Miehen ja naisen lapsettomuushoidot

Miehet ja naiset kokee lapsettomuutta ehkä eri tavoin ja ainakin meillä parisuhteessa lapsettomuuden tuska aaltoilee miehellä ja naisella eri taajuuksilla ja frekvensseillä. Mun aloitteesta lähdettiin selvittämään tätä lapsettomuutta ja mun aloitteesta myös vuosi sitten päätettiin jatkaa hoitoja ja siirtyä ivf-hoitoihin.

Mies oli heti mukana – onneksi. Pelkäsin –pitkään ja onneksi turhaan- että asia ei häntä vaivaa, ettei olisi valmis ivf-hoitoihin ja että jäisin tuskan kanssa yksin.

Kuitenkin nämä hoidot lähtökohtaisesti koskee näin fyysisesti lähinnä naisia. Ostetaan lääkkeitä. Apteekissa tuttu myyjä, toivottavasti ei just osuu omalle kohdalle. Vitsi, se huomasi kuitenkin. ”Ei, en ole kipeänä. Haen vaan yhtä lääkettä. Oikeastaan olen nykyään teidän kanta-asiakas.” Seuraavalla kerralla kun kohdataan eskarin eteisessä, hän tuijottaa mun vatsa-aluetta. Vai tuijottaako? En tiedä, ehkä vain kuvittelen eikä hän käynyt katsomassa nimelläni kirjoitettuja reseptejä. Ehkä hän on katsonut. Oikeastaan ihan samaa.

Tuijotetaan kelloa. Sumutetaan suihketta nenään. Piikitetään liuosta vatsaan. Tökitään suppoja emättimeen. Otetaan töistä vapaita. Kokouksista käydään nopeasti vastaamassa puhelimeen, josko se on klinikka. Seuraavaksi lähdetään kokouksesta lääkkeiden takia. Käydään epämiellyttävässä punktiossa. Muutenkin tutkittavaksi pääsee hyvin usein, lääkäri tunnistaa potilaan varmaan paremmin alapään kuin naaman perusteella.

Käydään läpi pääkivut, unettomuudet, turvotukset, hikoilut. Ja itsehän pääsin vielä aika helpolla, lääkkeillä ei kovin pahoja sivuoireita ollut. Tunnustellaan mahdollisia raskausoireita. Jännitetään. Pelätään. Toivotaan. Sitten vuoto. Itketään. Mahaan koskee. Mutta pahinta on tunteiden vuoristorata.

Mies. Käy antamassa spermanäyte. Ok, olihan se jo kolmas kerta. Mutta silti. Miksi miehet tässä pääsee taas helpommalla? Vai pääseekö?

Olen todella kiitollinen mun ihanasta miehestä, joka kyselee mun voinnista. Oli punktion jälkeen koko päivän kotona ja antoi mun levätä. Oli punktiossa mukana ja silitti kättä. Toi mulle ruokaa, kun vasta klo 12 sai syödä ensimmäistä ateriaa punktiopäivänä. Vei minut alkiosiirtoon ja käytti siinä omaa työaikaa. Kyselee, mitä kyytipojalle (siirretty alkio) kuuluu. Muistuttaa, että pitää juoda, ettei tuu hyperstimulaatiota. Innostui 25 munasolusta ja häntä harmittaa kun niistä on kyytipojan lisäksi saatu pakkaseen kuitenkin vain 8kpl.

Nainen pääsee tässä enemmän toimimaan, se helpottaa ainakin itseäni. Mies joutuu seuraamaan vain vierestä. Hänelle toimiminen olisi hyvin luontaista. Nyt kokee varmaan avuttomuutta ja epävarmuutta. Varmasti häntäkin jännittää, on innostunut ja pettynyt. Mutta hän ei pääse tunnustelemaan, ei tiedän vatsan nipistelyistä. Ei voi tehdä raskaustestiä. Ei tiedä vuodon aloituksesta. Hän saa tietää vain sen verran, kun mitä hänelle kerron. Ja haluan kertoa. Mutta en halua, että hän innostuu liikaa. Enkä halua hänelle aiheuttaa pettymyksiä. Yritän olla asiallinen. Hän yrittää ymmärtää.

Ei tämä ole helppoa. Mutta ainakin so far ollaan tuettu toisiamme <3

Miehen ja naisen kokema lapsettomuus

Me ollaan mieheni kanssa toisaalta hyvin samanlaisia, toisaalta taas niin erilaisia. Me ollaan molemmat hyvin perhekeskeisiä ja rakastetaan ihmisiä, kyläilyä. Molemmat haluttaismmei isomman perheen, enemmän lapsia, iloisia ääniä, rakkautta, tappelua, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Vaikka lapsettomuus on meillä yhteinen ja yhdistävä asia, heräsin siihen, että me varmaan kuitenkin miehen kanssa koetaan lapsettomuutta myös eri syistä raskaana ja ikävänä asiana. Luin tekstin, jossa sinkkumies kertoi siitä, miten on aina haaveillut isäksi tulemisesta. Mutta ei vaan se, että hänestä tulisi isä ”vain” jollekin lapselle, vaan hän haluaisi kokonaisen perheen. Hän haluaisi nähdä, minkälainen oma lapsi on, mitä periytyy ja minkälainen lapsi-isä-suhde heillä kehittyisi.

