Minulla on lapsi. Rakastan häntä yli kaiken ja olen todella kiitollinen hänestä. Todellakin kasvattamiseen liittyy tietenkin myös suuttumista ja kiukkua, mutta en vaihtaisi yhtään ainuttakaan päivää pois.
Ennen kuin minulle tuli lapsi ja elettiin tahattomasti lapsettomana yli vuoden ennen raskautta niin ajattelin, että tulisipa meille edes se yksi lapsi. Silloin kun tulin raskaaksi ja sain kokea vanhemmuutta ja äitiyttä en ollenkaan ajatellut, että lapsiluku voisi jäädä siihen. Jos tulee kerran raskaaksi niin kai tulee uudestaankin raskaaksi. Se, että lapsemme jäisi ainoaksi lapseksi ei käynyt mielessäkään. Vähän aikaan.
Kyllä sitten kun lapsi alkoi olla vuoden ja varsinkin sitten kun lopetin imetyksen kokonaan eikä uutta raskautta alkanut niin pikku hiljaa ajatus toisesta lapsettomuusjaksosta hiipi mieleen. Meidän lapselle ei ehkä tulekaan sisarusta. Tai jos jossain vaiheessa tulee, niin ikäero tulee olemaan hyvinkin suuri. Harmittaa. Harmittaa meidän puolesta, ettemme saa kokea pienen vauvan vanhemmuutta uudestaan. Mutta eniten harmittaa lapsen puolesta. Hänellä ei tule olemaan läheistä ja turvallista tappelukaveria. Sisarus kun opettaa ihan luonnollisella tavalla hyvin monia sosiaalisia taitoja. Hänellä ei tule olemaan läheistä ihmistä, jolle ei tarvitse selittää, koska hän tietää myös sanomatta. Tietää taustan ihan pienestä asti.
Lapsemme ei tietenkään pienempänä osannut kaivata sisarusta. Mutta kyllä aika pian, jo alle kolme vuotiaana, kysymykset alkoi. ”Miksi toisille syntyy vauvoja?” Tai ”Miksi meidän perheessä ei ole vauvaa?” Tai ”Miksi minä en ole isosisko?” Ja neuvot ”Äiti, sinun pitää syödä paljon, niin sun maha kasvaa.”
Nykyään lapsi tietää, että me vanhemmatkin toivomme, että meille tulisi vauva. Olemme keskustelleet hyvistä muutoksista ja siitä kuinka ihana se olisi, että perhe kasvaa. Mutta samalla olemme puhuneet myös siitä, kuinka ihana perhe meillä nyt on ja kuinka iloisia me ollaan, että meillä on lapsi. Puhuimme myös niistä hyvistä asioista, mitä lapsettomuus on tuonut meidän, mutta myös tyttäremme nykyiseen elämään. ”Äiti ja isä voivat leikkiä paljon sinun kanssa.” ja ”Sinä voit edelleen nukkua meidän vieressä.”
Mitä lapsi ei tiedä, eikä todellakaan tarvitsekaan tietää, on minkälaista tuskaa lapsettomuus aiheuttaa. Sellaista tuskaa, joka on aiheuttanut minulle syyllisyyden tunteita siitä, etten tarpeeksi iloitse lapsestamme. Etten tarpeeksi keskity nykyhetkeen. Sen oivaltaminen auttoi minua jo taas asian käsittelyssä eteenpäin. Minulla on nyt alle kouluikäinen lapsi, joka tarvitsee minua nyt.
Olen 33vuotias saksalainen nainen, joka avaa tässä yhtä sun toista asiaa omasta elämästään. Varsinkin sitä yhtä. Perheeseen kuuluu mun lisäksi mies, tytär ja poika. Blogi toimii ajatusten kaatopaikkana. Lapsettomuudesta olen kärsinyt yhteensä yli 7 vuotta, siitä 6 vuotta sekundaarista lapsettomuutta. Ja matka jatkuu.
keskiviikko 15. marraskuuta 2017
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Sekavia ajatuksia
Vauvavuosi on ohi. Ja on todella haikea fiilis. Kyllä tästä vuodesta on nautittu kaikesta univajeesta, hammaskiukusta, räkätaudeista huolima...
-
Kyllä. Kaksi viivaa. Siinä ne on. Toinen on todella haalea, mutta silti ihan selvästi näkyy. Mielessä vielä helmikuun kemiallinen raskaus....
-
Kyllä, tuoresiirto epäonnistui ja päättyi kemiallisen raskauteen. Siis raskauteen, joka loppui ennen kuin se oli edes kunnolla alkanut. Test...
-
Eka ivf. Pääsemme tuoresiirtoon hyperstimulaatioriskistä huolimatta. Alkiota kutsutaan kyytipojaksi. Hienosti kehittynyt 3 päivän ikäinen al...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti