Olen ollut aika hiljaa tässä blogissa. Syy on helppo arvata. Meille on syntynyt vauva. Tässä vähän tarkemmin meidän synnytyksestä:
Oltiin jo lähellä laskettuaikaa ja alkoi jännittään, meneekö taas yli. Yritin orientoitua siihen, että voi helposti mennä se viikko tai kaks yli, mut kovasti toivoin, että syntyisi aikaisemmin. Olo oli hieman tukala ja vauvan pää painoi kävellessä jotakin hermoa niin, että välillä lähti jalat alta. Onneksi ei kuitenkaan molemmat jalat samaan aikaan vaan yleensä vain oikea jalka. Pysyin siis aina pystyssä. Muuten vointi oli aika hyvä, aamuisesta pahoinvoinnista ja yöllisistä vessareissuista huolimatta. Kuntosalilla pystyin käymään vielä 4pv ennen synnytystä ja uintikin oli ohjelmassa loppuun asti. Siinä tosiaan jännitti se, että vedet menee uimahallista :D
Mutta joo, harkkasuppareita -ilman kipuja – on ollut pitkään. Muita synnytystä ennustavia oireita ei ole ollut. Oli 15.12. ja mies maalas mun mahan. Sanoin, että ehdit varmaan vielä monta kertaa maalaan. Vieraita kävi ja niillekin sanoin, että yli menee kun ei vielä mitään merkkejä ilmassa. No toisin tosiaan kävi.
Ma 16.12. oli ihan raivoisa siivouspäivä. Imuroin ja moppasin, siivosin vessat ja eteisen peilit, hakkasin ulkona mattoja. Vointi siis oli todella hyvä ja energinen ja niin otti päästä että tosiaan 2pv enää laskettuaikaan ja kaveri riehuu mahassa, tulispa riehumaan mahaläskin toiselle puolelle. Tässä vaiheessa voin kertoa, että kiloja on tullut n 7-8 raskausaikana, eli ei juurikaan mitään. Samoin oli esikoisen aikana.
Naapuri tuli juttelemaan kun olin just ulkona hakkaamassa mattoja. Juteltiin niitä näitä ja sanoin hänellekin, että ootetaan vielä ja ollaan varmaan jouluaattona synnyttämässä.
Siivouksen jälkeen kahvia ja suklaata. Kuuluisista kolmesta ”s”:stä siis kaksi korttia jo käytetty. Illalla vielä kolmas?!
Pakkasin illalla kuntosalikamppeet seuraavalle päivälle valmiiksi. Miehen piti lähteä aamulla aikaisin töihin Espooseen ja itse kävisin viemässä tyttö kouluun ja jatkaisin siitä sitten salille. Mutta toisin kävi.
Heräsin tytön vierestä 1.30. Alkuun en oikein edes tajunnut mihin heräsin ja torkkuilin tunnin kunnes ymmärsin, että kyllä nyt supistaa. Ja supistaapa jo todella tiheästi ja säännöllisesti! Nousin ja aloin kirjaan ylös välejä. 3-7min välein. Välillä vain 2min välein. Mutta hyvin pystyy olemaan ja vedet ei vielä mennyt. Ei kai nyt synnytys lähde vielä käyntiin? Varmaan vain harjoitussupistuksia. Katsotaan miten tilanne etenee. Varmaan pääsen kohta takas nukkumaan.
No välit oli koko ajan hyvin tiheitä ja kipukin voimistui pikkuhiljaa. Mutta itse niin nautin. Synnytys lähti käyntiin. Olen kotona. On aivan hiljaista ja pimeä. Jouluvalot päällä ikkunoissa ja kuusessa. Rauhallinen tunnelma. Tätä olin niin toivonut. Sain olla vauvan kanssa aloittamassa tätä matkaa. Rupesin myös kirjamaan vauvan liikkeitä kun halusin olla varma, että hänellä kaikki hyvin. Ja säännöllisesti liikkuikin.
Viiden maissa soitin sairaalaan, että mitäköhän kannattaa tehdä, joko me tultais? Ja sama suhtautuminen kuin esikoisen synnytyksessä. Olen niin rauhallinen puhelimessa että toisessa päässä ei uskota että olen synnyttämässä. No, päätin, että tässä kannattaa aloittaa päivä ja herätellä ainakin mies. Sillä varmaan kestää vähän ennen ku ollaan lähtövalmiudessa ja tyttökin pitää saada hereille ja kaverille ennen ku mennään sairaalaan.
Menin istumaan miehen viereen sängyn päälle ja hän kysyi paljonko kello. 5.30. Kysyi multa olenko nukkunut ollenkaan. Vastasin että oon ollut hereillä 1.30 asti ja supistelee. Aijaa. Enkö sitten tänään mene töihin? No et, tässä varmaan vois kohta lähteä sairaalaan.
Hän nousi ylös ja olin laittanut aamupalat hänelle ja tytölle. Olin laittanut auto lämpenemään, pakkasin viimeiset kamppeet sairaalakassiin. Mut olin oikeassa. Hän sitten söi rauhassa. Pakkasi omat jutut (esim läppäri :P ) ja sitten meni vielä suihkuun… Tyttö taas nousi todella reippaasti kun herättelin ja sanoin, että pikku veli taitaa tänään syntyä.
No klo 6 ja olin jo todella kipeä, ettei supistusten aikana enää voinut oikein muuta ku keskittyä ja hengittää. Soitin tytön kaverin äidille. Heidän kanssa oli puhetta, että voitais tuoda tyttö heille kun synnytys käynnistyy. Aloitin puhelun ”Hyvää huomentapäivää, me voitais tuoda tyttö kohta teille.” Toisessa päässä oltiin herätty mun puheluun, mutta tajuttiin onneksi tilanne ja mun hyvin lyhytsanaisen viestin takana oleva syy.
6.45 oltiin heidän pihassa ja 7.15 kirjattu sisään sairaalaan. Automatka, vaikka on vain muutaman kilometrin, oli todella tuskainen. Just ku ei pystynyt olemaan pystyssä vaan lytyssä istuma-asennossa.
Tutkimushuoneessa ehdittiin olla vain muutaman minuutin, sillä olin jo 6cm auki ja meidät ohjattiin suoraan saliin. Kätilö vaikutti nuorelta, reippaalta ja mukavalta.
Toiveita kysyttiin ja mitä kivun lievitystä. Otetaan kaikki koko rahan edestä. Aloitettiin jumppapallolla ja ilokaasulla ja samalla jo puhelu anestesialääkärille, että epiduraali synnytyssaliin 1. Kätilö aloitti valmistelut ja jouduin makuuasentoon. Kivut monikertaistui siihen nähdä mitä olivat pystyssä. EN edes enää pystynyt hengittää ilokaasua vaan keskityin vain kipuun. Kätilö kävi aina välillä viereisessä salissa, jossa oltiin jo ponnistamassa. Silloin mies kokeili ilokaasua ja lähti leijaileen.
Toinen puhelu lääkärille, että tässä olis tarvetta kiireelliselle epiduraalille salissa 1, milloin ehdit tänne. No, vastaus taisi tyydyttää kätilöä ja pian tulikin lääkäri. Muutama supistus vielä ja sitten kipu oli aikalailla poissa. Pissalle kannustettiin, mutta ei tullut mitään niin katetrilla otettiin se homma haltuun. Kalvot edelleen kiinni, pää aika ylhäällä. Kysyin, saanko olla pystyssä. Sain. Ja jumppasin. Teki niin hyvä olla pystyasennossa. Tunsin koko ajan missä mennään. Kohta puhkaistiin kalvot, kysyttiin vielä haluanko pudentaalipuudutteen ja vähän epäröin mutta sanoin ei, hän lähti ja vauva alkoi laskeutua. Mies soitti läppäriltä klassista musiikkia ja juteltiin kaikenlaista. Kätilö jätti meidät tosiaan lähes koko ajan keskenään ja niin myös nyt. Hän sanoi vaan, että soita sitten kun on tarvetta tai tuntuu että pitää ponnistaa. No siinä 10.15 soitin kelloa, katsottiin tilanne ja h-hetki oli käsillä. Sain olla polvillaan ja kokeilla ponnistamista. Mies sai tehtäväksi soittaa toista kätilöä siinä vaiheessa kun vauva syntyy. 10.26 aloin ponnistaan ja saman tien kätilö totesi miehelle, että nyt. Mies yllättyi taas ja varmisti vaan että nytkö vauva syntyy? Kätilö, kyllä, nyt. Ja niin se menikin, vauva syntyi vain muutamalla ponnistuksella 6 minuutissa klo 10.32. Hyvin rauhallisesti ja ihanasti. Kätilö sanoi, että pää on jo puoleksi ulkona. Mä vaan että IHANA. Sitten pää oli siinä. Kätilö sanoi, että voi oot höppänä. Ajattelin, ai muako se tarkoittaa ku sanoin että IHANA. No ei, vauvaa tarkoitti kun se yritti jo parkaista ennen ku oli edes kokonaan syntynyt. Sitten seurasivat hartiat. Sitten loput. Siinä hän olikin jo. Tosiaan koko synnytys, ekoista supistuksista ihan siihen asti ku vauva syntyi sujui hyvin mukavasti, rauhallisesti ja aktiivisesti. Nautin (lähes) joka hetkestä. Vain ne muutamat supistukset ennen ku epiduraali alkoi vaikuttaan niin niitä vois sanoa pahoiksi. Kätilö liikuttui. Tämä oli hänen uransa kaunein synnytys. Hänenkin mielestä kaikki sujui niin rauhallisesti ja taustalla soi klassinen piano. No, toivon, että hän saa kokea vielä ihanampia synnytyksiä urallaan.
