Sekavia ajatuksia

Vauvavuosi on ohi. Ja on todella haikea fiilis. Kyllä tästä vuodesta on nautittu kaikesta univajeesta, hammaskiukusta, räkätaudeista huolimatta. Ehkä koska oli jotenkuten esikoisen ajoilta muistissa nämä kaikki vaiheet ja tiedossa että niistä selviää tai sitten erityisesti sen takia, että tällaistenkaan haasteiden kokeminen ei pidetä itsestään selvänä. Nautin pienestä ihmeestä, vaikka olin tietenkin varsinkin alussa todella tiivisti hänessä kiinni eikä omaa elämää, kavereita, harrastuksia oikein ollut (eihän niitä koronana takia vieläkään oo). Nautin yöimetyksestä. Oli niin hiljaista ja vain me kaksi. Ehkä nautin myös, koska näin kuinka onnellinen meidän esikoinen oli veljestä. Edelleen niitä on ihana katsoa! Joskus itkettää kun miettii kuinka pienestä se oli kiinni, että ei hänestä olisi koskaan tullut isosiskoa. Ja että ilman lääketiedettä hän olisi todennäköisesti edelleen ainokainen. Uskon, että osasin nauttia tästä vauvasta niin paljon, koska jätin huushollin ja kaiken suorittamisen taka-alalle. En ressanut. En siitä kuinka pölyistä meillä on. Enkä myöskään jännittänyt sitä, nukkuuko vauva yöisin tai päivisin ja onnistuuko imetys. Luotin siihen, että vaikka olisi vaativa tapaus, että vauvavuodesta selvitään. Mutta Kun tutuille kerroin, kuinka luontevalta tämä vauva-aika tuntuu, niin moni heitti, ettei muuta kun kolmas lapsi tulille. Hehheh. Niinpä niin. Jospa tää olisi niin helppoa. Vaikka ei meiltä mitään esteitä löytynyt niin edelleen pidän lähes mahdottomana että luomusti tärppäisi. Menkat on alkanut n 11 kuukautta synnytyksen jälkeen ja vauva on tervetullut, mutta ei ainakaan nyt heti onnistunut. Ja kuuden vuoden epäonnistuneen yrittämisen jälkeen on suhtautuminen jo valmiiksi pessimistinen. Mutta joo, meillä on vielä alkioita pakkasessa. Kaksois-, kolmois-jne sisaruksia tolle meidän pakkasukolle. Ajattelen niin, koska he ovat samaan aikaan saanut alkuunsa. Vaikka syntyisivätkin aivan eri vuosina. Miehelleni ja itselleni on itsestään selvä, että niitä alkioita käytetään. Mutta tässä tuntuu vaikealta ”päättää oikea ajankohta”. Ei koskaan tarvinnut miettiä ehkäisyä tai sitä, että milloin olisi oikea hetki perheenlisäykselle. Niin nyt tuntuu hassulta ajatella milloin taas ”yrittää”. Ihan ajankohtainen kysymys ei vielä ole, sillä vielä imetän. Klinikan ehdot seuraavalle siirrolle on, että imetys on lopetettu. Mutta sitten. Heti? Pääseekö edes heti ilmoittautumaan siirtoon? Minkälaiset lääkkeet saadaan? Onko parempi, että oma kroppa ja hormonit vielä toipuisi vähän imetyksestä, että on paremmat mahdollisuudet onnistua? Ei yhtään haluaisi vaikuttaa siihen, että turhaan menetetään meidän alkioita esimerkiksi kiireen takia. Ja samalla kun vaan toivoisi, että tärppäisi luomusti imetyksestä huolimatta mahdollisimman pian niin samalla alkaa jo taas jossitella. Jos nyt ei tärppää niin menen töihin taas silloin kun ilmoitinkin. Ja jos tärppää sittenkin kohta niin olisi epäreilua työnantajaa kohtaan että jään parin kuukauden työnteon jälkeen taas lomalle. Entä jos sitten ei tärppäiskään niin tulee sisaruksille taas isompi ikäero. Jos ja jos ja jos. Ja sitten taas se kaikista suurin jos. Jos ei saadakaan enää lisää lapsia? Osaako tyytyä tähän? Meillä on kaksi aivan ihanaa lasta, joista olen äärettömän kiitollinen. Mutta sydän kuitenkin huutelee, että haluaisi rakastaa vielä enemmän. Vielä haluan kokea raskautta ja synnytystä. Vauvavuoden. Sisarusten tutustumista toisiinsa ja ihania leikkejä ja kikatusta. Ensimmäinen hymy, nauru, konttaus, kävely, sana. Elämän ihme. Toisaalta tuntuu hyvältä ajatus siitä, että hoitojen loputtua tuloksetta osaisi ehkä vihdoin luopua tästä ikuisesta vauvahaaveesta ja jopa naurettavasta toivosta. Ehkä osaisi keskittyä täysin siihen mitä minulla jo on? Mutta vielä toivon ja haaveilen. Haaveilen siitä, että unelma suurperheestä täyttyisi jonain päivänä. Vielä lasken kierron päiviä ja kuulostelen mahdollisia ovulaation ja raskauden oireita. Vielä elättelen toivoa kierron loppupuolella, että josko nyt. Ja vielä petyn ja kyynisesti suhtaudun kun kuukautiset alkaa. Tiesinhän minä että näin taas käy. Vielä koen epäreiluna sen, että toiset vaan tekee vauvoja ku heitä huvittaa. Ja vielä enemmän ärsyttää, että joillekin raskaus tuli täysin yllättäen, vahingossa ja ei-toivottuna. Olen kateellinen niille, joille lapsien saaminen ei pyöri koko ajan päässä, koska heillä se onnistuu silloin kun toivoo. Ja toivoisin niin, että itse voisin kiertoon suhtautua luontevasti eikä koko muuta elämää rajoittavana ja määrittelevänä asiana. Toisaalta osaan olla iloinen toisten puolesta, kun heistä tulee vanhempia. En koe raskausmahoja ahdistavana asiana ja niin nautin siitä kun saan pitää muidenkin vauvoja sylissä ilman että joutuisin pidätteleen kyyneleitä. Olen oppinut katsomaan kadulla vastaantulevia perheitä ilman (tai ainakin lähes ilman) ennakko-oletuksia. Aikaisemmin jos vaikk tuli vastaan perhe, jossa kelme pientä lasta niin ajatus oli, että heillä nyt vaan näin tärppäsi helposti. Yhtälailla voi olla että kaikki kolme on saanut alkuunsa lapsettomuushoidoilla. Samalla tekisi mieli välillä huutaa koko maailmalle myös kuinka vaikea meille on ollut saada tämä pikkukakkonen. Varsinkin silloin, kun tulee vastaan ihmisiä, jotka kokee lapsettomuutta ja ahdistuu minusta -lastenvaunuja työntävästä äidistä. Näky, joka muistuttaa heitä omasta epäonnistumisesta. Näky, joka herättää epäreiluuden, kateuden ja katkeruuden tunteita. Ja näky, joka saa ajattelemaan, että tolle se on varmasti ollut helppoa. Niin toivoisin kaikille tyhjän sylin kokeneille, että he saisivat oman pienen nyytin hoidettavaksi ja rakastettavaksi.

Onko lapsettomuus jäänyt taakse?

Vai voiko se koskaan oikeastaan jäädä taakse?

Vauvamme, aivan ihana toinen perheemme aarre, on nyt reilu 4 kk. Kyllä pitää todeta, vauvakuplassa ei lapsettomuus oikein paljon paina mieltä. Kiitollisuus on tunne, jota tunnen joka päivä ja koen myös, että jaksan olla rennompi ja vapaampi äiti kuin 7 vuotta sitten esikoisemme kanssa. Johtuuko siitä, että tätä vauvaa niin kauan toivoimme ja teimme paljon töitä sen eteen? Vai ihan vaan siitä, että olen itse kasvanut ja aikuistunut (ainakin vähäsen :D ) vai sittenkin siitä, että tämä on toinen lapsi ja kokemukset ensimmäisestä lapsesta antaa varmuutta? Ehkä se on joku yhdistelmä niistä kaikista seikoista. Olenko sen takia parempi äiti? En. Edelleen menee hermot silloin tällöin ja välillä väsyttää.

No, vauva on tosiaan reilu 4kk. Olemme mieheni kanssa monesti todenneet, että kyllä kannatti lähteä hoitoihin. Ja joka päivä olemme ihmeissään siitä, kuinka ihana rakas pienokainen on tullut meidän perhettä täydentämään. Siskon ajatukset ja tunteet ovat ihan samanlaiset, hän on aivan rakastunut pikku veikkaan. Ja hän toivoo lisää sisaruksia.
Entäs me aikuiset?

Edelleen eletään ilman ehkäisyä. Neuvolassa oli ihana lääkäri - tosiaan hän on mun kuorokaveri ja ajatus siitä että alttoa laulava vieruskaveri tekee minulle töikseen sisätutkimuksia ei aluksi eikä oikein vieläkään innostuta. Oli miten oli. Hänelle sanoin, kun kysyi jälkitarkistuksessa tulevasta ehkäisystä, ettei sellasta meille tule. Meille jokainen lapsi on lahja ja tervetullut. Myös - jos näin käy - lyhyellä ikäerolla. Varsinkin kun katselee tätä asiaa meidän historian näkökulmasta. Hän hymyili, nyökkäsi ja kirjoitti jotain tietokoneelle.
Mutta joo, ei ole kuukautiset vielä alkanut synnytyksen jälkeen. Tosiaan imetän ja aion imettää varmaan taas yli vuoden. Yöt ovat tällä hetkellä tosi levottomia ja vauva syö varmaan 3-5 kertaa. En tiedä, milloin sitten edes olisi mahdollista raskautua taas luomusti. Luulen että kierto palautuu seuraavien 2-3 kuukauden aikana. Mutta en kuitenkaan edes ajattele, että tulisin silloin raskaaksi. Miksi en? No, kun en edellisen synnytyksen jälkeenkään 6 vuoden aikana tullut kertakaan luomusti raskaaksi. Jos kuitenkin kävisi niin, niin seuraava vauva olisi aivan tervetullut, joskin se olisi melkoinen yllätys meille näin pitkän lapsettomuusjakson jälkeen. Eli kyllä, lapsettomuus edelleen vaikuttaa minun ja mieheni ajatteluun.

