Ei ehkä koskaan. Näin vastattiin silloin kun lapsettomuustutkimuksissa ei löytynyt mitään syytä meidän lapsettomuudelle ja lääkäri kysyi, olisimmeko valmiita kokeilemaan lapsettomuushoitoja.
Joo, kokeiltiinhan puoli vuotta clomifenia. Ilman toivottua tulosta. Ja siihen meidän hoidot jäi. En edes enää soittanut sairaalaan silloin meidän päätöksestä. Tuntui vaan niin epätodelliselta. Esteitä ei pitäisi olla. Folleja clomifenin kanssa oli jopa kaksi tai kolme joka kierrossa. Mutta ei yhtään tärpännyt.
Tuosta hetkestä kun viimeisen clomin söin, on nyt aikalailla kaksi vuotta. Kaksi vuotta, jossa olen välillä päässyt irti pahimmasta vauvakuumeesta, kiertopäivien laskemisesta ja kaikkien mahdollisten haamuoireiden etsimisestä ja poppakonstien kokeilemisesta ja sitten taas toisaalta olen ollut niin maassa, niin surullinen, kateellinen, vihainen ja katkera. Mutta olen oppinut nauttimaan meidän ainokaisestamme ihan eri tavalla. Elän enemmän hetkessä ja keskityn siihen, mitä minulla on.
Nyt olen huomannut noin vuoden ajan, että lapsettomuutemme vaivaa minua vain enemmän ja enemmän. Puolisoakin asiaa mietityttää ja harmittaa. Kysyin, haluammeko tehdä asialle vielä jotain ja vastaus oli myönteinen. Pelkäsin niin kovasti kysymyksen esittämistä, että jätin sitä kysymättä pitkään. Miksi pelkäsin? No, pelkäsin kielteistä vastausta. Nyt vastaus olikin myönteinen <3
Lähdemme siis takaisin hoitoihin! Nyt olen ainakin itse valmis koko repertoaarille. Kaikki mitä vaan voisi onnistua meidän kohdallamme, niin kokeillaan. Vielä elokuussa Naistenklinikalle. Verikokeita joutuu ottaan uudestaan kaikenlaisia, tulokset on liian vanhat. Mieskin saa uudestaan antaa näytteitä.
Kyllähän tässä taas mietityttää aika moni asia.
Miten hoidot vaikuttavat kehoon ja mielialaan?
Miten saan sumplittua työt ja hoidot?
Miten kestän epäonnistumiset?
Löytyykö nyt joku syy lapsettomuuteen?
Miten osataan kommunikoida puolisoni kanssa?
Missä vaiheessa sitten osaa päättää, että nyt saa riittää? Miten asian kanssa pystyy elään, jos meidän perheeseen kuuluukin vain yksi lapsi?
Kenelle hoidoista uskaltaa kertoa?
keskiviikko 1. elokuuta 2018
maanantai 30. heinäkuuta 2018
Kesätauko
Kesähelteet sen kun jatkuu. Loma on ohi ja arki palaa. Mutta kesä on ollut aivan ihanaa – ainakin minun mielestä.
Säät tietenkin vaikuttaa osittain tähän, ainakin mieliala on itselläni riippuvainen tuosta keltaisesta pallosta.
Mutta muutenkin on tuntunut, että oon ollut niin tauolla. Tauolla työstä ja arjesta. Ja tauolla myös tuosta lapsettomuudesta – tai ainakin sen suremisesta. En tehnyt ovulaatiotestejä, enkä edes jaksanut seurata ovis-oireita. Enkä laskenut kiertopäiviä. Enkä ressanut siitä, onko oikeaan aikaan harrastettu seksiä. Enkä muistanut blogia.
Nautin niin siitä, että sai herätä meidän rakkaaseen kohta 6v-herätyskelloon ihan kesäloma-aikataulun mukaan. Syödä rauhassa aamupala. Ja tehdä yhdessä perheen kanssa kaikkea pientä mutta niin tarpeellista kivaa. Ja käytiinhän me kesälomareissullakin.
Ja sopivasti kiertokin ajoittui niin, että arki palasi menkkojen kanssa melkein yhtä aikaa. Joten tässä taas ollaan, arki, työt, blogi ja lapsettomuus.
Syksy tuo jotain uuttakin. Hieman jännittää, sillä päätettiin lähteä hoidoissa eteenpäin. Elokuussa me lähdetään Naistenklinikalle!
Säät tietenkin vaikuttaa osittain tähän, ainakin mieliala on itselläni riippuvainen tuosta keltaisesta pallosta.
Mutta muutenkin on tuntunut, että oon ollut niin tauolla. Tauolla työstä ja arjesta. Ja tauolla myös tuosta lapsettomuudesta – tai ainakin sen suremisesta. En tehnyt ovulaatiotestejä, enkä edes jaksanut seurata ovis-oireita. Enkä laskenut kiertopäiviä. Enkä ressanut siitä, onko oikeaan aikaan harrastettu seksiä. Enkä muistanut blogia.
Nautin niin siitä, että sai herätä meidän rakkaaseen kohta 6v-herätyskelloon ihan kesäloma-aikataulun mukaan. Syödä rauhassa aamupala. Ja tehdä yhdessä perheen kanssa kaikkea pientä mutta niin tarpeellista kivaa. Ja käytiinhän me kesälomareissullakin.
Ja sopivasti kiertokin ajoittui niin, että arki palasi menkkojen kanssa melkein yhtä aikaa. Joten tässä taas ollaan, arki, työt, blogi ja lapsettomuus.
Syksy tuo jotain uuttakin. Hieman jännittää, sillä päätettiin lähteä hoidoissa eteenpäin. Elokuussa me lähdetään Naistenklinikalle!
perjantai 27. heinäkuuta 2018
Miksi on niin vaikea puhua lapsettomuudesta?
Ehkä ihmettelet, miten asia voi olla jollekin niin vaikea? Ajattelet, että minun pitäisi keskittyä nyt muuten vaan elämään. On lapsi, mies, talo, työpaikka. Kaikki hyvin, eikö niin?
Niinpä, pinnallisesti katsottuna kyllä. Mutta jos ajattelet näin, niin tunnetko minua ja perhettäni kuinka hyvin? Mitä tiedät esim. vanhempieni sairauksista? Mieheni lapsuudesta? Parisuhdeongelmistamme? Oletko itse muuttanut yksin 20 vuotiaana ulkomaille? On paljon asioita, jotka aina ajoittain ovat itse kullekin vaikeita. Ehkä tässä on vain peiliin katsomisen paikka, koska en ole päästänyt sinua niin lähelle, että tietäisit minun kipukohdistani?
Ehkä yllätyit. Et ajatellutkaan, että kamppailen tuon asian kanssa? Onhan meillä yksi lapsi. Olen vielä nuori. Minulla on vielä aikaa. Ehkä ajattelit, että haluan keskittyä vain uraan?
Niinpä. Meillä on aivan ihana rakas lapsi. Voisin räjähtää niin kovasti häntä rakastan. Totta sekin, olen vielä nuori. Täytän tänä vuonna 31. Ja moni alkaa miettimään lapsia vasta lähempänä 40 ikävuotta. Niin, moni muu, mutta minä en. Ja alkaa ahdistaa, sekundääristä lapsettomuutta takana nyt yli 5 vuotta. Seuraavan viiden vuoden päästä olen jo 36 ja raskaaksi tulemisen mahdollisuudet aina vain pienenee. Ura? En ikinä koskaan ajatellut, että tekisin uraa. Kyllä halusin aina tehdä työni hyvin, mutta unelmoin aivan tavallisesta koulutustani vastaavasta työpaikasta.