Olen samaa mieltä, synnytys oli niin lähellä sitä mitä olin toivonut. Suuri kiitos tosiaan hänelle just oikeanlaisesta tuesta ja vapaudesta. Jos olen joskus niin onnellisessa tilanteessa, että saan synnyttää vielä uudestaan niin toivon, että saan toimia samalla tavalla ja saisin yhtä ihanan kätilön!
Poika tuli. 17.12.2019 klo 10.32. Mitat 3260g ja 50cm. 10 pistettä sai.
Sain vauvan rinnallekin ja hän rauhoittui heti, katseli tarkasti. Hänellä on ihanan syvät siniset silmät ja tummat pitkät hiukset. 10 sormea ja 10 varvasta. Hän on aivan ihana. Ekat hörpyt otti pian syntymänsä jälkeen.
Sitten normijutut. Napanuoran leikkaaminen. Istukan synnyttäminen. Ompelu (sain 4 tikkiä, vaikka vain hyvin pieniä naarmuja tullut, eikä ollenkaan tuntunut kipeältä). Suihku, vessa, vaatteiden vaihto, vauvan pyyhkiminen. Aamupala. Sitten osastolle. Sama 4 hengen huone kuin 7 vuotta sitten, kuitenkin eri sänkypaikka. =)
Tästä alkoi meidän matka 4 hengen perheenä. Olemme niin kiitollisia ja onnellisia että saimme tällaisen ihana aarteen, pieni ja niin suuri ihme. Onneksi lähdettiin hoitoihin. Jos vähänkään on toivoa, että hoidot voisi onnistua niin kannustan aloittamaan. Vaikka pelottaa ja aina on mahdollisuus epäonnistua. Mutta toisaalta moni myös onnistuu. Niin myös meidän pakkasukko ja me.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ivf. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ivf. Näytä kaikki tekstit
torstai 27. helmikuuta 2020
keskiviikko 22. toukokuuta 2019
Pakkasukon plussa
Kyllä. Kaksi viivaa. Siinä ne on. Toinen on todella haalea, mutta silti ihan selvästi näkyy.
Mielessä vielä helmikuun kemiallinen raskaus. Eihän tämä mene samalla tavalla kesken ennen kuin se on edes alkanut? Mahassa jomottaa. Tuntuu just siltä, että menkat olisi alkamassa ihan milloin vaan.
Pari päivä myöhemmin uusi testi. Ei viiva ollenkaan vahvistunut. Voi ei. Kyseessä vielä todella herkkä testi. Nyt pitäisi näkyä paljon selkeämmin kun kuitenkin kahdessa päivässä hcg:n pitäisi tuplaantua. Mutta ei. Jomotus jatkuu. Välillä vihlaisee oikein kunnolla. Illalla saunaan, jospa se rentouttaa ja vie ajatukset muualle. Miehelle en vielä puhunut tästä mitään. Viralliseen testipäivään on kuitenkin vielä 3 päivää.
Lugesteronia otin tarkoituksella kuitenkin puoltoista vuorokautta pidempään kuin ohjeistettu. Annetaan nyt pienelle kuitenkin parhaat mahdollisuudet kiinnittyä. Jospa se oliskin vaan vähän hitaampi kaveri?
Puolitoista vuorokautta myöhemmin vuoto ei ole vieläkään alkanut. Testaanko vielä? En siinä mitään menetä. Kaksi ei ihan näin herkkää testiä on vielä kaapissa. Toisen kyllä säästään testipäivään. Mutta jos toisen tekisi jo nyt? Näen, miten väri valuu testikentästä läpi. Mutta mitä ihmettä, heti tulee näkyviin se niin toivottu toinenkin viiva! Miten voi olla? Herkempi testi näytti niin haalean viivan ja nyt tällaista? Ei edes aamupissalla tehtyä.
No, olen varma, että saan virallisena testipäivänä ilmoittaa positiivisen tuloksen Naistenklinikalle. Ei kai se hcg sieltä niin nopsaan laske puolessatoista vuorokaudessa. Kädet ristiin, ettei vaan menisi kesken.
Vihdoin ja viimein, virallinen testipäivä. 14 päivää 5päiväisen blaston siirron jälkeen. Ja viivat on lähes yhtä vahvat. Olen tällä hetkellä raskaana. Pakkasukko on yhä kyydissä.
Naistenklinikalta onnitellaan ja annetaan aika varhaisultraan 7+1. Siihen on ikuisuus. Päästäänkö edes siihen asti? Ei kai tässä muuta voi kun jatkaa elämää ja kuunnella kehoa. Muistelen 7 vuoden takaa raskaudenaikaisia ruokasuosituksia. Miten ne nyt menikään? Onneksi tietoa löytyy netistä ihan mukavasti. Ja onneksi on edessä aika kiireiset viikot. Jospa aika lentäis ja oltais hetken päästä turvallisilla viikoilla menossa.
Mielessä vielä helmikuun kemiallinen raskaus. Eihän tämä mene samalla tavalla kesken ennen kuin se on edes alkanut? Mahassa jomottaa. Tuntuu just siltä, että menkat olisi alkamassa ihan milloin vaan.
Pari päivä myöhemmin uusi testi. Ei viiva ollenkaan vahvistunut. Voi ei. Kyseessä vielä todella herkkä testi. Nyt pitäisi näkyä paljon selkeämmin kun kuitenkin kahdessa päivässä hcg:n pitäisi tuplaantua. Mutta ei. Jomotus jatkuu. Välillä vihlaisee oikein kunnolla. Illalla saunaan, jospa se rentouttaa ja vie ajatukset muualle. Miehelle en vielä puhunut tästä mitään. Viralliseen testipäivään on kuitenkin vielä 3 päivää.
Lugesteronia otin tarkoituksella kuitenkin puoltoista vuorokautta pidempään kuin ohjeistettu. Annetaan nyt pienelle kuitenkin parhaat mahdollisuudet kiinnittyä. Jospa se oliskin vaan vähän hitaampi kaveri?
Puolitoista vuorokautta myöhemmin vuoto ei ole vieläkään alkanut. Testaanko vielä? En siinä mitään menetä. Kaksi ei ihan näin herkkää testiä on vielä kaapissa. Toisen kyllä säästään testipäivään. Mutta jos toisen tekisi jo nyt? Näen, miten väri valuu testikentästä läpi. Mutta mitä ihmettä, heti tulee näkyviin se niin toivottu toinenkin viiva! Miten voi olla? Herkempi testi näytti niin haalean viivan ja nyt tällaista? Ei edes aamupissalla tehtyä.
No, olen varma, että saan virallisena testipäivänä ilmoittaa positiivisen tuloksen Naistenklinikalle. Ei kai se hcg sieltä niin nopsaan laske puolessatoista vuorokaudessa. Kädet ristiin, ettei vaan menisi kesken.
Vihdoin ja viimein, virallinen testipäivä. 14 päivää 5päiväisen blaston siirron jälkeen. Ja viivat on lähes yhtä vahvat. Olen tällä hetkellä raskaana. Pakkasukko on yhä kyydissä.
