Miehen ja naisen lapsettomuushoidot

Miehet ja naiset kokee lapsettomuutta ehkä eri tavoin ja ainakin meillä parisuhteessa lapsettomuuden tuska aaltoilee miehellä ja naisella eri taajuuksilla ja frekvensseillä. Mun aloitteesta lähdettiin selvittämään tätä lapsettomuutta ja mun aloitteesta myös vuosi sitten päätettiin jatkaa hoitoja ja siirtyä ivf-hoitoihin.

Mies oli heti mukana – onneksi. Pelkäsin –pitkään ja onneksi turhaan- että asia ei häntä vaivaa, ettei olisi valmis ivf-hoitoihin ja että jäisin tuskan kanssa yksin.

Kuitenkin nämä hoidot lähtökohtaisesti koskee näin fyysisesti lähinnä naisia. Ostetaan lääkkeitä. Apteekissa tuttu myyjä, toivottavasti ei just osuu omalle kohdalle. Vitsi, se huomasi kuitenkin. ”Ei, en ole kipeänä. Haen vaan yhtä lääkettä. Oikeastaan olen nykyään teidän kanta-asiakas.” Seuraavalla kerralla kun kohdataan eskarin eteisessä, hän tuijottaa mun vatsa-aluetta. Vai tuijottaako? En tiedä, ehkä vain kuvittelen eikä hän käynyt katsomassa nimelläni kirjoitettuja reseptejä. Ehkä hän on katsonut. Oikeastaan ihan samaa.

Tuijotetaan kelloa. Sumutetaan suihketta nenään. Piikitetään liuosta vatsaan. Tökitään suppoja emättimeen. Otetaan töistä vapaita. Kokouksista käydään nopeasti vastaamassa puhelimeen, josko se on klinikka. Seuraavaksi lähdetään kokouksesta lääkkeiden takia. Käydään epämiellyttävässä punktiossa. Muutenkin tutkittavaksi pääsee hyvin usein, lääkäri tunnistaa potilaan varmaan paremmin alapään kuin naaman perusteella.

Käydään läpi pääkivut, unettomuudet, turvotukset, hikoilut. Ja itsehän pääsin vielä aika helpolla, lääkkeillä ei kovin pahoja sivuoireita ollut. Tunnustellaan mahdollisia raskausoireita. Jännitetään. Pelätään. Toivotaan. Sitten vuoto. Itketään. Mahaan koskee. Mutta pahinta on tunteiden vuoristorata.

Mies. Käy antamassa spermanäyte. Ok, olihan se jo kolmas kerta. Mutta silti. Miksi miehet tässä pääsee taas helpommalla? Vai pääseekö?

Olen todella kiitollinen mun ihanasta miehestä, joka kyselee mun voinnista. Oli punktion jälkeen koko päivän kotona ja antoi mun levätä. Oli punktiossa mukana ja silitti kättä. Toi mulle ruokaa, kun vasta klo 12 sai syödä ensimmäistä ateriaa punktiopäivänä. Vei minut alkiosiirtoon ja käytti siinä omaa työaikaa. Kyselee, mitä kyytipojalle (siirretty alkio) kuuluu. Muistuttaa, että pitää juoda, ettei tuu hyperstimulaatiota. Innostui 25 munasolusta ja häntä harmittaa kun niistä on kyytipojan lisäksi saatu pakkaseen kuitenkin vain 8kpl.

Nainen pääsee tässä enemmän toimimaan, se helpottaa ainakin itseäni. Mies joutuu seuraamaan vain vierestä. Hänelle toimiminen olisi hyvin luontaista. Nyt kokee varmaan avuttomuutta ja epävarmuutta. Varmasti häntäkin jännittää, on innostunut ja pettynyt. Mutta hän ei pääse tunnustelemaan, ei tiedän vatsan nipistelyistä. Ei voi tehdä raskaustestiä. Ei tiedä vuodon aloituksesta. Hän saa tietää vain sen verran, kun mitä hänelle kerron. Ja haluan kertoa. Mutta en halua, että hän innostuu liikaa. Enkä halua hänelle aiheuttaa pettymyksiä. Yritän olla asiallinen. Hän yrittää ymmärtää.

Ei tämä ole helppoa. Mutta ainakin so far ollaan tuettu toisiamme <3

Kaksoset

Joo, kyllä. Kaksoset. Mutta ei meillä.

Rakas ystäväni, ainokaisemme kummitäti laittoi jymyuutiset tekstiviestillä. Heille ei syntynytkään tällä kerralla vain yksi vauva, vaan heille tuli kaksoset! Kyllä, kaksi poikaa.