Ehkä itket. Myötätunnosta. Ehkä pystyt hyvin samaistumaan, koska koet samaoja asioita. Ehkä olet joskus kokenut samaa syystä tai toisesta? Ehkä pelkäät, että joudut joskus kokemaan samaa?
Voi että, niin haluaisin halata sinua. Kertoa sinulle, että et ole yksin. Haluaisin kertoa, että kaikki tunteesi ovat sallittuja ja että älä vaan syytä itseäsi. Haluaisin kuunnella sinua silloin, kun haluat kertoa tuskastasi. Haluaisin kulkea rinnallasi.
Ehkä olet vihainen? Enhän minä tiedä lapsettomuudesta mitään, onhan minulla lapsi. Teitä, joilla ei ole yhtään lasta on paljon. Vain te osaatte kokea oikeeta lapsettomuutta. Muut ei voi ymmärtää.
Aivan. En ymmärrä sinun tuskaasi. Ainakaan täydellisesti. Minähän odotin ensimmäistä raskautta vain vuoden ja kolme kuukautta. Silloin pelkäsin ihan hirveästi, ettei meistä tulisi koskaan vanhempia. Etten koskaan kokisi raskautta. Ei koskaan joutuisi valvomaan öisin. Ei koskaan näkisi ensimmäisiä askeleita, enkä kuulisi ensimmäisiä sanoja. Ettei koskaan mun päälle pissattais tai oksennettais. En koskaan hoitaisi sairasta lasta. En koskaan näkisi miten lapseni leikkii kavereiden kanssa. Enkä saattaisi häntä tarhaan tai kouluun. En pääsisi väittelemään teinin kanssa ja olisin ihan neuvoton ja kokisin riittämättömyyttä ja syyllisyyttä. Vanhemmuus kun on niin ihanaa ja niin vaikeeta. Ja olen saanut kokea tätä kaikkea. Ja niin haluaisin kokea tätä kaikkea uudestaan. Kaipuu on ihan kamalaa. Ehkä myös sen takia, koska tiedän mitä kaipaan? Ja lisäksi koen menettämisen pelkoa. Miten voin vaan nauttia ja iloita tästä, mitä jos minulta otetaan pois tämä kaikki? Siitä en varmastikaan selviäisi. Ja toinen tuskan aihe on lapsemme sisaruksettomuus.
Minun lapsettomuuteni ei tee sinun lapsettomuuden tuskasta vähemmän vaikeeta. Eikä myöskään toisinpäin. Mutta ehkä voisimme jakaa tätä kuormaa?
Lapsettomuudesta ei kovinkaan paljon puhuta. Onhan aihe viime aikoina ollut esillä. Mutta moni ei kuitenkaan puhu asiasta omalla nimellä. En minäkään. Miksi? Tämä on niin arka henkilökohtainen ja vielä perhekohtainen asia. Jos puhuisin omalla nimellä, kaikki tutut tietäisivät minun tuskastani lisäksi myös perheemme asioista.
Silloin harvoin, kun asiasta olen puhunut, niin suhtautuminen on ollut todella hyvä ja asian esille ottaminen kannatti.
Niinpä, pinnallisesti katsottuna kyllä. Mutta jos ajattelet näin, niin tunnetko minua ja perhettäni kuinka hyvin? Mitä tiedät esim. vanhempieni sairauksista? Mieheni lapsuudesta? Parisuhdeongelmistamme? Oletko itse muuttanut yksin 20 vuotiaana ulkomaille? On paljon asioita, jotka aina ajoittain ovat itse kullekin vaikeita. Ehkä tässä on vain peiliin katsomisen paikka, koska en ole päästänyt sinua niin lähelle, että tietäisit minun kipukohdistani?
Ehkä yllätyit. Et ajatellutkaan, että kamppailen tuon asian kanssa? Onhan meillä yksi lapsi. Olen vielä nuori. Minulla on vielä aikaa. Ehkä ajattelit, että haluan keskittyä vain uraan?
Niinpä. Meillä on aivan ihana rakas lapsi. Voisin räjähtää niin kovasti häntä rakastan. Totta sekin, olen vielä nuori. Täytän tänä vuonna 31. Ja moni alkaa miettimään lapsia vasta lähempänä 40 ikävuotta. Niin, moni muu, mutta minä en. Ja alkaa ahdistaa, sekundääristä lapsettomuutta takana nyt yli 5 vuotta. Seuraavan viiden vuoden päästä olen jo 36 ja raskaaksi tulemisen mahdollisuudet aina vain pienenee. Ura? En ikinä koskaan ajatellut, että tekisin uraa. Kyllä halusin aina tehdä työni hyvin, mutta unelmoin aivan tavallisesta koulutustani vastaavasta työpaikasta.
Ehkä itket. Myötätunnosta. Ehkä pystyt hyvin samaistumaan, koska koet samaoja asioita. Ehkä olet joskus kokenut samaa syystä tai toisesta? Ehkä pelkäät, että joudut joskus kokemaan samaa?
Voi että, niin haluaisin halata sinua. Kertoa sinulle, että et ole yksin. Haluaisin kertoa, että kaikki tunteesi ovat sallittuja ja että älä vaan syytä itseäsi. Haluaisin kuunnella sinua silloin, kun haluat kertoa tuskastasi. Haluaisin kulkea rinnallasi.
Ehkä olet vihainen? Enhän minä tiedä lapsettomuudesta mitään, onhan minulla lapsi. Teitä, joilla ei ole yhtään lasta on paljon. Vain te osaatte kokea oikeeta lapsettomuutta. Muut ei voi ymmärtää.
Aivan. En ymmärrä sinun tuskaasi. Ainakaan täydellisesti. Minähän odotin ensimmäistä raskautta vain vuoden ja kolme kuukautta. Silloin pelkäsin ihan hirveästi, ettei meistä tulisi koskaan vanhempia. Etten koskaan kokisi raskautta. Ei koskaan joutuisi valvomaan öisin. Ei koskaan näkisi ensimmäisiä askeleita, enkä kuulisi ensimmäisiä sanoja. Ettei koskaan mun päälle pissattais tai oksennettais. En koskaan hoitaisi sairasta lasta. En koskaan näkisi miten lapseni leikkii kavereiden kanssa. Enkä saattaisi häntä tarhaan tai kouluun. En pääsisi väittelemään teinin kanssa ja olisin ihan neuvoton ja kokisin riittämättömyyttä ja syyllisyyttä. Vanhemmuus kun on niin ihanaa ja niin vaikeeta. Ja olen saanut kokea tätä kaikkea. Ja niin haluaisin kokea tätä kaikkea uudestaan. Kaipuu on ihan kamalaa. Ehkä myös sen takia, koska tiedän mitä kaipaan? Ja lisäksi koen menettämisen pelkoa. Miten voin vaan nauttia ja iloita tästä, mitä jos minulta otetaan pois tämä kaikki? Siitä en varmastikaan selviäisi. Ja toinen tuskan aihe on lapsemme sisaruksettomuus.