Entä menisimmekö uudestaan hoitoihin? No, tämä onkin arka aihe. Tai koen araksi. Ei sen takia, etten itse tiedä miten asiaan suhtaudun. Vaan en halua että tutut tai työkaverit alkaa tuijottaa minun mahaa entistä enempää. Joko heille on tulossa seuraava lapsi :P Meillä on naistenklinikalla edelleen alkioita. Ja kyllä, aiomme niitä käyttää. Myös vaikka jokainen toisi meille lapsen ja olisimme sitten melkoinen suurperhe. Omaan arvomaailmaan ei sovi, että heittäisi alkioita roskiin. Voi olla monta mieltä, mutta itse uskon ja olen varma, että niissä alkioissa elämä on jo alkanut, vaikka 'vauvat' onkin vain 3-6 päivän ikäisiä. Ihmeellistä on tosiaan ajatella, että itse suunnittelisimme, milloin tämän pakkasukon jälkeen taas olisimme seuraavaan alkiosiirron tiimoilta yhteydessä sairaalaan. Itsekö päätämme, milloin seuraavalle lapselle annetaan mahdollisuus? Ja mikä olisi hyvä ikäero? Tuntuu hurjalta että näin isoja asioita pitäisi päättää itse, kun on tottunut luottamaan ja ajattelemaan, että korkeampi voima tästä elämän ihmeestä saa päättää. Sairaalasta on annettu vain ohje, että imetys pitää olla loppunut. Eli vielä itselläkin on aikaa olla ajattelematta mahdollista seuraavaa lapsettomuushoitoa.

ELi lapsettomuus ja lapsettomuushoidot tulee olemaan osa meidän elämää vielä jonkun ajan - ehkäpä jopa monta vuotta.

Entäs tuo lapsettomuuden aiheuttama tuska? Onko helpompaa hengittää? On. Tosiaan vauva on nyt vasta 4kk. Kun kuulen raskausuutisia esimerkiksi facen Joulukuiset ryhmässä, jossa jo moni äiti odottaa seuraavaa lasta, en koe katkeruutta, en ole kateellinen että heille tulee vauva ja minulle ei. Mutta kyllä ihmettelen, miten toisille voi olla niin helppoa tulla äidiksi. Ja uskon myös, jos meille ei enempää tule lapsia, että lapsettomuuskokemukset ja -tuskat taas nousee ja painaa mieltä. Olen tosi varma siitä, että kokisin lapsettomuutta taas aivan täysillä, vaikka olenkin kahden aivan ihanan lapsen äiti ja näistä arteista äärimmäisen kiitollinen. Koko perhe, no vauva ei tietenkään osaa ilmaista tai ottaa kantaa, toivoo, että perheemme saisi vielä kasvaa isommaksi.

Synnytys

Olen ollut aika hiljaa tässä blogissa. Syy on helppo arvata. Meille on syntynyt vauva. Tässä vähän tarkemmin meidän synnytyksestä:

Oltiin jo lähellä laskettuaikaa ja alkoi jännittään, meneekö taas yli. Yritin orientoitua siihen, että voi helposti mennä se viikko tai kaks yli, mut kovasti toivoin, että syntyisi aikaisemmin. Olo oli hieman tukala ja vauvan pää painoi kävellessä jotakin hermoa niin, että välillä lähti jalat alta. Onneksi ei kuitenkaan molemmat jalat samaan aikaan vaan yleensä vain oikea jalka. Pysyin siis aina pystyssä. Muuten vointi oli aika hyvä, aamuisesta pahoinvoinnista ja yöllisistä vessareissuista huolimatta. Kuntosalilla pystyin käymään vielä 4pv ennen synnytystä ja uintikin oli ohjelmassa loppuun asti. Siinä tosiaan jännitti se, että vedet menee uimahallista :D

Mutta joo, harkkasuppareita -ilman kipuja – on ollut pitkään. Muita synnytystä ennustavia oireita ei ole ollut. Oli 15.12. ja mies maalas mun mahan. Sanoin, että ehdit varmaan vielä monta kertaa maalaan. Vieraita kävi ja niillekin sanoin, että yli menee kun ei vielä mitään merkkejä ilmassa. No toisin tosiaan kävi.

Ma 16.12. oli ihan raivoisa siivouspäivä. Imuroin ja moppasin, siivosin vessat ja eteisen peilit, hakkasin ulkona mattoja. Vointi siis oli todella hyvä ja energinen ja niin otti päästä että tosiaan 2pv enää laskettuaikaan ja kaveri riehuu mahassa, tulispa riehumaan mahaläskin toiselle puolelle. Tässä vaiheessa voin kertoa, että kiloja on tullut n 7-8 raskausaikana, eli ei juurikaan mitään. Samoin oli esikoisen aikana.

Naapuri tuli juttelemaan kun olin just ulkona hakkaamassa mattoja. Juteltiin niitä näitä ja sanoin hänellekin, että ootetaan vielä ja ollaan varmaan jouluaattona synnyttämässä.

Siivouksen jälkeen kahvia ja suklaata. Kuuluisista kolmesta ”s”:stä siis kaksi korttia jo käytetty. Illalla vielä kolmas?!

Pakkasin illalla kuntosalikamppeet seuraavalle päivälle valmiiksi. Miehen piti lähteä aamulla aikaisin töihin Espooseen ja itse kävisin viemässä tyttö kouluun ja jatkaisin siitä sitten salille. Mutta toisin kävi.

Heräsin tytön vierestä 1.30. Alkuun en oikein edes tajunnut mihin heräsin ja torkkuilin tunnin kunnes ymmärsin, että kyllä nyt supistaa. Ja supistaapa jo todella tiheästi ja säännöllisesti! Nousin ja aloin kirjaan ylös välejä. 3-7min välein. Välillä vain 2min välein. Mutta hyvin pystyy olemaan ja vedet ei vielä mennyt. Ei kai nyt synnytys lähde vielä käyntiin? Varmaan vain harjoitussupistuksia. Katsotaan miten tilanne etenee. Varmaan pääsen kohta takas nukkumaan.

No välit oli koko ajan hyvin tiheitä ja kipukin voimistui pikkuhiljaa. Mutta itse niin nautin. Synnytys lähti käyntiin. Olen kotona. On aivan hiljaista ja pimeä. Jouluvalot päällä ikkunoissa ja kuusessa. Rauhallinen tunnelma. Tätä olin niin toivonut. Sain olla vauvan kanssa aloittamassa tätä matkaa. Rupesin myös kirjamaan vauvan liikkeitä kun halusin olla varma, että hänellä kaikki hyvin. Ja säännöllisesti liikkuikin.

Viiden maissa soitin sairaalaan, että mitäköhän kannattaa tehdä, joko me tultais? Ja sama suhtautuminen kuin esikoisen synnytyksessä. Olen niin rauhallinen puhelimessa että toisessa päässä ei uskota että olen synnyttämässä. No, päätin, että tässä kannattaa aloittaa päivä ja herätellä ainakin mies. Sillä varmaan kestää vähän ennen ku ollaan lähtövalmiudessa ja tyttökin pitää saada hereille ja kaverille ennen ku mennään sairaalaan.

Menin istumaan miehen viereen sängyn päälle ja hän kysyi paljonko kello. 5.30. Kysyi multa olenko nukkunut ollenkaan. Vastasin että oon ollut hereillä 1.30 asti ja supistelee. Aijaa. Enkö sitten tänään mene töihin? No et, tässä varmaan vois kohta lähteä sairaalaan.

Hän nousi ylös ja olin laittanut aamupalat hänelle ja tytölle. Olin laittanut auto lämpenemään, pakkasin viimeiset kamppeet sairaalakassiin. Mut olin oikeassa. Hän sitten söi rauhassa. Pakkasi omat jutut (esim läppäri :P ) ja sitten meni vielä suihkuun… Tyttö taas nousi todella reippaasti kun herättelin ja sanoin, että pikku veli taitaa tänään syntyä.

No klo 6 ja olin jo todella kipeä, ettei supistusten aikana enää voinut oikein muuta ku keskittyä ja hengittää. Soitin tytön kaverin äidille. Heidän kanssa oli puhetta, että voitais tuoda tyttö heille kun synnytys käynnistyy. Aloitin puhelun ”Hyvää huomentapäivää, me voitais tuoda tyttö kohta teille.” Toisessa päässä oltiin herätty mun puheluun, mutta tajuttiin onneksi tilanne ja mun hyvin lyhytsanaisen viestin takana oleva syy.

6.45 oltiin heidän pihassa ja 7.15 kirjattu sisään sairaalaan. Automatka, vaikka on vain muutaman kilometrin, oli todella tuskainen. Just ku ei pystynyt olemaan pystyssä vaan lytyssä istuma-asennossa.

Tutkimushuoneessa ehdittiin olla vain muutaman minuutin, sillä olin jo 6cm auki ja meidät ohjattiin suoraan saliin. Kätilö vaikutti nuorelta, reippaalta ja mukavalta.
Toiveita kysyttiin ja mitä kivun lievitystä. Otetaan kaikki koko rahan edestä. Aloitettiin jumppapallolla ja ilokaasulla ja samalla jo puhelu anestesialääkärille, että epiduraali synnytyssaliin 1. Kätilö aloitti valmistelut ja jouduin makuuasentoon. Kivut monikertaistui siihen nähdä mitä olivat pystyssä. EN edes enää pystynyt hengittää ilokaasua vaan keskityin vain kipuun. Kätilö kävi aina välillä viereisessä salissa, jossa oltiin jo ponnistamassa. Silloin mies kokeili ilokaasua ja lähti leijaileen.

Toinen puhelu lääkärille, että tässä olis tarvetta kiireelliselle epiduraalille salissa 1, milloin ehdit tänne. No, vastaus taisi tyydyttää kätilöä ja pian tulikin lääkäri. Muutama supistus vielä ja sitten kipu oli aikalailla poissa. Pissalle kannustettiin, mutta ei tullut mitään niin katetrilla otettiin se homma haltuun. Kalvot edelleen kiinni, pää aika ylhäällä. Kysyin, saanko olla pystyssä. Sain. Ja jumppasin. Teki niin hyvä olla pystyasennossa. Tunsin koko ajan missä mennään. Kohta puhkaistiin kalvot, kysyttiin vielä haluanko pudentaalipuudutteen ja vähän epäröin mutta sanoin ei, hän lähti ja vauva alkoi laskeutua. Mies soitti läppäriltä klassista musiikkia ja juteltiin kaikenlaista. Kätilö jätti meidät tosiaan lähes koko ajan keskenään ja niin myös nyt. Hän sanoi vaan, että soita sitten kun on tarvetta tai tuntuu että pitää ponnistaa. No siinä 10.15 soitin kelloa, katsottiin tilanne ja h-hetki oli käsillä. Sain olla polvillaan ja kokeilla ponnistamista. Mies sai tehtäväksi soittaa toista kätilöä siinä vaiheessa kun vauva syntyy. 10.26 aloin ponnistaan ja saman tien kätilö totesi miehelle, että nyt. Mies yllättyi taas ja varmisti vaan että nytkö vauva syntyy? Kätilö, kyllä, nyt. Ja niin se menikin, vauva syntyi vain muutamalla ponnistuksella 6 minuutissa klo 10.32. Hyvin rauhallisesti ja ihanasti. Kätilö sanoi, että pää on jo puoleksi ulkona. Mä vaan että IHANA. Sitten pää oli siinä. Kätilö sanoi, että voi oot höppänä. Ajattelin, ai muako se tarkoittaa ku sanoin että IHANA. No ei, vauvaa tarkoitti kun se yritti jo parkaista ennen ku oli edes kokonaan syntynyt. Sitten seurasivat hartiat. Sitten loput. Siinä hän olikin jo. Tosiaan koko synnytys, ekoista supistuksista ihan siihen asti ku vauva syntyi sujui hyvin mukavasti, rauhallisesti ja aktiivisesti. Nautin (lähes) joka hetkestä. Vain ne muutamat supistukset ennen ku epiduraali alkoi vaikuttaan niin niitä vois sanoa pahoiksi. Kätilö liikuttui. Tämä oli hänen uransa kaunein synnytys. Hänenkin mielestä kaikki sujui niin rauhallisesti ja taustalla soi klassinen piano. No, toivon, että hän saa kokea vielä ihanampia synnytyksiä urallaan.