Naistenklinikalta onnitellaan ja annetaan aika varhaisultraan 7+1. Siihen on ikuisuus. Päästäänkö edes siihen asti? Ei kai tässä muuta voi kun jatkaa elämää ja kuunnella kehoa. Muistelen 7 vuoden takaa raskaudenaikaisia ruokasuosituksia. Miten ne nyt menikään? Onneksi tietoa löytyy netistä ihan mukavasti. Ja onneksi on edessä aika kiireiset viikot. Jospa aika lentäis ja oltais hetken päästä turvallisilla viikoilla menossa.
tiistai 23. huhtikuuta 2019
PAS – Pakastetun alkion siirto
Kyllä, tuoresiirto epäonnistui ja päättyi kemiallisen raskauteen. Siis raskauteen, joka loppui ennen kuin se oli edes kunnolla alkanut. Testiin, jonka herkkyys oli 25ml/ sain haalean mutta selkeän viivan ja sen perusteella tein vielä digitaalisen testin, joka ilmoitti ”raskaana 1-2”. No vuoto oli jo alkanut siinä vaiheessa ja kivutkin vahvistuivat, joten peli oli sillä selvä.
Seurasi taukokierto. Hyvä niin, sillä seuraava kierto olikin hirveän pitkä, 35 päivää. Ei minulla koskaan ollut näin pitkä kierto, pisin on ollut 32 päivää ja siitäkin on jo muutama vuosi aikaa. Nautin kuitenkin siitä, ettei tarvinnut seurata kiertoa, ottaa lääkkeitä ja tuijottaa kelloa.
Mutta sitten. Seuraavista kuukautisista sain ilmoittautua ensimmäiseen PASiin. Aikataulu siinä kierrossa vaan osoittautui hyvin haastavaksi ja laskeskelin jo, ettei välttämättä päästä siirtoon meidän lomareissun takia. Sain kuitenkin kontrolliultra-ajan sopivasti just ennen lomaa. Siinä katsottiin tilannetta. Hyvin tutulta kuulosti: Hienosti kasvaa yksi johtofolli ja kohdun limakalvo on jo nyt tarpeeksi kehittynyt. Just. Sellastahan meillä on aina, mutta ei koskaan tärpännyt. Ei koskaan, ikinä, kertakaan tullut tärppiä kuuden vuoden aikana. Ei luomuna. Eikä clomifen-tuella. Lääkäri arvioi, että follin koosta pystyy suunnilleen arvioimaan, milloin tähän kiertoon voisimme tehdä PASin. Se siis riippuu luonnolliseen kiertoon tehdyssä PASissa siitä, milloin tapahtuu ovulaatio ja minkäikäisiä alkioita on pakkasessa. Idea siis, että siirretään kohdun ja kierron kanssa samassa vaiheessa oleva alkio. Lääkärin mukaan, tässä ollaan just meidän loman rajalla. Päätettiin kuitenkin, että jatketaan seurantaa tässä kierrossa ja tein joka aamun ovulaatiotestin.
Ja kyllä. Ovulaatio tapahtui just pari päivää myöhemmin kuin mitä olin pelännyt. Päästään siis siirtoon!
Siirtopäivän aamunakaan ei tullut soittoa, ettei siirtoa voisi tehdä, joten lähdin puolenpäivän aikaan Helsinkiin. Työpäivä jäi lyhyeen ja kyllä työkaverit kommentoi ja ihmetteli. No, saavat ihmetellä.
Siirto sinänsä on todella nopea toimenpide. Ei saa käydä pissalla pari tuntia ennen, rakon tulee olla täynnä. Ja voin kertoa, vaikka en yleensäkään käy ku ehkä 3-4 tunnin välein pissalla niin just silloin kun ei saa käydä niin kyllä on pissahätä.
Kutsutaan huoneeseen, pyydetään esittämään henkilöllisyystodistus biologille, kerrotaan varmuuden vuoksi vielä HETU ja sitten housut pois, tutkimustuolille. Ultralaitteella katsotaan kohdun tilannetta ja samalla työnnetään jo katetri, jossa alkio, alapäänkautta kohtuun. Jätetään alkio siihen ja tarkistetaan, että katetri on tyhjä. Saa nousta. Ja saa sitten saman tien myös käydä vessassa. Varmistetaan, että tukilääkitys on aloitettu ja kannustetaan jatkamaan normaalia elämää. Muistutetaan, että ”Omalla Polulla” on ohjeet testin tekemiseen. Pidetään peukut.
Heihei. Homma kestää 5 minuuttia.
Virallinen testipäivä on alkion iästä riippumatta aina kaksi viikkoa siirron jälkeen. Kaksi viikkoa voi tuntua todella pitkältä. Tämä on varmasti tuttua kaikille lasta yrittäville. En kuitenkaan enää viime vuosina tehnyt testiä ennen menkkojen oletettua alkamispäivää, enkä myöskään pariin päivään sen jälkeen. Ja joka ikinen kiertohan menkat sitten alkoikin hyvin säännöllisesti. Nyt sitten oli pakko ostaa testejä. Kyllähän ne polttaa siinä kaapissa, vaikka kuinka yrittää järkeillä, ettei testiä kannata tehdä liian aikaisin.
Mitenkö meidän pakkasukon käy?!
Seurasi taukokierto. Hyvä niin, sillä seuraava kierto olikin hirveän pitkä, 35 päivää. Ei minulla koskaan ollut näin pitkä kierto, pisin on ollut 32 päivää ja siitäkin on jo muutama vuosi aikaa. Nautin kuitenkin siitä, ettei tarvinnut seurata kiertoa, ottaa lääkkeitä ja tuijottaa kelloa.
Mutta sitten. Seuraavista kuukautisista sain ilmoittautua ensimmäiseen PASiin. Aikataulu siinä kierrossa vaan osoittautui hyvin haastavaksi ja laskeskelin jo, ettei välttämättä päästä siirtoon meidän lomareissun takia. Sain kuitenkin kontrolliultra-ajan sopivasti just ennen lomaa. Siinä katsottiin tilannetta. Hyvin tutulta kuulosti: Hienosti kasvaa yksi johtofolli ja kohdun limakalvo on jo nyt tarpeeksi kehittynyt. Just. Sellastahan meillä on aina, mutta ei koskaan tärpännyt. Ei koskaan, ikinä, kertakaan tullut tärppiä kuuden vuoden aikana. Ei luomuna. Eikä clomifen-tuella. Lääkäri arvioi, että follin koosta pystyy suunnilleen arvioimaan, milloin tähän kiertoon voisimme tehdä PASin. Se siis riippuu luonnolliseen kiertoon tehdyssä PASissa siitä, milloin tapahtuu ovulaatio ja minkäikäisiä alkioita on pakkasessa. Idea siis, että siirretään kohdun ja kierron kanssa samassa vaiheessa oleva alkio. Lääkärin mukaan, tässä ollaan just meidän loman rajalla. Päätettiin kuitenkin, että jatketaan seurantaa tässä kierrossa ja tein joka aamun ovulaatiotestin.
Ja kyllä. Ovulaatio tapahtui just pari päivää myöhemmin kuin mitä olin pelännyt. Päästään siis siirtoon!
Siirtopäivän aamunakaan ei tullut soittoa, ettei siirtoa voisi tehdä, joten lähdin puolenpäivän aikaan Helsinkiin. Työpäivä jäi lyhyeen ja kyllä työkaverit kommentoi ja ihmetteli. No, saavat ihmetellä.
Siirto sinänsä on todella nopea toimenpide. Ei saa käydä pissalla pari tuntia ennen, rakon tulee olla täynnä. Ja voin kertoa, vaikka en yleensäkään käy ku ehkä 3-4 tunnin välein pissalla niin just silloin kun ei saa käydä niin kyllä on pissahätä.
Kutsutaan huoneeseen, pyydetään esittämään henkilöllisyystodistus biologille, kerrotaan varmuuden vuoksi vielä HETU ja sitten housut pois, tutkimustuolille. Ultralaitteella katsotaan kohdun tilannetta ja samalla työnnetään jo katetri, jossa alkio, alapäänkautta kohtuun. Jätetään alkio siihen ja tarkistetaan, että katetri on tyhjä. Saa nousta. Ja saa sitten saman tien myös käydä vessassa. Varmistetaan, että tukilääkitys on aloitettu ja kannustetaan jatkamaan normaalia elämää. Muistutetaan, että ”Omalla Polulla” on ohjeet testin tekemiseen. Pidetään peukut.
Heihei. Homma kestää 5 minuuttia.
Virallinen testipäivä on alkion iästä riippumatta aina kaksi viikkoa siirron jälkeen. Kaksi viikkoa voi tuntua todella pitkältä. Tämä on varmasti tuttua kaikille lasta yrittäville. En kuitenkaan enää viime vuosina tehnyt testiä ennen menkkojen oletettua alkamispäivää, enkä myöskään pariin päivään sen jälkeen. Ja joka ikinen kiertohan menkat sitten alkoikin hyvin säännöllisesti. Nyt sitten oli pakko ostaa testejä. Kyllähän ne polttaa siinä kaapissa, vaikka kuinka yrittää järkeillä, ettei testiä kannata tehdä liian aikaisin.