Minun lapsettomuuteni ei tee sinun lapsettomuuden tuskasta vähemmän vaikeeta. Eikä myöskään toisinpäin. Mutta ehkä voisimme jakaa tätä kuormaa?
Lapsettomuudesta ei kovinkaan paljon puhuta. Onhan aihe viime aikoina ollut esillä. Mutta moni ei kuitenkaan puhu asiasta omalla nimellä. En minäkään. Miksi? Tämä on niin arka henkilökohtainen ja vielä perhekohtainen asia. Jos puhuisin omalla nimellä, kaikki tutut tietäisivät minun tuskastani lisäksi myös perheemme asioista.
Silloin harvoin, kun asiasta olen puhunut, niin suhtautuminen on ollut todella hyvä ja asian esille ottaminen kannatti.
keskiviikko 13. kesäkuuta 2018
Kaksoset
Joo, kyllä. Kaksoset. Mutta ei meillä.
Rakas ystäväni, ainokaisemme kummitäti laittoi jymyuutiset tekstiviestillä. Heille ei syntynytkään tällä kerralla vain yksi vauva, vaan heille tuli kaksoset! Kyllä, kaksi poikaa.
Tiesimme kyllä, että heille odotetaan perheenlisäystä, mutta kaksosuutiset hän oli pitänyt ihan kokonaan salassa.
Viesti kun tuli niin herätti kyllä niin ristiriitaisia tunteita. Hän on todella rakas ihminen minulle ja olemme aina silloin tällöin jakanut elämämme murheita ja iloja syvällisemminkin. Heillä on ennestään iso perhe, yksi heidän lapsista on kummilapsemme. Kun tiesin, että heille on tulossa taas vauva, niin ehdin asennoitua ja varautua tunteisiin ja olin oikeastaan todella iloinen heidän puolestaan. Nyt tämä yllätti kuitenkin sen verran, että ilon ja hämmennyksen keskelle mahtui myös ”miksi heille?”, ”miksi heille jopa kaksi kerrallaan ja meille ei edes yhtä?” ja tämä uhmaikäisen ”epäreilua!”. Samalla tuli heti mieleen, miten hän on joskus jopa haaveillut kaksosista ja kuinka ihana on, että tämä hänen haaveensa on käynyt nyt toteen. Ja samalla tuli hirveä huoli, kun toinen vauvoista joutui teho-osastolle. Ja mietteet, miten vanhemmat jaksavat ja miten isommat sisarukset saavat kaiken tämän vauva-arjen keskellä tarpeeksi huomiota.
Melkoinen tunteiden myllerrys.
No sain käännettyä kaikki tämmöset negatiivisemmat tunteet jotenkin positiiviseen suuntaan. Onnittelin ja tarjosin apua, jos perhe sellaista kaipaa ja minulla jotain annettavaa heidän tilanteeseen on. Kirjoitin viestin ystävälleni, että jotain hyötyäkin tästä lapsettomuudesta pitää olla – näin voin olla enemmän toisten lasten kanssa ja auttaa ystäviä.
Kun hän vastasi niin purskahdin itkuun.
”Niin ja siksipä haluan jakaa tästä onnesta niin paljon ku haluat juuri sun kans, ku tiiän että haaveilet itsekin vauvasta… <3 En halua että koet lapsettomuuden tuskaa vaan vilpittömästi nuuskutella ja nauttia vaikka sitten meidän vauvan sylissä pitämisestä, kun samalla toivon ja rukoilen sinulle myös omaa. Olen ajatellut sua usein. <3”
Arvostan. Arvostan niin suuresti, että hän, joka ei ole kokenut lapsettomuutta, uskaltaa ottaa aihetta puheeksi. Ja osaa jopa ajatella niin pitkälle ja ymmärtää, että haluaisin oikeasti nauttia vauvan sylissä pitämisestä, nimenomaan aidosti kaikkine ristiriitaisine tunteineen, aidosti ihmetellä pientä ihmettä, ihastella, tuoksutella, silittää ja hyssyttää. Ja samalla kokea myös haikeutta ja surua. Ja hän myös ymmärtää, että vaikka saisin aidosti ja vilpittömästi nauttia heidän vauvoistaan, ettei se poista omia lapsihaaveita tai lapsettomuuden tuskaa. Ja miten voi ymmärtää myös sen, että ehkä joskus tarvitsee myös sitä etäisyyttä omien tunteiden käsittelyyn, että haluaa jakaa onnestaan niin paljon ku itse haluan. Se, että antaa minulle ja tunteille niin paljon tilaa, on aivan ihmeellistä.
On ihanaa, että voi jakaa elämää rakkaiden ihmisten kanssa. Ei todellakaan tarvitse olla samassa elämäntilanteessa, jotta voi ymmärtää ja tukea toista. Aito läsnäolo <3
Rakas ystäväni, ainokaisemme kummitäti laittoi jymyuutiset tekstiviestillä. Heille ei syntynytkään tällä kerralla vain yksi vauva, vaan heille tuli kaksoset! Kyllä, kaksi poikaa.
Tiesimme kyllä, että heille odotetaan perheenlisäystä, mutta kaksosuutiset hän oli pitänyt ihan kokonaan salassa.
Viesti kun tuli niin herätti kyllä niin ristiriitaisia tunteita. Hän on todella rakas ihminen minulle ja olemme aina silloin tällöin jakanut elämämme murheita ja iloja syvällisemminkin. Heillä on ennestään iso perhe, yksi heidän lapsista on kummilapsemme. Kun tiesin, että heille on tulossa taas vauva, niin ehdin asennoitua ja varautua tunteisiin ja olin oikeastaan todella iloinen heidän puolestaan. Nyt tämä yllätti kuitenkin sen verran, että ilon ja hämmennyksen keskelle mahtui myös ”miksi heille?”, ”miksi heille jopa kaksi kerrallaan ja meille ei edes yhtä?” ja tämä uhmaikäisen ”epäreilua!”. Samalla tuli heti mieleen, miten hän on joskus jopa haaveillut kaksosista ja kuinka ihana on, että tämä hänen haaveensa on käynyt nyt toteen. Ja samalla tuli hirveä huoli, kun toinen vauvoista joutui teho-osastolle. Ja mietteet, miten vanhemmat jaksavat ja miten isommat sisarukset saavat kaiken tämän vauva-arjen keskellä tarpeeksi huomiota.
Melkoinen tunteiden myllerrys.
No sain käännettyä kaikki tämmöset negatiivisemmat tunteet jotenkin positiiviseen suuntaan. Onnittelin ja tarjosin apua, jos perhe sellaista kaipaa ja minulla jotain annettavaa heidän tilanteeseen on. Kirjoitin viestin ystävälleni, että jotain hyötyäkin tästä lapsettomuudesta pitää olla – näin voin olla enemmän toisten lasten kanssa ja auttaa ystäviä.
Kun hän vastasi niin purskahdin itkuun.
