-oppilasvuonna tuli elämääni myös pienet vauvat. Ei kotimaassani ollut ympärilläni pieniä vauvoja. Suomessa oli. Oli jotain aivan ihmeellistä pitää pientä vauvaa sylissä, ihmetellä miten toinen voi olla niin pieni ja niin täydellinen. Niin viaton ja luottavainen. Pieni vauva kun nukahtaa syliin, niin muu maailma katoaa ympäriltä.
Olen saanut suuren kunnian toimia monen lapsen kummitätinä. Joka kerta se koskettaa tosi syvästi ja monenlaiset ajatukset käy mielessä. Aina nousee myös kielteisiä ajatuksia. Harmittaa, että meillä ei ole omia lapsia enemmän kuin tämä yksi. Mutta joka kerta kiitollisuus voittaa. Olen todella otettu, että läheiset ihmiset –sellaiset, jotka tietää meidän lapsettomuudesta, mutta myös sellaiset, jotka eivät tiedä – luottavat niin paljon, että haluavat minut ja meidät pariskuntana ja perheenä heidän pienelle aarteelle kumppaniksi elämän matkalle. Tyttäremmekin ajattelee, että saa olla kummisisko näille muille häntä vanhemmille ja häntä nuoremmille kummilapsillemme.
Tuntuu hyvältä, että saa olla toisillekin lapsille turvallinen ja läheinen aikuinen. Kummina ei tarvitse vastata kasvatuksesta, kuitenkin lapsi voi viettää esimerkiksi viikonloppuja meillä tai lähdetään yhdessä päivän retkelle. Ymmärrän ehkä hieman, mitä isovanhemmuus voisi ehkä tarkoittaa – kokonaisvastuu on muualla, mutta saa osallistua. On lapselle tärkeä ja rakas läheinen ihminen ja itsekin rakastaa sitä lasta paljon – jos ei kuitenkaan samalla tavalla kuin omaa.
Muistan sen hetken kun vaihto-opiskelijavuonna oli 10 minua nuorempaa lasta isäntäperheessäni. Kyllä, joskus elämä oli yhtä kaaosta. Mutta en unohda koskaan sitä yhdessä tekemisen meininkiä. Toisista välittämistä. Ei koskaan tarvinnut olla yksin, mutta kaikki ymmärsi kun halusi joskus yksin. Erilaisuuden hyväksyntää ja toisten arvostamista. Omasta perheestä löytyy touhuun kuin touhuun kaveria. Sählymatsitkin onnistuu omalla porukalla.
Ja silloin vaihto-oppilasvuonna tuli elämääni myös pienet vauvat. Ei kotimaassani ollut ympärilläni pieniä vauvoja. Suomessa oli. Oli jotain aivan ihmeellistä pitää pientä vauvaa sylissä, ihmetellä miten toinen voi olla niin pieni ja niin täydellinen. Niin viaton ja luottavainen. Pieni vauva kun nukahtaa syliin, niin muu maailma katoaa ympäriltä.
Olen saanut suuren kunnian toimia monen lapsen kummitätinä. Joka kerta se koskettaa tosi syvästi ja monenlaiset ajatukset käy mielessä. Aina nousee myös kielteisiä ajatuksia. Harmittaa, että meillä ei ole omia lapsia enemmän kuin tämä yksi. Mutta joka kerta kiitollisuus voittaa. Olen todella otettu, että läheiset ihmiset –sellaiset, jotka tietää meidän lapsettomuudesta, mutta myös sellaiset, jotka eivät tiedä – luottavat niin paljon, että haluavat minut ja meidät pariskuntana ja perheenä heidän pienelle aarteelle kumppaniksi elämän matkalle. Tyttäremmekin ajattelee, että saa olla kummisisko näille muille häntä vanhemmille ja häntä nuoremmille kummilapsillemme.
Tuntuu hyvältä, että saa olla toisillekin lapsille turvallinen ja läheinen aikuinen. Kummina ei tarvitse vastata kasvatuksesta, kuitenkin lapsi voi viettää esimerkiksi viikonloppuja meillä tai lähdetään yhdessä päivän retkelle. Ymmärrän ehkä hieman, mitä isovanhemmuus voisi ehkä tarkoittaa – kokonaisvastuu on muualla, mutta saa osallistua. On lapselle tärkeä ja rakas läheinen ihminen ja itsekin rakastaa sitä lasta paljon – jos ei kuitenkaan samalla tavalla kuin omaa.
perjantai 19. tammikuuta 2018
Lapsettomuus meidän parisuhteessa
Mies ja nainen ainakin meidän perheessä ajattelevat, toimivat ja haaveilevat hyvin eri tavoin. Ja sitten taas ollaan niin samanlaisia monessa asiassa.
Mutta tämä lapsettomuus – toisaalta niin yhdistävä asia. Toisaalta taas se aiheuttaa hirmusesti ristiriitoja, käsitellään asiaa niin erilailla.
Minä haluaisin puhua asiasta. Toinen ei tykkää puhumisesta.
Minä tuskailen kuukautiskierron mukaisesti, välillä toivoa, pelkoa, jännitystä, pettymys. Kerta toisensa jälkeen aina uudestaan. Toinen ei tiedä missä ollaan milloinkin menossa. (Raukka joutuu kestämään mielialavaihtelut.)
Minä haluan tehdä asialle jotain. Kokeillaan rajumpia hoitoja (tähän asti vain tutkittu ja clomit kokeiltu 2 vuotta sitten). Aloitetaan adoptioprosessi. Tai jätetään asia sikseen. Mutta haluan, että tehdään joku päätös. Toinen haluaa jatkaa samalla tavalla eteenpäin.
Minä kaipaan muutosta. Toinen tasaisuutta.
