Onko lapsettomuus jäänyt taakse?

Vai voiko se koskaan oikeastaan jäädä taakse?

Vauvamme, aivan ihana toinen perheemme aarre, on nyt reilu 4 kk. Kyllä pitää todeta, vauvakuplassa ei lapsettomuus oikein paljon paina mieltä. Kiitollisuus on tunne, jota tunnen joka päivä ja koen myös, että jaksan olla rennompi ja vapaampi äiti kuin 7 vuotta sitten esikoisemme kanssa. Johtuuko siitä, että tätä vauvaa niin kauan toivoimme ja teimme paljon töitä sen eteen? Vai ihan vaan siitä, että olen itse kasvanut ja aikuistunut (ainakin vähäsen :D ) vai sittenkin siitä, että tämä on toinen lapsi ja kokemukset ensimmäisestä lapsesta antaa varmuutta? Ehkä se on joku yhdistelmä niistä kaikista seikoista. Olenko sen takia parempi äiti? En. Edelleen menee hermot silloin tällöin ja välillä väsyttää.

No, vauva on tosiaan reilu 4kk. Olemme mieheni kanssa monesti todenneet, että kyllä kannatti lähteä hoitoihin. Ja joka päivä olemme ihmeissään siitä, kuinka ihana rakas pienokainen on tullut meidän perhettä täydentämään. Siskon ajatukset ja tunteet ovat ihan samanlaiset, hän on aivan rakastunut pikku veikkaan. Ja hän toivoo lisää sisaruksia.
Entäs me aikuiset?

Edelleen eletään ilman ehkäisyä. Neuvolassa oli ihana lääkäri - tosiaan hän on mun kuorokaveri ja ajatus siitä että alttoa laulava vieruskaveri tekee minulle töikseen sisätutkimuksia ei aluksi eikä oikein vieläkään innostuta. Oli miten oli. Hänelle sanoin, kun kysyi jälkitarkistuksessa tulevasta ehkäisystä, ettei sellasta meille tule. Meille jokainen lapsi on lahja ja tervetullut. Myös - jos näin käy - lyhyellä ikäerolla. Varsinkin kun katselee tätä asiaa meidän historian näkökulmasta. Hän hymyili, nyökkäsi ja kirjoitti jotain tietokoneelle.
Mutta joo, ei ole kuukautiset vielä alkanut synnytyksen jälkeen. Tosiaan imetän ja aion imettää varmaan taas yli vuoden. Yöt ovat tällä hetkellä tosi levottomia ja vauva syö varmaan 3-5 kertaa. En tiedä, milloin sitten edes olisi mahdollista raskautua taas luomusti. Luulen että kierto palautuu seuraavien 2-3 kuukauden aikana. Mutta en kuitenkaan edes ajattele, että tulisin silloin raskaaksi. Miksi en? No, kun en edellisen synnytyksen jälkeenkään 6 vuoden aikana tullut kertakaan luomusti raskaaksi. Jos kuitenkin kävisi niin, niin seuraava vauva olisi aivan tervetullut, joskin se olisi melkoinen yllätys meille näin pitkän lapsettomuusjakson jälkeen. Eli kyllä, lapsettomuus edelleen vaikuttaa minun ja mieheni ajatteluun.