”Niin ja siksipä haluan jakaa tästä onnesta niin paljon ku haluat juuri sun kans, ku tiiän että haaveilet itsekin vauvasta… <3 En halua että koet lapsettomuuden tuskaa vaan vilpittömästi nuuskutella ja nauttia vaikka sitten meidän vauvan sylissä pitämisestä, kun samalla toivon ja rukoilen sinulle myös omaa. Olen ajatellut sua usein. <3”
Arvostan. Arvostan niin suuresti, että hän, joka ei ole kokenut lapsettomuutta, uskaltaa ottaa aihetta puheeksi. Ja osaa jopa ajatella niin pitkälle ja ymmärtää, että haluaisin oikeasti nauttia vauvan sylissä pitämisestä, nimenomaan aidosti kaikkine ristiriitaisine tunteineen, aidosti ihmetellä pientä ihmettä, ihastella, tuoksutella, silittää ja hyssyttää. Ja samalla kokea myös haikeutta ja surua. Ja hän myös ymmärtää, että vaikka saisin aidosti ja vilpittömästi nauttia heidän vauvoistaan, ettei se poista omia lapsihaaveita tai lapsettomuuden tuskaa. Ja miten voi ymmärtää myös sen, että ehkä joskus tarvitsee myös sitä etäisyyttä omien tunteiden käsittelyyn, että haluaa jakaa onnestaan niin paljon ku itse haluan. Se, että antaa minulle ja tunteille niin paljon tilaa, on aivan ihmeellistä.
On ihanaa, että voi jakaa elämää rakkaiden ihmisten kanssa. Ei todellakaan tarvitse olla samassa elämäntilanteessa, jotta voi ymmärtää ja tukea toista. Aito läsnäolo <3
keskiviikko 6. kesäkuuta 2018
Äidit ja lapset - leiri
Olenkohan ihan hullu? Osallistuin vanhollislestadiolaisten Äidit ja lapset leirille.
No ei, kuulunhan minä viiteryhmään – olen vanhollislestadiolainen ja minulla on lapsi.
Mutta juurihan siinä se ongelma on. Minulla on lapsi.
Yksi kappale.
Vain yksi kappale.
Lisäksi vauvamahat ja isommat perheet saattaa aiheuttaa kateutta, katkeruutta, surua ja ahdistusta. Ei onneksi aina, mutta tunteiden kirjo on todellakin laaja ja riippuu aina omastakin jaksamisesta. Kyllähän minä myös välillä osaan iloita siitä, ettei kaikki kärsi lapsettomuudesta ja että toisille niitä ihania ihmeitä suodaan. Ja ymmärrän, ettei toisten onni on minulta pois. Mutta silti. Tunteet on tunteet.
Saattaahan siellä leirillä olla joku toinenkin äiti, jolla on vain yksi lapsi. Mutta todennäköisesti hän on paljonkin minua nuorempi ja/tai vasta mennyt naimisiin. Ja mitä vielä todennäköisempää, hän odottaa jo toista lasta. Olen siis varmaankin yksin kokemukseni kanssa.
Mutta juuri tämän takia ajattelinkin mennä. Olen taas kerran erilainen nuori (tai ei ihan enää niin nuori). En vain tässä yhteiskunnassa, jossa kuulun jo vakaumukseni takia marginaaliin vaan myös tuon oman marginaaliryhmäni sisällä… Ajattelin, että haluan mennä juurikin sen takia, etten ole väsynyt siihen, että lapsia syntyisi paljon. Ja että minäkin voin olla väsynyt, vaikka minulla on vain yksi lapsi. Ja että minäkin käyn vaikeita asioita läpi, vaikka on vain yksi lapsi. Ja että minäkin mietin, mikä on minun paikkani ja elämäni tarkoitus. Ja että minäkin olen saanut kokea valtavaa määrä iloa ja onnea lapseni kautta.
No, miten kävi. Juuri miten kuvasin. Muilla oli isoja perheitä. Tai sitten oli yksi alle 2v lapsi, mutta toinen tulossa parin kuukauden päästä. Ja sitten oli niitäkin, joilla on omat pienet alle kouluikäiset lapset mukana ja lisäksi omat jo aikuiset tyttäret lastensa kanssa ovat myös leirillä. Juuri niin perinteinen kaava. Vai oliko sittenkään?
Kyllä siinä kun keskusteltiin asioista ja eri elämäntilanteista ja vaiheista, niin kävi niin vahvasti ilmi, kuinka erilaiset taustat ja tarinat meillä kaikilla on. Ja että jokainen meistä kantaa omia murheita ja kokee iloa eri asioista. Ja tuntuipa hassulta, mutta minäkin erilaisen tarinani kanssa tulin kuulluksi ja ehkä joku ymmärsikin aavistuksen verran, vaikkei samaa olisikaan kokenut.
Ja olipa sitten vielä yksi yllätys. Meille piti alustuksen reilu 50v äiti, jolla on yksi biologinen lapsi. Tämä biologinen lapsi on jo yli 30v ja on jäänyt ainokaiseksi, vaikka lapsia olisi otettu vastaan ilomielin enemmänkin. Kylläpä tuntui lohduttavalta, että joku muu tietää, miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen. Ymmärtää, miten tuntuu siltä, ettei kuulu joukkoon, ettei kukaan ymmärrä yhden lapsen perheen vaikeuksia ja murheita, lapsettomuuden tuskaa kun samalla iloitsee siitä yhdestä ihanasta aarteesta ja miten vaikealta voi välillä tuntua rakentaa se oma identiteetti ja polku, kun se ei menekään perusreittiä pitkin.
Leiri oli oikein onnistunut ja olo oli hyvin rentoutunut ja virkistynyt. Ennen kaikkea iloitsin siitä, että tyttöni sai uusia kavereita ja hän sai olla yksi muiden keskellä.
No ei, kuulunhan minä viiteryhmään – olen vanhollislestadiolainen ja minulla on lapsi.
Mutta juurihan siinä se ongelma on. Minulla on lapsi.
Yksi kappale.
Vain yksi kappale.
Lisäksi vauvamahat ja isommat perheet saattaa aiheuttaa kateutta, katkeruutta, surua ja ahdistusta. Ei onneksi aina, mutta tunteiden kirjo on todellakin laaja ja riippuu aina omastakin jaksamisesta. Kyllähän minä myös välillä osaan iloita siitä, ettei kaikki kärsi lapsettomuudesta ja että toisille niitä ihania ihmeitä suodaan. Ja ymmärrän, ettei toisten onni on minulta pois. Mutta silti. Tunteet on tunteet.
Saattaahan siellä leirillä olla joku toinenkin äiti, jolla on vain yksi lapsi. Mutta todennäköisesti hän on paljonkin minua nuorempi ja/tai vasta mennyt naimisiin. Ja mitä vielä todennäköisempää, hän odottaa jo toista lasta. Olen siis varmaankin yksin kokemukseni kanssa.
Mutta juuri tämän takia ajattelinkin mennä. Olen taas kerran erilainen nuori (tai ei ihan enää niin nuori). En vain tässä yhteiskunnassa, jossa kuulun jo vakaumukseni takia marginaaliin vaan myös tuon oman marginaaliryhmäni sisällä… Ajattelin, että haluan mennä juurikin sen takia, etten ole väsynyt siihen, että lapsia syntyisi paljon. Ja että minäkin voin olla väsynyt, vaikka minulla on vain yksi lapsi. Ja että minäkin käyn vaikeita asioita läpi, vaikka on vain yksi lapsi. Ja että minäkin mietin, mikä on minun paikkani ja elämäni tarkoitus. Ja että minäkin olen saanut kokea valtavaa määrä iloa ja onnea lapseni kautta.