Koen, että ollaan aika kaukana toisistamme, vaikka haave on yhteinen. Mutta epäilen, onko asia toiselle niin tärkeä kuin se on minulle? Tarvitseeko edes olla? Onko tässä vain ero siinä, miten käsitellään asiaa? Pitääkö vaan hyväksyä?
Välillä tuntuu siltä, että naisena lapsettomuuden kanssa on aika yksin. Tunteiden vaihtelut, tieto siitä, missä vaiheessa kierrossa ollaan ja milloin voisi onnistua. Toivo. Pelko. Pettymys. Biologinen kello.
Mitä, jos toinen ei halua tehdä asialle mitään? Löytyykö siinä kompromissi? Pystynkö luopumaan haaveesta?
Mutta tämä lapsettomuus – toisaalta niin yhdistävä asia. Toisaalta taas se aiheuttaa hirmusesti ristiriitoja, käsitellään asiaa niin erilailla.
Minä haluaisin puhua asiasta. Toinen ei tykkää puhumisesta.
Minä tuskailen kuukautiskierron mukaisesti, välillä toivoa, pelkoa, jännitystä, pettymys. Kerta toisensa jälkeen aina uudestaan. Toinen ei tiedä missä ollaan milloinkin menossa. (Raukka joutuu kestämään mielialavaihtelut.)
Minä haluan tehdä asialle jotain. Kokeillaan rajumpia hoitoja (tähän asti vain tutkittu ja clomit kokeiltu 2 vuotta sitten). Aloitetaan adoptioprosessi. Tai jätetään asia sikseen. Mutta haluan, että tehdään joku päätös. Toinen haluaa jatkaa samalla tavalla eteenpäin.
Minä kaipaan muutosta. Toinen tasaisuutta.
Koen, että ollaan aika kaukana toisistamme, vaikka haave on yhteinen. Mutta epäilen, onko asia toiselle niin tärkeä kuin se on minulle? Tarvitseeko edes olla? Onko tässä vain ero siinä, miten käsitellään asiaa? Pitääkö vaan hyväksyä?
Välillä tuntuu siltä, että naisena lapsettomuuden kanssa on aika yksin. Tunteiden vaihtelut, tieto siitä, missä vaiheessa kierrossa ollaan ja milloin voisi onnistua. Toivo. Pelko. Pettymys. Biologinen kello.
Mitä, jos toinen ei halua tehdä asialle mitään? Löytyykö siinä kompromissi? Pystynkö luopumaan haaveesta?
lauantai 13. tammikuuta 2018
"Kyllä se siitä"
Jos ei itse ole kokenut lapsettomuutta niin on usein parempi vaihtoehto olla sanomatta vinkkejä ja lohdutuksia.
Kuitenkin ihan läheisetkin ihmiset – hyvää kai tarkoittavat – kommentoivat:
Olet vielä nuori. Sinulla on vielä paljon aikaa hankkia lapsia.
Teillä on yksi ihana lapsi.
Ei kaikille edes sitä yhtä anneta.
Älä ressaa.
Lähtekää lomalle, kyllä siellä tärppää.
Syö D-vitamiinia.
Pääsette nyt jo paljon helpommalla, kun lapsenne on jo näin iso.
Aloita uusi harrastus.
Älä ajattele asiaa.
En itse kaipaa sääliä. En edes oleta, että joku, jolla on helppo tulla raskaaksi tai ei halua tulla raskaaksi, ymmärtäisi. Mutta toivoisin, että minua kohdataan ja ollaan läsnä niin että toinen ymmärtää, että tämä on asia, joka vie minulta paljon voimavaroja.
Ne kommentit, lohdutukseksi varmastikin tarkoitettu, ei enää satu. Mutta minua jää harmittaan usein se, että se ihminen, jolle avauduin itselleni niin vaikeasta ja intiimistä asiasta, ei anna minun ongelmien tulla kovinkaan lähelle.
Olen todellakin oppinut arvostamaan ihmisiä, jotka aidosti haluavat kohdata. Hyviä keskusteluja on syntynyt esimerkiksi just tästä lapsettomuudesta.
Mutta samoin yritän itse olla tukena muille. Kuitenkin kaikilla on elämässään omat haasteensa ja vaikka itse ei olisi kokenut samoja vaikeuksia, niin voin kohdata, katsoa silmiin ja välittää.
Kuitenkin ihan läheisetkin ihmiset – hyvää kai tarkoittavat – kommentoivat:
Olet vielä nuori. Sinulla on vielä paljon aikaa hankkia lapsia.
Teillä on yksi ihana lapsi.
Ei kaikille edes sitä yhtä anneta.
Älä ressaa.
Lähtekää lomalle, kyllä siellä tärppää.
Syö D-vitamiinia.
Pääsette nyt jo paljon helpommalla, kun lapsenne on jo näin iso.
Aloita uusi harrastus.
Älä ajattele asiaa.
En itse kaipaa sääliä. En edes oleta, että joku, jolla on helppo tulla raskaaksi tai ei halua tulla raskaaksi, ymmärtäisi. Mutta toivoisin, että minua kohdataan ja ollaan läsnä niin että toinen ymmärtää, että tämä on asia, joka vie minulta paljon voimavaroja.
Ne kommentit, lohdutukseksi varmastikin tarkoitettu, ei enää satu. Mutta minua jää harmittaan usein se, että se ihminen, jolle avauduin itselleni niin vaikeasta ja intiimistä asiasta, ei anna minun ongelmien tulla kovinkaan lähelle.
Olen todellakin oppinut arvostamaan ihmisiä, jotka aidosti haluavat kohdata. Hyviä keskusteluja on syntynyt esimerkiksi just tästä lapsettomuudesta.
