Sekavia ajatuksia

Vauvavuosi on ohi. Ja on todella haikea fiilis. Kyllä tästä vuodesta on nautittu kaikesta univajeesta, hammaskiukusta, räkätaudeista huolimatta. Ehkä koska oli jotenkuten esikoisen ajoilta muistissa nämä kaikki vaiheet ja tiedossa että niistä selviää tai sitten erityisesti sen takia, että tällaistenkaan haasteiden kokeminen ei pidetä itsestään selvänä. Nautin pienestä ihmeestä, vaikka olin tietenkin varsinkin alussa todella tiivisti hänessä kiinni eikä omaa elämää, kavereita, harrastuksia oikein ollut (eihän niitä koronana takia vieläkään oo). Nautin yöimetyksestä. Oli niin hiljaista ja vain me kaksi. Ehkä nautin myös, koska näin kuinka onnellinen meidän esikoinen oli veljestä. Edelleen niitä on ihana katsoa! Joskus itkettää kun miettii kuinka pienestä se oli kiinni, että ei hänestä olisi koskaan tullut isosiskoa. Ja että ilman lääketiedettä hän olisi todennäköisesti edelleen ainokainen. Uskon, että osasin nauttia tästä vauvasta niin paljon, koska jätin huushollin ja kaiken suorittamisen taka-alalle. En ressanut. En siitä kuinka pölyistä meillä on. Enkä myöskään jännittänyt sitä, nukkuuko vauva yöisin tai päivisin ja onnistuuko imetys. Luotin siihen, että vaikka olisi vaativa tapaus, että vauvavuodesta selvitään. Mutta Kun tutuille kerroin, kuinka luontevalta tämä vauva-aika tuntuu, niin moni heitti, ettei muuta kun kolmas lapsi tulille. Hehheh. Niinpä niin. Jospa tää olisi niin helppoa. Vaikka ei meiltä mitään esteitä löytynyt niin edelleen pidän lähes mahdottomana että luomusti tärppäisi. Menkat on alkanut n 11 kuukautta synnytyksen jälkeen ja vauva on tervetullut, mutta ei ainakaan nyt heti onnistunut. Ja kuuden vuoden epäonnistuneen yrittämisen jälkeen on suhtautuminen jo valmiiksi pessimistinen. Mutta joo, meillä on vielä alkioita pakkasessa. Kaksois-, kolmois-jne sisaruksia tolle meidän pakkasukolle. Ajattelen niin, koska he ovat samaan aikaan saanut alkuunsa. Vaikka syntyisivätkin aivan eri vuosina. Miehelleni ja itselleni on itsestään selvä, että niitä alkioita käytetään. Mutta tässä tuntuu vaikealta ”päättää oikea ajankohta”. Ei koskaan tarvinnut miettiä ehkäisyä tai sitä, että milloin olisi oikea hetki perheenlisäykselle. Niin nyt tuntuu hassulta ajatella milloin taas ”yrittää”. Ihan ajankohtainen kysymys ei vielä ole, sillä vielä imetän. Klinikan ehdot seuraavalle siirrolle on, että imetys on lopetettu. Mutta sitten. Heti? Pääseekö edes heti ilmoittautumaan siirtoon? Minkälaiset lääkkeet saadaan? Onko parempi, että oma kroppa ja hormonit vielä toipuisi vähän imetyksestä, että on paremmat mahdollisuudet onnistua? Ei yhtään haluaisi vaikuttaa siihen, että turhaan menetetään meidän alkioita esimerkiksi kiireen takia. Ja samalla kun vaan toivoisi, että tärppäisi luomusti imetyksestä huolimatta mahdollisimman pian niin samalla alkaa jo taas jossitella. Jos nyt ei tärppää niin menen töihin taas silloin kun ilmoitinkin. Ja jos tärppää sittenkin kohta niin olisi epäreilua työnantajaa kohtaan että jään parin kuukauden työnteon jälkeen taas lomalle. Entä jos sitten ei tärppäiskään niin tulee sisaruksille taas isompi ikäero. Jos ja jos ja jos. Ja sitten taas se kaikista suurin jos. Jos ei saadakaan enää lisää lapsia? Osaako tyytyä tähän? Meillä on kaksi aivan ihanaa lasta, joista olen äärettömän kiitollinen. Mutta sydän kuitenkin huutelee, että haluaisi rakastaa vielä enemmän. Vielä haluan kokea raskautta ja synnytystä. Vauvavuoden. Sisarusten tutustumista toisiinsa ja ihania leikkejä ja kikatusta. Ensimmäinen hymy, nauru, konttaus, kävely, sana. Elämän ihme. Toisaalta tuntuu hyvältä ajatus siitä, että hoitojen loputtua tuloksetta osaisi ehkä vihdoin luopua tästä ikuisesta vauvahaaveesta ja jopa naurettavasta toivosta. Ehkä osaisi keskittyä täysin siihen mitä minulla jo on? Mutta vielä toivon ja haaveilen. Haaveilen siitä, että unelma suurperheestä täyttyisi jonain päivänä. Vielä lasken kierron päiviä ja kuulostelen mahdollisia ovulaation ja raskauden oireita. Vielä elättelen toivoa kierron loppupuolella, että josko nyt. Ja vielä petyn ja kyynisesti suhtaudun kun kuukautiset alkaa. Tiesinhän minä että näin taas käy. Vielä koen epäreiluna sen, että toiset vaan tekee vauvoja ku heitä huvittaa. Ja vielä enemmän ärsyttää, että joillekin raskaus tuli täysin yllättäen, vahingossa ja ei-toivottuna. Olen kateellinen niille, joille lapsien saaminen ei pyöri koko ajan päässä, koska heillä se onnistuu silloin kun toivoo. Ja toivoisin niin, että itse voisin kiertoon suhtautua luontevasti eikä koko muuta elämää rajoittavana ja määrittelevänä asiana. Toisaalta osaan olla iloinen toisten puolesta, kun heistä tulee vanhempia. En koe raskausmahoja ahdistavana asiana ja niin nautin siitä kun saan pitää muidenkin vauvoja sylissä ilman että joutuisin pidätteleen kyyneleitä. Olen oppinut katsomaan kadulla vastaantulevia perheitä ilman (tai ainakin lähes ilman) ennakko-oletuksia. Aikaisemmin jos vaikk tuli vastaan perhe, jossa kelme pientä lasta niin ajatus oli, että heillä nyt vaan näin tärppäsi helposti. Yhtälailla voi olla että kaikki kolme on saanut alkuunsa lapsettomuushoidoilla. Samalla tekisi mieli välillä huutaa koko maailmalle myös kuinka vaikea meille on ollut saada tämä pikkukakkonen. Varsinkin silloin, kun tulee vastaan ihmisiä, jotka kokee lapsettomuutta ja ahdistuu minusta -lastenvaunuja työntävästä äidistä. Näky, joka muistuttaa heitä omasta epäonnistumisesta. Näky, joka herättää epäreiluuden, kateuden ja katkeruuden tunteita. Ja näky, joka saa ajattelemaan, että tolle se on varmasti ollut helppoa. Niin toivoisin kaikille tyhjän sylin kokeneille, että he saisivat oman pienen nyytin hoidettavaksi ja rakastettavaksi.