No, miten kävi. Juuri miten kuvasin. Muilla oli isoja perheitä. Tai sitten oli yksi alle 2v lapsi, mutta toinen tulossa parin kuukauden päästä. Ja sitten oli niitäkin, joilla on omat pienet alle kouluikäiset lapset mukana ja lisäksi omat jo aikuiset tyttäret lastensa kanssa ovat myös leirillä. Juuri niin perinteinen kaava. Vai oliko sittenkään?
Kyllä siinä kun keskusteltiin asioista ja eri elämäntilanteista ja vaiheista, niin kävi niin vahvasti ilmi, kuinka erilaiset taustat ja tarinat meillä kaikilla on. Ja että jokainen meistä kantaa omia murheita ja kokee iloa eri asioista. Ja tuntuipa hassulta, mutta minäkin erilaisen tarinani kanssa tulin kuulluksi ja ehkä joku ymmärsikin aavistuksen verran, vaikkei samaa olisikaan kokenut.
Ja olipa sitten vielä yksi yllätys. Meille piti alustuksen reilu 50v äiti, jolla on yksi biologinen lapsi. Tämä biologinen lapsi on jo yli 30v ja on jäänyt ainokaiseksi, vaikka lapsia olisi otettu vastaan ilomielin enemmänkin. Kylläpä tuntui lohduttavalta, että joku muu tietää, miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen. Ymmärtää, miten tuntuu siltä, ettei kuulu joukkoon, ettei kukaan ymmärrä yhden lapsen perheen vaikeuksia ja murheita, lapsettomuuden tuskaa kun samalla iloitsee siitä yhdestä ihanasta aarteesta ja miten vaikealta voi välillä tuntua rakentaa se oma identiteetti ja polku, kun se ei menekään perusreittiä pitkin.
Leiri oli oikein onnistunut ja olo oli hyvin rentoutunut ja virkistynyt. Ennen kaikkea iloitsin siitä, että tyttöni sai uusia kavereita ja hän sai olla yksi muiden keskellä.
keskiviikko 16. toukokuuta 2018
Toukokuun toinen viikonloppu
Toukokuun toinen viikonloppu. Kaikkihan siihen yhdistää äitienpäivän. Kyllä, niin minäkin.
Äitienpäivä on ollut pitkään ihana, odotettu päivä. Pienenä askarreltiin, poimittiin kukkia (Saksassa niitä saa hyvin toukokuun puolessa välissä) ja laitettiin koko perheelle aamupala. Äidin päätä hierottiin, laitettiin hieno kampaus ja annettiin äitille ainakin miljoona pusua.
Nykyään itsekin olen äiti. Ja päivään mahtuu niin paljon tunteita. Olen niin kiitollinen tuosta ihanasta lapsesta, rakastan häntä ihan älyttömästi. En tiennyt, että niin kovasti voi rakastaa. Niin syvästi välittää. Ja niin haikeana ja kuitenkin ylpeänä seurata, kuinka nopeasti ja hienosti lapsi kehittyy. En osannut arvata mistä asiasta minulla menee hermot ja kuinka raastavaa syyllisyydentunnetta voikaan kokea silloin, kun on pienestä asiasta huutanut pienelle. Riittämättömyyttä silloin, kun työt ja arki vie liian paljon huomiota ja aikaa niin tärkeästä tehtävästä kuin äidin läsnäolosta.
Olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin tällä äitiyden matkalla. Tai sitten tämä kaikki kuuluu muutenkin vain aikuistumisprosessiin.
Mutta nyt äitienpäivään liittyy vielä jotain aivan muuta. Lapsettomuus. Äitienpäivää saan juhlia sen ihanan prinsessamme takia. Mutta juuri tämä ihana prinsessamme on opettanut minua ja näyttänyt minulle kuinka ihana asia äitiys on – vaikkakin tunteiden kirjo tosiaan ei aina ole vain positiivisella puolella.
Haluan niin kovasti olla äiti useammalle lapselle. Haluan lapsellemme sisaruksia.
Kuvioihin on astunut ihan uusi tuttavuus: lapsettomien lauantai.
Päivä, joka muistuttaa siitä, ettei kaikki ole äitejä. Ei kaikki edes halua äidiksi. Mutta tämä lapsettomien lauantai tuo jollain tavalla lohtua. En ole yksin. On muitakin ihmisiä, jotka tuskailevat lapsettomuuden kanssa. Itseasiassa niin paljon ihmisiä, että tälle ryhmälle on perustettu ihan oma päivä. Muita ihmisiä, jotka tietävät toivon, pettymyksen, pelon, epätoivon, katkeruuden, epävarmuuden, surun, mustasukkaisuuden ja kaikki muutkin tunteet ja ajatukset.
Tuo päivä antaa luvan tuntea kaikki nuo tunteet. Kaikki ajatukset on sallittu. Sinä lauantaina minulle on ehkä hieman helpompaa sanoa puolisollekin, että ota syliin, halaa oikein lujasti, tänään on lapsettomien lauantai.
Äitienpäivä on ollut pitkään ihana, odotettu päivä. Pienenä askarreltiin, poimittiin kukkia (Saksassa niitä saa hyvin toukokuun puolessa välissä) ja laitettiin koko perheelle aamupala. Äidin päätä hierottiin, laitettiin hieno kampaus ja annettiin äitille ainakin miljoona pusua.
Nykyään itsekin olen äiti. Ja päivään mahtuu niin paljon tunteita. Olen niin kiitollinen tuosta ihanasta lapsesta, rakastan häntä ihan älyttömästi. En tiennyt, että niin kovasti voi rakastaa. Niin syvästi välittää. Ja niin haikeana ja kuitenkin ylpeänä seurata, kuinka nopeasti ja hienosti lapsi kehittyy. En osannut arvata mistä asiasta minulla menee hermot ja kuinka raastavaa syyllisyydentunnetta voikaan kokea silloin, kun on pienestä asiasta huutanut pienelle. Riittämättömyyttä silloin, kun työt ja arki vie liian paljon huomiota ja aikaa niin tärkeästä tehtävästä kuin äidin läsnäolosta.
Olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin tällä äitiyden matkalla. Tai sitten tämä kaikki kuuluu muutenkin vain aikuistumisprosessiin.
Mutta nyt äitienpäivään liittyy vielä jotain aivan muuta. Lapsettomuus. Äitienpäivää saan juhlia sen ihanan prinsessamme takia. Mutta juuri tämä ihana prinsessamme on opettanut minua ja näyttänyt minulle kuinka ihana asia äitiys on – vaikkakin tunteiden kirjo tosiaan ei aina ole vain positiivisella puolella.
Haluan niin kovasti olla äiti useammalle lapselle. Haluan lapsellemme sisaruksia.
Kuvioihin on astunut ihan uusi tuttavuus: lapsettomien lauantai.
Päivä, joka muistuttaa siitä, ettei kaikki ole äitejä. Ei kaikki edes halua äidiksi. Mutta tämä lapsettomien lauantai tuo jollain tavalla lohtua. En ole yksin. On muitakin ihmisiä, jotka tuskailevat lapsettomuuden kanssa. Itseasiassa niin paljon ihmisiä, että tälle ryhmälle on perustettu ihan oma päivä. Muita ihmisiä, jotka tietävät toivon, pettymyksen, pelon, epätoivon, katkeruuden, epävarmuuden, surun, mustasukkaisuuden ja kaikki muutkin tunteet ja ajatukset.