Olen samaa mieltä, synnytys oli niin lähellä sitä mitä olin toivonut. Suuri kiitos tosiaan hänelle just oikeanlaisesta tuesta ja vapaudesta. Jos olen joskus niin onnellisessa tilanteessa, että saan synnyttää vielä uudestaan niin toivon, että saan toimia samalla tavalla ja saisin yhtä ihanan kätilön!

Poika tuli. 17.12.2019 klo 10.32. Mitat 3260g ja 50cm. 10 pistettä sai.

Sain vauvan rinnallekin ja hän rauhoittui heti, katseli tarkasti. Hänellä on ihanan syvät siniset silmät ja tummat pitkät hiukset. 10 sormea ja 10 varvasta. Hän on aivan ihana. Ekat hörpyt otti pian syntymänsä jälkeen.

Sitten normijutut. Napanuoran leikkaaminen. Istukan synnyttäminen. Ompelu (sain 4 tikkiä, vaikka vain hyvin pieniä naarmuja tullut, eikä ollenkaan tuntunut kipeältä). Suihku, vessa, vaatteiden vaihto, vauvan pyyhkiminen. Aamupala. Sitten osastolle. Sama 4 hengen huone kuin 7 vuotta sitten, kuitenkin eri sänkypaikka. =)

Tästä alkoi meidän matka 4 hengen perheenä. Olemme niin kiitollisia ja onnellisia että saimme tällaisen ihana aarteen, pieni ja niin suuri ihme. Onneksi lähdettiin hoitoihin. Jos vähänkään on toivoa, että hoidot voisi onnistua niin kannustan aloittamaan. Vaikka pelottaa ja aina on mahdollisuus epäonnistua. Mutta toisaalta moni myös onnistuu. Niin myös meidän pakkasukko ja me.

Kiitollisuus

Edellisestä kirjoituksesta on ikuisuus. Olen aina silloin tällöin aloittanut kirjoittamaan uutta tekstiä, mutta en ikinä saanut mitään valmiiksi. Nyt kuitenkin jotain ajatuksia raskausajasta.

Kyllä, olen todella kiitollinen. Miten voikaan olla, että saamme odottaa toista lasta. Kaikki humina korvissa, pahoinvointi (kestänyt koko raskauden aina muutaman päivän kestävillä helpotuksilla), sydämen tykitykset, pääkivut, suonikohjut, huimaukset ja huonosti nukutut yöt. Mahdollisesti tulevat raskausarvet, selkäkivut ja kilot. En ole mikään marttyyri enkä halua vähätellä heidän tunteita, jotka kärsivät raskauden aikana kaikenlaisista vaivoista. Ymmärrän myös niitä, jotka vain toivoisivat, että saisivat oman kehonsa takaisin ja pienen aarteen syliin mahdollisimman pian.

Mutta olen vain niin kiitollinen ja otan kaikki vaivat asiaan kuuluvana ja ohimenevänä. Ehkä tässä asenteessa auttaa pitkä kokemus lapsettomuudesta. Ehkä myös se, että tämä on toinen lapsi ja tietää että aika nopeasti synnytyksen jälkeen kroppa alkaa palautumaan. Ehkä kuitenkin vain tieto siitä, että tämä saattaa olla viimeinen kerta, että minun sisällä kasvaa uusi pieni ihminen, vaikka enemmänkin lapsia olisi meidän perheeseen tervetulleet.

Minulla on kallein aarre kannettavana ja suojeltavana ja koko raskaus kestää kuitenkin vain niin lyhyen hetken. En varsinaisesti nauti näistä vaivoista – no en tietenkään – mutta en jaksa kuitenkaan valittaa ja keskittyä niihin. Olen siinä onnellisessa asemassa, että pystyn edelleen liikkumaan suhtkoht hyvin ja jaksoin sekä töissä äitiyslomalle asti että kotona ihan niin kuin muutenkin. Nyt kun olen jo äitiyslomalla ja arvioituun poksahtamishetkeen ei ole enää kauan niin huomaan, että äitiysloma on kyllä huikea keksintö. Olen pitkään yrittänyt ottaa rennommin aina silloin kun pystyn, koska ennen aikainen synnytys ja keskenmeno pelottivat todella paljon. Menettämisen pelko on ollut läsnä – ja on edelleen. Miten enemmän olen tuntenut liikkeitä ja olen alkanut valmistautua vauvan syntymään niin sitä enemmän vaan rakastan tätä pientä ihmettä. Sitä enemmän se alkaa olla ihminen ja perheenjäsen. Pienokainen, jolla on jo luonnetta ja kaikenlaisia ominaisuuksia. Ja sitä enemmän olen pelännyt, että tässä vielä käy jotain.

Onnenhetkiä on esimerkiksi silloin kun istun esikoisemme sängyn vieressä ja silitän hänet uneen ja toinen käsi on pehmeissä pitkissä hiuksissa ja toinen käsi on mahan päällä tunnustelemassa vauvan potkuja. En ole moneen vuoteen enää uskonut, että tällaisia hetkiä saan elää jonain päivänä.
Tai kun esikoinen tulee syliin ja vauva potkii. Hän alkaa heti juttelemaan mahalle.
Muutama päivä sitten, kun oltiin menossa nukkumaan niin meidän tyttö totesi, että yksi hänen suurista haaveistaan on käymässä toteen. Että me saamme vauvan. Kyllä, siihen on niin helppo yhtyä, se on myös äitin ja iskän yksi suurimmista haaveista. Ja ollaan nyt niin lähellä sitä hetkeä kun saamme pienen syliimme.
Ei voi muuta kuin rukoilla, että loppuun asti kaikki menee hyvin.

Tuleva isosisko

Olen kirjoittanut blogia aina silloin kun ehdin ja silloin kun tuntuu että on jotain kerrottavaa tai mielen päällä. Siitä johtuu myös, ettei blogin perusteella välttämättä pysty päätellä kuinka pitkällä ollaan raskaudessa tai milloin on laskettuaika. Alkuun ei haitannut, kun halusi muutenkin vielä pitää asian salassa, mutta nyt toivottavasti ollaan jo varmoilla viikoilla.

Mennään tänään (12.7.) siis jo 17+2 ja laskettuaika on 18.12.

Olen paljon kertonut minun lapsettomuuskokemuksesta, vähäsen myös mieheni ja tyttären kokemuksista. Niin ajattelin kertoa teille tänään miten meidän rakas ainokaisemme on ottanut asian vastaan.

”Pakkasukko” siirrettiin kyytiin aprillipilana, eli 1.4. Positiivisen raskaustestin tein siis jo ennen pääsiäistä. Pääsiäisenä tyttö halasi oikein lujasti ja sanoi ”Äiti, sun masu on ihan pullukka, siinä on varmasti vauva!”
Itseäni alkoi naurattaa tuo koko tilanne, koska tosiaan paljon ollaan puhuttu siitä, että äiti ja iskäkin toivoo meille toista lasta ja pikkusisarus ja että lääkäritkin on tutkinut ja yrittää auttaa. Hän on myös nähnyt kun olen tehnyt ovulaatiotestejä ja kutsuu niitä vauvatesteiksi. Joskus sanoo myös, että ne on tyttövauvatestejä, koska paketissa on paljon vaaleanpunaista. Lisäksi iltarukouksiinkin on välillä eksynyt lause, rakas Taivaan Isä, jos näet meidän perheelle ja elämälle hyväksi asian, niin anna meille vielä vauva.”

Paljon on keskusteltu myös siitä, miksi Jumala ei meille vois enää haluta vauvaa ja kuinka epäreilulta se tuntuu, että toiseen perheeseen syntyy monta lasta ja meille ei. Niin osaan samaistua tyttäremme ajatuksiin ja tunteisiin. Mutta haluan itse luottaa ja luoda hänellekin luottamusta Jumalaan ja siihen, että kaikki kuitenkin tapahtuu niin kuin on tarkoitettu ja ajallaan.

No, tuo pääsiäisen ”pullukka maha” nauratti myös sen takia, koska mun vanhemmat oli juuri silloin kylässä meillä. Äitini istui vieressä ja vaikka ei kovinkaan paljon suomea ymmärsi niin sanat ”maha” ja ”vauva” kuitenkin on tuttuja ja 1+1 niin hänhän kysyi saman tien, että onko jotain matkalla. Hehe, siinä sitten yrität sitten ”ei varmaan” tai ”ei tietääkseni”. Läpi se taisi mennä.

Tytölle lupasin varata lääkäriajan. Lääkäri voi sitten katsoa, onko mahassa vauva vai ei.

Sitten kun nt-ultra koitti niin mies ja tyttö oli silloin päivän poissa ja palasivat vasta myöhään illalla kotiin. Olin leiponut mansikka-mustikka-kakun ja juotiiin siinä illalla sitten juhlateet. Kun kysyin tytöltä, mitä me voitais tänään juhlia niin hän ei keksinyt mitään, paitsi että viikonloppu alkaa. Halusin antaa vinkin ja pääsin vaan sanomaan, että olin luvannut varata lääkäriajan… Niin hän huusi jo päälle ”Sun mahassa ON vauva! Mä tiesin!”

Siitä alkoi melkoinen riemutanssi olkkarissa. Hän hyppi ja pyöri ja nauroi ja tuli halaamaan ja jatkoi sitten pomppimista. Vaikka kello oli jo paljon niin serkulle ja tädeille piti vielä soittaa samana iltana ja parhaalle eskarikaverillekin lähti vielä ääniviesti whatsappissa.

Isovanhemmille Saksaan soitettiin sitten seuravana päivänä.

Tyttö on edelleen aivan täysillä mukana. Taputtaa mahaa, kyselee tunnenko liikkeitä ja on itsekin jo niin tuntemassa niitä vatsan päältä <3 Hän on piirtänyt ja maalannut tulevalle sisarukselle kuvia ja on eskarissakin piirtänyt meidän perheessä kuvan, jossa on äiti, iskä, hän ja vauva.