Mutta samoin yritän itse olla tukena muille. Kuitenkin kaikilla on elämässään omat haasteensa ja vaikka itse ei olisi kokenut samoja vaikeuksia, niin voin kohdata, katsoa silmiin ja välittää.
tiistai 2. tammikuuta 2018
Tilastot ja todennäköisyydet
Olen taustaltani hyvin järkevä ja matemaattinen ihminen ja tykkään tilastoista. Tilastojahan voi tehdä just niin kuin haluaa ja saada just sellaisia tuloksia kuin haluaa.
Lyhyt tausta. Nainen, ruskeat silmät, vasenkätinen, saksalainen, lestadiolainen. Tällä taustalla pääsee varmaan jo alle 5 samanlaiseen ihmiseen. Mutta tässä olikin kyse siitä, minkälaisia ominaisuuksia nostan esille…
Toisesta näkökulmasta: Olen 172cm pitkä, BMI on joku 22, harrastan liikuntaa 1-2 kertaa viikossa, en polta, en juo, syön monipuolisesti, terveellisesti ja säännöllisesti, ei perussairauksia. Tässä taas en ole ollenkaan ainutlaatuinen. Ja minulla pitäisi olla ihan samat mahdollisuudet tulla raskaaksi kuin kaikilla muilla näillä taustoilla.
Eli 80 - 85 % raskautta yrittävistä tulee raskaaksi vuoden sisällä. Kuulun siis 15 -20 %. No juttu jatkuu sillä, että puolet niistä pareista, jotka ei tullut ensimmäisen vuoden aikana raskaaksi, raskautuu kuitenkin seuraavan vuoden aikana. Eli kuuluun ton perusteella 7 – 10 %..
Ja sitten vielä enemmänkin todennäköisyyksistä:
Jokaisessa kuukautiskierrossa todennäköisyys tulla raskaaksi on noin 25 % eli 0,25. Käänteinen todennäköisyys eli se todennäköisyys sille, ettei tule raskaaksi on joka kierrossa 0,75. Kiertoja ensimmäisen lapsen synnytyksen jälkeen on ollut varmasti noin 60. Eli todennäköisyys sille, etten 60 kierrossa tule raskaaksi on
0,75 * 0,75 * 0,75 ….. * 0,75 = 0,75 ^60 =3,189*10^-8 =0,00000003189
tai prosenteissa 0,000003189 %. Eli ihan olemattomat todennäköisyydet tälle epäonnistumiselle. Eli jos otetaan 100 000 000 (eli satamiljoonaa) ihmistä niin vain kolme heistä ei tule raskaaksi todennäköisyyden vuoksi, vaikka siis kaikki muu on kunnossa.
Jonkun sen on oltava. Ja minä olen yksi heistä.
Lyhyt tausta. Nainen, ruskeat silmät, vasenkätinen, saksalainen, lestadiolainen. Tällä taustalla pääsee varmaan jo alle 5 samanlaiseen ihmiseen. Mutta tässä olikin kyse siitä, minkälaisia ominaisuuksia nostan esille…
Toisesta näkökulmasta: Olen 172cm pitkä, BMI on joku 22, harrastan liikuntaa 1-2 kertaa viikossa, en polta, en juo, syön monipuolisesti, terveellisesti ja säännöllisesti, ei perussairauksia. Tässä taas en ole ollenkaan ainutlaatuinen. Ja minulla pitäisi olla ihan samat mahdollisuudet tulla raskaaksi kuin kaikilla muilla näillä taustoilla.
Eli 80 - 85 % raskautta yrittävistä tulee raskaaksi vuoden sisällä. Kuulun siis 15 -20 %. No juttu jatkuu sillä, että puolet niistä pareista, jotka ei tullut ensimmäisen vuoden aikana raskaaksi, raskautuu kuitenkin seuraavan vuoden aikana. Eli kuuluun ton perusteella 7 – 10 %..
Ja sitten vielä enemmänkin todennäköisyyksistä:
Jokaisessa kuukautiskierrossa todennäköisyys tulla raskaaksi on noin 25 % eli 0,25. Käänteinen todennäköisyys eli se todennäköisyys sille, ettei tule raskaaksi on joka kierrossa 0,75. Kiertoja ensimmäisen lapsen synnytyksen jälkeen on ollut varmasti noin 60. Eli todennäköisyys sille, etten 60 kierrossa tule raskaaksi on
0,75 * 0,75 * 0,75 ….. * 0,75 = 0,75 ^60 =3,189*10^-8 =0,00000003189
tai prosenteissa 0,000003189 %. Eli ihan olemattomat todennäköisyydet tälle epäonnistumiselle. Eli jos otetaan 100 000 000 (eli satamiljoonaa) ihmistä niin vain kolme heistä ei tule raskaaksi todennäköisyyden vuoksi, vaikka siis kaikki muu on kunnossa.
Jonkun sen on oltava. Ja minä olen yksi heistä.
perjantai 1. joulukuuta 2017
Tutkimukset ja hoitohistoria
Olipa helppo. Ajan terveyskeskuksen omalle lääkärille voi varata sähköisesti. Syyksi kirjoitin lapsettomuus.
Hassu. Minullahan on lapsi. Mitenköhän lääkäri siihen sitten suhtautuu?
Ei mene kovin kauan ja puhelin soi. Venäläisellä aksentilla, mutta ihan hyvällä suomella (hyvä mun ulkomaalaisena arvostella toisten ulkomaalaistaustaisten suomea ;) ) lääkäri tiedustelee lisätietoja.
”Onko biologisia yhteisiä lapsia?”
”Kauanko olette yrittäneet?”
”Onko säännöllinen kierto?”
”Onko perussairauksia?”
Vastaukset: Kyllä, yksi tyttö, 2v. Puoltoista vuotta yritystä nyt ekan jälkeen, ensimmäisen kohdalla myös yli vuosi. On. Ei ole.