Tuo päivä antaa luvan tuntea kaikki nuo tunteet. Kaikki ajatukset on sallittu. Sinä lauantaina minulle on ehkä hieman helpompaa sanoa puolisollekin, että ota syliin, halaa oikein lujasti, tänään on lapsettomien lauantai.
perjantai 27. huhtikuuta 2018
Päivittäiset valinnat
Yllätyn ja havahdun aina välillä, kuinka paljon lapsettomuus vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni. Edelleen, vaikka olen mielestäni jo oppinut elämään tämän asian kanssa. Edes jotenkuten.
Olen siis kärsinyt tästä toteutumattomasta sekundaarisesta lapsihaaveesta monta vuotta ja tottakai on pitänyt niin lääkärin avulla kuin myös googlen kautta selvittää, mistä lapsettomuus on voinut johtua ja mitä voisin tehdä parantaakseni onnistumisen mahdollisuuksia.
No, siinä on katsottu ruokavaliot, liikunnat, unimäärät, vitamiinit ja tullut kokeiltua preseed, clomifeenit ja lisäksi kaiken maailman poppakonstit.
Mutta kuitenkin. Tykkään silloin tällöin polttaa sikaria. Ihan siis niitä pieniä. En ole koskaan polttanut säännöllisesti, en sikareita enkä tupakkaa. Enkä ole myöskään juonut alkoholia 14 vuoteen. Mutta silti. Edelleen mietin silloin, kun olisi mukavaa seuraa ja tekisi mieli lähteä porukan kanssa polttamaan sikaria, missä vaiheessa kiertoa olen ja voisiko uusi epäonnistuminen johtua siitä yhdestä sikarista.
Tai liikunnan kanssa. Olen tässä lapsettomuusaikana kyllä harrastanut välillä enemmän ja välillä vähemmän liikuntaa. Mutta siinäkin sama juttu. Treenaanko liian kovasti? Vaikuttaako juokseminen kiinnittämiseen? Entäs jos urheilee ja liikkuu liian vähän, vaikuttaako se taas verenkiertoon negatiivisesti.
Voinko ilmoittautua kaverin kanssa liikuntatapahtumiin monta kuukautta etukäteen? Mitä jos olenkin raskaana tapahtuman aikana?
Mitäs lomamatkat? Olemme joskus varanneet lentoja jopa vuodenkin etukäteen. Silloinkin mietin, mitä jos en pystykään lähtemään? Kannattaako odottaa vielä varausten kanssa?
Työpaikan vaihtaminen. Kannattaako edes hakea uutta paikka? Mitä jos tulen saman tien raskaaksi? Joutuisin heti jäämään uudesta työpaikasta ja tehtävästä lomalle.
Talon osto. Mietittiin pitkään, minkälainen talo tai koti halutaan. Kuinka paljon siellä pitäisi olla tilaa? Montako huonetta? Meitä on vain kolme henkeä. Entäs jos on kolmen vuoden päästä viisi henkeä? Viiden vuoden päästä seitsemän henkeä?
Samoin auton kanssa. Meillä oli neljän vuoden ajan työsuhdeauto. Vuokrasopimus oli solmittu näin pitkälle ajalle. Meillä oli just tulossa eka lapsi. Mietin kuinka pitkäksi aikaa meille tuo yksi pieni auto riittää.
Olen onneksi pääsyt aika hyvin pois siitä, että antaisin näitten ajatusten oikeasti vaikuttaa päätöksiin. Eli olen ilmoittautunut urheilutapahtumiin jo muutaman vuoden ajan aina hyvissä ajoin. Lomamatkat on varattu monta kuukautta etukäteen. Olisihan raskaus ja uuden elämän alku ihanin ja paras mahdollinen syy jäädä pois jostain kisasta tai peruuttaa loman!
Talossamme on yksi lastenhuone. Työsuhdeauton vuokrasopimus ehti loppua jo ajat sitten. Ja kyllä mä sen sikarinkin yleensä poltan, kun tekee mieli. Mutta alitajunnassa ja usein ihan tietoisesti käyn mielessäni näitä ajatuksia läpi. Ei nyt päivittäin, mutta kuitenkin useammin kuin viikoittain.
Olen siis kärsinyt tästä toteutumattomasta sekundaarisesta lapsihaaveesta monta vuotta ja tottakai on pitänyt niin lääkärin avulla kuin myös googlen kautta selvittää, mistä lapsettomuus on voinut johtua ja mitä voisin tehdä parantaakseni onnistumisen mahdollisuuksia.
No, siinä on katsottu ruokavaliot, liikunnat, unimäärät, vitamiinit ja tullut kokeiltua preseed, clomifeenit ja lisäksi kaiken maailman poppakonstit.
Mutta kuitenkin. Tykkään silloin tällöin polttaa sikaria. Ihan siis niitä pieniä. En ole koskaan polttanut säännöllisesti, en sikareita enkä tupakkaa. Enkä ole myöskään juonut alkoholia 14 vuoteen. Mutta silti. Edelleen mietin silloin, kun olisi mukavaa seuraa ja tekisi mieli lähteä porukan kanssa polttamaan sikaria, missä vaiheessa kiertoa olen ja voisiko uusi epäonnistuminen johtua siitä yhdestä sikarista.
Tai liikunnan kanssa. Olen tässä lapsettomuusaikana kyllä harrastanut välillä enemmän ja välillä vähemmän liikuntaa. Mutta siinäkin sama juttu. Treenaanko liian kovasti? Vaikuttaako juokseminen kiinnittämiseen? Entäs jos urheilee ja liikkuu liian vähän, vaikuttaako se taas verenkiertoon negatiivisesti.
Voinko ilmoittautua kaverin kanssa liikuntatapahtumiin monta kuukautta etukäteen? Mitä jos olenkin raskaana tapahtuman aikana?
Mitäs lomamatkat? Olemme joskus varanneet lentoja jopa vuodenkin etukäteen. Silloinkin mietin, mitä jos en pystykään lähtemään? Kannattaako odottaa vielä varausten kanssa?
Työpaikan vaihtaminen. Kannattaako edes hakea uutta paikka? Mitä jos tulen saman tien raskaaksi? Joutuisin heti jäämään uudesta työpaikasta ja tehtävästä lomalle.
Talon osto. Mietittiin pitkään, minkälainen talo tai koti halutaan. Kuinka paljon siellä pitäisi olla tilaa? Montako huonetta? Meitä on vain kolme henkeä. Entäs jos on kolmen vuoden päästä viisi henkeä? Viiden vuoden päästä seitsemän henkeä?
Samoin auton kanssa. Meillä oli neljän vuoden ajan työsuhdeauto. Vuokrasopimus oli solmittu näin pitkälle ajalle. Meillä oli just tulossa eka lapsi. Mietin kuinka pitkäksi aikaa meille tuo yksi pieni auto riittää.
Olen onneksi pääsyt aika hyvin pois siitä, että antaisin näitten ajatusten oikeasti vaikuttaa päätöksiin. Eli olen ilmoittautunut urheilutapahtumiin jo muutaman vuoden ajan aina hyvissä ajoin. Lomamatkat on varattu monta kuukautta etukäteen. Olisihan raskaus ja uuden elämän alku ihanin ja paras mahdollinen syy jäädä pois jostain kisasta tai peruuttaa loman!