Tulevan perheenjäsenen sukupuoli kun ei vielä ole tiedossa niin tyttö toivoo, että se on tyttö tai poika. Helppohan siihen on yhtyä <3

Neuvolalääkäriin päästiin 17+0 koko perheen voimalla, kun kaikki on lomalla. Terkkari vähän lupaili, että lääkäri saattaa hyvinkin ultrata. Ja niin kävi, mies ja tyttö näkivät ensimmäistä kertaa, miten pienokainen liikkuu ja sydän pumppaa.

Nyt odotellaan rakenneultraa, joka on vasta elokuussa ja toivotaan, että pienokaisella on kaikki hyvin.

Ultra 12+2

Vihdoinkin. 12+2. Ja jännittää. Mies ei pääse tähänkään ultraan mukaan, oli jo silloin Naistenklinikan varhaisultrassa työmatkalla. Ja nyt taas. Harmittaa. Olisi ehkä helpompi mennä jos tuki olisi mukana. Miten kestän, jos ei kaikki olekaan kunnossa?

No, työpäivän keskellä livahdan ruokatunnilla meidän alueen omaan sairaalaan. Luksusta, ei mitään junailua Helsinkiin tai pyöräilyä ja kävelyä. 10min työpaikalta autolla. Vaikka on hirveesti tehty laajennuksia ja uudistusta niin synnytysosasto on samassa tutussa paikassa kuin 7 vuotta sitten esikoisen odotusaikana. Tuntuu hyvältä kävellä samoja portaita kuin silloin. Ja myös samoja portaita kun silloin, kun lähdettiin ensimmäisiin tutkimuksiin. Nyt sitten on ihana syy mennä odottamaan omaa vuoroa tonne odotustilaan.

Olen vartin verran etuajassa. Ja minuutit matelee. Miten voi kestää näin kauan. Tuijotan kelloa. Yritän ajatella jotain muuta kuin tulevaa ultraa, mutta en siinä onnistu. Mitenköhän nämä muut, jotka täällä odottaa? Toivottavasti heillä on kaikki hyvin, toivottavasti ei heidän tarvinnut käydä pitkiä hoitoja.

Sitten ovi aukeaa ja nimellä kutsutaan. Esitellään. Kysytään vointia. Annan äitiyskortin. Siinäkin kommentoidaan PAS-merkintää. Ei siinä mitään, meidän raskaudesta on tarkasti tiedossa, milloin se on alkanut ja näin myös laskettu aika on helppo selvittää, sitä ei sitten tarvitse ainakaan muuttaa. Jutellaan seuloista ja niskaturvotuksesta. Kerron, ettei tieto vammasta muuta suhtautumista lapseeni tai raskauteen. Jos ultrassa jotain näkee niin saa tutkia lisää, jotta osaisimme mahdollisimman hyvin valmistautua tulevaan. Mutta mihinkään ylimääräiseen tutkimukseen ei ilman syytä olla menossa. Jokainen lapsi on erityinen ja tervetullut elämäämme.

Sitten pääsenkin jo tutkimustuolille.
Ultra tehdään mahan päältä.

Siellä pikku kaveri näkyy. Käydään läpi sydän, aivot, munuaiset, mahalaukku, virtsarakko, jalat, kädet, selkäranka jne. Niskaturvotus on ainakin tämän ultran ja mittauksen perusteella ihan normirajoissa. Näkyy liikkeitä, pyörimistä. Jalkoja ojennetaan ja kädet vilahtaa siellä sun täällä. Kaverilla taitaa olla kaikki hyvin. Pari kyynel taas valuu. Jännitys vähän helpottaa. Kätilölle sanon monta kertaa, ettei hän voi kuvitellakaan, kuinka ihana hetki tämä on. Hän on varmasti kuullut saman lauseen monta kertaa.

Luotan tähän meidän pakkasukkoon tällä hetkellä niin paljon, että soitankin esimiehelleni ja hänen esimiehelle. Kerron raskaudesta ja alustavasta aikataulusta. Pelkäsin turhaan miten uutiseen suhtaudutaan. Onnitteluja tuli ja kysyttiin vointia. Ja tottakai samaan syssyyn myös toivottiin, että mietin minulle mahdollisia sijaistusehdokkaita. Talon sisältä pitäisi löytyä…

Takaisin työpaikalla kirjoitan mailin mun tiimikavereille. Kirjoitan tiimin kasvusta ja kasvattamisesta, sillä me ollaan pitkään keskusteltu, että tarvittaisi vahvistusta. Mutta jokainen heistä kyllä sitten ymmärsi, mistä on kyse ja onnitteluja tuli heiltäkin.

Edelleen hieman hirvittää, mitä jos tämä kuitenkin menee kesken ja joudun nyt jo niin monelle sitten selittämään mitä on tapahtunut? Se on varmasti rankkaa, mutta toisaalta olen niin tiiviisti heidän kanssa tekemisessä päivittäin, että pidemmän poissaolon haluaisin heille joka tapauksessa selittää.

Tällä hetkellä siis kaikki hyvin <3

Menettämisen pelko ja raskausoireet

Kyllä, osittain sama otsikko kuin joskus ensimmäisissä blogiteksteissäni.

Tilanne on muuttunut, olen nyt raskaana. Mutta tämä menettämisen pelko ei ole muuttunut miksikään. Pelkään. Joka päivä. Ja monta kertaa. En sentään koko ajan. Mutta silti. Kuulostelen vointia ihan todella tarkasti. Joka ikinen pieni vihlaisu alavatsassa antaa huolenaiheita. Tai sitten kun tuntuu siltä, että maha on sekaisin niin onko se ensioire jostain listeristä tai jostain muusta vakavasta? Silloin, kun ei saa syötyä ja juotua kunnolla kun on niin huono olo niin pelottaa, että se voisi aiheuttaa lapselle pahaa.

Flunssa ja kuume. Stressi. Liikunta. Esikoisen (pian 7v ja yli 22kg) nostaminen.

Elämä ja ihan tavallinen arki on niin täynnä kaikkea mitä voi pelätä.

Samoin pelkään, että esikoisellemme tapahtuu jotain vakavaa. Voiko oikeasti olla, että meille suodaan niin suuri lahja, että saadaan pitää kaksi lasta? Voiko niin käydä? Vai saadaanko nyt se pieni vauva, jota niin kovasti kaipasimme, ja sitten meidän ihanalle rakkaalle esikoisellemme tapahtuu jotain?

Mutta sitten taas ei voi jättää elämä elämättä. Kai nyt ihan tavallinen arki on elättävä. Flunssassa kun kuume ei nouse liian korkealle niin vauva on ihan hyvässä turvassa tuossa mahassa. Ruuan kanssa olen varovainen, mutta syön suunnilleen kuitenkin mitä milloinkin pystyn. Ja juominenkin onnistuu parhaiten illalla, jolloin tankkaan sitten nestettä oikein kunnolla. Liikunta ei ole tuntunut pahalta ainakaan vielä. Muutama juoksumetrikin on tässä tullut. Salilla olen hieman ottanut rauhallisemmin ja painoja olen pienentänyt. Työstressille en kovinkaan paljon voi. On vaan pakko kestää. Onneksi kesälomalle ei ole enää kovinkaan pitkästi.

En siis ole hysteerinen, vaikka ehkä alkutekstistä sellaisen kuvan voi saada. Mutta kuulostelen vointia ja yritän kuitenkin hieman varovaisemmin kulkea näitä ihania kuukausia.

Raskausoireita alkoi tulemaan heti plussaamisen jälkeen. Paleli monta viikkoa.
Jomotusta alavatsassa, varsinkin ensimmäiset 3-4 viikkoa. Välillä vieläkin. Matala verenpaine ja sen tuomat heikommat hetket ja hiumaus.
Parempi iho. Mulla yleensä kierron mukaiset finnijaksot niin nyt on pysynyt iho tasaisempi, vaikkakin yks ja toinen finni välillä ilmestyykin.
Hiusten (ja karvojen) kasvu on nopeutunut.
Ja sitten tämä pahoinvointi. Se alkoi ensin sillä, ettei pysty syömään mitään makeeta ja kahvin (ihana) tuoksu tuntui ihan kamalalta. Sitten alkoi jatkuva huono olo raskausviikolla 6. Syöminen vähän helpottaa, mutta se, että saa syötyä säännöllisesti edes vähäsen oli todella haastavaa. Kuitenkin pärjäsin aivan hyvin pahoinvoinnin kanssa. Olen oksentanut useammin kuin esikoisen raskaudessa, mutta silloin tuntui koko ajan siltä, että tulisi oksennus. Nyt aamut on ollut pahempia.
Väsymys. Olen nukkunut ensimmäiset viikot aina kun siihen on tullut mahdollisuus. Autossa. Junassa. Töiden jälkeen sohvalla kun lapsella on kaveri kylässä.

Mutta kaikki nuo jutut tuntuu niin pieneltä kun vihdoin ja viimein on raskaana, etten ole valittanut kertakaan kenellekään. Nautin. Ja odotan. Odotan niin kovasti että alkaa tuntuun liikkeet ja että maha kasvaa kunnolla. Odotan niin kovasti jokaista neuvolan ja ultrakäyntiä, kun voi kuunnella ja nähdä pikkuista.

Ja niin odotan sitä meidän ihmettä.

Varhaisultra

On ilta ja jännittää. Jännittää seuraava aamu. Silloin lähden aikaisin junalla Helsinkiin, kävelen tutuksi tullen reitin Pasilan asemalta Naistenklinikalle. Odotan yksin odotushuoneessa ja pääsen ultraan.

Onhan tässä viimeisten kuukausien aikana ultrattu aivan kiitettävästi. Mutta nyt onkin erilainen tilanne. Ei katsota sitä, onko munasarjat lääkkeiden vaikutuksesta horroksessa. Ei katsota sitä, montako follia on kasvamassa. Ei katsota limakalvon paksuutta. Nyt katsotaan onko meidän pakkasukko oikeassa paikassa ja näkyykö syke. Onko tarpeeksi iso eli vastaako viikkoja. Niitä kun pitäisi huomenna olla 7+1.

Saan jossain vaiheessa unenpäästä kiinni. Alkaa puhelin surisemaan. Ei ole vielä aamu, ihan hämärältä huone vielä näyttää. Ei ole mun puhelin. Miehen puhelin soi ja kello on 2.40. Aavistan pahaa. Kuulen miehen veljen hiljaista ääntä toisessa päässä. Mies nousee ja menee keskustelemaan toiseen huoneeseen. Vähän ajan päästä hän tulee takaisin. Kyllä. Anoppi on pitkän ja rankan sairauden jälkeen päässyt kivuista, vaivoista ja kärsimyksestä. Hänellä on nyt asiat paremmin –näin haluan uskoa. Mieheni sai olla edellisen yön hänen kanssaan ja nyt vanhin lapsista oli vieressä kun lähdön hetki tuli. Huhhuh. Nukkumisesta ei meinaa enää tulla mitään. Vaikka tämä oli väistämättä edessä niin kyllä tilanteen tullessa se on kuitenkin shokki ja koskettaa. Kuolema kun on niin lopullinen.