Mitenkö meidän pakkasukon käy?!
lauantai 2. maaliskuuta 2019
Keskenmeno
Biokemiallinen raskaus.
Niin kai lääkärit sitä meidän kyytipojan aiheuttamaa plussaa kutsuvat.
No, itse ajattelen, että se oli paljon enemmän. Kuitenkin pienen pieni elämän alku.
Olinhan todistetusti hetken raskaana. Ja ihan lyhyesti ehdin toivoa, että raskaus voisi päättyä onnellisesti monen kuukauden päästä.
Ihan hetken verran ehdin haaveilla. Ehdin haaveilla kasvavasta mahasta. Milloinkohan ensimmäiset läheiset ihmiset alkaisi huomaamaan raskautta? Milloin liikkeet alkaisi tuntua?
Hetken, pienen pienen hetken ehdin kuvittelemaan, että esikoisemme saisi niin toivotun ja kaivatun sisaruksen. Miten ja milloin hänelle asiasta kerrottaisi? Hän olisi niin ylpeä isosisko.
Silmänräpäyksen verran ehdin miettimään syksyä. Olisinko äitiyslomalla? Osaisinko nauttia ensihetkistä ja kaikesta vauvan hoidosta aivan eri tavalla kuin ekalla kerralla? Enkä ressaisi enää niin hirveästi? Arvostaisin ja osaisin olla vielä kiitollisempi?
Virallisena testipäivänä, 2 viikkoa tuoresiirron jälkeen, digi-testi näyttikin yllättäen ”raskaana”. Jonkunlainen vuoto oli alkanut tosiaan pari päivää ennen testiä ja olin jo asennoitunut siihen, että tuoresiirto on epäonnistunut ja lugesteronista johtuen vuoto alkaa paljon niukemmin. Kuitenkin google -piinapäivien aikana paras ja samalla inhottavin kaveri- ehtii ylläpitää toivoa. Sieltä löytyy tietoa, että niukka vuoto ilman hyytymiä voi alkuraskauden aikana olla hyvin normaalia ja vaaratonta. Ja siihen asti kun sain plussan, niin vuoto oli juurikin sellaista.
Tämä toivoa täynnä oleva hetki on kuitenkin nopeasti ohi.
Ihan niin kuin minulle haluttiin lällättää, niin pari tuntia siitä pienestä toivon kipinästä, niin mahakivut yltyivät ja vuoto voimistui. Miksi just taas me? Miksi meille käy näin? Niin, kyllä tiedän, pitäisi kysyä "Miksi meille ei voisi tai pitäisi käydä näin, kun niin monelle muullekin".
Koen, että menetin vauvan. Vauvan, jota niin kovasti olin ehtinyt toivoa jo 6 vuotta. Sisarus ainokaisellemme. Vauvan, joka ehti olla kuitenkin vain alkio. Kahden viikon ajan kohdussani.
Niin kai lääkärit sitä meidän kyytipojan aiheuttamaa plussaa kutsuvat.
No, itse ajattelen, että se oli paljon enemmän. Kuitenkin pienen pieni elämän alku.
Olinhan todistetusti hetken raskaana. Ja ihan lyhyesti ehdin toivoa, että raskaus voisi päättyä onnellisesti monen kuukauden päästä.
Ihan hetken verran ehdin haaveilla. Ehdin haaveilla kasvavasta mahasta. Milloinkohan ensimmäiset läheiset ihmiset alkaisi huomaamaan raskautta? Milloin liikkeet alkaisi tuntua?
Hetken, pienen pienen hetken ehdin kuvittelemaan, että esikoisemme saisi niin toivotun ja kaivatun sisaruksen. Miten ja milloin hänelle asiasta kerrottaisi? Hän olisi niin ylpeä isosisko.
Silmänräpäyksen verran ehdin miettimään syksyä. Olisinko äitiyslomalla? Osaisinko nauttia ensihetkistä ja kaikesta vauvan hoidosta aivan eri tavalla kuin ekalla kerralla? Enkä ressaisi enää niin hirveästi? Arvostaisin ja osaisin olla vielä kiitollisempi?
Virallisena testipäivänä, 2 viikkoa tuoresiirron jälkeen, digi-testi näyttikin yllättäen ”raskaana”. Jonkunlainen vuoto oli alkanut tosiaan pari päivää ennen testiä ja olin jo asennoitunut siihen, että tuoresiirto on epäonnistunut ja lugesteronista johtuen vuoto alkaa paljon niukemmin. Kuitenkin google -piinapäivien aikana paras ja samalla inhottavin kaveri- ehtii ylläpitää toivoa. Sieltä löytyy tietoa, että niukka vuoto ilman hyytymiä voi alkuraskauden aikana olla hyvin normaalia ja vaaratonta. Ja siihen asti kun sain plussan, niin vuoto oli juurikin sellaista.
Tämä toivoa täynnä oleva hetki on kuitenkin nopeasti ohi.
Ihan niin kuin minulle haluttiin lällättää, niin pari tuntia siitä pienestä toivon kipinästä, niin mahakivut yltyivät ja vuoto voimistui. Miksi just taas me? Miksi meille käy näin? Niin, kyllä tiedän, pitäisi kysyä "Miksi meille ei voisi tai pitäisi käydä näin, kun niin monelle muullekin".
Koen, että menetin vauvan. Vauvan, jota niin kovasti olin ehtinyt toivoa jo 6 vuotta. Sisarus ainokaisellemme. Vauvan, joka ehti olla kuitenkin vain alkio. Kahden viikon ajan kohdussani.
sunnuntai 10. helmikuuta 2019
Kyytipojan tarina
Eka ivf. Pääsemme tuoresiirtoon hyperstimulaatioriskistä huolimatta. Alkiota kutsutaan kyytipojaksi. Hienosti kehittynyt 3 päivän ikäinen alkio. 8 solua. Aika huomaamaton kaveri. Vaikka pari kertaa oikein nipistelee kohdun suunnassa niin ei sen olemassa olosta tiedä eikä huomaa sen enempää. Niinhän pitääkin tässä vaiheessa olla.
Punktiosta tulee kolmen päivän päästä kaksi viikkoa. Jos olis normi kierto niin kai nyt testin pitäisi olla jo positiivinen. Onneksi ostin 8kpl raskaustestin pakkauksen. Voi testata vaikka vähän useammin… Testissä näkyy haamu. Ihan haalea ja ei siinä kyllä väriä ole. Taitaa olla viivan paikka.
Googlekin vahvistaa, tämän merkkiset testit antavat kuulemma herkästi vielä ihan selkeitäkin viivanpaikkoja. Voi tuskaa, ostin niitä 8kpl.
Punktiosta on nyt 12 päivää. Teen nyt aamupissasta uuden testin. Ei vitsi, kyllä tämä on vahvempi viivanpaikka, tästä saa jopa kuvan otettu:
Mutta silti, ei. Facebookin Lapselliset lapsettomat vahvistaa, ei tästä voi sanoa vielä mitään. Näitä on kuulemma nähty ja osalla ne on positiivisia ja osalla negatiivisia. Just. Eli sittenkin viivanpaikka. Ja oikeastaan huomaankin, että kehon lämpötila on laskemassa. Palelu on loppunut ja oikeastaan vähän välillä kuumottaa. Menkat siis tulee huomenna tai ylihuomenna. Tuleekohan ne tukilääkityksestä huolimatta? Siitäkin Google tietää kertoa, että osalla alkaa Lugesteronista huolimatta, osalla vasta viikko tukilääkityksen lopettamisen jälkeen.
No niin, nyt punktiosta on mennyt 15 päivää. Eilen loppui tukilääkitys. Tänään sitten alkaa vuoto. Joo, ei kunnolla, siteeseen asti ei tuu mitään. Ei oikeastaan punaista verta vielä ollenkaan. Tämä varmaan johtuu Lugesteroneista. Pikku hiljaa menkat siitä tulee läpi. Kyytipoikamme lähtee pöntön kautta isoon maailmaan. Pärjäile siellä.
Vihdoin. Virallinen testipäivä. Siirrosta tasan kaksi viikkoa. Teenkö edes testiä? Tämähän on jo ihan selvä peli. Pakko kai se on tehdä. Kaksi viivaa. Mitä? Kuitenkin niin haaleita, että negahan se on. Punaista verta on tullut myös. Digipolulle kirjoitan negatiivisen tuloksen ja että vuoto on alkanut jo pari päivää aikaisemmin.