Talossamme on yksi lastenhuone. Työsuhdeauton vuokrasopimus ehti loppua jo ajat sitten. Ja kyllä mä sen sikarinkin yleensä poltan, kun tekee mieli. Mutta alitajunnassa ja usein ihan tietoisesti käyn mielessäni näitä ajatuksia läpi. Ei nyt päivittäin, mutta kuitenkin useammin kuin viikoittain.
maanantai 9. huhtikuuta 2018
Selittelyä ja poppakonsteja
Tässä, kun on jo yli viisi vuotta toisen lapsen yrittämistä takana niin alkaa olla sellaisia vaiheita, jolloin mieli on maassa ja meinaa luovuttaa ihan täysin. Ihan samaa, kaikki on kokeiltu, syytä ei ole. Ei meille yksinkertaisesti enää toista lasta tule.
No, ensimmäisen lapsen kanssa luovutin myös ja söin magnesiumia sen takia, jospa se auttaisi kuukautiskipuihin. Ne kuukautiset sitten ei tullutkaan. Ehkä magnesiumin takia. Ehkä sen takia, koska oli vuoden ja kolmen kuukauden yrittämisen jälkeen luovuttanut. Ehkä vaan sen takia, että se oli tarkoitettu niin. Who knows.
Mutta magnesiumia kun googlaa niin kyllä sillä vaikutusta hedelmällisyyteen on. Joten ruokavalion tarkastelu lapsihaaveen yhteydessä on aika järkevää. Mutta sitten taas, missä menee järkevän tarkastelun ja epätoivon hölmön hifistelyn raja? Kun kuitenkin moni tulee raskaaksi suurista puutetiloista ja huonosta ruokavaliosta huolimatta ja sitten moni vieläpä vahingossa.
Mitähän tässä on tullut kokeiltua?
Kahvittomuus. Karkkilakko. Syö kaikki mitä tekee mieli. Seksiasentoja. Älä nouse seksin jälkeen. Seksiä joka päivä. Seksiä joka toinen päivä. Välillä kyllä on ollut pidempiäkin taukoja. Sitten on oviksen bongausta. Ja taas bongattomuutta. Magnesiumia. Urheilua. Urheilemattomuutta. Uusia harrastuksia. Monivitamiinia. Greippiä. Lämpöä. Erilaisia teevalmisteita kuten vadelmalehti-teetä. Mönchspfeffer. Yrttejä. Ja pitkään pitkään myös sellaista, ettei jaksa koko asiaa edes miettiä.
Eli kaikkien kukkien on annettu kukkia.
Paitsi nyt löytyy vielä yksi, mitä en ole kokeillut. Rauta. Lähinnä tämä on epätoivon partaalla syiden etsimistä ja itselleen selittelyä. Mutta silti, olen nainen ja olen kärsinyt varsinkin nuorempana runsaista kuukautisista. Nenän limakalvot ovat kuivat, suuhun tulee helposti tulehduksia. Kyllä, väsymystä ja lievää masennustakin on ollut. Raajojen kihelmöintiä ja tunnottomuus on aivan tuttuja oireita. Ihoa kutittaa. Ummetusta. Päänsärkyjä. Kynsien halkeilua. Kylmät kädet ja jalat. Huimausta ja korvien huminaa. Sydämen tykitystä ja ”muljausta”.
Ei nyt ihan kaikki oireet listalta osunut, mutta lähelle täysosumaa pääsen. Tai niin ainakin selittelen itselleni.
Kilpirauhasarvot on otettu pariin otteeseen. Mutta varastorautaa ei ole muistaakseni mitattu koskaan. Hemoglobiini on ollut ihan ok, joskin aina alarajan lähellä. Sitä on tullut testattua aina silloin kun olen käynyt luovuttamassa verta – näitä kertoja tosiaan on noin viisi viimeisen kolmen vuoden aikana…
Eli uusi hifistely-kokeilu. Rautakuuri. Kaikkea kannattaa kokeilla – ainakin lähes kaikkea.
Viimeisenä kuolee toivo
No, ensimmäisen lapsen kanssa luovutin myös ja söin magnesiumia sen takia, jospa se auttaisi kuukautiskipuihin. Ne kuukautiset sitten ei tullutkaan. Ehkä magnesiumin takia. Ehkä sen takia, koska oli vuoden ja kolmen kuukauden yrittämisen jälkeen luovuttanut. Ehkä vaan sen takia, että se oli tarkoitettu niin. Who knows.
Mutta magnesiumia kun googlaa niin kyllä sillä vaikutusta hedelmällisyyteen on. Joten ruokavalion tarkastelu lapsihaaveen yhteydessä on aika järkevää. Mutta sitten taas, missä menee järkevän tarkastelun ja epätoivon hölmön hifistelyn raja? Kun kuitenkin moni tulee raskaaksi suurista puutetiloista ja huonosta ruokavaliosta huolimatta ja sitten moni vieläpä vahingossa.
Mitähän tässä on tullut kokeiltua?
Kahvittomuus. Karkkilakko. Syö kaikki mitä tekee mieli. Seksiasentoja. Älä nouse seksin jälkeen. Seksiä joka päivä. Seksiä joka toinen päivä. Välillä kyllä on ollut pidempiäkin taukoja. Sitten on oviksen bongausta. Ja taas bongattomuutta. Magnesiumia. Urheilua. Urheilemattomuutta. Uusia harrastuksia. Monivitamiinia. Greippiä. Lämpöä. Erilaisia teevalmisteita kuten vadelmalehti-teetä. Mönchspfeffer. Yrttejä. Ja pitkään pitkään myös sellaista, ettei jaksa koko asiaa edes miettiä.
Eli kaikkien kukkien on annettu kukkia.
Paitsi nyt löytyy vielä yksi, mitä en ole kokeillut. Rauta. Lähinnä tämä on epätoivon partaalla syiden etsimistä ja itselleen selittelyä. Mutta silti, olen nainen ja olen kärsinyt varsinkin nuorempana runsaista kuukautisista. Nenän limakalvot ovat kuivat, suuhun tulee helposti tulehduksia. Kyllä, väsymystä ja lievää masennustakin on ollut. Raajojen kihelmöintiä ja tunnottomuus on aivan tuttuja oireita. Ihoa kutittaa. Ummetusta. Päänsärkyjä. Kynsien halkeilua. Kylmät kädet ja jalat. Huimausta ja korvien huminaa. Sydämen tykitystä ja ”muljausta”.
Ei nyt ihan kaikki oireet listalta osunut, mutta lähelle täysosumaa pääsen. Tai niin ainakin selittelen itselleni.
Kilpirauhasarvot on otettu pariin otteeseen. Mutta varastorautaa ei ole muistaakseni mitattu koskaan. Hemoglobiini on ollut ihan ok, joskin aina alarajan lähellä. Sitä on tullut testattua aina silloin kun olen käynyt luovuttamassa verta – näitä kertoja tosiaan on noin viisi viimeisen kolmen vuoden aikana…
Eli uusi hifistely-kokeilu. Rautakuuri. Kaikkea kannattaa kokeilla – ainakin lähes kaikkea.