Saan kun saankin vielä pari tuntia nukuttua ennen herätyskellon soittoa. Ja nukun kuitenkin pommiin. Suihku ja vaatteet päälle, äkkiä eväsleipä ja teetä termariin mukaan. Junassakin ehtii syödä. Siitä kun tajusin, että pitää nousta, hetkeen kun istuin pyörän selässä meni vain 15min. Ja siinä siis ehtii käydä suihkussa, pestä hampaat, kuivata hiuksia, tehdä eväsleivät ja keittää teetä sekä laittaa vaatteet päälle.

Olin ajoissa Naistenklinikalla. Päässä pyörii monenlaiset ajatukset. Kutsutaan huoneeseen. Onnitellaan. Kiitos, mutta katsotaan nyt ensin onko kaikki hyvin, kun ei tunne oikein vielä mitään. Vähän pahoinvointia ja väsymystä. Mutta ei verrattavissa siihen, mitä oli esikoisen odotusaikana. Siinä jutellaan hetken voinnista ja ohjeistetaan ottamaan yhteyttä neuvolaan. Suositellaan monivitamiineja. Ja sitten, sitten pääsen vihdoinkin ottamaan housut pois. Sitä hetkeä kun en oo koskaan aikaisemmin meidän lapsettomuuspolulla odottanut. Niin nyt kerrankin alapään näyttäminen ei tunnu pahalta. Nousen tutkimuspöydälle. Painetaan vatsaa. Sitten ultrataan. Lääkäri säätää hetken ja kääntää sitten ruudun minulle päin.

Siinä on pienen pieni papu, meidän pakkasukko. Näkyy hento värähtely, sekö on syke ja kaikki on kunnossa? Kyllä siinä pari kyynel valuu. Mitataan. Kyllä, hän vastaa just 7+1.

Tämä ei voi olla todellista, meille voi oikeasti tulla vauva. Iso kynnys on ylitetty kun syke on havaittu. Vielä reilu kuukausi ja ollaan vielä turvallisemmilla viikoilla.

Toinen läheinen ja rakas sydän oli lakannut lyömästä edellisen yön aikana. Ja nyt sain nähdä uuden elämän alun, sykkivän pienen sydämen sisälläni. Elämä jatkuu.

Pakkasukon plussa

Kyllä. Kaksi viivaa. Siinä ne on. Toinen on todella haalea, mutta silti ihan selvästi näkyy.

Mielessä vielä helmikuun kemiallinen raskaus. Eihän tämä mene samalla tavalla kesken ennen kuin se on edes alkanut? Mahassa jomottaa. Tuntuu just siltä, että menkat olisi alkamassa ihan milloin vaan.

Pari päivä myöhemmin uusi testi. Ei viiva ollenkaan vahvistunut. Voi ei. Kyseessä vielä todella herkkä testi. Nyt pitäisi näkyä paljon selkeämmin kun kuitenkin kahdessa päivässä hcg:n pitäisi tuplaantua. Mutta ei. Jomotus jatkuu. Välillä vihlaisee oikein kunnolla. Illalla saunaan, jospa se rentouttaa ja vie ajatukset muualle. Miehelle en vielä puhunut tästä mitään. Viralliseen testipäivään on kuitenkin vielä 3 päivää.

Lugesteronia otin tarkoituksella kuitenkin puoltoista vuorokautta pidempään kuin ohjeistettu. Annetaan nyt pienelle kuitenkin parhaat mahdollisuudet kiinnittyä. Jospa se oliskin vaan vähän hitaampi kaveri?

Puolitoista vuorokautta myöhemmin vuoto ei ole vieläkään alkanut. Testaanko vielä? En siinä mitään menetä. Kaksi ei ihan näin herkkää testiä on vielä kaapissa. Toisen kyllä säästään testipäivään. Mutta jos toisen tekisi jo nyt? Näen, miten väri valuu testikentästä läpi. Mutta mitä ihmettä, heti tulee näkyviin se niin toivottu toinenkin viiva! Miten voi olla? Herkempi testi näytti niin haalean viivan ja nyt tällaista? Ei edes aamupissalla tehtyä.

No, olen varma, että saan virallisena testipäivänä ilmoittaa positiivisen tuloksen Naistenklinikalle. Ei kai se hcg sieltä niin nopsaan laske puolessatoista vuorokaudessa. Kädet ristiin, ettei vaan menisi kesken.

Vihdoin ja viimein, virallinen testipäivä. 14 päivää 5päiväisen blaston siirron jälkeen. Ja viivat on lähes yhtä vahvat. Olen tällä hetkellä raskaana. Pakkasukko on yhä kyydissä.

Naistenklinikalta onnitellaan ja annetaan aika varhaisultraan 7+1. Siihen on ikuisuus. Päästäänkö edes siihen asti? Ei kai tässä muuta voi kun jatkaa elämää ja kuunnella kehoa. Muistelen 7 vuoden takaa raskaudenaikaisia ruokasuosituksia. Miten ne nyt menikään? Onneksi tietoa löytyy netistä ihan mukavasti. Ja onneksi on edessä aika kiireiset viikot. Jospa aika lentäis ja oltais hetken päästä turvallisilla viikoilla menossa.

Lapsettomien lauantai - päivä ennen äitienpäivää

Todella jännä fiilis. Lapsettomien lauantai. Niin koskettaa. Kaapit täynnä lääkkeitä ja piikkejä. Avattu paketti ovis-testejä.

Niinpä, kärsin lapsettomuudesta. Sekundaarisesta sellasesta.

Samalla kun köllötän sängyssä ja mietin, jaanko facebookissa lyhyt kirjoitus lapsettomien lauantaista – ihan yleisellä tasolla – niin keittiöstä kuuluu astioiden kolinaa ja kuiskauksia. Mies ja tytär alkoivat leipomaan äitienpäivän kakkua.

Ristiriitaiset ajatukset ja tunteet.

Minä olen äiti. Me ollaan perhe. Olen todella onnellisessa asemassa, minulle ja meille on suotu aivan ihana tyttö.

Samalla tosiaan vuosien tuskat, toivon ja pettymyksen kierre, painaavat mieltä. Ahdistaa. Miksi me. Mitä on vikana. Miksi meidän lisäksi myös meidän esikoinen joutuu kärsimään?

Päätän jakaa lyhyt kirjoitus, jossa kerron, että tänään on lapsettomien lauantai ja toivon kaikille tahattomasta lapsettomuudesta kärsiville tai joskus siitä kärsineille voimia.

Tykkäyksiä ei satele samaan malliin kuin maisemakuvista tai muista kuulumisista. Mutta niitä tulee päivän aikana kuitenkin yllättävän paljon. Paljon tulee sellaisilta ihmisiltä, joilla ei ole lapsia, osa heistä ei ole edes parisuhteessa. Osalla ikääkin on jo niin paljon, että he joutuvat elämään lapsettomana ja lapsenlapsettomana loppuun asti. Tiedän suurimmasta osasta heistä, että hekin haaveilevat vanhemmuudesta. Osa tykkäyksistä tulee ihmisiltä, joilla on yksi lapsi. Ne kolahtaa. Ovatko hekin kokeneet samaa ku minkä kanssa itsekin tuskailen? Ja osa tulee ihmisiltä, jotka tietää, että me toivomme toista lasta.

Hieman jännittää mennä töihin maanantaina. Tuleeko kysymyksiä tuosta kirjoituksesta? Ja sitten taas mietin, miksi sitä jännitän. Voinhan mä sanoa, ettei ainokaisemme tullut helposti. Ehkä jollekin uskaltaa sanoa myös, että on pitkään yritetty toista lasta. Ihan tyhmä, ettei avoimesti uskalla puhua. Itse voisin olla vertaistuki jollekin toiselle ja itsekin saisin kuulla, etten ole työpaikalla yksin ongelmani kanssa.

Keittiöstä kuuluu, ”äiti, saat tulla, mutta älä katso kakkua, se on yllätys!”

Voimia kaikille tahattomasta lapsettomuudesta kärsiville tai siitä joskus kärsineille – aivan elämäntilanteesta riippumatta!

Mitä jos onnistuukin?

Niin odotan hetkeä, että raskaus on alkanut ja saan tuijottaa kahta viivaa. Mieluiten tietenkin vielä kaksi lähes samanvahvuista viivaa. Ja niin odotan sitä hetkeä, että näen ensimmäistä kertaa tulevaa vauvaa ultran kautta. Ja jatkan vielä, niin odotan sitä, että maha alkaa kasvaan niin paljon, että ensimmäiset ihmiset alkaa kyselemään kuulumisia ja ’onko jotain erityisiä suunnitelmia’, johon voin sitten vastata, että taitaa tulla vähän pidempi loma. Ja vielä enemmän odotan sitä hetkeä, kun raskaus on turvallisemmassa vaiheessa ja saamme kertoa uutisia meidän rakkaalle esikoisellemme.

Mutta sitten alkaakin se jännittävä osuus. Miten ihmiset reagoi uutiseen. ”Kylläpä on ihanaa, että saatte esikoisellenne sisaruksen. Kuinka vanha hän nyt olikaan? Ajaa, no olipa jo korkea aika.” Tai ”On kyllä iso ikäero, ei lapset tuu enää leikkimään yhdessä” tai ”Oliko pakko just nyt kun töissä on niin paljon kiirettä?” tai ”Tää oli tarkkaan suunniteltu, ettei tarvi olla kantamassa vastuuta siitä kehittämistyöstäsi, joka siirtyy silloin toteutukseen” tai ”teillä alkaa koko rumba nyt alusta, oisitte heti tehnyt toisen perään”. Tai sitten, jos joku onkin tiennyt haaveestamme ”Mähän sanoin, että onnistutte vielä”.

Mitähän kaikkea ihmiset oikein sitten päästää suustaan? Varmaan ihan yhtä hyviä kommentteja kun nytkin.

Pitääkö sitten vaan vastata yhtä hyvin?

Että ”onhan tämä ajankohta suunniteltu juttu, kun yritystä takana yli 6 vuotta”.

Tai ”Itseasiassa kävin hakemassa masuasukin kun mies oli työmatkalla Espanjassa.”

Tai ”Joo, ei me olla onnistuttu tässä, mutta lääketiede kyllä.”