Silloin ajattelin, että miehillä voi olla muutenkin tärkeänä ajatella, mitä lapsen kanssa missäkin vaiheessa tekee. Suunnittelee tai haaveilee yhteisestä tekemisestä ja toivoo samalla, että lapsi innostuu omistakin mielenkiinnon kohteista.

Naisilla tai ainakin minulla on tämä hirveä hoivavietti. Johonkin sitä rakkautta pitäisi tunkea. Pitäisi saada pitää sylissä. Oman lapsen lämpö ja tuoksu, ihon pehmeys. Ihan käsittämättömiä asioita. <3 Mutta sitten näen siinä myös sen puolen, että se olisi lisäys koko perheelle. Meidän lapselle sisarus. Läheinen ihminen, ei äiti tai isä, vaan samassa asemassa oleva. Ihminen, jonka kanssa yön pimeinä tunteina voi jakaa salaisuuksia, teininä puhua siitä kuinka ärsyttäviä äiti ja isä ovat, aikuisena taas voi jakaa yhteisiä muistoja lapsuudesta, vanhana isän ja äitin poismenon jälkeen on kuitenkin vielä läheinen sukulainen. Toistensa lapsille tätejä, enoja, setiä. Nyt tässä vaiheessa sisarus olisi rakas ja turvallinen tappelukaveri, joka hyvin luonnollisella tavalla opettaisi sosiaalisia taitoja.

Ehkä naisilla on myös se ongelma, että biologinen kello tikittää. Miehet, kun voivat tulla isäksi vielä hyvin vanhanakin. Mutta naisilla paras vaihe lapsen saamiselle on ennen 35, ehkä jopa ennen 30v.

Minulle on sanottu siitä asti, kun ollaan oltu naimisissa, että kyllä sä ehdit hankkia lapsia, sä olet niin nuori. Olin silloin 22. Niinpä. Nyt olen 30 ja edelleen minulle sanotaan aina uudestaan ja uudestaan, että älä ole huolissaan, kyllä ehdit hankkia lapsia. Olethan vielä niin nuori.

Olenhan minä. Huomaan sen työyhteisössä, jossa olen ihan nuoremmasta päästä edelleen. Ympärilläni ihmiset täyttävät 50 tai 60 vuotta ja moni jäävät eläkkeelle. Mutta silti. Pelkään, ettei aikaa ole.

Menettämisen pelko

Olen miettinyt, olenko enemmän siinä meidän ainoassa lapsessa kiinni, koska hän on jäänyt tahattomasti ainoaksi lapseksi? Vai onko muutkin kaikki ainoan lapsen vanhemmat yhtä tiukasti lapsessaan kiinni, vaikka lasta ei olisi yritetty niin kauan ja vaikka lapselle ei kaivata sisarusta? Pelkäävätkö yhtä kovasti, että lapselle voisi käydä jotain ja että se ainoa niin kovasti toivottu rakas otetaankin pois?

Menettämisen pelko alkoi jo raskauden aikana. Niin kovasti oltiin toivottu lasta, että pelkäsin ensimmäiselle ultralle asti, etten olekaan raskaana. Olin myös aika varma, etten ole raskaana, sillä neuvolassa ei löytynyt sydänääniä. Ei kenellekään kerrottu raskaudesta mitään ennen ensimmäistä ultraa. Ja sen jälkeen vain perheenjäsenille. Pidin raskautta piilossa myös vaatteilla. Ja minulla olikin pieni maha, helppo pitää piilossa. Vielä raskausviikolla 32 -vaikka siinä vaiheessa en enää piilottanut mahaa- tuttavani ei uskaltanut kysyä, olenko raskaana, koska maha on vielä niin pieni. Ja laskettuna päivänä minulta kysyttiin, montako viikkoa on vielä jäljellä. Pelkäsin koko raskauden ajan, että menetän lapseni. Vielä kun lapsivesi oli mennyt ja sairaala ei halunnut ottaa vastaan ennen kuin supistukset ovat hyvin voimakkaita, pelkäsin, että vauvalle tässä käy vielä jotain.

Tiedän, etten lastani voi varjella kaikesta pahasta mitä maailmassa on ja että tehtäväni on kasvattaa hänestä itsenäistä ja luottavaista ihmistä niin kyllä kuitenkin tekee tiukkaa. Iltaisin, kun katson nukkuvaa prinsessaa ja silitän häntä niin mielessä on niin suuri kiitollisuus ja sydän täynnä rakkautta, että pelkään sitä tyhjyyttä mitä syntyisi, jos lapseni otettaisi minulta pois.

Onko muilla vanhemmilla samanlaisia tunteita? Sellaisia myös pienempiä ja osittain naurettaviakin ajatuksia? Kuten esimerkiksi, jos lapsi haluaa vielä 5vuotiaana nukkua vanhempien sängyssä? Selittelen sitä itselleni sillä, että hän on ainoa lapsi, eikä hän halua nukkua yksin omassa isossa huoneessaan. Ja sitten selittelen myös hieman itsekkäästi itselleni, että ehkä meillä ei tule koskaan olemaan hänen jälkeensä lasta, joka haluaisi nukkua meidän sängyssä. Että se viimeinen yö, jolloin pienet kädet ottavat hiuksista kiinni ja pienet jalat etsivät lämmintä tukea äitin tai isän mahasta, tulee joka tapauksessa aivan liian pian. Samoin se viimeinen kerta, jolloin hän nukahtaa syliin. Tai se viimeinen kerta, jolloin saan kuivata kyyneleitä ja puhaltaa haavoja.