Tiesimme kyllä, että heille odotetaan perheenlisäystä, mutta kaksosuutiset hän oli pitänyt ihan kokonaan salassa.

Viesti kun tuli niin herätti kyllä niin ristiriitaisia tunteita. Hän on todella rakas ihminen minulle ja olemme aina silloin tällöin jakanut elämämme murheita ja iloja syvällisemminkin. Heillä on ennestään iso perhe, yksi heidän lapsista on kummilapsemme. Kun tiesin, että heille on tulossa taas vauva, niin ehdin asennoitua ja varautua tunteisiin ja olin oikeastaan todella iloinen heidän puolestaan. Nyt tämä yllätti kuitenkin sen verran, että ilon ja hämmennyksen keskelle mahtui myös ”miksi heille?”, ”miksi heille jopa kaksi kerrallaan ja meille ei edes yhtä?” ja tämä uhmaikäisen ”epäreilua!”. Samalla tuli heti mieleen, miten hän on joskus jopa haaveillut kaksosista ja kuinka ihana on, että tämä hänen haaveensa on käynyt nyt toteen. Ja samalla tuli hirveä huoli, kun toinen vauvoista joutui teho-osastolle. Ja mietteet, miten vanhemmat jaksavat ja miten isommat sisarukset saavat kaiken tämän vauva-arjen keskellä tarpeeksi huomiota.

Melkoinen tunteiden myllerrys.

No sain käännettyä kaikki tämmöset negatiivisemmat tunteet jotenkin positiiviseen suuntaan. Onnittelin ja tarjosin apua, jos perhe sellaista kaipaa ja minulla jotain annettavaa heidän tilanteeseen on. Kirjoitin viestin ystävälleni, että jotain hyötyäkin tästä lapsettomuudesta pitää olla – näin voin olla enemmän toisten lasten kanssa ja auttaa ystäviä.

Kun hän vastasi niin purskahdin itkuun.

”Niin ja siksipä haluan jakaa tästä onnesta niin paljon ku haluat juuri sun kans, ku tiiän että haaveilet itsekin vauvasta… <3 En halua että koet lapsettomuuden tuskaa vaan vilpittömästi nuuskutella ja nauttia vaikka sitten meidän vauvan sylissä pitämisestä, kun samalla toivon ja rukoilen sinulle myös omaa. Olen ajatellut sua usein. <3”

Arvostan. Arvostan niin suuresti, että hän, joka ei ole kokenut lapsettomuutta, uskaltaa ottaa aihetta puheeksi. Ja osaa jopa ajatella niin pitkälle ja ymmärtää, että haluaisin oikeasti nauttia vauvan sylissä pitämisestä, nimenomaan aidosti kaikkine ristiriitaisine tunteineen, aidosti ihmetellä pientä ihmettä, ihastella, tuoksutella, silittää ja hyssyttää. Ja samalla kokea myös haikeutta ja surua. Ja hän myös ymmärtää, että vaikka saisin aidosti ja vilpittömästi nauttia heidän vauvoistaan, ettei se poista omia lapsihaaveita tai lapsettomuuden tuskaa. Ja miten voi ymmärtää myös sen, että ehkä joskus tarvitsee myös sitä etäisyyttä omien tunteiden käsittelyyn, että haluaa jakaa onnestaan niin paljon ku itse haluan. Se, että antaa minulle ja tunteille niin paljon tilaa, on aivan ihmeellistä.

On ihanaa, että voi jakaa elämää rakkaiden ihmisten kanssa. Ei todellakaan tarvitse olla samassa elämäntilanteessa, jotta voi ymmärtää ja tukea toista. Aito läsnäolo <3

"Kyllä se siitä"

Jos ei itse ole kokenut lapsettomuutta niin on usein parempi vaihtoehto olla sanomatta vinkkejä ja lohdutuksia.

Kuitenkin ihan läheisetkin ihmiset – hyvää kai tarkoittavat – kommentoivat:

Olet vielä nuori. Sinulla on vielä paljon aikaa hankkia lapsia.

Teillä on yksi ihana lapsi.

Ei kaikille edes sitä yhtä anneta.

Älä ressaa.

Lähtekää lomalle, kyllä siellä tärppää.

Syö D-vitamiinia.

Pääsette nyt jo paljon helpommalla, kun lapsenne on jo näin iso.

Aloita uusi harrastus.

Älä ajattele asiaa.

En itse kaipaa sääliä. En edes oleta, että joku, jolla on helppo tulla raskaaksi tai ei halua tulla raskaaksi, ymmärtäisi. Mutta toivoisin, että minua kohdataan ja ollaan läsnä niin että toinen ymmärtää, että tämä on asia, joka vie minulta paljon voimavaroja.