Onko lapsettomuus jäänyt taakse?

Vai voiko se koskaan oikeastaan jäädä taakse?

Vauvamme, aivan ihana toinen perheemme aarre, on nyt reilu 4 kk. Kyllä pitää todeta, vauvakuplassa ei lapsettomuus oikein paljon paina mieltä. Kiitollisuus on tunne, jota tunnen joka päivä ja koen myös, että jaksan olla rennompi ja vapaampi äiti kuin 7 vuotta sitten esikoisemme kanssa. Johtuuko siitä, että tätä vauvaa niin kauan toivoimme ja teimme paljon töitä sen eteen? Vai ihan vaan siitä, että olen itse kasvanut ja aikuistunut (ainakin vähäsen :D ) vai sittenkin siitä, että tämä on toinen lapsi ja kokemukset ensimmäisestä lapsesta antaa varmuutta? Ehkä se on joku yhdistelmä niistä kaikista seikoista. Olenko sen takia parempi äiti? En. Edelleen menee hermot silloin tällöin ja välillä väsyttää.

No, vauva on tosiaan reilu 4kk. Olemme mieheni kanssa monesti todenneet, että kyllä kannatti lähteä hoitoihin. Ja joka päivä olemme ihmeissään siitä, kuinka ihana rakas pienokainen on tullut meidän perhettä täydentämään. Siskon ajatukset ja tunteet ovat ihan samanlaiset, hän on aivan rakastunut pikku veikkaan. Ja hän toivoo lisää sisaruksia.
Entäs me aikuiset?

Edelleen eletään ilman ehkäisyä. Neuvolassa oli ihana lääkäri - tosiaan hän on mun kuorokaveri ja ajatus siitä että alttoa laulava vieruskaveri tekee minulle töikseen sisätutkimuksia ei aluksi eikä oikein vieläkään innostuta. Oli miten oli. Hänelle sanoin, kun kysyi jälkitarkistuksessa tulevasta ehkäisystä, ettei sellasta meille tule. Meille jokainen lapsi on lahja ja tervetullut. Myös - jos näin käy - lyhyellä ikäerolla. Varsinkin kun katselee tätä asiaa meidän historian näkökulmasta. Hän hymyili, nyökkäsi ja kirjoitti jotain tietokoneelle.
Mutta joo, ei ole kuukautiset vielä alkanut synnytyksen jälkeen. Tosiaan imetän ja aion imettää varmaan taas yli vuoden. Yöt ovat tällä hetkellä tosi levottomia ja vauva syö varmaan 3-5 kertaa. En tiedä, milloin sitten edes olisi mahdollista raskautua taas luomusti. Luulen että kierto palautuu seuraavien 2-3 kuukauden aikana. Mutta en kuitenkaan edes ajattele, että tulisin silloin raskaaksi. Miksi en? No, kun en edellisen synnytyksen jälkeenkään 6 vuoden aikana tullut kertakaan luomusti raskaaksi. Jos kuitenkin kävisi niin, niin seuraava vauva olisi aivan tervetullut, joskin se olisi melkoinen yllätys meille näin pitkän lapsettomuusjakson jälkeen. Eli kyllä, lapsettomuus edelleen vaikuttaa minun ja mieheni ajatteluun.