Entä menisimmekö uudestaan hoitoihin? No, tämä onkin arka aihe. Tai koen araksi. Ei sen takia, etten itse tiedä miten asiaan suhtaudun. Vaan en halua että tutut tai työkaverit alkaa tuijottaa minun mahaa entistä enempää. Joko heille on tulossa seuraava lapsi :P Meillä on naistenklinikalla edelleen alkioita. Ja kyllä, aiomme niitä käyttää. Myös vaikka jokainen toisi meille lapsen ja olisimme sitten melkoinen suurperhe. Omaan arvomaailmaan ei sovi, että heittäisi alkioita roskiin. Voi olla monta mieltä, mutta itse uskon ja olen varma, että niissä alkioissa elämä on jo alkanut, vaikka 'vauvat' onkin vain 3-6 päivän ikäisiä. Ihmeellistä on tosiaan ajatella, että itse suunnittelisimme, milloin tämän pakkasukon jälkeen taas olisimme seuraavaan alkiosiirron tiimoilta yhteydessä sairaalaan. Itsekö päätämme, milloin seuraavalle lapselle annetaan mahdollisuus? Ja mikä olisi hyvä ikäero? Tuntuu hurjalta että näin isoja asioita pitäisi päättää itse, kun on tottunut luottamaan ja ajattelemaan, että korkeampi voima tästä elämän ihmeestä saa päättää. Sairaalasta on annettu vain ohje, että imetys pitää olla loppunut. Eli vielä itselläkin on aikaa olla ajattelematta mahdollista seuraavaa lapsettomuushoitoa.

ELi lapsettomuus ja lapsettomuushoidot tulee olemaan osa meidän elämää vielä jonkun ajan - ehkäpä jopa monta vuotta.

Entäs tuo lapsettomuuden aiheuttama tuska? Onko helpompaa hengittää? On. Tosiaan vauva on nyt vasta 4kk. Kun kuulen raskausuutisia esimerkiksi facen Joulukuiset ryhmässä, jossa jo moni äiti odottaa seuraavaa lasta, en koe katkeruutta, en ole kateellinen että heille tulee vauva ja minulle ei. Mutta kyllä ihmettelen, miten toisille voi olla niin helppoa tulla äidiksi. Ja uskon myös, jos meille ei enempää tule lapsia, että lapsettomuuskokemukset ja -tuskat taas nousee ja painaa mieltä. Olen tosi varma siitä, että kokisin lapsettomuutta taas aivan täysillä, vaikka olenkin kahden aivan ihanan lapsen äiti ja näistä arteista äärimmäisen kiitollinen. Koko perhe, no vauva ei tietenkään osaa ilmaista tai ottaa kantaa, toivoo, että perheemme saisi vielä kasvaa isommaksi.

Lapsen sisaruksettomuus

Minun lapsellisen lapsettomuuden lisäksi perheessämme koetaan myös lapsen sisaruksettomuutta.

Lapsellamme on oma huone, paljon tilaa, leluja ja hän saa kahden vanhemman huomion. Kuulostaa hyvältä, eikö niin?!
No joo. Toisaalta. Mutta.

Kyllä hän kaipaa sisarusta, leikki- ja tappelukaveria. Vertaista ja hoidettavaa.

Ei siitä ole kuin viikko, ehdotin hänelle, että kutsutaan leikkikaveria kylään. Hän ihan kiukkuisena huusi minulle:

”Äiti, ei mulla oo leikkikaveria. Ei sun mahasta ikinä tuu vauvaa. Ei minulla ole leikkikaveria, eikä tuukkaan.”

Kyllä se sattui. Olen ihan yhtä kiukkuinen kuin hän. Harmittaa, ei vain itseni ja meidän vanhempien takia vaan nimenomaan lapsemme takia.

Pari päivä sitten tyttö katsoi minua. Tarkasteli hiljaa hyvinkin tarkasti. Sitten totesi:

”Jes! Äiti sun maha on kasvanut! Nyt meille tulee vauva! Mä tunnen ja näen jo liikkeitä.”

Niinpäniin. Mahani ei edes ole kasvanut, paino ei ole noussut. Olen ihan normipainoinen ja mahani on aika litteä. Vyö kuitenkin siinä paidan alla teki pienen pömpön ja paita oli ohut ja tiukka. Mutta ei, ei mahassa ole vauvaa. Kyllä siinä sai muutaman kerran hyvin vakuuttavana kertoa, ettei mahassa ole ketään ja jos maha näyttää vähän isommalta niin se voi johtua vaatteista tai siitä, että äiti on syönyt enemmän.

Mutta on tämä vaikeaa. Miten selittää lapselle, että äiti ja isäkin haluaisi toista lasta, kun vastaukseksi saa heti hirmusesti kysymyksiä.