Pääsin nopeasti vastaanotolle. Lääkäri otti tosissaan. Se tuntui hyvältä. Hän ei millään antanut ymmärtää, että vähänkään kyseenalaistaisi, että minulle lapsettomuus voisi olla ongelma. Mutta olipa hän todellakin huvittavakin. Kyseli hyvinkin tarkkoja yksityiskohtia meidän seksielämästä ja ihmetteli siinä kyllä, että miten yrityksemme ajoittuu juuri kierrospäiville 10-16. Suositteli pekaanipähkinöitä.
Siitä seurasivat lukuisat verikokeet. Sisätutkimukset. Lähete sairaalaan. Lisää tutkimuksia. Mies mukana. Miehen tutkimukset. Lisää tutkimuksia.
Ei mitään syytä. Pieni epäilys, etten ovuloi joka kierrossa. Mutta silti. Ei syytä.
Toisaalta helpotus. Raskaudelle ei ole mitään estettä. Mutta toisaalta hyvin musertavaa. Ei syytä eli ei myöskään mitään hoidettavissa olevaa syytä. Ei estettä, mutta ei myöskään mahdollisuuksia poistaa mitään estettä.
Sovittiin, että jatketaan puoli vuotta luomuyritystä. Sitten soitto riittää, että voin aloittaa clomia. Raskaimpiin hoitoihin emme silloin olleet valmiita. Onhan meillä se yksi lapsi.
No, puoli vuosi meni. Ei mitään. Säännöllisiä 26-28pv kiertoja.
Puoleen vuoteen mahtuu noin 6-7 jännitystä, jokaiseen jännitykseen liittyy toivo. Ja samalla puoleen vuoteen mahtuu 6-7 pettymystä. Pettymykset alkaa jo päivä, pari päivää ennen kuin kuukautiset alkaa. Huomaanhan minä, että nyt vihloo siihen malliin. Huomaanhan minä, että makeat tekee erityisesti mieli. Huomaanhan, että olen kärttyinen ja pinna ei kestä. Mutta todellinen isku tulee vasta veren kanssa. Mahaan sattuu. Siihen auttavat buranat. Mutta vielä enemmän sattuu vähän ylempänä. Siihen ei auta buranatkaan.
Soitto sairaalaan. Kokeillaan uutta, clomit. Yksi pilleri muutamana päivänä kierron alussa. Eka clomi-kierto tuottaa 3 follia. Emme saa yrittää. Tuntuu turhauttavalta. Nyt olisi kolminkertainen mahdollisuus onnistua, mutta kielto. Puhuimme miehen kanssa, yritetäänkö kuitenkin. Mutta pelko, että saadaan täyspotti on suurempi. Olenhan minä äiti yhdelle lapselle. Se tarvitsee minua.
Seuraava kierto ja puolikas pilleri. Kaksi follia. Ei tulosta. Eikä tulosta seuraavissakaan clomikierroissa. Siinä meni taas 7 kuukautta. Taas jokaisessa kierrossa jännitystä, toivoa, pelkoa ja pettymystä.
Tuosta hetkestä on jo puolitoista vuotta. Lapsemme on jo yli 5 vuotias. Lapsettomuutta takana 6 vuotta!
Ajatus raskaimmista hoidoista ei tunnu enää kovin pahalta. Mutta epäonnistumisen pelko tuo epävarmuutta ja epäilyksiä. Kannattaako?
Hassu. Minullahan on lapsi. Mitenköhän lääkäri siihen sitten suhtautuu?
Ei mene kovin kauan ja puhelin soi. Venäläisellä aksentilla, mutta ihan hyvällä suomella (hyvä mun ulkomaalaisena arvostella toisten ulkomaalaistaustaisten suomea ;) ) lääkäri tiedustelee lisätietoja.
”Onko biologisia yhteisiä lapsia?”
”Kauanko olette yrittäneet?”
”Onko säännöllinen kierto?”
”Onko perussairauksia?”
Vastaukset: Kyllä, yksi tyttö, 2v. Puoltoista vuotta yritystä nyt ekan jälkeen, ensimmäisen kohdalla myös yli vuosi. On. Ei ole.
Pääsin nopeasti vastaanotolle. Lääkäri otti tosissaan. Se tuntui hyvältä. Hän ei millään antanut ymmärtää, että vähänkään kyseenalaistaisi, että minulle lapsettomuus voisi olla ongelma. Mutta olipa hän todellakin huvittavakin. Kyseli hyvinkin tarkkoja yksityiskohtia meidän seksielämästä ja ihmetteli siinä kyllä, että miten yrityksemme ajoittuu juuri kierrospäiville 10-16. Suositteli pekaanipähkinöitä.
Siitä seurasivat lukuisat verikokeet. Sisätutkimukset. Lähete sairaalaan. Lisää tutkimuksia. Mies mukana. Miehen tutkimukset. Lisää tutkimuksia.
Ei mitään syytä. Pieni epäilys, etten ovuloi joka kierrossa. Mutta silti. Ei syytä.
Toisaalta helpotus. Raskaudelle ei ole mitään estettä. Mutta toisaalta hyvin musertavaa. Ei syytä eli ei myöskään mitään hoidettavissa olevaa syytä. Ei estettä, mutta ei myöskään mahdollisuuksia poistaa mitään estettä.
Sovittiin, että jatketaan puoli vuotta luomuyritystä. Sitten soitto riittää, että voin aloittaa clomia. Raskaimpiin hoitoihin emme silloin olleet valmiita. Onhan meillä se yksi lapsi.
No, puoli vuosi meni. Ei mitään. Säännöllisiä 26-28pv kiertoja.