Entä menisimmekö uudestaan hoitoihin? No, tämä onkin arka aihe. Tai koen araksi. Ei sen takia, etten itse tiedä miten asiaan suhtaudun. Vaan en halua että tutut tai työkaverit alkaa tuijottaa minun mahaa entistä enempää. Joko heille on tulossa seuraava lapsi :P Meillä on naistenklinikalla edelleen alkioita. Ja kyllä, aiomme niitä käyttää. Myös vaikka jokainen toisi meille lapsen ja olisimme sitten melkoinen suurperhe. Omaan arvomaailmaan ei sovi, että heittäisi alkioita roskiin. Voi olla monta mieltä, mutta itse uskon ja olen varma, että niissä alkioissa elämä on jo alkanut, vaikka 'vauvat' onkin vain 3-6 päivän ikäisiä. Ihmeellistä on tosiaan ajatella, että itse suunnittelisimme, milloin tämän pakkasukon jälkeen taas olisimme seuraavaan alkiosiirron tiimoilta yhteydessä sairaalaan. Itsekö päätämme, milloin seuraavalle lapselle annetaan mahdollisuus? Ja mikä olisi hyvä ikäero? Tuntuu hurjalta että näin isoja asioita pitäisi päättää itse, kun on tottunut luottamaan ja ajattelemaan, että korkeampi voima tästä elämän ihmeestä saa päättää. Sairaalasta on annettu vain ohje, että imetys pitää olla loppunut. Eli vielä itselläkin on aikaa olla ajattelematta mahdollista seuraavaa lapsettomuushoitoa.

ELi lapsettomuus ja lapsettomuushoidot tulee olemaan osa meidän elämää vielä jonkun ajan - ehkäpä jopa monta vuotta.

Entäs tuo lapsettomuuden aiheuttama tuska? Onko helpompaa hengittää? On. Tosiaan vauva on nyt vasta 4kk. Kun kuulen raskausuutisia esimerkiksi facen Joulukuiset ryhmässä, jossa jo moni äiti odottaa seuraavaa lasta, en koe katkeruutta, en ole kateellinen että heille tulee vauva ja minulle ei. Mutta kyllä ihmettelen, miten toisille voi olla niin helppoa tulla äidiksi. Ja uskon myös, jos meille ei enempää tule lapsia, että lapsettomuuskokemukset ja -tuskat taas nousee ja painaa mieltä. Olen tosi varma siitä, että kokisin lapsettomuutta taas aivan täysillä, vaikka olenkin kahden aivan ihanan lapsen äiti ja näistä arteista äärimmäisen kiitollinen. Koko perhe, no vauva ei tietenkään osaa ilmaista tai ottaa kantaa, toivoo, että perheemme saisi vielä kasvaa isommaksi.

PAS – Pakastetun alkion siirto

Kyllä, tuoresiirto epäonnistui ja päättyi kemiallisen raskauteen. Siis raskauteen, joka loppui ennen kuin se oli edes kunnolla alkanut. Testiin, jonka herkkyys oli 25ml/ sain haalean mutta selkeän viivan ja sen perusteella tein vielä digitaalisen testin, joka ilmoitti ”raskaana 1-2”. No vuoto oli jo alkanut siinä vaiheessa ja kivutkin vahvistuivat, joten peli oli sillä selvä.

Seurasi taukokierto. Hyvä niin, sillä seuraava kierto olikin hirveän pitkä, 35 päivää. Ei minulla koskaan ollut näin pitkä kierto, pisin on ollut 32 päivää ja siitäkin on jo muutama vuosi aikaa. Nautin kuitenkin siitä, ettei tarvinnut seurata kiertoa, ottaa lääkkeitä ja tuijottaa kelloa.