Pystyyköhän edes ihan normi onnitteluun vastamaan vaan, että kiitos. Siinäkin tulisi ehkä olo, että pitäisi sanoa jotain hoidoista. Olo, että onnittelut ei kuulu mulle tai meille. Koska ei me olla tehty tätä vauvaa vaan lääkärit. Joo, tiedän, kyllä meilläkin oli omat –myös aika isot osuudet- hoidoissa, mutta silti. Tätä kaveria ei tehty mitenkään romanttisella tavalla saunaillan päätteeksi. Vaan piikittämällä, kellottamalla ja itsetyydytyksellä. Matkustamalla Helsinkiin niin yhdessä kuin erikseen työpäivän aikana.

Osa tutuista tietää hoidoista. Mutta heitä on tosiaan niin vähän, että yhden käden sormilla voi laskea. Helpompi on suhtautua heihin, kun tietävät. Sitten on paljon ihmisiä, esim työkavereita, samassa harrastuksessa kulkevia, päiväkotituttuja jne. He eivät edes tiedä, että on ollut yritystä takana. Heihinkin on helppo suhtautua. Mutta sitten on myös heitä, jotka tietää, että olemme pitkään haaveilleet perheenlisäyksestä. Mutta eivät kuitenkaan tiedä mitään tutkimuksista ja hoidoista.

No, siihen hetkeen on kuitenkin vielä aikaa. Ei ehkä tule koskaan. Turhaan siis murehdin etukäteen.

PAS – Pakastetun alkion siirto

Kyllä, tuoresiirto epäonnistui ja päättyi kemiallisen raskauteen. Siis raskauteen, joka loppui ennen kuin se oli edes kunnolla alkanut. Testiin, jonka herkkyys oli 25ml/ sain haalean mutta selkeän viivan ja sen perusteella tein vielä digitaalisen testin, joka ilmoitti ”raskaana 1-2”. No vuoto oli jo alkanut siinä vaiheessa ja kivutkin vahvistuivat, joten peli oli sillä selvä.

Seurasi taukokierto. Hyvä niin, sillä seuraava kierto olikin hirveän pitkä, 35 päivää. Ei minulla koskaan ollut näin pitkä kierto, pisin on ollut 32 päivää ja siitäkin on jo muutama vuosi aikaa. Nautin kuitenkin siitä, ettei tarvinnut seurata kiertoa, ottaa lääkkeitä ja tuijottaa kelloa.

Mutta sitten. Seuraavista kuukautisista sain ilmoittautua ensimmäiseen PASiin. Aikataulu siinä kierrossa vaan osoittautui hyvin haastavaksi ja laskeskelin jo, ettei välttämättä päästä siirtoon meidän lomareissun takia. Sain kuitenkin kontrolliultra-ajan sopivasti just ennen lomaa. Siinä katsottiin tilannetta. Hyvin tutulta kuulosti: Hienosti kasvaa yksi johtofolli ja kohdun limakalvo on jo nyt tarpeeksi kehittynyt. Just. Sellastahan meillä on aina, mutta ei koskaan tärpännyt. Ei koskaan, ikinä, kertakaan tullut tärppiä kuuden vuoden aikana. Ei luomuna. Eikä clomifen-tuella. Lääkäri arvioi, että follin koosta pystyy suunnilleen arvioimaan, milloin tähän kiertoon voisimme tehdä PASin. Se siis riippuu luonnolliseen kiertoon tehdyssä PASissa siitä, milloin tapahtuu ovulaatio ja minkäikäisiä alkioita on pakkasessa. Idea siis, että siirretään kohdun ja kierron kanssa samassa vaiheessa oleva alkio. Lääkärin mukaan, tässä ollaan just meidän loman rajalla. Päätettiin kuitenkin, että jatketaan seurantaa tässä kierrossa ja tein joka aamun ovulaatiotestin.

Ja kyllä. Ovulaatio tapahtui just pari päivää myöhemmin kuin mitä olin pelännyt. Päästään siis siirtoon!

Siirtopäivän aamunakaan ei tullut soittoa, ettei siirtoa voisi tehdä, joten lähdin puolenpäivän aikaan Helsinkiin. Työpäivä jäi lyhyeen ja kyllä työkaverit kommentoi ja ihmetteli. No, saavat ihmetellä.

Siirto sinänsä on todella nopea toimenpide. Ei saa käydä pissalla pari tuntia ennen, rakon tulee olla täynnä. Ja voin kertoa, vaikka en yleensäkään käy ku ehkä 3-4 tunnin välein pissalla niin just silloin kun ei saa käydä niin kyllä on pissahätä.

Kutsutaan huoneeseen, pyydetään esittämään henkilöllisyystodistus biologille, kerrotaan varmuuden vuoksi vielä HETU ja sitten housut pois, tutkimustuolille. Ultralaitteella katsotaan kohdun tilannetta ja samalla työnnetään jo katetri, jossa alkio, alapäänkautta kohtuun. Jätetään alkio siihen ja tarkistetaan, että katetri on tyhjä. Saa nousta. Ja saa sitten saman tien myös käydä vessassa. Varmistetaan, että tukilääkitys on aloitettu ja kannustetaan jatkamaan normaalia elämää. Muistutetaan, että ”Omalla Polulla” on ohjeet testin tekemiseen. Pidetään peukut.
Heihei. Homma kestää 5 minuuttia.

Virallinen testipäivä on alkion iästä riippumatta aina kaksi viikkoa siirron jälkeen. Kaksi viikkoa voi tuntua todella pitkältä. Tämä on varmasti tuttua kaikille lasta yrittäville. En kuitenkaan enää viime vuosina tehnyt testiä ennen menkkojen oletettua alkamispäivää, enkä myöskään pariin päivään sen jälkeen. Ja joka ikinen kiertohan menkat sitten alkoikin hyvin säännöllisesti. Nyt sitten oli pakko ostaa testejä. Kyllähän ne polttaa siinä kaapissa, vaikka kuinka yrittää järkeillä, ettei testiä kannata tehdä liian aikaisin.

Mitenkö meidän pakkasukon käy?!

Hormoonihöyryä

Tunnen itseni, no ainakin kuukautiskiertoni todella hyvin. Onhan tässä ollut aikaa myös tutustua ja seurata sitä. Pärjään itseasiassa myös ilman ovis-testejä ja tiedän silti, milloin ovulaatio tapahtuu. Tunnen myös pari kolme päivä myöhemmin kuinka minua alkaa paleltaa, vähän samanlainen tunne ku nousisi kuume. Lämmöt siis nousee.
Sitten sama kaava, iho oireilee muutaman päivän, tissit tuntuu kipeältä, päätä särkee, hieman saattaa olla huono olo, hajuaistikin herkistyy ja sitten tulee se päivä kun aamulla huomaankin, että lämmöt on laskenut kun minulla on vaan hiki pitkästä aikaa. Tiedän, että tästä korkeintaan parin päivän päästä alkaa taas uusi kierto.

Mutta nyt. Nämä hoidot ja kemialliset raskaudet on pistänyt koko pakin sekaisin. Ei enää särje päätä. Tisseissä ei mitään sen kummempia muutoksia kierron aikana. Se on sinänsä hieno juttu, mutta en osaa enää tulkita missä vaiheessa ollaan menossa. Iho oireilee milloin mitenkin ja muutokset tapahtuu todella rajusti ja hyvin lyhyessä ajassa. Esimerkiksi aamulla töihin mennessä ei mitään sen kummempia finnejä ja sitten kun palaan kotiin iltapäivällä näytän aivan teiniltä, jolla on pahin akne menossa. Tisseissä ei mitään tuntemuksia. Nukahtamisvaikeudet. Ja lämmöt laskee ja nousee ihan miten sattuu.

Tältä varmaankin tuntuu kun alkaa vaihdevuodet?

Lugesteron taas on sitten kiva keksintö. Se mistä olen itse – ja varmaan myös lähiympäristöni – kärsinyt eniten kuukautiskierron aikana on ollut nuo mielialavaihtelut. Hermostun oviksen aikaan ja sitten pari päivää ennen uuden kierron alkua todella helposti. Ja siis ihan nollasta sataan. En yleensä kiroile. Silloin kyllä. Jos joku pieni ja aivan naurettava juttu ei ihan mene niin kuin pitäisi niin kyllä kuuluu huutoa. Mutta nyt tosiaan kun toisen puoliskon kierrosta käytän tukilääkityksenä lugesteronia niin kyllä oon ollut ihmeen positiivisella tuulella.

Lapsettomuushoidot siis on todella jännät, rankat fyysisesti ja myös henkisesti. En enää tunne kiertoa ja koko kroppa on jotenkin sekaisin. Jospa tämä koko homma kannattaisi.

Keskenmeno

Biokemiallinen raskaus.
Niin kai lääkärit sitä meidän kyytipojan aiheuttamaa plussaa kutsuvat.

No, itse ajattelen, että se oli paljon enemmän. Kuitenkin pienen pieni elämän alku.
Olinhan todistetusti hetken raskaana. Ja ihan lyhyesti ehdin toivoa, että raskaus voisi päättyä onnellisesti monen kuukauden päästä.

Ihan hetken verran ehdin haaveilla. Ehdin haaveilla kasvavasta mahasta. Milloinkohan ensimmäiset läheiset ihmiset alkaisi huomaamaan raskautta? Milloin liikkeet alkaisi tuntua?
Hetken, pienen pienen hetken ehdin kuvittelemaan, että esikoisemme saisi niin toivotun ja kaivatun sisaruksen. Miten ja milloin hänelle asiasta kerrottaisi? Hän olisi niin ylpeä isosisko.
Silmänräpäyksen verran ehdin miettimään syksyä. Olisinko äitiyslomalla? Osaisinko nauttia ensihetkistä ja kaikesta vauvan hoidosta aivan eri tavalla kuin ekalla kerralla? Enkä ressaisi enää niin hirveästi? Arvostaisin ja osaisin olla vielä kiitollisempi?


Virallisena testipäivänä, 2 viikkoa tuoresiirron jälkeen, digi-testi näyttikin yllättäen ”raskaana”. Jonkunlainen vuoto oli alkanut tosiaan pari päivää ennen testiä ja olin jo asennoitunut siihen, että tuoresiirto on epäonnistunut ja lugesteronista johtuen vuoto alkaa paljon niukemmin. Kuitenkin google -piinapäivien aikana paras ja samalla inhottavin kaveri- ehtii ylläpitää toivoa. Sieltä löytyy tietoa, että niukka vuoto ilman hyytymiä voi alkuraskauden aikana olla hyvin normaalia ja vaaratonta. Ja siihen asti kun sain plussan, niin vuoto oli juurikin sellaista.

Tämä toivoa täynnä oleva hetki on kuitenkin nopeasti ohi.

Ihan niin kuin minulle haluttiin lällättää, niin pari tuntia siitä pienestä toivon kipinästä, niin mahakivut yltyivät ja vuoto voimistui. Miksi just taas me? Miksi meille käy näin? Niin, kyllä tiedän, pitäisi kysyä "Miksi meille ei voisi tai pitäisi käydä näin, kun niin monelle muullekin".