Puoleen vuoteen mahtuu noin 6-7 jännitystä, jokaiseen jännitykseen liittyy toivo. Ja samalla puoleen vuoteen mahtuu 6-7 pettymystä. Pettymykset alkaa jo päivä, pari päivää ennen kuin kuukautiset alkaa. Huomaanhan minä, että nyt vihloo siihen malliin. Huomaanhan minä, että makeat tekee erityisesti mieli. Huomaanhan, että olen kärttyinen ja pinna ei kestä. Mutta todellinen isku tulee vasta veren kanssa. Mahaan sattuu. Siihen auttavat buranat. Mutta vielä enemmän sattuu vähän ylempänä. Siihen ei auta buranatkaan.
Soitto sairaalaan. Kokeillaan uutta, clomit. Yksi pilleri muutamana päivänä kierron alussa. Eka clomi-kierto tuottaa 3 follia. Emme saa yrittää. Tuntuu turhauttavalta. Nyt olisi kolminkertainen mahdollisuus onnistua, mutta kielto. Puhuimme miehen kanssa, yritetäänkö kuitenkin. Mutta pelko, että saadaan täyspotti on suurempi. Olenhan minä äiti yhdelle lapselle. Se tarvitsee minua.
Seuraava kierto ja puolikas pilleri. Kaksi follia. Ei tulosta. Eikä tulosta seuraavissakaan clomikierroissa. Siinä meni taas 7 kuukautta. Taas jokaisessa kierrossa jännitystä, toivoa, pelkoa ja pettymystä.
Tuosta hetkestä on jo puolitoista vuotta. Lapsemme on jo yli 5 vuotias. Lapsettomuutta takana 6 vuotta!
Ajatus raskaimmista hoidoista ei tunnu enää kovin pahalta. Mutta epäonnistumisen pelko tuo epävarmuutta ja epäilyksiä. Kannattaako?
perjantai 24. marraskuuta 2017
Isänpäivän ajatuksia
Isänpäivänä juhlitaan meidän maailman parasta isää! Hän on huolehtivainen ja osaa sopivasti kasvattaa ja hassutella. Ja juhlitaan sitä, että meillä on lapsi. Kiitollisuus täyttää hetkeksi sydämen. Kiitos, että olet meidän lapsi ja saamme olla sinun vanhemmat. Ilman sinua ei meidän perheessä olisi isänpäivää. Sitten kiitollisuudesta huolimatta sydämeen alkaa sattua. Saammeko koskaan kokea samaa elämän ihmettä uudestaan?
Vuodessa on monta juhlapäivää, jolloin juhlitaan perhettä tai muuten vaan perheen kesken. Lisäksi on kaikenlaisia tapahtumia lapsiperheille tai joissa nostetaan lapsellisuus ja lapset erityisesti esille.
Se on ihanaa ja todella hyvä juttu. Lapset on tärkeitä ja ilman heitä ei aikuisilla tai yhteiskunnalla olisi tulevaisuutta.
Mutta joka kerta taas tämä lapsettomuus nousee mieleen. Meillä on lapsi ja olemme sitä kautta päässeet näihin lapsi- tai perhetapahtumiin. Ja sen kautta olemme saaneet paljon uusia tuttuja. Mutta kuitenkin. Näissä tapahtumissa on yleensä perheitä, joissa on enemmän kuin 1 lapsi. On raskaana olevia naisia paljon. Ja vaikka en todellakaan näe muiden ihmisten sydämiin tai ajatuksiin niin koen monesti, etten itse pysty olemaan niin iloinen ja vapaa kuin he. Ahdistaa. Minäkin haluaisin olla raskaana. Minäkin haluaisin isomman perheen. Minäkin haluaisin lapselleni sisaruksia. Minäkin haluaisin elää kasvavan perheen arkea. Jakaa ajatuksia siitä. Mutta en voi. Pitää yrittää näyttää siltä, että 1 lapsen perhe on suunniteltu näin ja että olen tyytyväinen siihen. Elämäni taas näyttää niin helpolta. Vaikka se ei todellakaan ole sitä.
Vuodessa on monta juhlapäivää, jolloin juhlitaan perhettä tai muuten vaan perheen kesken. Lisäksi on kaikenlaisia tapahtumia lapsiperheille tai joissa nostetaan lapsellisuus ja lapset erityisesti esille.
Se on ihanaa ja todella hyvä juttu. Lapset on tärkeitä ja ilman heitä ei aikuisilla tai yhteiskunnalla olisi tulevaisuutta.
Mutta joka kerta taas tämä lapsettomuus nousee mieleen. Meillä on lapsi ja olemme sitä kautta päässeet näihin lapsi- tai perhetapahtumiin. Ja sen kautta olemme saaneet paljon uusia tuttuja. Mutta kuitenkin. Näissä tapahtumissa on yleensä perheitä, joissa on enemmän kuin 1 lapsi. On raskaana olevia naisia paljon. Ja vaikka en todellakaan näe muiden ihmisten sydämiin tai ajatuksiin niin koen monesti, etten itse pysty olemaan niin iloinen ja vapaa kuin he. Ahdistaa. Minäkin haluaisin olla raskaana. Minäkin haluaisin isomman perheen. Minäkin haluaisin lapselleni sisaruksia. Minäkin haluaisin elää kasvavan perheen arkea. Jakaa ajatuksia siitä. Mutta en voi. Pitää yrittää näyttää siltä, että 1 lapsen perhe on suunniteltu näin ja että olen tyytyväinen siihen. Elämäni taas näyttää niin helpolta. Vaikka se ei todellakaan ole sitä.
perjantai 17. marraskuuta 2017
Lapsikeskeisessä yhteisössä
Ajattelin, että kirjoitan vain lapsellisen lapsettomuudesta, enkä ala avaan elämääni sen kummemmin. Kuitenkin lapsettomuuden kokemuksiin liittyy paljon myös muu elämä ja kontaktit. Joten hieman myös toista asiaa mun elämästä.