”Miksi meillä sitten ei ole enempää lapsia.”

”Mistä se on kiinni.”

”Mistä mä oon tullut meidän perheeseen.” Jne.

Niin, jospa itsekin tietäisimme.

Hoitoihin lähtemisestä ei olla kerrottu lapselle. Mutta toivon, että hänelle sitten teininä tai nuorena aikuisena voimme kertoa, että ollaan yritetty saada sisarus myös hoidoilla. Ja jos hän joskus joutuisi kärsimään lapsettomuudesta niin hän saisi olla vakuutettuna, että silloinkin tuemme kaikilla mahdollisilla keinoilla – jos hän sitä kaipaa.

Mutta tällä hetkellä vaan niin kovasti toivon, että saamme yllättää hänet jossain vaiheessa positiivisella uutisella, kyllä rakas, nyt sinusta taitaa tulla isosisko!

Äidit ja lapset - leiri

Olenkohan ihan hullu? Osallistuin vanhollislestadiolaisten Äidit ja lapset leirille.

No ei, kuulunhan minä viiteryhmään – olen vanhollislestadiolainen ja minulla on lapsi.

Mutta juurihan siinä se ongelma on. Minulla on lapsi.
Yksi kappale.
Vain yksi kappale.

Lisäksi vauvamahat ja isommat perheet saattaa aiheuttaa kateutta, katkeruutta, surua ja ahdistusta. Ei onneksi aina, mutta tunteiden kirjo on todellakin laaja ja riippuu aina omastakin jaksamisesta. Kyllähän minä myös välillä osaan iloita siitä, ettei kaikki kärsi lapsettomuudesta ja että toisille niitä ihania ihmeitä suodaan. Ja ymmärrän, ettei toisten onni on minulta pois. Mutta silti. Tunteet on tunteet.

Saattaahan siellä leirillä olla joku toinenkin äiti, jolla on vain yksi lapsi. Mutta todennäköisesti hän on paljonkin minua nuorempi ja/tai vasta mennyt naimisiin. Ja mitä vielä todennäköisempää, hän odottaa jo toista lasta. Olen siis varmaankin yksin kokemukseni kanssa.

Mutta juuri tämän takia ajattelinkin mennä. Olen taas kerran erilainen nuori (tai ei ihan enää niin nuori). En vain tässä yhteiskunnassa, jossa kuulun jo vakaumukseni takia marginaaliin vaan myös tuon oman marginaaliryhmäni sisällä… Ajattelin, että haluan mennä juurikin sen takia, etten ole väsynyt siihen, että lapsia syntyisi paljon. Ja että minäkin voin olla väsynyt, vaikka minulla on vain yksi lapsi. Ja että minäkin käyn vaikeita asioita läpi, vaikka on vain yksi lapsi. Ja että minäkin mietin, mikä on minun paikkani ja elämäni tarkoitus. Ja että minäkin olen saanut kokea valtavaa määrä iloa ja onnea lapseni kautta.

No, miten kävi. Juuri miten kuvasin. Muilla oli isoja perheitä. Tai sitten oli yksi alle 2v lapsi, mutta toinen tulossa parin kuukauden päästä. Ja sitten oli niitäkin, joilla on omat pienet alle kouluikäiset lapset mukana ja lisäksi omat jo aikuiset tyttäret lastensa kanssa ovat myös leirillä. Juuri niin perinteinen kaava. Vai oliko sittenkään?

Kyllä siinä kun keskusteltiin asioista ja eri elämäntilanteista ja vaiheista, niin kävi niin vahvasti ilmi, kuinka erilaiset taustat ja tarinat meillä kaikilla on. Ja että jokainen meistä kantaa omia murheita ja kokee iloa eri asioista. Ja tuntuipa hassulta, mutta minäkin erilaisen tarinani kanssa tulin kuulluksi ja ehkä joku ymmärsikin aavistuksen verran, vaikkei samaa olisikaan kokenut.