Viivat jää vaivamaan koko työpäivän ajan. Samoin se palelu, joka on taas vaivannut vähän aikaa. Ei minua menkkojen aikana palele koskaan, se alkaa vasta ovulaation jälkeen. Onkohan koko keho nyt ihan sekaisin?
Digipolulla hoitaja vastasi, pahoittelut negatiivisesta testistä. Toivoo, että pärjäillään jotenkuten. Lohdutus, että pakkasessa on 8 alkiota. Ohjeet, siitä miten tästä eteenpäin. Pakastealkion siirtoa odottamaan.
Vastaan, että teen illalla varmuuden vuoksi digitaalisen testin. Kyytipoika, ootko vielä messissä?
Apteekissa ihan hölmö olo. Vähän niinku pitäisi sanoa kassatädille, etten ole raskaana, mutta varmistan asian vaan.
Kotona katselen aamun viivoja. Ei ne vaan voi olla viivanpaikkoja. Kyllä niissä näkyy jopa vähän punaista väriä. Digi vahvistaa asian.
Gravid.
Raskaana.
1-2.
Alan itkemään. Olen tällä hetkellä raskaana. Tätä olen odottanut kuusi pitkää vuotta. En ole koskaan esikoisemme raskauden jälkeen saanut kahta viivaa testeihin. Digiä en ikinä edes tehnyt, niin säännöllinen kierto on ollut, että asia on aina ollut ihan selvä.
Mutta tämä vuoto. Samalla kun lähetän kuvan testeistä rakkaalle miehelleni, huomaan kuinka maha vaan tulee kipeämmäksi. Voiko olla totta. Olen just saanut tietää, että pienokainen on yrittänyt kiinnittyä, mutta ei kuitenkaan tullut jäädäkseen. Miksi minun piti saada tietoon, että olen ollut hetken raskaana, mutta menetän tämän pienen elämän alun? Jos ei olisi ollut testipäivä tänään, en olisi tehnyt raskaustestiä.
Seuraava yö on aivan tuskainen. Niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Seuraava päivä on onneksi niin täynnä vauhtia töissä, etten asiaa ehdi sen enempää ajattelemaan. Hirvittää vaan, pitääkö siteet ja tamponit verenvuodon aisoissa. Sen verran voimakkaasti veri vuotaa.
Mutta illalla. Tulen kotiin. Onneksi olen hetken yksin. Saan itkeä. Katson vielä digi-testiä, jossa edelleen lukee sama teksti. Otan kuvan muistoksi. Lyhyt oli kyytipojan matka – mutta kuitenkin pitempi kuin oletin.
Punktiosta tulee kolmen päivän päästä kaksi viikkoa. Jos olis normi kierto niin kai nyt testin pitäisi olla jo positiivinen. Onneksi ostin 8kpl raskaustestin pakkauksen. Voi testata vaikka vähän useammin… Testissä näkyy haamu. Ihan haalea ja ei siinä kyllä väriä ole. Taitaa olla viivan paikka.
Googlekin vahvistaa, tämän merkkiset testit antavat kuulemma herkästi vielä ihan selkeitäkin viivanpaikkoja. Voi tuskaa, ostin niitä 8kpl.
Punktiosta on nyt 12 päivää. Teen nyt aamupissasta uuden testin. Ei vitsi, kyllä tämä on vahvempi viivanpaikka, tästä saa jopa kuvan otettu:
Mutta silti, ei. Facebookin Lapselliset lapsettomat vahvistaa, ei tästä voi sanoa vielä mitään. Näitä on kuulemma nähty ja osalla ne on positiivisia ja osalla negatiivisia. Just. Eli sittenkin viivanpaikka. Ja oikeastaan huomaankin, että kehon lämpötila on laskemassa. Palelu on loppunut ja oikeastaan vähän välillä kuumottaa. Menkat siis tulee huomenna tai ylihuomenna. Tuleekohan ne tukilääkityksestä huolimatta? Siitäkin Google tietää kertoa, että osalla alkaa Lugesteronista huolimatta, osalla vasta viikko tukilääkityksen lopettamisen jälkeen.
No niin, nyt punktiosta on mennyt 15 päivää. Eilen loppui tukilääkitys. Tänään sitten alkaa vuoto. Joo, ei kunnolla, siteeseen asti ei tuu mitään. Ei oikeastaan punaista verta vielä ollenkaan. Tämä varmaan johtuu Lugesteroneista. Pikku hiljaa menkat siitä tulee läpi. Kyytipoikamme lähtee pöntön kautta isoon maailmaan. Pärjäile siellä.
Vihdoin. Virallinen testipäivä. Siirrosta tasan kaksi viikkoa. Teenkö edes testiä? Tämähän on jo ihan selvä peli. Pakko kai se on tehdä. Kaksi viivaa. Mitä? Kuitenkin niin haaleita, että negahan se on. Punaista verta on tullut myös. Digipolulle kirjoitan negatiivisen tuloksen ja että vuoto on alkanut jo pari päivää aikaisemmin.
Viivat jää vaivamaan koko työpäivän ajan. Samoin se palelu, joka on taas vaivannut vähän aikaa. Ei minua menkkojen aikana palele koskaan, se alkaa vasta ovulaation jälkeen. Onkohan koko keho nyt ihan sekaisin?
Digipolulla hoitaja vastasi, pahoittelut negatiivisesta testistä. Toivoo, että pärjäillään jotenkuten. Lohdutus, että pakkasessa on 8 alkiota. Ohjeet, siitä miten tästä eteenpäin. Pakastealkion siirtoa odottamaan.
Vastaan, että teen illalla varmuuden vuoksi digitaalisen testin. Kyytipoika, ootko vielä messissä?
Apteekissa ihan hölmö olo. Vähän niinku pitäisi sanoa kassatädille, etten ole raskaana, mutta varmistan asian vaan.
Kotona katselen aamun viivoja. Ei ne vaan voi olla viivanpaikkoja. Kyllä niissä näkyy jopa vähän punaista väriä. Digi vahvistaa asian.
Gravid.
Raskaana.
1-2.
Alan itkemään. Olen tällä hetkellä raskaana. Tätä olen odottanut kuusi pitkää vuotta. En ole koskaan esikoisemme raskauden jälkeen saanut kahta viivaa testeihin. Digiä en ikinä edes tehnyt, niin säännöllinen kierto on ollut, että asia on aina ollut ihan selvä.
Mutta tämä vuoto. Samalla kun lähetän kuvan testeistä rakkaalle miehelleni, huomaan kuinka maha vaan tulee kipeämmäksi. Voiko olla totta. Olen just saanut tietää, että pienokainen on yrittänyt kiinnittyä, mutta ei kuitenkaan tullut jäädäkseen. Miksi minun piti saada tietoon, että olen ollut hetken raskaana, mutta menetän tämän pienen elämän alun? Jos ei olisi ollut testipäivä tänään, en olisi tehnyt raskaustestiä.
Seuraava yö on aivan tuskainen. Niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Seuraava päivä on onneksi niin täynnä vauhtia töissä, etten asiaa ehdi sen enempää ajattelemaan. Hirvittää vaan, pitääkö siteet ja tamponit verenvuodon aisoissa. Sen verran voimakkaasti veri vuotaa.
Mutta illalla. Tulen kotiin. Onneksi olen hetken yksin. Saan itkeä. Katson vielä digi-testiä, jossa edelleen lukee sama teksti. Otan kuvan muistoksi. Lyhyt oli kyytipojan matka – mutta kuitenkin pitempi kuin oletin.
keskiviikko 16. tammikuuta 2019
Vaihdevuodet ja niiden peruuttaminen
On kyllä ihmeellisiä lääkkeitä. Ensin ajetaan oma hormonitoiminta alas niin, ettei kohdun limakalvo ala paksunemaan ja munasarjat ovat lepotilassa ja sitten sanotaankin keholle, että höpsistä, ei muuta kun tuottamaan munasoloja oikein urakalla. Ja tämä kaikki kolmen viikon sisällä.
On tämä fyysisesti rankkaa, sen huomaan nyt. Väsyttää, en saa kunnolla nukuttua. Päätä särkee. Palelee ja seuraavassa hetkessä onkin sitten taas jo hiki.