Ensimmäisessä blogitekstissä jo käy ilmi, että olemme konservatiivisia. Itseasiassa olemme vanhollislestadiolaisia. Itse tein ratkaisun yhteisöön kuulumisesta aikuisiän kynnyksellä, en siis ole lestadiolaisperheestä itse. Mieheni taas on syntymästään asti ollut lestadiolainen, joskin hänenkin perhe ei oikein täytä vanhollislestadiolaisen perheen stereotyyppejä. Sisaruksia reippaasti alle sen, mitä lestadiolaisiin yleensä yhdistetään, on avioero.
Me kuitenkin oltiin yhteisössä ihan tavallinen seurusteleva pari siihen asti kunnes mentiin naimisiin. Muutettiin silloin vasta yhteen. Mulla opinnot vielä kesken. Yhteisössä tieto tai ainakin oletus, että emme käytä ehkäisyä. Oletus siis, että tulen jossain vaiheessa - enemmän tai vähemmän nopeasti - raskaaksi. Kyllä jotkut tädit katselivat mahaa ja kyllä se jossain vaiheessa tuntui pahalta, sillä en tullut raskaaksi. Silloin kuitenkin kuului vielä yhteisön lapsettomiin. Heitä on ja hekin ymmärsivät, miltä tuntuu kun lapsi- ja perhekeskeisessä yhteisössä on ilman lapsia.
Lapsellisten suhtautuminen vaihteli. Ehkä jotkut ajatteli, että käytämme ehkäisyä, olemme niinkin itsekkäitä, että haluamme ensin opiskelut saattaa loppuun ja saada vakinaisia työpaikkoja. Jotkut ajatteli ehkä, että me ollaan ihan tyytyväisiä tai että meidän ainakin kannattaisi olla tyytyväisiä siihen, ettei perhe ala heti kasvaan. Saadaan hetki olla kahdestaan ennen kuin alkaa pitkät ja rankat ruuhkavuodet. Jotkut olivat ehkä kateellisia, kun itse synnyttivät vuoden välein ja me vaan huolehdittiin itsestämme. On aikaa työlle, huushollille, harrastuksille. Taloudellisesti helppoa. Muutenkin muiden ihmisten silmin meidän elämä on ollut varmaan helppoa. Itse olen nuoressa elämässäni oppinut, ettei muiden elämän tuskaa kannata arvioida, varsinkaan jos ei tunne heitä.
Muut lapsettomat ainakin osittain ymmärsivät omia tunteita. Ei kuulu isoon joukkoon. Ei ole sanottavaa naisten illoissa. Ei ole sanottavaa aikuisten illoissa. Ei ole yhteistä kahvipöydän ääressä.
Mutta silloin oli yhteistä lapsettomien kanssa.
Sitten tulinkin raskaaksi. Yllättäen ja luomusti. En enää itse uskonut siihen. Elimme hetkessä tavallisten ja tavallisten vanhollislestadiolaisten nuorten parien vanhemmuutta. Kaikki on uutta. Keskustellaan vaipoista, imetyksestä, nukkumisesta, ensimmäisestä hymystä, rokotuksista. Pääsi osallistuun muiden kotiäitien kahvihetkiin keskellä arkiviikkoa.
Mutta tämäkin vaihe loppui jo pian. Palasin töihin lapsen ollessa vielä alle yksi vuotta. Enkä ole tullut raskaaksi sen jälkeen. En enää pääse muiden äitien kanssa tutuksi, sillä olen töissä silloin kun he kokoontuvat. Enkä kuulu enää lapsettomiin, sillä minulla on lapsi.
Joukko, jonka kanssa yhteisössä tuntee suoraan yhteenkuuluvuuden tunnetta, on pienentynyt ihan hirveesti. Samassa elämäntilanteessa olevia on todella vähän. Toisaalta tämä on ollut meille rikkaus, sillä olemme tutustuneet meitä paljon vanhempiin ihmisiin, joilla lapset on jo muuttanut pois kotoa. Heiltä saa paljon perspektiiviä elämään. Olen kiitollinen siitä.
Ja meidän tuttavapiiriin kuuluu oman yhteisön ulkopuolelta paljon ihmisiä. On työkavereita ja lapsen päiväkotikavereiden vanhempia. Siitäkin olen todella kiitollinen.
Ensimmäisessä blogitekstissä jo käy ilmi, että olemme konservatiivisia. Itseasiassa olemme vanhollislestadiolaisia. Itse tein ratkaisun yhteisöön kuulumisesta aikuisiän kynnyksellä, en siis ole lestadiolaisperheestä itse. Mieheni taas on syntymästään asti ollut lestadiolainen, joskin hänenkin perhe ei oikein täytä vanhollislestadiolaisen perheen stereotyyppejä. Sisaruksia reippaasti alle sen, mitä lestadiolaisiin yleensä yhdistetään, on avioero.
Me kuitenkin oltiin yhteisössä ihan tavallinen seurusteleva pari siihen asti kunnes mentiin naimisiin. Muutettiin silloin vasta yhteen. Mulla opinnot vielä kesken. Yhteisössä tieto tai ainakin oletus, että emme käytä ehkäisyä. Oletus siis, että tulen jossain vaiheessa - enemmän tai vähemmän nopeasti - raskaaksi. Kyllä jotkut tädit katselivat mahaa ja kyllä se jossain vaiheessa tuntui pahalta, sillä en tullut raskaaksi. Silloin kuitenkin kuului vielä yhteisön lapsettomiin. Heitä on ja hekin ymmärsivät, miltä tuntuu kun lapsi- ja perhekeskeisessä yhteisössä on ilman lapsia.