Mutta sitten. Seuraavista kuukautisista sain ilmoittautua ensimmäiseen PASiin. Aikataulu siinä kierrossa vaan osoittautui hyvin haastavaksi ja laskeskelin jo, ettei välttämättä päästä siirtoon meidän lomareissun takia. Sain kuitenkin kontrolliultra-ajan sopivasti just ennen lomaa. Siinä katsottiin tilannetta. Hyvin tutulta kuulosti: Hienosti kasvaa yksi johtofolli ja kohdun limakalvo on jo nyt tarpeeksi kehittynyt. Just. Sellastahan meillä on aina, mutta ei koskaan tärpännyt. Ei koskaan, ikinä, kertakaan tullut tärppiä kuuden vuoden aikana. Ei luomuna. Eikä clomifen-tuella. Lääkäri arvioi, että follin koosta pystyy suunnilleen arvioimaan, milloin tähän kiertoon voisimme tehdä PASin. Se siis riippuu luonnolliseen kiertoon tehdyssä PASissa siitä, milloin tapahtuu ovulaatio ja minkäikäisiä alkioita on pakkasessa. Idea siis, että siirretään kohdun ja kierron kanssa samassa vaiheessa oleva alkio. Lääkärin mukaan, tässä ollaan just meidän loman rajalla. Päätettiin kuitenkin, että jatketaan seurantaa tässä kierrossa ja tein joka aamun ovulaatiotestin.

Ja kyllä. Ovulaatio tapahtui just pari päivää myöhemmin kuin mitä olin pelännyt. Päästään siis siirtoon!

Siirtopäivän aamunakaan ei tullut soittoa, ettei siirtoa voisi tehdä, joten lähdin puolenpäivän aikaan Helsinkiin. Työpäivä jäi lyhyeen ja kyllä työkaverit kommentoi ja ihmetteli. No, saavat ihmetellä.

Siirto sinänsä on todella nopea toimenpide. Ei saa käydä pissalla pari tuntia ennen, rakon tulee olla täynnä. Ja voin kertoa, vaikka en yleensäkään käy ku ehkä 3-4 tunnin välein pissalla niin just silloin kun ei saa käydä niin kyllä on pissahätä.

Kutsutaan huoneeseen, pyydetään esittämään henkilöllisyystodistus biologille, kerrotaan varmuuden vuoksi vielä HETU ja sitten housut pois, tutkimustuolille. Ultralaitteella katsotaan kohdun tilannetta ja samalla työnnetään jo katetri, jossa alkio, alapäänkautta kohtuun. Jätetään alkio siihen ja tarkistetaan, että katetri on tyhjä. Saa nousta. Ja saa sitten saman tien myös käydä vessassa. Varmistetaan, että tukilääkitys on aloitettu ja kannustetaan jatkamaan normaalia elämää. Muistutetaan, että ”Omalla Polulla” on ohjeet testin tekemiseen. Pidetään peukut.
Heihei. Homma kestää 5 minuuttia.

Virallinen testipäivä on alkion iästä riippumatta aina kaksi viikkoa siirron jälkeen. Kaksi viikkoa voi tuntua todella pitkältä. Tämä on varmasti tuttua kaikille lasta yrittäville. En kuitenkaan enää viime vuosina tehnyt testiä ennen menkkojen oletettua alkamispäivää, enkä myöskään pariin päivään sen jälkeen. Ja joka ikinen kiertohan menkat sitten alkoikin hyvin säännöllisesti. Nyt sitten oli pakko ostaa testejä. Kyllähän ne polttaa siinä kaapissa, vaikka kuinka yrittää järkeillä, ettei testiä kannata tehdä liian aikaisin.

Mitenkö meidän pakkasukon käy?!

Hormoonihöyryä

Tunnen itseni, no ainakin kuukautiskiertoni todella hyvin. Onhan tässä ollut aikaa myös tutustua ja seurata sitä. Pärjään itseasiassa myös ilman ovis-testejä ja tiedän silti, milloin ovulaatio tapahtuu. Tunnen myös pari kolme päivä myöhemmin kuinka minua alkaa paleltaa, vähän samanlainen tunne ku nousisi kuume. Lämmöt siis nousee.
Sitten sama kaava, iho oireilee muutaman päivän, tissit tuntuu kipeältä, päätä särkee, hieman saattaa olla huono olo, hajuaistikin herkistyy ja sitten tulee se päivä kun aamulla huomaankin, että lämmöt on laskenut kun minulla on vaan hiki pitkästä aikaa. Tiedän, että tästä korkeintaan parin päivän päästä alkaa taas uusi kierto.

Mutta nyt. Nämä hoidot ja kemialliset raskaudet on pistänyt koko pakin sekaisin. Ei enää särje päätä. Tisseissä ei mitään sen kummempia muutoksia kierron aikana. Se on sinänsä hieno juttu, mutta en osaa enää tulkita missä vaiheessa ollaan menossa. Iho oireilee milloin mitenkin ja muutokset tapahtuu todella rajusti ja hyvin lyhyessä ajassa. Esimerkiksi aamulla töihin mennessä ei mitään sen kummempia finnejä ja sitten kun palaan kotiin iltapäivällä näytän aivan teiniltä, jolla on pahin akne menossa. Tisseissä ei mitään tuntemuksia. Nukahtamisvaikeudet. Ja lämmöt laskee ja nousee ihan miten sattuu.

Tältä varmaankin tuntuu kun alkaa vaihdevuodet?