Henkisesti ajattelin, että olen asian kanssa jo lähestulkoon sinut. Lähettiinhän hoitoihin sillä ajatuksella, että kokeillaan nyt tätä vielä, ilman mitään sen suurempia toiveita. Mutta kun sairaanhoitaja viimeksi kysyi, miten olen jaksanut, niin ei itku ollut kaukana. En tiedä, mistä se oli kiinni. Ehkä siitä, että olin väsynyt, ehkä lääkkeistä, tai sitten siitä, millä sanoilla hän kysyi, äänensävyistä, ilmeistä, siitä että hän on nähnyt tilannetta jo niin usein ennen minua ja tietää mitä kaikkea ihmiset on jo ennen ivf:ää käynyt läpi. Jotenkin kysymys kolahti ja kosketti. Ehkä elämä on mennyt niin vauhdilla, ettei lapsettomuusasioita pystynyt paljon tai tarpeeksi käsittelemään ja hänen luonaan oli pakko pysähtyä nyt hetkeksi miettimään mitä minulle kuuluu ja miten olen jaksanut. Huomasin, että taidan sittenkin elättää isoja toiveita sen suhteen, että hoidot onnistuvat.
Olin kuvitellut jo mielessäni, että testit tulevat näyttämään negaa, niin kuin aina tässä kuuden vuoden yrittämisen aikana. Olen ajatellut, ettei asia yllätä tai ärsytä, eikä varsinkin sureta. Mutta taisin olla väärässä. Nyt hieman pelottaa, miten kestän epäonnistumiset ja takapakit.
On tämä fyysisesti rankkaa, sen huomaan nyt. Väsyttää, en saa kunnolla nukuttua. Päätä särkee. Palelee ja seuraavassa hetkessä onkin sitten taas jo hiki.
Henkisesti ajattelin, että olen asian kanssa jo lähestulkoon sinut. Lähettiinhän hoitoihin sillä ajatuksella, että kokeillaan nyt tätä vielä, ilman mitään sen suurempia toiveita. Mutta kun sairaanhoitaja viimeksi kysyi, miten olen jaksanut, niin ei itku ollut kaukana. En tiedä, mistä se oli kiinni. Ehkä siitä, että olin väsynyt, ehkä lääkkeistä, tai sitten siitä, millä sanoilla hän kysyi, äänensävyistä, ilmeistä, siitä että hän on nähnyt tilannetta jo niin usein ennen minua ja tietää mitä kaikkea ihmiset on jo ennen ivf:ää käynyt läpi. Jotenkin kysymys kolahti ja kosketti. Ehkä elämä on mennyt niin vauhdilla, ettei lapsettomuusasioita pystynyt paljon tai tarpeeksi käsittelemään ja hänen luonaan oli pakko pysähtyä nyt hetkeksi miettimään mitä minulle kuuluu ja miten olen jaksanut. Huomasin, että taidan sittenkin elättää isoja toiveita sen suhteen, että hoidot onnistuvat.
Olin kuvitellut jo mielessäni, että testit tulevat näyttämään negaa, niin kuin aina tässä kuuden vuoden yrittämisen aikana. Olen ajatellut, ettei asia yllätä tai ärsytä, eikä varsinkin sureta. Mutta taisin olla väärässä. Nyt hieman pelottaa, miten kestän epäonnistumiset ja takapakit.
sunnuntai 13. tammikuuta 2019
Joululahja itselleni
Tässä blogi on ollut vähän aikaa tauolla. Ei tarkoituksella. Ja ajatuksia ja aiheita on pyörinyt mielessä paljonkin.
Arki on ollut hyvin kiireinen, paljon käynyt vieraita ja paljon itse oltu viikonloput muualla. Illat on täynnä esikoisen leikkitreffeillä, joulutapahtumilla, työmatkoja ja ihan normi huushollilla. Lisäksi perheemme läheinen on saattohoidossa. Vierailemme hänen luonaan aina kun mahdollista ja tietenkin myös omien voimavarojemme mukaan.
Lapsettomuutta tässä seuraan vähän niin kuin sivussa tällä hetkellä, vaikkakin hoidoissa ollaan päästy seuraavalle levelille. Tuntuukin hassulta, nyt kun alkaa tapahtua taas jotain tällä saralla niin on elämä täynnä kaikkea muuta niin paljon, ettei ehdi sen kummemmin surraa tai tuskailla etukäteen. Eletään hetkessä. En tiedä, onko hyvä vai huono asia, mutta sillä nyt mennään.
Ostin siis joululahjaksi itselleni lääkkeitä. Kalliita sellaisia. Synarela, nenäsumute, jolla saadaan ajettu oma hormonitoiminta alas, oli eka paketti. Ja joulun jälkeen sain jatkaa ostoksia vielä isommalla summalla kun toinen synarela-sumute ja gonal-kyniä piti hankkia. Lääkkeisiin olen tässä vuoden vaihteessa käyttänyt n 600€ ja monta reseptiä tossa vielä odottamassa.
Synarela on kyllä näppärä juttu, aamuin illoin otat vähän suihketta nenään, todella helppo, nopea ja huomaamaton. Töissä aikataulu on aiheuttanut hieman miettimistä, monesta kokouksesta livahtanut ulos ilman mitään selityksiä. Mutta olen yrittänyt näyttää siltä, että olisi tärkeä puhelu tmv. Kukaan ei kysynyt tähän asti mitään.
Gonal-kynä on jo ihan eri juttu. Tosiaan olen saanut piikittää itselleni lääkkeitä tässä ja se ei ihan niin huomaamattomasti kävisi töissä tai kylässä. Onneksi tämä on kuitenkin vain lyhyt vaihe ja iltaisin pistäminen kotona onnistuu aina samaan aikaan. Vaihdevuodet on onnistuneesti käyty läpi kahdessa viikossa, sivuoireetkin on pysynyt kuosissa. Pääkipua, väsymystä ja lämpövaihtelua on ollut, mutta kaikki ihan siedettävää. Jospa sitten todelliset vaihdevuodetkin menee näin näppärästi ohi.
Lääkkeen pistäminen itselle on kyllä sitten sellainen kokemus, jota en osannut oikein arvioida etukäteen. Verenluovutuksessa olen käynyt montakin kertaa ja verikokeiden ottaminenkin on aivan jees, ei aiheuta mitään vastenmielisiä tunteita tai ajatuksia. Luulin siis, että pistäminenkin onnistuu ihan tästä vaan. Kun kävin Naistenklinikalla kontrolloimassa vaihdevuosien tilannetta eli onko synarela tuonut toivottua tulosta, hoitaja antoi onneksi mahdollisuuden harjoitella feikki-kynällä pistämistä. Kyllä siinä hetken tuijotin kynää ja mahaa ennen kuin uskalsin pistää. Jos eka kerta olisi yksin ollut kotona, niin ei olisi mennyt niinkään hyvin, siitä olen aika varma. Hoitaja meinasi vaan, että olisin sitten pyytänyt miestä pistämään. Heh, hän varmaan pyörtyisi <3
Nyt sitten jännitetään, miten gonal vaikuttaa ja montako munasolua saadaan talteen, moniko niistä hedelmöityy ja päästäänkö siirtoon. Saadaanko pakkaseen asti alkioita. Ja tärppääkö.
Oikein onnellista alkanutta uutta vuotta teille kaikille <3
Arki on ollut hyvin kiireinen, paljon käynyt vieraita ja paljon itse oltu viikonloput muualla. Illat on täynnä esikoisen leikkitreffeillä, joulutapahtumilla, työmatkoja ja ihan normi huushollilla. Lisäksi perheemme läheinen on saattohoidossa. Vierailemme hänen luonaan aina kun mahdollista ja tietenkin myös omien voimavarojemme mukaan.
Lapsettomuutta tässä seuraan vähän niin kuin sivussa tällä hetkellä, vaikkakin hoidoissa ollaan päästy seuraavalle levelille. Tuntuukin hassulta, nyt kun alkaa tapahtua taas jotain tällä saralla niin on elämä täynnä kaikkea muuta niin paljon, ettei ehdi sen kummemmin surraa tai tuskailla etukäteen. Eletään hetkessä. En tiedä, onko hyvä vai huono asia, mutta sillä nyt mennään.
Ostin siis joululahjaksi itselleni lääkkeitä. Kalliita sellaisia. Synarela, nenäsumute, jolla saadaan ajettu oma hormonitoiminta alas, oli eka paketti. Ja joulun jälkeen sain jatkaa ostoksia vielä isommalla summalla kun toinen synarela-sumute ja gonal-kyniä piti hankkia. Lääkkeisiin olen tässä vuoden vaihteessa käyttänyt n 600€ ja monta reseptiä tossa vielä odottamassa.
Synarela on kyllä näppärä juttu, aamuin illoin otat vähän suihketta nenään, todella helppo, nopea ja huomaamaton. Töissä aikataulu on aiheuttanut hieman miettimistä, monesta kokouksesta livahtanut ulos ilman mitään selityksiä. Mutta olen yrittänyt näyttää siltä, että olisi tärkeä puhelu tmv. Kukaan ei kysynyt tähän asti mitään.