Lapsellisten suhtautuminen vaihteli. Ehkä jotkut ajatteli, että käytämme ehkäisyä, olemme niinkin itsekkäitä, että haluamme ensin opiskelut saattaa loppuun ja saada vakinaisia työpaikkoja. Jotkut ajatteli ehkä, että me ollaan ihan tyytyväisiä tai että meidän ainakin kannattaisi olla tyytyväisiä siihen, ettei perhe ala heti kasvaan. Saadaan hetki olla kahdestaan ennen kuin alkaa pitkät ja rankat ruuhkavuodet. Jotkut olivat ehkä kateellisia, kun itse synnyttivät vuoden välein ja me vaan huolehdittiin itsestämme. On aikaa työlle, huushollille, harrastuksille. Taloudellisesti helppoa. Muutenkin muiden ihmisten silmin meidän elämä on ollut varmaan helppoa. Itse olen nuoressa elämässäni oppinut, ettei muiden elämän tuskaa kannata arvioida, varsinkaan jos ei tunne heitä.
Muut lapsettomat ainakin osittain ymmärsivät omia tunteita. Ei kuulu isoon joukkoon. Ei ole sanottavaa naisten illoissa. Ei ole sanottavaa aikuisten illoissa. Ei ole yhteistä kahvipöydän ääressä.
Mutta silloin oli yhteistä lapsettomien kanssa.
Sitten tulinkin raskaaksi. Yllättäen ja luomusti. En enää itse uskonut siihen. Elimme hetkessä tavallisten ja tavallisten vanhollislestadiolaisten nuorten parien vanhemmuutta. Kaikki on uutta. Keskustellaan vaipoista, imetyksestä, nukkumisesta, ensimmäisestä hymystä, rokotuksista. Pääsi osallistuun muiden kotiäitien kahvihetkiin keskellä arkiviikkoa.
Mutta tämäkin vaihe loppui jo pian. Palasin töihin lapsen ollessa vielä alle yksi vuotta. Enkä ole tullut raskaaksi sen jälkeen. En enää pääse muiden äitien kanssa tutuksi, sillä olen töissä silloin kun he kokoontuvat. Enkä kuulu enää lapsettomiin, sillä minulla on lapsi.
Joukko, jonka kanssa yhteisössä tuntee suoraan yhteenkuuluvuuden tunnetta, on pienentynyt ihan hirveesti. Samassa elämäntilanteessa olevia on todella vähän. Toisaalta tämä on ollut meille rikkaus, sillä olemme tutustuneet meitä paljon vanhempiin ihmisiin, joilla lapset on jo muuttanut pois kotoa. Heiltä saa paljon perspektiiviä elämään. Olen kiitollinen siitä.
Ja meidän tuttavapiiriin kuuluu oman yhteisön ulkopuolelta paljon ihmisiä. On työkavereita ja lapsen päiväkotikavereiden vanhempia. Siitäkin olen todella kiitollinen.
keskiviikko 15. marraskuuta 2017
Ura ja vauvakuume
Tästä aiheesta voi olla kokemusta aika monella naisella, jos on haaveena lapsi. Moni varmaan miettii miten lapsi ja äitiys- ja vanhempainlomat vaikuttavat omaan uraan. Itse olen kokenut näitä ajatuksia yllättävänkin usein, lapsia on tosiaan vain yksi.
Voinko hakea tuota työtä? Mitä, jos tuun heti raskaaksi ja jään pois pitkäksi aikaa? Haaveena tosiaan olisi suurperhe. Mitäs siis jos sitten lapsia tulisikin useampi peräkkäin? Se olisi epäreilua työnantaja kohtaan. Se olisi epäreilua myös asiakkaita kohtaan. Jättäisin heidät kaikki pulaan.
Tässä nousee oma tunnollisuus ja vastuunkantamisen käsitys. Vaikka ilman muuta ja joka tapauksessa perhe ja lapsi olisivat minulle paljon tärkeämpiä.
No, entä jos en ikinä tuukaan enää raskaaksi. Mitä, jos ainoat poissaolot töistä onkin vuosilomat, saikut ja mahdollisesti muutama opintovapaa? Kaduttaisi varmasti, että työt jäi hakematta. Saahan töistä uutta ajateltavaa, sisältöä elämään. Jotain sellaista sisältöä, jonka mielekkyyteen voi jonkin verran vaikuttaa. Toisin kuin tähän lapsettomuuteen, jonka edessä on hyvin voimaton.
Kyllä. Ehkä kukaan ei ymmärrä näitä työhön ja urasuunnitteluun liittyviä ristiriitaisia ajatuksia, mutta itse olen ollut monta kertaa tilanteessa, jossa olen miettinyt näitä. Ensimmäisen kerran heti ennen ensimmäistä oman alan työsuhdetta. Sain sijaisuuden, puolen vuoden pätkän. Olin todella iloinen. Oman alan töitä. Ja vain puoli vuotta. Kyllä mä tän pätkän saisin tehtyä, vaikka tulisin raskaaksi. Mutta mitä jos siinä olisikin jatkoa? Ei ollut jatkoa, vaan viranhaltija tuli takaisin. Sain toisen pätkän toisesta paikasta. Tulin raskaaksi. Siellä olisi ollut jatkoa, mutta vain sijaisuuden muodossa. Joten kerroin esimiehelleni ollessani rv 28, että en valitettavasti voi ottaa vastaan seuraavaa pätkää.
Vuoden olin kotona lapsen kanssa. Haluttiin lapsellemme heti sisarusta ja minulla ei ollut vakinaista työpaikkaa niin hain töitä. Pääsin haastatteluun. Sain paikan. Kyllä hirvitti, mitä jos tuun heti raskaaksi ja joudun kertomaan että olen jäämässä äitiyslomalle. Ja se mahdollisesti vielä koeajalla. Jälkeenpäin ajateltuna ihan typerää.