Ne kommentit, lohdutukseksi varmastikin tarkoitettu, ei enää satu. Mutta minua jää harmittaan usein se, että se ihminen, jolle avauduin itselleni niin vaikeasta ja intiimistä asiasta, ei anna minun ongelmien tulla kovinkaan lähelle.

Olen todellakin oppinut arvostamaan ihmisiä, jotka aidosti haluavat kohdata. Hyviä keskusteluja on syntynyt esimerkiksi just tästä lapsettomuudesta.
Mutta samoin yritän itse olla tukena muille. Kuitenkin kaikilla on elämässään omat haasteensa ja vaikka itse ei olisi kokenut samoja vaikeuksia, niin voin kohdata, katsoa silmiin ja välittää.

Ihmissuhteet elämäntilanteen muuttuessa

Ajattelen muista ihmisistä lähinnä positiivisesti. En lähde analysoimaan, mitäköhän tuo tarkoitti kun sanoi näin. Luotan siihen, että ihmiset enemmän tai vähemmän aidosti käyttäytyvät. Entäs minä? Minä olen todella huono näyttelemään… Ehkä senkin takia, että suomi ei ole äidinkieleni.

Mutta olen huomannut, että ihmiset suhtautuvat minuun erilailla silloin kun he tietävät, että kärsin lapsettomuudesta.
Esimerkkejä? Esimerkiksi kaveri, jolla on samanikäinen esikoinen kuin itselläni. Tyttömme oli reilun vuoden kun keskustelimme siitä, haluammeko lisää jälkikasvua. Sanoin, että haluamme ja olemme jo yrittäneetkin. Kerroin myös, että esikoisen raskaus alkoi yli vuoden yrittämisen jälkeen.

Hän kertoi, että haluaa n 3 vuoden ikäeroa omille lapsilleen. Ja hän oli varmaan, että meille syntyy lapsi ennen kuin hän edes alkaa odottaan, koska olihan meillä jo yritystä ollut. Niinpä. Olin skeptinen.

No toisin kävi. Heillä tosiaan lapsilla tasan kolmen vuoden ikäero. En ole vieläkään raskaana. Olisin ihan vilpittömästi iloinnut heidän puolestaan, jos hänen suhtautuminen minuunkin olisi ollut aito.

Hän ei halunnut kertoa raskaudestaan minulle. Raskaus tuli ilmi melkein niin kuin vahingossa. Ja hän harmitteli, oli noloa kertoa minulle, että hänellä perheenlisäys tapahtuu juuri oman suunnitelmansa mukaisesti. Just. Onnittelin ja halasin. Hän sanoi, että toivottavasti teilläkin pian tärppää. Eipä ole vaan vieläkään tärpännyt. Tuosta hetkestä on jo 3 vuotta.

Tekemisessä ei enää olla. Hänellä on muita 6 vuoden kotiäitiyttä viettäviä tuttuja tullut elämään. Minulla taas työkavereita ja lapsen päiväkotikavereiden vanhemmat. Ei meillä ollut mitään riitaa.

Toinen esimerkki on ihan päinvastainen. Heille 1. lapsi syntyi kun lapsemme oli puoltoista vuotias. Heillä on jo toinen lapsi, joka on myös jo 2v. Jälkimmäinen on tyttö ja kun aloin käymään meidän lapsen pieneksi jääneitä vaatteita kirjoitin ystävälleni, että alan käymään vaatteita läpi ja hän voi hakea, jos haluaa. Me ei olla tarvittu näitä. Jos joskus tarvitaan niin ehkä osa taas tulisi takaisinkin.

Hän otti välittömästi yhteyttä, lähdetäänpä käymään lenkillä.

- Onko teillä ollut toiveena toinenkin lapsi?

- Kyllä, onhan meillä ollut. Jo pitkään.

Hän taas oli kiinnostonut minunkin elämästä ja tilanteesta. Ei hän voivoitellut. Ei hän yrittänyt antaa vinkkejä. Vaan oli läsnä. Aidosti.

Elämä on jännää. Ihmissuhteet ovat ihmeellisiä. Toisten kanssa tietty elämäntilanne yhdistää, ja taas kun tilanteet muuttuu, ihmissuhde muuttuu tai jää kokonaan.

Ja toisten ihmisten kanssa, elämä voi muuttua kuinka radikaalisti vaan ja elämäntilanteet ovat todella kaukana toisistaan. Mutta ihmissuhde vain syvenee.