Gonal-kynä on jo ihan eri juttu. Tosiaan olen saanut piikittää itselleni lääkkeitä tässä ja se ei ihan niin huomaamattomasti kävisi töissä tai kylässä. Onneksi tämä on kuitenkin vain lyhyt vaihe ja iltaisin pistäminen kotona onnistuu aina samaan aikaan. Vaihdevuodet on onnistuneesti käyty läpi kahdessa viikossa, sivuoireetkin on pysynyt kuosissa. Pääkipua, väsymystä ja lämpövaihtelua on ollut, mutta kaikki ihan siedettävää. Jospa sitten todelliset vaihdevuodetkin menee näin näppärästi ohi.
Lääkkeen pistäminen itselle on kyllä sitten sellainen kokemus, jota en osannut oikein arvioida etukäteen. Verenluovutuksessa olen käynyt montakin kertaa ja verikokeiden ottaminenkin on aivan jees, ei aiheuta mitään vastenmielisiä tunteita tai ajatuksia. Luulin siis, että pistäminenkin onnistuu ihan tästä vaan. Kun kävin Naistenklinikalla kontrolloimassa vaihdevuosien tilannetta eli onko synarela tuonut toivottua tulosta, hoitaja antoi onneksi mahdollisuuden harjoitella feikki-kynällä pistämistä. Kyllä siinä hetken tuijotin kynää ja mahaa ennen kuin uskalsin pistää. Jos eka kerta olisi yksin ollut kotona, niin ei olisi mennyt niinkään hyvin, siitä olen aika varma. Hoitaja meinasi vaan, että olisin sitten pyytänyt miestä pistämään. Heh, hän varmaan pyörtyisi <3
Nyt sitten jännitetään, miten gonal vaikuttaa ja montako munasolua saadaan talteen, moniko niistä hedelmöityy ja päästäänkö siirtoon. Saadaanko pakkaseen asti alkioita. Ja tärppääkö.
Oikein onnellista alkanutta uutta vuotta teille kaikille <3
tiistai 4. joulukuuta 2018
Suunnittelukäynti
En tiedä, kuinka moni teistä lukijoista on käynyt lapsettomuushoidoissa. Me siis ollaan jossain vaiheessa prosessia ja tosiaan tällä hetkellä IVF-jonossa Naistenklinikalle.
Paikallisen sairaalamme lähetteen kautta päästiin muutamassa kuukaudessa ensikäynnille Naistenklinikalle ja siinä suoraan suositeltiin meille IVFää. Jonossa oltu n 3kk ja nyt on takana myös jo suunnittelukäynti!
Vau! Nyt siis suunniteltiin lääkkeet ja aikataulut! Tukena on Terveyskylän ”oma polku”. Sivusto vaikuttaa ainakin nyt ennen hoitojen aloittamista varsin näppärältä, löytyy yleistä tietoa. Löytyy kalenteri. Löytyy tarkempaa tietoa. Löytyy videoita. Terveyskyselyn voi täyttää siinä. Raskaustestien tulokset voi kirjata siihen. Hoitavien lääkäreiden ja hoitajien kommentit, tutkimusten tulokset jne, kaikki tulee siihen. Jonkinlaista keskustelua sairaalahenkilökunnan kanssa siinä voi käydä vissiin myös.
Ekat ja tokat läksyt on jo tehty. Luin siis yleiset ja tarkemmat tiedot IVFstä. Siitä ei varmaan ihan kaikkea jäänyt päähän. Lääkkeiden määrä yllätti. Pistäminen hirvittää, no ainakin jännittää. Muuten odotan hoitoja innolla ja tietenkin toivon positiivisia tuloksia, paljon alkioita. Ja toivottavasti myös ainakin se yksi uusi perheenjäsen!
Toisaalta en usko siihen, että meille joskus vielä se toinen lapsi suodaan. Kun on kuusi vuotta yrittämistä takana ilman yhtäkään alkanutta raskautta. Vaikka syytä lapsettomuuteen ei olekaan löytynyt. Jotenkin oletan, ettei nää hoidotkaan tuo tilanteeseen muutosta. Mutta ei ainakaan tarvitse vanhana keinutuolissa sitten katkerana syyttä itseään tai puolisoa, ettei yritetty kaikkea…
Muistan kuitenkin kolmen vuoden takainen vaihe, jolloin söin clomifenia. 6kk siinä meni syödessä lääkkeitä ja toivoin joka kierrossa positiivista testiä. Hyvinhän kroppa reagoi lääkkeisiin, 2-3 follia saatiin aikaan joka kierrossa, vaikka söin vain puolikkaita tabletteja, eli todella pienellä annostuksella mentiin.
Tässä kuitenkin mietityttää, miten lääkkeet vaikuttaa kehoon. Miten mieleen. Miten pystyy käsittelemään pettymyksiä. Miten vaikuttaa parisuhteeseen. Vuotoa odottelen tällä viikolla alkavaksi. Seuraavassa kierrossa sitten alkaa jo lääkitys. Ja sitten seuraavassa pistokset, punktio ja jos kaikki menee hyvin niin myös tuoresiirto. Huh. Olisiko 2019 vihdoin meidän vuoro?
Paikallisen sairaalamme lähetteen kautta päästiin muutamassa kuukaudessa ensikäynnille Naistenklinikalle ja siinä suoraan suositeltiin meille IVFää. Jonossa oltu n 3kk ja nyt on takana myös jo suunnittelukäynti!
Vau! Nyt siis suunniteltiin lääkkeet ja aikataulut! Tukena on Terveyskylän ”oma polku”. Sivusto vaikuttaa ainakin nyt ennen hoitojen aloittamista varsin näppärältä, löytyy yleistä tietoa. Löytyy kalenteri. Löytyy tarkempaa tietoa. Löytyy videoita. Terveyskyselyn voi täyttää siinä. Raskaustestien tulokset voi kirjata siihen. Hoitavien lääkäreiden ja hoitajien kommentit, tutkimusten tulokset jne, kaikki tulee siihen. Jonkinlaista keskustelua sairaalahenkilökunnan kanssa siinä voi käydä vissiin myös.
Ekat ja tokat läksyt on jo tehty. Luin siis yleiset ja tarkemmat tiedot IVFstä. Siitä ei varmaan ihan kaikkea jäänyt päähän. Lääkkeiden määrä yllätti. Pistäminen hirvittää, no ainakin jännittää. Muuten odotan hoitoja innolla ja tietenkin toivon positiivisia tuloksia, paljon alkioita. Ja toivottavasti myös ainakin se yksi uusi perheenjäsen!
Toisaalta en usko siihen, että meille joskus vielä se toinen lapsi suodaan. Kun on kuusi vuotta yrittämistä takana ilman yhtäkään alkanutta raskautta. Vaikka syytä lapsettomuuteen ei olekaan löytynyt. Jotenkin oletan, ettei nää hoidotkaan tuo tilanteeseen muutosta. Mutta ei ainakaan tarvitse vanhana keinutuolissa sitten katkerana syyttä itseään tai puolisoa, ettei yritetty kaikkea…
Muistan kuitenkin kolmen vuoden takainen vaihe, jolloin söin clomifenia. 6kk siinä meni syödessä lääkkeitä ja toivoin joka kierrossa positiivista testiä. Hyvinhän kroppa reagoi lääkkeisiin, 2-3 follia saatiin aikaan joka kierrossa, vaikka söin vain puolikkaita tabletteja, eli todella pienellä annostuksella mentiin.
Tässä kuitenkin mietityttää, miten lääkkeet vaikuttaa kehoon. Miten mieleen. Miten pystyy käsittelemään pettymyksiä. Miten vaikuttaa parisuhteeseen. Vuotoa odottelen tällä viikolla alkavaksi. Seuraavassa kierrossa sitten alkaa jo lääkitys. Ja sitten seuraavassa pistokset, punktio ja jos kaikki menee hyvin niin myös tuoresiirto. Huh. Olisiko 2019 vihdoin meidän vuoro?
torstai 6. syyskuuta 2018
I V F
In vitro infertilisation eli koeputkihedelmöitys.
Huh. Tämä kuulostaa jotenkin niin kaukaiselta. Ei ollenkaan omalta. Lapsi joka tosiaan TEHDÄÄN hyvin kliinisissä olosuhteissa. Lapsi joka HANKITAAN rahalla ja vaivalla monen ihmisen voimalla. Rakkaus ja läheisyys siinä on oikeastaan aika kaukana.
Itselle tuo on niin uusi juttu, joka tosiaan on pyörinyt mielessä, mutta ennen ensimmäistä käyntiä naistenklinikalla ei oikein tiedetty mihin lähdetään ja mitä lääkärit meille ehdottavat. Tämä on nyt kuitenkin se hoitomuoto, mikä meille esitettiin.