Lugesteron taas on sitten kiva keksintö. Se mistä olen itse – ja varmaan myös lähiympäristöni – kärsinyt eniten kuukautiskierron aikana on ollut nuo mielialavaihtelut. Hermostun oviksen aikaan ja sitten pari päivää ennen uuden kierron alkua todella helposti. Ja siis ihan nollasta sataan. En yleensä kiroile. Silloin kyllä. Jos joku pieni ja aivan naurettava juttu ei ihan mene niin kuin pitäisi niin kyllä kuuluu huutoa. Mutta nyt tosiaan kun toisen puoliskon kierrosta käytän tukilääkityksenä lugesteronia niin kyllä oon ollut ihmeen positiivisella tuulella.

Lapsettomuushoidot siis on todella jännät, rankat fyysisesti ja myös henkisesti. En enää tunne kiertoa ja koko kroppa on jotenkin sekaisin. Jospa tämä koko homma kannattaisi.

Miehen ja naisen lapsettomuushoidot

Miehet ja naiset kokee lapsettomuutta ehkä eri tavoin ja ainakin meillä parisuhteessa lapsettomuuden tuska aaltoilee miehellä ja naisella eri taajuuksilla ja frekvensseillä. Mun aloitteesta lähdettiin selvittämään tätä lapsettomuutta ja mun aloitteesta myös vuosi sitten päätettiin jatkaa hoitoja ja siirtyä ivf-hoitoihin.

Mies oli heti mukana – onneksi. Pelkäsin –pitkään ja onneksi turhaan- että asia ei häntä vaivaa, ettei olisi valmis ivf-hoitoihin ja että jäisin tuskan kanssa yksin.

Kuitenkin nämä hoidot lähtökohtaisesti koskee näin fyysisesti lähinnä naisia. Ostetaan lääkkeitä. Apteekissa tuttu myyjä, toivottavasti ei just osuu omalle kohdalle. Vitsi, se huomasi kuitenkin. ”Ei, en ole kipeänä. Haen vaan yhtä lääkettä. Oikeastaan olen nykyään teidän kanta-asiakas.” Seuraavalla kerralla kun kohdataan eskarin eteisessä, hän tuijottaa mun vatsa-aluetta. Vai tuijottaako? En tiedä, ehkä vain kuvittelen eikä hän käynyt katsomassa nimelläni kirjoitettuja reseptejä. Ehkä hän on katsonut. Oikeastaan ihan samaa.

Tuijotetaan kelloa. Sumutetaan suihketta nenään. Piikitetään liuosta vatsaan. Tökitään suppoja emättimeen. Otetaan töistä vapaita. Kokouksista käydään nopeasti vastaamassa puhelimeen, josko se on klinikka. Seuraavaksi lähdetään kokouksesta lääkkeiden takia. Käydään epämiellyttävässä punktiossa. Muutenkin tutkittavaksi pääsee hyvin usein, lääkäri tunnistaa potilaan varmaan paremmin alapään kuin naaman perusteella.

Käydään läpi pääkivut, unettomuudet, turvotukset, hikoilut. Ja itsehän pääsin vielä aika helpolla, lääkkeillä ei kovin pahoja sivuoireita ollut. Tunnustellaan mahdollisia raskausoireita. Jännitetään. Pelätään. Toivotaan. Sitten vuoto. Itketään. Mahaan koskee. Mutta pahinta on tunteiden vuoristorata.

Mies. Käy antamassa spermanäyte. Ok, olihan se jo kolmas kerta. Mutta silti. Miksi miehet tässä pääsee taas helpommalla? Vai pääseekö?

Olen todella kiitollinen mun ihanasta miehestä, joka kyselee mun voinnista. Oli punktion jälkeen koko päivän kotona ja antoi mun levätä. Oli punktiossa mukana ja silitti kättä. Toi mulle ruokaa, kun vasta klo 12 sai syödä ensimmäistä ateriaa punktiopäivänä. Vei minut alkiosiirtoon ja käytti siinä omaa työaikaa. Kyselee, mitä kyytipojalle (siirretty alkio) kuuluu. Muistuttaa, että pitää juoda, ettei tuu hyperstimulaatiota. Innostui 25 munasolusta ja häntä harmittaa kun niistä on kyytipojan lisäksi saatu pakkaseen kuitenkin vain 8kpl.

Nainen pääsee tässä enemmän toimimaan, se helpottaa ainakin itseäni. Mies joutuu seuraamaan vain vierestä. Hänelle toimiminen olisi hyvin luontaista. Nyt kokee varmaan avuttomuutta ja epävarmuutta. Varmasti häntäkin jännittää, on innostunut ja pettynyt. Mutta hän ei pääse tunnustelemaan, ei tiedän vatsan nipistelyistä. Ei voi tehdä raskaustestiä. Ei tiedä vuodon aloituksesta. Hän saa tietää vain sen verran, kun mitä hänelle kerron. Ja haluan kertoa. Mutta en halua, että hän innostuu liikaa. Enkä halua hänelle aiheuttaa pettymyksiä. Yritän olla asiallinen. Hän yrittää ymmärtää.