Minut ehdotettiin toiseen tehtävään. Taas mietin pitkään, annanko suostumuksen vai en. Kyllä se veisi minua urallani eteenpäin. Mutta kun en haluaisi välttämättä tehdä uraa. Haluaisin lapsen. Mitä jos kieltäydyn. Ehkä sekä ura että lapsi jäisi saamatta. Yhdelle tutulle kerroin tästä. Pesti kestäisi 3 vuotta, mitä jos pystyn tekeen sitä vain alle vuoden? Hänkin lohdutti, ettei kukaan pysty lupaan kolmeksi vuodeksi eteenpäin, että olisi toimintakykyinen. Ok. Annoin suostumuksen ja sain paikan.
Ja näiden kolmen vuoden sisällä työnantaja ehti tarjota taas uutta paikkaa. Pitäisikö työnantajalle kertoa? Ei kai. Nyt vihdoinkin olen tullut siihen tulokseen, etten voi elää koko ajan mitä-jos-elämää.
Jos tulisin raskaaksi, niin se olisi maailman ihanin syy jäädä pois töistä. Enkä töissäni ole korvaamaton. Eikä työnantaja tiedä kauanko olin toivonut raskautta. Jos se laukaisisi jonkun kommentin, että pitihän juuri nyt hankkia lapsia niin varmasti kertoisin, että hei, yritetty on yli 5 vuotta.
Elämässä pitää olla muutakin kuin lapsettomuus ja elämässä pitää mennä eteenpäin. Vaikka se välillä vaikealta tuntuukin.
Voinko hakea tuota työtä? Mitä, jos tuun heti raskaaksi ja jään pois pitkäksi aikaa? Haaveena tosiaan olisi suurperhe. Mitäs siis jos sitten lapsia tulisikin useampi peräkkäin? Se olisi epäreilua työnantaja kohtaan. Se olisi epäreilua myös asiakkaita kohtaan. Jättäisin heidät kaikki pulaan.
Tässä nousee oma tunnollisuus ja vastuunkantamisen käsitys. Vaikka ilman muuta ja joka tapauksessa perhe ja lapsi olisivat minulle paljon tärkeämpiä.
No, entä jos en ikinä tuukaan enää raskaaksi. Mitä, jos ainoat poissaolot töistä onkin vuosilomat, saikut ja mahdollisesti muutama opintovapaa? Kaduttaisi varmasti, että työt jäi hakematta. Saahan töistä uutta ajateltavaa, sisältöä elämään. Jotain sellaista sisältöä, jonka mielekkyyteen voi jonkin verran vaikuttaa. Toisin kuin tähän lapsettomuuteen, jonka edessä on hyvin voimaton.
Kyllä. Ehkä kukaan ei ymmärrä näitä työhön ja urasuunnitteluun liittyviä ristiriitaisia ajatuksia, mutta itse olen ollut monta kertaa tilanteessa, jossa olen miettinyt näitä. Ensimmäisen kerran heti ennen ensimmäistä oman alan työsuhdetta. Sain sijaisuuden, puolen vuoden pätkän. Olin todella iloinen. Oman alan töitä. Ja vain puoli vuotta. Kyllä mä tän pätkän saisin tehtyä, vaikka tulisin raskaaksi. Mutta mitä jos siinä olisikin jatkoa? Ei ollut jatkoa, vaan viranhaltija tuli takaisin. Sain toisen pätkän toisesta paikasta. Tulin raskaaksi. Siellä olisi ollut jatkoa, mutta vain sijaisuuden muodossa. Joten kerroin esimiehelleni ollessani rv 28, että en valitettavasti voi ottaa vastaan seuraavaa pätkää.
Vuoden olin kotona lapsen kanssa. Haluttiin lapsellemme heti sisarusta ja minulla ei ollut vakinaista työpaikkaa niin hain töitä. Pääsin haastatteluun. Sain paikan. Kyllä hirvitti, mitä jos tuun heti raskaaksi ja joudun kertomaan että olen jäämässä äitiyslomalle. Ja se mahdollisesti vielä koeajalla. Jälkeenpäin ajateltuna ihan typerää.
Minut ehdotettiin toiseen tehtävään. Taas mietin pitkään, annanko suostumuksen vai en. Kyllä se veisi minua urallani eteenpäin. Mutta kun en haluaisi välttämättä tehdä uraa. Haluaisin lapsen. Mitä jos kieltäydyn. Ehkä sekä ura että lapsi jäisi saamatta. Yhdelle tutulle kerroin tästä. Pesti kestäisi 3 vuotta, mitä jos pystyn tekeen sitä vain alle vuoden? Hänkin lohdutti, ettei kukaan pysty lupaan kolmeksi vuodeksi eteenpäin, että olisi toimintakykyinen. Ok. Annoin suostumuksen ja sain paikan.
Ja näiden kolmen vuoden sisällä työnantaja ehti tarjota taas uutta paikkaa. Pitäisikö työnantajalle kertoa? Ei kai. Nyt vihdoinkin olen tullut siihen tulokseen, etten voi elää koko ajan mitä-jos-elämää.
Jos tulisin raskaaksi, niin se olisi maailman ihanin syy jäädä pois töistä. Enkä töissäni ole korvaamaton. Eikä työnantaja tiedä kauanko olin toivonut raskautta. Jos se laukaisisi jonkun kommentin, että pitihän juuri nyt hankkia lapsia niin varmasti kertoisin, että hei, yritetty on yli 5 vuotta.
Elämässä pitää olla muutakin kuin lapsettomuus ja elämässä pitää mennä eteenpäin. Vaikka se välillä vaikealta tuntuukin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)