Ja olipa sitten vielä yksi yllätys. Meille piti alustuksen reilu 50v äiti, jolla on yksi biologinen lapsi. Tämä biologinen lapsi on jo yli 30v ja on jäänyt ainokaiseksi, vaikka lapsia olisi otettu vastaan ilomielin enemmänkin. Kylläpä tuntui lohduttavalta, että joku muu tietää, miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen. Ymmärtää, miten tuntuu siltä, ettei kuulu joukkoon, ettei kukaan ymmärrä yhden lapsen perheen vaikeuksia ja murheita, lapsettomuuden tuskaa kun samalla iloitsee siitä yhdestä ihanasta aarteesta ja miten vaikealta voi välillä tuntua rakentaa se oma identiteetti ja polku, kun se ei menekään perusreittiä pitkin.

Leiri oli oikein onnistunut ja olo oli hyvin rentoutunut ja virkistynyt. Ennen kaikkea iloitsin siitä, että tyttöni sai uusia kavereita ja hän sai olla yksi muiden keskellä.

Toukokuun toinen viikonloppu

Toukokuun toinen viikonloppu. Kaikkihan siihen yhdistää äitienpäivän. Kyllä, niin minäkin.

Äitienpäivä on ollut pitkään ihana, odotettu päivä. Pienenä askarreltiin, poimittiin kukkia (Saksassa niitä saa hyvin toukokuun puolessa välissä) ja laitettiin koko perheelle aamupala. Äidin päätä hierottiin, laitettiin hieno kampaus ja annettiin äitille ainakin miljoona pusua.

Nykyään itsekin olen äiti. Ja päivään mahtuu niin paljon tunteita. Olen niin kiitollinen tuosta ihanasta lapsesta, rakastan häntä ihan älyttömästi. En tiennyt, että niin kovasti voi rakastaa. Niin syvästi välittää. Ja niin haikeana ja kuitenkin ylpeänä seurata, kuinka nopeasti ja hienosti lapsi kehittyy. En osannut arvata mistä asiasta minulla menee hermot ja kuinka raastavaa syyllisyydentunnetta voikaan kokea silloin, kun on pienestä asiasta huutanut pienelle. Riittämättömyyttä silloin, kun työt ja arki vie liian paljon huomiota ja aikaa niin tärkeästä tehtävästä kuin äidin läsnäolosta.

Olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin tällä äitiyden matkalla. Tai sitten tämä kaikki kuuluu muutenkin vain aikuistumisprosessiin.

Mutta nyt äitienpäivään liittyy vielä jotain aivan muuta. Lapsettomuus. Äitienpäivää saan juhlia sen ihanan prinsessamme takia. Mutta juuri tämä ihana prinsessamme on opettanut minua ja näyttänyt minulle kuinka ihana asia äitiys on – vaikkakin tunteiden kirjo tosiaan ei aina ole vain positiivisella puolella.

Haluan niin kovasti olla äiti useammalle lapselle. Haluan lapsellemme sisaruksia.

Kuvioihin on astunut ihan uusi tuttavuus: lapsettomien lauantai.

Päivä, joka muistuttaa siitä, ettei kaikki ole äitejä. Ei kaikki edes halua äidiksi. Mutta tämä lapsettomien lauantai tuo jollain tavalla lohtua. En ole yksin. On muitakin ihmisiä, jotka tuskailevat lapsettomuuden kanssa. Itseasiassa niin paljon ihmisiä, että tälle ryhmälle on perustettu ihan oma päivä. Muita ihmisiä, jotka tietävät toivon, pettymyksen, pelon, epätoivon, katkeruuden, epävarmuuden, surun, mustasukkaisuuden ja kaikki muutkin tunteet ja ajatukset.

Tuo päivä antaa luvan tuntea kaikki nuo tunteet. Kaikki ajatukset on sallittu. Sinä lauantaina minulle on ehkä hieman helpompaa sanoa puolisollekin, että ota syliin, halaa oikein lujasti, tänään on lapsettomien lauantai.