Lääkäri kertoi jo aika tarkasti, mitä kaikkea siihen hoitoon kuuluu, mitä vaiheita, mitä lääkkeitä ja kuluja, mitä toimenpiteitä. Vastaanotolla siihen pystyi suhtautumaan ihan niin kuin olisi itse ulkopuolinen ja vain keskustelemassa asiasta ammattilaisten kanssa. Nyt kun asiaa on vähän aikaa voinut sulatella niin herää monenlaisia ajatuksia ja tunteita.
Paljon uutta. Uusia termiä. PAS, tuoresiirto, monenko päivän ikäinen alkio, antagonisti, punktio, gonal-f, cetrotide, pregnyl, lugesteron jne. Uutta toivoa. Uutta pelkoa.
Pelko. Ja epävarmuus. Miten nuo kaikki hoitokerrat saadaan sumplittua? Miten osaan pistää itselleni nuo lääkkeet? Miten nuo lääkkeet itselläni vaikuttaa? Kai kipujen kanssa tulee hyvin toimeen, olenhan kestänyt pahempia juttuja. Mitä, jos ei saadakaan monta alkiota, tai ei yhtään alkiota? Mitä, jos koko hoito epäonnistuu? Ketä kaikki saa tästä tietoa ja kenelle se kannattaisi kertoa?
Esimiehelleni kerroin, että keväällä tulee muutamia poissaoloja hyvin lyhyellä varoitusajalla ja etten niihin sen kummemmin voi vaikuttaa. Kysyi vain, että kuinka lyhyellä varoitusajalla.
Huh. Tää meni helposti.
Jollekin ystävälle tekisi mieli kertoa. Ihan vain sen takia, että olisi ihminen, jonka kanssa voi jakaa jännityksen ja mahdolliset epäonnistumiset. Mutta sen pitäisi olla sellainen, jota oikeasti kiinnostaa tämä asia. Ihan todella hyvät ja läheisetkin ihmiset on lapsettomuudestamme tai vauvakuumesta puhuessani todennut vaan ”onhan teillä tuo yksi” tai ”nauttikaa nyt tuosta tytöstä” tai ”tulee vielä oikeaan aikaan” tai ”ootte vielä niin nuoria”. Hyvällä tarkoitettu, mutta osoittaa vaan, ettei toinen oikein edes yritä päästä lähelle ymmärtämään.
Helpotus ja toivo. Helpotus, että meidät otettiin tosissaan ja meitä halutaan auttaa. Eikä pidetty mitenkään epätoivoisena tapauksena. Helpotus, että tuo epätoivoinen yrittäminen kuukaudesta toiseen loppuu – ainakin joksikin ajaksi ja ei tarvitse itse olla vastuussa onnistumisesta. Joku muu aikatauluttaa ja pitää huoleen että asiat tapahtuvat oikeaan aikaan.
Lisäksi helpotus, että monta vaihetta, jotka voi mennä pieleen hoidetaan nyt lääkkeiden avulla ja kehon ulkopuolella. Olen tuskaillut sen kanssa, kypsyykö munasolu ja irtoaako. Irtoaako oikeaan aikaan vai ei ja saako oikeaan aikaan sitten vielä sitä tarvittavaa läheisyyttä vai onko mies just silloin työmatkalla. Kohtaako solu ja siemen ja lähteekö solu jakautumaan.
Kaikki nuo nyt tapahtuu enemmän tai vähemmän varmasti. Lisäksi saa kierron loppuvaiheeseen tukilääkitystä. Nyt siis on paremmat mahdollisuudet onnistua kuin koskaan. Ja jos käy oikein hyvin, saadaan monta alkiota talteen ja pakastettujen alkioiden siirroistakin lapsia. Parhaassa tapauksessa meistä tulee suurperhe!
Realismi. Vai pessimismi? Ei tässä välttämättä tapahdu mitään sen kummempaa. Jatketaan epäonnistuneiden hoitojen jälkeen perhe-elämä samalla porukalla.
Huh. Tämä kuulostaa jotenkin niin kaukaiselta. Ei ollenkaan omalta. Lapsi joka tosiaan TEHDÄÄN hyvin kliinisissä olosuhteissa. Lapsi joka HANKITAAN rahalla ja vaivalla monen ihmisen voimalla. Rakkaus ja läheisyys siinä on oikeastaan aika kaukana.
Itselle tuo on niin uusi juttu, joka tosiaan on pyörinyt mielessä, mutta ennen ensimmäistä käyntiä naistenklinikalla ei oikein tiedetty mihin lähdetään ja mitä lääkärit meille ehdottavat. Tämä on nyt kuitenkin se hoitomuoto, mikä meille esitettiin.
Lääkäri kertoi jo aika tarkasti, mitä kaikkea siihen hoitoon kuuluu, mitä vaiheita, mitä lääkkeitä ja kuluja, mitä toimenpiteitä. Vastaanotolla siihen pystyi suhtautumaan ihan niin kuin olisi itse ulkopuolinen ja vain keskustelemassa asiasta ammattilaisten kanssa. Nyt kun asiaa on vähän aikaa voinut sulatella niin herää monenlaisia ajatuksia ja tunteita.
Paljon uutta. Uusia termiä. PAS, tuoresiirto, monenko päivän ikäinen alkio, antagonisti, punktio, gonal-f, cetrotide, pregnyl, lugesteron jne. Uutta toivoa. Uutta pelkoa.
Pelko. Ja epävarmuus. Miten nuo kaikki hoitokerrat saadaan sumplittua? Miten osaan pistää itselleni nuo lääkkeet? Miten nuo lääkkeet itselläni vaikuttaa? Kai kipujen kanssa tulee hyvin toimeen, olenhan kestänyt pahempia juttuja. Mitä, jos ei saadakaan monta alkiota, tai ei yhtään alkiota? Mitä, jos koko hoito epäonnistuu? Ketä kaikki saa tästä tietoa ja kenelle se kannattaisi kertoa?
Esimiehelleni kerroin, että keväällä tulee muutamia poissaoloja hyvin lyhyellä varoitusajalla ja etten niihin sen kummemmin voi vaikuttaa. Kysyi vain, että kuinka lyhyellä varoitusajalla.
Huh. Tää meni helposti.
Jollekin ystävälle tekisi mieli kertoa. Ihan vain sen takia, että olisi ihminen, jonka kanssa voi jakaa jännityksen ja mahdolliset epäonnistumiset. Mutta sen pitäisi olla sellainen, jota oikeasti kiinnostaa tämä asia. Ihan todella hyvät ja läheisetkin ihmiset on lapsettomuudestamme tai vauvakuumesta puhuessani todennut vaan ”onhan teillä tuo yksi” tai ”nauttikaa nyt tuosta tytöstä” tai ”tulee vielä oikeaan aikaan” tai ”ootte vielä niin nuoria”. Hyvällä tarkoitettu, mutta osoittaa vaan, ettei toinen oikein edes yritä päästä lähelle ymmärtämään.
Helpotus ja toivo. Helpotus, että meidät otettiin tosissaan ja meitä halutaan auttaa. Eikä pidetty mitenkään epätoivoisena tapauksena. Helpotus, että tuo epätoivoinen yrittäminen kuukaudesta toiseen loppuu – ainakin joksikin ajaksi ja ei tarvitse itse olla vastuussa onnistumisesta. Joku muu aikatauluttaa ja pitää huoleen että asiat tapahtuvat oikeaan aikaan.
Lisäksi helpotus, että monta vaihetta, jotka voi mennä pieleen hoidetaan nyt lääkkeiden avulla ja kehon ulkopuolella. Olen tuskaillut sen kanssa, kypsyykö munasolu ja irtoaako. Irtoaako oikeaan aikaan vai ei ja saako oikeaan aikaan sitten vielä sitä tarvittavaa läheisyyttä vai onko mies just silloin työmatkalla. Kohtaako solu ja siemen ja lähteekö solu jakautumaan.
Kaikki nuo nyt tapahtuu enemmän tai vähemmän varmasti. Lisäksi saa kierron loppuvaiheeseen tukilääkitystä. Nyt siis on paremmat mahdollisuudet onnistua kuin koskaan. Ja jos käy oikein hyvin, saadaan monta alkiota talteen ja pakastettujen alkioiden siirroistakin lapsia. Parhaassa tapauksessa meistä tulee suurperhe!
Realismi. Vai pessimismi? Ei tässä välttämättä tapahdu mitään sen kummempaa. Jatketaan epäonnistuneiden hoitojen jälkeen perhe-elämä samalla porukalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)