Koen, että menetin vauvan. Vauvan, jota niin kovasti olin ehtinyt toivoa jo 6 vuotta. Sisarus ainokaisellemme. Vauvan, joka ehti olla kuitenkin vain alkio. Kahden viikon ajan kohdussani.

Kyytipojan tarina

Eka ivf. Pääsemme tuoresiirtoon hyperstimulaatioriskistä huolimatta. Alkiota kutsutaan kyytipojaksi. Hienosti kehittynyt 3 päivän ikäinen alkio. 8 solua. Aika huomaamaton kaveri. Vaikka pari kertaa oikein nipistelee kohdun suunnassa niin ei sen olemassa olosta tiedä eikä huomaa sen enempää. Niinhän pitääkin tässä vaiheessa olla.

Punktiosta tulee kolmen päivän päästä kaksi viikkoa. Jos olis normi kierto niin kai nyt testin pitäisi olla jo positiivinen. Onneksi ostin 8kpl raskaustestin pakkauksen. Voi testata vaikka vähän useammin… Testissä näkyy haamu. Ihan haalea ja ei siinä kyllä väriä ole. Taitaa olla viivan paikka.

Googlekin vahvistaa, tämän merkkiset testit antavat kuulemma herkästi vielä ihan selkeitäkin viivanpaikkoja. Voi tuskaa, ostin niitä 8kpl.

Punktiosta on nyt 12 päivää. Teen nyt aamupissasta uuden testin. Ei vitsi, kyllä tämä on vahvempi viivanpaikka, tästä saa jopa kuvan otettu:


Mutta silti, ei. Facebookin Lapselliset lapsettomat vahvistaa, ei tästä voi sanoa vielä mitään. Näitä on kuulemma nähty ja osalla ne on positiivisia ja osalla negatiivisia. Just. Eli sittenkin viivanpaikka. Ja oikeastaan huomaankin, että kehon lämpötila on laskemassa. Palelu on loppunut ja oikeastaan vähän välillä kuumottaa. Menkat siis tulee huomenna tai ylihuomenna. Tuleekohan ne tukilääkityksestä huolimatta? Siitäkin Google tietää kertoa, että osalla alkaa Lugesteronista huolimatta, osalla vasta viikko tukilääkityksen lopettamisen jälkeen.

No niin, nyt punktiosta on mennyt 15 päivää. Eilen loppui tukilääkitys. Tänään sitten alkaa vuoto. Joo, ei kunnolla, siteeseen asti ei tuu mitään. Ei oikeastaan punaista verta vielä ollenkaan. Tämä varmaan johtuu Lugesteroneista. Pikku hiljaa menkat siitä tulee läpi. Kyytipoikamme lähtee pöntön kautta isoon maailmaan. Pärjäile siellä.

Vihdoin. Virallinen testipäivä. Siirrosta tasan kaksi viikkoa. Teenkö edes testiä? Tämähän on jo ihan selvä peli. Pakko kai se on tehdä. Kaksi viivaa. Mitä? Kuitenkin niin haaleita, että negahan se on. Punaista verta on tullut myös. Digipolulle kirjoitan negatiivisen tuloksen ja että vuoto on alkanut jo pari päivää aikaisemmin.

Viivat jää vaivamaan koko työpäivän ajan. Samoin se palelu, joka on taas vaivannut vähän aikaa. Ei minua menkkojen aikana palele koskaan, se alkaa vasta ovulaation jälkeen. Onkohan koko keho nyt ihan sekaisin?

Digipolulla hoitaja vastasi, pahoittelut negatiivisesta testistä. Toivoo, että pärjäillään jotenkuten. Lohdutus, että pakkasessa on 8 alkiota. Ohjeet, siitä miten tästä eteenpäin. Pakastealkion siirtoa odottamaan.

Vastaan, että teen illalla varmuuden vuoksi digitaalisen testin. Kyytipoika, ootko vielä messissä?

Apteekissa ihan hölmö olo. Vähän niinku pitäisi sanoa kassatädille, etten ole raskaana, mutta varmistan asian vaan.

Kotona katselen aamun viivoja. Ei ne vaan voi olla viivanpaikkoja. Kyllä niissä näkyy jopa vähän punaista väriä. Digi vahvistaa asian.

Gravid.

Raskaana.

1-2.


Alan itkemään. Olen tällä hetkellä raskaana. Tätä olen odottanut kuusi pitkää vuotta. En ole koskaan esikoisemme raskauden jälkeen saanut kahta viivaa testeihin. Digiä en ikinä edes tehnyt, niin säännöllinen kierto on ollut, että asia on aina ollut ihan selvä.

Mutta tämä vuoto. Samalla kun lähetän kuvan testeistä rakkaalle miehelleni, huomaan kuinka maha vaan tulee kipeämmäksi. Voiko olla totta. Olen just saanut tietää, että pienokainen on yrittänyt kiinnittyä, mutta ei kuitenkaan tullut jäädäkseen. Miksi minun piti saada tietoon, että olen ollut hetken raskaana, mutta menetän tämän pienen elämän alun? Jos ei olisi ollut testipäivä tänään, en olisi tehnyt raskaustestiä.

Seuraava yö on aivan tuskainen. Niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Seuraava päivä on onneksi niin täynnä vauhtia töissä, etten asiaa ehdi sen enempää ajattelemaan. Hirvittää vaan, pitääkö siteet ja tamponit verenvuodon aisoissa. Sen verran voimakkaasti veri vuotaa.

Mutta illalla. Tulen kotiin. Onneksi olen hetken yksin. Saan itkeä. Katson vielä digi-testiä, jossa edelleen lukee sama teksti. Otan kuvan muistoksi. Lyhyt oli kyytipojan matka – mutta kuitenkin pitempi kuin oletin.

Miehen ja naisen lapsettomuushoidot

Miehet ja naiset kokee lapsettomuutta ehkä eri tavoin ja ainakin meillä parisuhteessa lapsettomuuden tuska aaltoilee miehellä ja naisella eri taajuuksilla ja frekvensseillä. Mun aloitteesta lähdettiin selvittämään tätä lapsettomuutta ja mun aloitteesta myös vuosi sitten päätettiin jatkaa hoitoja ja siirtyä ivf-hoitoihin.

Mies oli heti mukana – onneksi. Pelkäsin –pitkään ja onneksi turhaan- että asia ei häntä vaivaa, ettei olisi valmis ivf-hoitoihin ja että jäisin tuskan kanssa yksin.

Kuitenkin nämä hoidot lähtökohtaisesti koskee näin fyysisesti lähinnä naisia. Ostetaan lääkkeitä. Apteekissa tuttu myyjä, toivottavasti ei just osuu omalle kohdalle. Vitsi, se huomasi kuitenkin. ”Ei, en ole kipeänä. Haen vaan yhtä lääkettä. Oikeastaan olen nykyään teidän kanta-asiakas.” Seuraavalla kerralla kun kohdataan eskarin eteisessä, hän tuijottaa mun vatsa-aluetta. Vai tuijottaako? En tiedä, ehkä vain kuvittelen eikä hän käynyt katsomassa nimelläni kirjoitettuja reseptejä. Ehkä hän on katsonut. Oikeastaan ihan samaa.

Tuijotetaan kelloa. Sumutetaan suihketta nenään. Piikitetään liuosta vatsaan. Tökitään suppoja emättimeen. Otetaan töistä vapaita. Kokouksista käydään nopeasti vastaamassa puhelimeen, josko se on klinikka. Seuraavaksi lähdetään kokouksesta lääkkeiden takia. Käydään epämiellyttävässä punktiossa. Muutenkin tutkittavaksi pääsee hyvin usein, lääkäri tunnistaa potilaan varmaan paremmin alapään kuin naaman perusteella.

Käydään läpi pääkivut, unettomuudet, turvotukset, hikoilut. Ja itsehän pääsin vielä aika helpolla, lääkkeillä ei kovin pahoja sivuoireita ollut. Tunnustellaan mahdollisia raskausoireita. Jännitetään. Pelätään. Toivotaan. Sitten vuoto. Itketään. Mahaan koskee. Mutta pahinta on tunteiden vuoristorata.

Mies. Käy antamassa spermanäyte. Ok, olihan se jo kolmas kerta. Mutta silti. Miksi miehet tässä pääsee taas helpommalla? Vai pääseekö?

Olen todella kiitollinen mun ihanasta miehestä, joka kyselee mun voinnista. Oli punktion jälkeen koko päivän kotona ja antoi mun levätä. Oli punktiossa mukana ja silitti kättä. Toi mulle ruokaa, kun vasta klo 12 sai syödä ensimmäistä ateriaa punktiopäivänä. Vei minut alkiosiirtoon ja käytti siinä omaa työaikaa. Kyselee, mitä kyytipojalle (siirretty alkio) kuuluu. Muistuttaa, että pitää juoda, ettei tuu hyperstimulaatiota. Innostui 25 munasolusta ja häntä harmittaa kun niistä on kyytipojan lisäksi saatu pakkaseen kuitenkin vain 8kpl.

Nainen pääsee tässä enemmän toimimaan, se helpottaa ainakin itseäni. Mies joutuu seuraamaan vain vierestä. Hänelle toimiminen olisi hyvin luontaista. Nyt kokee varmaan avuttomuutta ja epävarmuutta. Varmasti häntäkin jännittää, on innostunut ja pettynyt. Mutta hän ei pääse tunnustelemaan, ei tiedän vatsan nipistelyistä. Ei voi tehdä raskaustestiä. Ei tiedä vuodon aloituksesta. Hän saa tietää vain sen verran, kun mitä hänelle kerron. Ja haluan kertoa. Mutta en halua, että hän innostuu liikaa. Enkä halua hänelle aiheuttaa pettymyksiä. Yritän olla asiallinen. Hän yrittää ymmärtää.

Ei tämä ole helppoa. Mutta ainakin so far ollaan tuettu toisiamme <3

Vaihdevuodet ja niiden peruuttaminen

On kyllä ihmeellisiä lääkkeitä. Ensin ajetaan oma hormonitoiminta alas niin, ettei kohdun limakalvo ala paksunemaan ja munasarjat ovat lepotilassa ja sitten sanotaankin keholle, että höpsistä, ei muuta kun tuottamaan munasoloja oikein urakalla. Ja tämä kaikki kolmen viikon sisällä.