Ei tämä ole helppoa. Mutta ainakin so far ollaan tuettu toisiamme <3

Vaihdevuodet ja niiden peruuttaminen

On kyllä ihmeellisiä lääkkeitä. Ensin ajetaan oma hormonitoiminta alas niin, ettei kohdun limakalvo ala paksunemaan ja munasarjat ovat lepotilassa ja sitten sanotaankin keholle, että höpsistä, ei muuta kun tuottamaan munasoloja oikein urakalla. Ja tämä kaikki kolmen viikon sisällä.

On tämä fyysisesti rankkaa, sen huomaan nyt. Väsyttää, en saa kunnolla nukuttua. Päätä särkee. Palelee ja seuraavassa hetkessä onkin sitten taas jo hiki.
Henkisesti ajattelin, että olen asian kanssa jo lähestulkoon sinut. Lähettiinhän hoitoihin sillä ajatuksella, että kokeillaan nyt tätä vielä, ilman mitään sen suurempia toiveita. Mutta kun sairaanhoitaja viimeksi kysyi, miten olen jaksanut, niin ei itku ollut kaukana. En tiedä, mistä se oli kiinni. Ehkä siitä, että olin väsynyt, ehkä lääkkeistä, tai sitten siitä, millä sanoilla hän kysyi, äänensävyistä, ilmeistä, siitä että hän on nähnyt tilannetta jo niin usein ennen minua ja tietää mitä kaikkea ihmiset on jo ennen ivf:ää käynyt läpi. Jotenkin kysymys kolahti ja kosketti. Ehkä elämä on mennyt niin vauhdilla, ettei lapsettomuusasioita pystynyt paljon tai tarpeeksi käsittelemään ja hänen luonaan oli pakko pysähtyä nyt hetkeksi miettimään mitä minulle kuuluu ja miten olen jaksanut. Huomasin, että taidan sittenkin elättää isoja toiveita sen suhteen, että hoidot onnistuvat.

Olin kuvitellut jo mielessäni, että testit tulevat näyttämään negaa, niin kuin aina tässä kuuden vuoden yrittämisen aikana. Olen ajatellut, ettei asia yllätä tai ärsytä, eikä varsinkin sureta. Mutta taisin olla väärässä. Nyt hieman pelottaa, miten kestän epäonnistumiset ja takapakit.

Isolla kirkolla - eiku naistenklinikalla

Kun täältä maalta lähtee junalla Helsinkiin, saakin varata vähän aikaa. Lääkäri ottaa vastaan klo 9.20 niin junassa pitää istua jo ennen klo 8. Lapsi aikaisin hoitoon – siellä selittää että äitillä ja iskällä on hammaslääkäriaika ja tuli sen takia niin aikaisin. (Kotona tosiaan vaan puhuttu lääkäristä, joten hammaslääkäri ihan oma lisäys.)

Perillä ollaan 9.10. Hieman alkaa jännittää. Yli 5 vuotta yritystä takana. Omassa sairaalassa ei pystytty auttaa sen enempää. Syytä lapsettomuuteen ei saatu selville. Mitäköhän mahtaa olla edessä?

Lääkäri ja hoitaja oli hyvin perehtynyt meidän tilanteeseen ja meille tehtyihin tutkimuksiin. Heti tuli sellainen olo, että kyllä tänne kannatti tulla. Eikä meitä pidetty toivottomana tapauksena. Itseasiassa lääkäri oli sitä mieltä, että ilman muuta yritetään vielä hoitoja.

Itselle tuli sellainen olo, etten ole naisena epäonnistunut. Lapsettomuus ei ole välttämättä siitä kiinni, että alkio ei pääse kiinnittymään tai että en ovuloisi. Enemmänkin hän ajatteli, että asia voi olla kiinni siitä, että munasolun ja sperman kohtaamisessa on jotain häikkää. Ja se vaihe voidaan hoitaa kehon ulkopuolella.

Eli mennään ivf-hoitoon.

Huh. Toisaalta aika rankkaa varmasti niin keholle ku myös mielelle. Mutta toisaalta niin suuri helpotus. Nyt yritetään auttaa meitä ihan oikeasti. Ei tarvitse itse enää sinnitellä. Tuntuu siltä, että vastuu siirtyy muualle.

En kuitenkaan elätä liian paljon toiveita, että ainakaan nyt tämä ensimmäinen hoito onnistuisi. Toivon kuitenkin, että siitä saataisi jotain lisätietoa ja onnistumme jossain vaiheessa saamaan perheenlisäystä.

Lapsen sisaruksettomuus

Minun lapsellisen lapsettomuuden lisäksi perheessämme koetaan myös lapsen sisaruksettomuutta.

Lapsellamme on oma huone, paljon tilaa, leluja ja hän saa kahden vanhemman huomion. Kuulostaa hyvältä, eikö niin?!
No joo. Toisaalta. Mutta.

Kyllä hän kaipaa sisarusta, leikki- ja tappelukaveria. Vertaista ja hoidettavaa.

Ei siitä ole kuin viikko, ehdotin hänelle, että kutsutaan leikkikaveria kylään. Hän ihan kiukkuisena huusi minulle:

”Äiti, ei mulla oo leikkikaveria. Ei sun mahasta ikinä tuu vauvaa. Ei minulla ole leikkikaveria, eikä tuukkaan.”

Kyllä se sattui. Olen ihan yhtä kiukkuinen kuin hän. Harmittaa, ei vain itseni ja meidän vanhempien takia vaan nimenomaan lapsemme takia.

Pari päivä sitten tyttö katsoi minua. Tarkasteli hiljaa hyvinkin tarkasti. Sitten totesi:

”Jes! Äiti sun maha on kasvanut! Nyt meille tulee vauva! Mä tunnen ja näen jo liikkeitä.”

Niinpäniin. Mahani ei edes ole kasvanut, paino ei ole noussut. Olen ihan normipainoinen ja mahani on aika litteä. Vyö kuitenkin siinä paidan alla teki pienen pömpön ja paita oli ohut ja tiukka. Mutta ei, ei mahassa ole vauvaa. Kyllä siinä sai muutaman kerran hyvin vakuuttavana kertoa, ettei mahassa ole ketään ja jos maha näyttää vähän isommalta niin se voi johtua vaatteista tai siitä, että äiti on syönyt enemmän.

Mutta on tämä vaikeaa. Miten selittää lapselle, että äiti ja isäkin haluaisi toista lasta, kun vastaukseksi saa heti hirmusesti kysymyksiä.

”Miksi meillä sitten ei ole enempää lapsia.”

”Mistä se on kiinni.”

”Mistä mä oon tullut meidän perheeseen.” Jne.

Niin, jospa itsekin tietäisimme.

Hoitoihin lähtemisestä ei olla kerrottu lapselle. Mutta toivon, että hänelle sitten teininä tai nuorena aikuisena voimme kertoa, että ollaan yritetty saada sisarus myös hoidoilla. Ja jos hän joskus joutuisi kärsimään lapsettomuudesta niin hän saisi olla vakuutettuna, että silloinkin tuemme kaikilla mahdollisilla keinoilla – jos hän sitä kaipaa.

Mutta tällä hetkellä vaan niin kovasti toivon, että saamme yllättää hänet jossain vaiheessa positiivisella uutisella, kyllä rakas, nyt sinusta taitaa tulla isosisko!

Hoitoihin!

Ei ehkä koskaan. Näin vastattiin silloin kun lapsettomuustutkimuksissa ei löytynyt mitään syytä meidän lapsettomuudelle ja lääkäri kysyi, olisimmeko valmiita kokeilemaan lapsettomuushoitoja.

Joo, kokeiltiinhan puoli vuotta clomifenia. Ilman toivottua tulosta. Ja siihen meidän hoidot jäi. En edes enää soittanut sairaalaan silloin meidän päätöksestä. Tuntui vaan niin epätodelliselta. Esteitä ei pitäisi olla. Folleja clomifenin kanssa oli jopa kaksi tai kolme joka kierrossa. Mutta ei yhtään tärpännyt.

Tuosta hetkestä kun viimeisen clomin söin, on nyt aikalailla kaksi vuotta. Kaksi vuotta, jossa olen välillä päässyt irti pahimmasta vauvakuumeesta, kiertopäivien laskemisesta ja kaikkien mahdollisten haamuoireiden etsimisestä ja poppakonstien kokeilemisesta ja sitten taas toisaalta olen ollut niin maassa, niin surullinen, kateellinen, vihainen ja katkera. Mutta olen oppinut nauttimaan meidän ainokaisestamme ihan eri tavalla. Elän enemmän hetkessä ja keskityn siihen, mitä minulla on.

Nyt olen huomannut noin vuoden ajan, että lapsettomuutemme vaivaa minua vain enemmän ja enemmän. Puolisoakin asiaa mietityttää ja harmittaa. Kysyin, haluammeko tehdä asialle vielä jotain ja vastaus oli myönteinen. Pelkäsin niin kovasti kysymyksen esittämistä, että jätin sitä kysymättä pitkään. Miksi pelkäsin? No, pelkäsin kielteistä vastausta. Nyt vastaus olikin myönteinen <3
Lähdemme siis takaisin hoitoihin! Nyt olen ainakin itse valmis koko repertoaarille. Kaikki mitä vaan voisi onnistua meidän kohdallamme, niin kokeillaan. Vielä elokuussa Naistenklinikalle. Verikokeita joutuu ottaan uudestaan kaikenlaisia, tulokset on liian vanhat. Mieskin saa uudestaan antaa näytteitä.