On tämä fyysisesti rankkaa, sen huomaan nyt. Väsyttää, en saa kunnolla nukuttua. Päätä särkee. Palelee ja seuraavassa hetkessä onkin sitten taas jo hiki.
Henkisesti ajattelin, että olen asian kanssa jo lähestulkoon sinut. Lähettiinhän hoitoihin sillä ajatuksella, että kokeillaan nyt tätä vielä, ilman mitään sen suurempia toiveita. Mutta kun sairaanhoitaja viimeksi kysyi, miten olen jaksanut, niin ei itku ollut kaukana. En tiedä, mistä se oli kiinni. Ehkä siitä, että olin väsynyt, ehkä lääkkeistä, tai sitten siitä, millä sanoilla hän kysyi, äänensävyistä, ilmeistä, siitä että hän on nähnyt tilannetta jo niin usein ennen minua ja tietää mitä kaikkea ihmiset on jo ennen ivf:ää käynyt läpi. Jotenkin kysymys kolahti ja kosketti. Ehkä elämä on mennyt niin vauhdilla, ettei lapsettomuusasioita pystynyt paljon tai tarpeeksi käsittelemään ja hänen luonaan oli pakko pysähtyä nyt hetkeksi miettimään mitä minulle kuuluu ja miten olen jaksanut. Huomasin, että taidan sittenkin elättää isoja toiveita sen suhteen, että hoidot onnistuvat.

Olin kuvitellut jo mielessäni, että testit tulevat näyttämään negaa, niin kuin aina tässä kuuden vuoden yrittämisen aikana. Olen ajatellut, ettei asia yllätä tai ärsytä, eikä varsinkin sureta. Mutta taisin olla väärässä. Nyt hieman pelottaa, miten kestän epäonnistumiset ja takapakit.

Joululahja itselleni

Tässä blogi on ollut vähän aikaa tauolla. Ei tarkoituksella. Ja ajatuksia ja aiheita on pyörinyt mielessä paljonkin.

Arki on ollut hyvin kiireinen, paljon käynyt vieraita ja paljon itse oltu viikonloput muualla. Illat on täynnä esikoisen leikkitreffeillä, joulutapahtumilla, työmatkoja ja ihan normi huushollilla. Lisäksi perheemme läheinen on saattohoidossa. Vierailemme hänen luonaan aina kun mahdollista ja tietenkin myös omien voimavarojemme mukaan.

Lapsettomuutta tässä seuraan vähän niin kuin sivussa tällä hetkellä, vaikkakin hoidoissa ollaan päästy seuraavalle levelille. Tuntuukin hassulta, nyt kun alkaa tapahtua taas jotain tällä saralla niin on elämä täynnä kaikkea muuta niin paljon, ettei ehdi sen kummemmin surraa tai tuskailla etukäteen. Eletään hetkessä. En tiedä, onko hyvä vai huono asia, mutta sillä nyt mennään.

Ostin siis joululahjaksi itselleni lääkkeitä. Kalliita sellaisia. Synarela, nenäsumute, jolla saadaan ajettu oma hormonitoiminta alas, oli eka paketti. Ja joulun jälkeen sain jatkaa ostoksia vielä isommalla summalla kun toinen synarela-sumute ja gonal-kyniä piti hankkia. Lääkkeisiin olen tässä vuoden vaihteessa käyttänyt n 600€ ja monta reseptiä tossa vielä odottamassa.

Synarela on kyllä näppärä juttu, aamuin illoin otat vähän suihketta nenään, todella helppo, nopea ja huomaamaton. Töissä aikataulu on aiheuttanut hieman miettimistä, monesta kokouksesta livahtanut ulos ilman mitään selityksiä. Mutta olen yrittänyt näyttää siltä, että olisi tärkeä puhelu tmv. Kukaan ei kysynyt tähän asti mitään.

Gonal-kynä on jo ihan eri juttu. Tosiaan olen saanut piikittää itselleni lääkkeitä tässä ja se ei ihan niin huomaamattomasti kävisi töissä tai kylässä. Onneksi tämä on kuitenkin vain lyhyt vaihe ja iltaisin pistäminen kotona onnistuu aina samaan aikaan. Vaihdevuodet on onnistuneesti käyty läpi kahdessa viikossa, sivuoireetkin on pysynyt kuosissa. Pääkipua, väsymystä ja lämpövaihtelua on ollut, mutta kaikki ihan siedettävää. Jospa sitten todelliset vaihdevuodetkin menee näin näppärästi ohi.

Lääkkeen pistäminen itselle on kyllä sitten sellainen kokemus, jota en osannut oikein arvioida etukäteen. Verenluovutuksessa olen käynyt montakin kertaa ja verikokeiden ottaminenkin on aivan jees, ei aiheuta mitään vastenmielisiä tunteita tai ajatuksia. Luulin siis, että pistäminenkin onnistuu ihan tästä vaan. Kun kävin Naistenklinikalla kontrolloimassa vaihdevuosien tilannetta eli onko synarela tuonut toivottua tulosta, hoitaja antoi onneksi mahdollisuuden harjoitella feikki-kynällä pistämistä. Kyllä siinä hetken tuijotin kynää ja mahaa ennen kuin uskalsin pistää. Jos eka kerta olisi yksin ollut kotona, niin ei olisi mennyt niinkään hyvin, siitä olen aika varma. Hoitaja meinasi vaan, että olisin sitten pyytänyt miestä pistämään. Heh, hän varmaan pyörtyisi <3

Nyt sitten jännitetään, miten gonal vaikuttaa ja montako munasolua saadaan talteen, moniko niistä hedelmöityy ja päästäänkö siirtoon. Saadaanko pakkaseen asti alkioita. Ja tärppääkö.

Oikein onnellista alkanutta uutta vuotta teille kaikille <3

Suunnittelukäynti

En tiedä, kuinka moni teistä lukijoista on käynyt lapsettomuushoidoissa. Me siis ollaan jossain vaiheessa prosessia ja tosiaan tällä hetkellä IVF-jonossa Naistenklinikalle.

Paikallisen sairaalamme lähetteen kautta päästiin muutamassa kuukaudessa ensikäynnille Naistenklinikalle ja siinä suoraan suositeltiin meille IVFää. Jonossa oltu n 3kk ja nyt on takana myös jo suunnittelukäynti!

Vau! Nyt siis suunniteltiin lääkkeet ja aikataulut! Tukena on Terveyskylän ”oma polku”. Sivusto vaikuttaa ainakin nyt ennen hoitojen aloittamista varsin näppärältä, löytyy yleistä tietoa. Löytyy kalenteri. Löytyy tarkempaa tietoa. Löytyy videoita. Terveyskyselyn voi täyttää siinä. Raskaustestien tulokset voi kirjata siihen. Hoitavien lääkäreiden ja hoitajien kommentit, tutkimusten tulokset jne, kaikki tulee siihen. Jonkinlaista keskustelua sairaalahenkilökunnan kanssa siinä voi käydä vissiin myös.

Ekat ja tokat läksyt on jo tehty. Luin siis yleiset ja tarkemmat tiedot IVFstä. Siitä ei varmaan ihan kaikkea jäänyt päähän. Lääkkeiden määrä yllätti. Pistäminen hirvittää, no ainakin jännittää. Muuten odotan hoitoja innolla ja tietenkin toivon positiivisia tuloksia, paljon alkioita. Ja toivottavasti myös ainakin se yksi uusi perheenjäsen!

Toisaalta en usko siihen, että meille joskus vielä se toinen lapsi suodaan. Kun on kuusi vuotta yrittämistä takana ilman yhtäkään alkanutta raskautta. Vaikka syytä lapsettomuuteen ei olekaan löytynyt. Jotenkin oletan, ettei nää hoidotkaan tuo tilanteeseen muutosta. Mutta ei ainakaan tarvitse vanhana keinutuolissa sitten katkerana syyttä itseään tai puolisoa, ettei yritetty kaikkea…

Muistan kuitenkin kolmen vuoden takainen vaihe, jolloin söin clomifenia. 6kk siinä meni syödessä lääkkeitä ja toivoin joka kierrossa positiivista testiä. Hyvinhän kroppa reagoi lääkkeisiin, 2-3 follia saatiin aikaan joka kierrossa, vaikka söin vain puolikkaita tabletteja, eli todella pienellä annostuksella mentiin.

Tässä kuitenkin mietityttää, miten lääkkeet vaikuttaa kehoon. Miten mieleen. Miten pystyy käsittelemään pettymyksiä. Miten vaikuttaa parisuhteeseen. Vuotoa odottelen tällä viikolla alkavaksi. Seuraavassa kierrossa sitten alkaa jo lääkitys. Ja sitten seuraavassa pistokset, punktio ja jos kaikki menee hyvin niin myös tuoresiirto. Huh. Olisiko 2019 vihdoin meidän vuoro?

Missä muut?

Tässä olen alkanut miettiä omaa lähipiiriä. Tahaton lapsettomuus, kun on niin yleinen asia, mutta kun sitä tosiaan ei näe. Eikä sitä puhuta. Ja sitten on sitä tahallista lapsettomuutta, josta myös tosi vähän puhutaan.

Onko työkaveri, joka on naimisissa, mutta ei ole lapsia tahattomasti lapseton? Entäs työkaveri, joka on pitkään ollut parisuhteessa, mutta ei ole lapsia?

Mitä tuo toinen kaveri, joka on just eronnut, onko heillä lapsettomuus rikkonut parisuhteen tai vaikuttanut eropäätökseen?

Mikä tämä nuori mies, kaipaako lapsia ja perhettä, ei vaan ole löytänyt oikeaa kumppania?

Entäs tämä vanhempi naishenkilö, joka tekee ihan älyttömästi töitä, kun muut saman ikäiset tekee asioita lastenlasten kanssa? Hän ei ole pelkästään lapseton, vaan myös lapsenlapseton.

Onko tuo tuttu, joka alkaa myymään vauvan vaatteita ja rattaita nettikirppiksellä lapsellinen lapseton, onhan heillä tuo 10v poika. Vai onko vaan nyt tullut oikea hetki myydä tavaraa?

Usein on tuntunut siltä, että pitäisi vaan avoimesti alkaa puhumaan omasta lapsettomuudesta. Jollekin työkaverille olenkin asiasta kertonut tai jossain sivulauseessa maininnut. Mutta sillain avoimemmin en ole asiasta puhunut. Miksi?

No, siinä on muutama asia. En haluaisi että töissäkin ihmiset alkaisi tuijottamaan mun mahaa sen enempää. ”Onko nyt tärpännyt” ”Saat keskittyä töihin” ”Miten me täällä pärjättäis ilman sinua” ”Kerro ajoissa, että saadaan sinulle sijainen”

Ja sitten, miten työnantaja mahdollisesti suhtautuisi. Antaisiko vaativia tehtäviä enää, vai pelkääkö, että jäisin pois ja hommia ei saa kovin helposti siirretty keskeneräisenä jollekin toiselle? Ajattelisiko työkaverit, etten sitoudu työhön?

En halua vinkkejä. En halua lohdutukseksi tarkoitettuja lauseita, niitä kun oon saanut kuulla jo ihan tarpeeksi. En myöskään halua sääliä. Vaan läsnäoloa. Mutta en anna muille mahdollisuutta olla läsnä silloin kun sitä tarvitsen, jos en avaudu sen enempää.