Kyllähän tässä taas mietityttää aika moni asia.

Miten hoidot vaikuttavat kehoon ja mielialaan?
Miten saan sumplittua työt ja hoidot?
Miten kestän epäonnistumiset?
Löytyykö nyt joku syy lapsettomuuteen?
Miten osataan kommunikoida puolisoni kanssa?
Missä vaiheessa sitten osaa päättää, että nyt saa riittää? Miten asian kanssa pystyy elään, jos meidän perheeseen kuuluukin vain yksi lapsi?
Kenelle hoidoista uskaltaa kertoa?

Tutkimukset ja hoitohistoria

Olipa helppo. Ajan terveyskeskuksen omalle lääkärille voi varata sähköisesti. Syyksi kirjoitin lapsettomuus.

Hassu. Minullahan on lapsi. Mitenköhän lääkäri siihen sitten suhtautuu?

Ei mene kovin kauan ja puhelin soi. Venäläisellä aksentilla, mutta ihan hyvällä suomella (hyvä mun ulkomaalaisena arvostella toisten ulkomaalaistaustaisten suomea ;) ) lääkäri tiedustelee lisätietoja.

”Onko biologisia yhteisiä lapsia?”

”Kauanko olette yrittäneet?”

”Onko säännöllinen kierto?”

”Onko perussairauksia?”

Vastaukset: Kyllä, yksi tyttö, 2v. Puoltoista vuotta yritystä nyt ekan jälkeen, ensimmäisen kohdalla myös yli vuosi. On. Ei ole.

Pääsin nopeasti vastaanotolle. Lääkäri otti tosissaan. Se tuntui hyvältä. Hän ei millään antanut ymmärtää, että vähänkään kyseenalaistaisi, että minulle lapsettomuus voisi olla ongelma. Mutta olipa hän todellakin huvittavakin. Kyseli hyvinkin tarkkoja yksityiskohtia meidän seksielämästä ja ihmetteli siinä kyllä, että miten yrityksemme ajoittuu juuri kierrospäiville 10-16. Suositteli pekaanipähkinöitä.

Siitä seurasivat lukuisat verikokeet. Sisätutkimukset. Lähete sairaalaan. Lisää tutkimuksia. Mies mukana. Miehen tutkimukset. Lisää tutkimuksia.

Ei mitään syytä. Pieni epäilys, etten ovuloi joka kierrossa. Mutta silti. Ei syytä.

Toisaalta helpotus. Raskaudelle ei ole mitään estettä. Mutta toisaalta hyvin musertavaa. Ei syytä eli ei myöskään mitään hoidettavissa olevaa syytä. Ei estettä, mutta ei myöskään mahdollisuuksia poistaa mitään estettä.

Sovittiin, että jatketaan puoli vuotta luomuyritystä. Sitten soitto riittää, että voin aloittaa clomia. Raskaimpiin hoitoihin emme silloin olleet valmiita. Onhan meillä se yksi lapsi.

No, puoli vuosi meni. Ei mitään. Säännöllisiä 26-28pv kiertoja.

Puoleen vuoteen mahtuu noin 6-7 jännitystä, jokaiseen jännitykseen liittyy toivo. Ja samalla puoleen vuoteen mahtuu 6-7 pettymystä. Pettymykset alkaa jo päivä, pari päivää ennen kuin kuukautiset alkaa. Huomaanhan minä, että nyt vihloo siihen malliin. Huomaanhan minä, että makeat tekee erityisesti mieli. Huomaanhan, että olen kärttyinen ja pinna ei kestä. Mutta todellinen isku tulee vasta veren kanssa. Mahaan sattuu. Siihen auttavat buranat. Mutta vielä enemmän sattuu vähän ylempänä. Siihen ei auta buranatkaan.

Soitto sairaalaan. Kokeillaan uutta, clomit. Yksi pilleri muutamana päivänä kierron alussa. Eka clomi-kierto tuottaa 3 follia. Emme saa yrittää. Tuntuu turhauttavalta. Nyt olisi kolminkertainen mahdollisuus onnistua, mutta kielto. Puhuimme miehen kanssa, yritetäänkö kuitenkin. Mutta pelko, että saadaan täyspotti on suurempi. Olenhan minä äiti yhdelle lapselle. Se tarvitsee minua.

Seuraava kierto ja puolikas pilleri. Kaksi follia. Ei tulosta. Eikä tulosta seuraavissakaan clomikierroissa. Siinä meni taas 7 kuukautta. Taas jokaisessa kierrossa jännitystä, toivoa, pelkoa ja pettymystä.

Tuosta hetkestä on jo puolitoista vuotta. Lapsemme on jo yli 5 vuotias. Lapsettomuutta takana 6 vuotta!

Ajatus raskaimmista hoidoista ei tunnu enää kovin pahalta. Mutta epäonnistumisen pelko tuo epävarmuutta ja epäilyksiä. Kannattaako?