Viimeisenä kuolee toivo
torstai 5. huhtikuuta 2018
Haamuoireet ja vitivalkoiset testit
Silloin, kun odottaa raskautta ihan mahdottoman paljon alkaa kuunteleen omaa kehoa paljon tarkemmin. Tai ainakin itse tein niin. Aloin seuraamaan kierron pituutta. Luin kierron eri vaiheista. Aloin tutkimaan ja seuraamaan, miltä tuntuu ovulaatio. Missä vaiheessa iho alkaa oireileen tulevia menkkoja. Milloin alavatsassa alkaa jomottaan. Tissit ovat isompia. Ovulaation jälkeen palelee.
Nämä ovat ihan oikeita kehon signaaleja siitä, mitä tapahtuu ja missä vaiheessa kiertoa ollaan menossa.
Mutta sitten. Kun odottaa raskautta oikein kunnolla ja tietää suunnilleen milloin ovulaatio on tapahtunut, niin alkaa jännittämään miten on käynyt. Jokainen pienikin epäilys onnistumisesta pitää oikein fiilistellä. Pakko etsiä tietoa netistä, googlaamalla pitää tutkia, voisiko olla ensimmäisiä raskausoireita.
Ei auta se, että tieteellisemmät sivustot painottaa, ettei oireita oikein ole, ennen kuin menkat jäävät tulematta ja testi on positiivinen. Ei auta se, että järkevimmät ihmiset kertoo, että ”raskausoire” voi olla ihan yhtä hyvin merkki tulevista menkoista. Ja ei välttämättä edes auta se, kun pari päivää ennen oletettuja menkkoja tekee raskaustestin, joka jää aivan vitivalkoiseksi.
Kyllä niitä haamuoireita on yllättävä kirjo. Tosiaan jomotusta alavatsassa. Kipeät rinnat. Isommat rinnat. Huonompi iho. Parempi iho. Alakuulo. Pääkipu. Löysä vatsa. Kova vatsa. Väsymystä. Metallin maku suussa. Huono olo. Jano. Nälkä. Paleleminen. Hikoileminen. Turvotusta. Kovempi pissahätä. Mitähän näitä nyt on.
Äärimmäiset tapaukset on ollut ne, jolloin on tehnyt raskaustestin –toki se on jäänyt myös erilaisissa valoissa ja olosuhteissa ja eri kulmista katsottuna ihan vitivalkoiseksi niin minuutin kuin viiden minuutin tai puolen tunnin jälkeen- ja menkat on alkanut pari päivä etuajassa tai myöhässä, ne on jäänyt -ehkä todellisuudessakin- ainakin kuvitellusti vähän kevyemmäksi. Niin pitäähän sittenkin vielä etsiä tietoa siitä, voiko olla raskaana, vaikka on ollut vuotoa, testi negatiivinen, kuinka yleistä se on jne. Melkoinen luulosairaus. Tai sitten vaan erittäin vahva vauvakuume ja selittämätön lapsettomuus.
Ei ole kovinkaan helppoa luopua toivosta ja orientoitua siihen, että hei, tässä alkaa uusi kierto.
Ja olen aina väittänyt, että oma kierto on todella säännöllinen ja että tiedän milloin tapahtuu ovulaatio, ja ettei ole mitään oireita ennen menkkoja. Mutta väärin, olen ollut todella yllättänyt kuinka kierron pituus vaihtelee ja kuinka paljon pms minullakin on – kuvitellut ja todelliset oireet.
Nämä ovat ihan oikeita kehon signaaleja siitä, mitä tapahtuu ja missä vaiheessa kiertoa ollaan menossa.
Mutta sitten. Kun odottaa raskautta oikein kunnolla ja tietää suunnilleen milloin ovulaatio on tapahtunut, niin alkaa jännittämään miten on käynyt. Jokainen pienikin epäilys onnistumisesta pitää oikein fiilistellä. Pakko etsiä tietoa netistä, googlaamalla pitää tutkia, voisiko olla ensimmäisiä raskausoireita.
Ei auta se, että tieteellisemmät sivustot painottaa, ettei oireita oikein ole, ennen kuin menkat jäävät tulematta ja testi on positiivinen. Ei auta se, että järkevimmät ihmiset kertoo, että ”raskausoire” voi olla ihan yhtä hyvin merkki tulevista menkoista. Ja ei välttämättä edes auta se, kun pari päivää ennen oletettuja menkkoja tekee raskaustestin, joka jää aivan vitivalkoiseksi.
Kyllä niitä haamuoireita on yllättävä kirjo. Tosiaan jomotusta alavatsassa. Kipeät rinnat. Isommat rinnat. Huonompi iho. Parempi iho. Alakuulo. Pääkipu. Löysä vatsa. Kova vatsa. Väsymystä. Metallin maku suussa. Huono olo. Jano. Nälkä. Paleleminen. Hikoileminen. Turvotusta. Kovempi pissahätä. Mitähän näitä nyt on.
Äärimmäiset tapaukset on ollut ne, jolloin on tehnyt raskaustestin –toki se on jäänyt myös erilaisissa valoissa ja olosuhteissa ja eri kulmista katsottuna ihan vitivalkoiseksi niin minuutin kuin viiden minuutin tai puolen tunnin jälkeen- ja menkat on alkanut pari päivä etuajassa tai myöhässä, ne on jäänyt -ehkä todellisuudessakin- ainakin kuvitellusti vähän kevyemmäksi. Niin pitäähän sittenkin vielä etsiä tietoa siitä, voiko olla raskaana, vaikka on ollut vuotoa, testi negatiivinen, kuinka yleistä se on jne. Melkoinen luulosairaus. Tai sitten vaan erittäin vahva vauvakuume ja selittämätön lapsettomuus.
Ei ole kovinkaan helppoa luopua toivosta ja orientoitua siihen, että hei, tässä alkaa uusi kierto.
Ja olen aina väittänyt, että oma kierto on todella säännöllinen ja että tiedän milloin tapahtuu ovulaatio, ja ettei ole mitään oireita ennen menkkoja. Mutta väärin, olen ollut todella yllättänyt kuinka kierron pituus vaihtelee ja kuinka paljon pms minullakin on – kuvitellut ja todelliset oireet.
tiistai 3. huhtikuuta 2018
Kummilapset
Olen aina tykännyt lapsista. Jo silloin kun olin itse vielä pieni, toivoin että minulle tulisi lisää sisaruksia – meitä kun on vain kaksi. Tykkäsin hoitaa nuorempia ja keskustella aikuisten kanssa, moni sanoisi, että olin pikkuvanha. Ja voi olla, että piti myös paikkansa. Teininä tykkäsin toimia naapureilla iltaisin lastenhoitajana. Nyt aikuisena olen koulutusalalla töissä, joskin meidän asiakkaat onkin jo melkein aikuisia.
Muistan sen hetken kun vaihto-opiskelijavuonna oli 10 minua nuorempaa lasta isäntäperheessäni. Kyllä, joskus elämä oli yhtä kaaosta. Mutta en unohda koskaan sitä yhdessä tekemisen meininkiä. Toisista välittämistä. Ei koskaan tarvinnut olla yksin, mutta kaikki ymmärsi kun halusi joskus yksin. Erilaisuuden hyväksyntää ja toisten arvostamista. Omasta perheestä löytyy touhuun kuin touhuun kaveria. Sählymatsitkin onnistuu omalla porukalla.
Ja silloin vaihto-oppilasvuonna tuli elämääni myös pienet vauvat. Ei kotimaassani ollut ympärilläni pieniä vauvoja. Suomessa oli. Oli jotain aivan ihmeellistä pitää pientä vauvaa sylissä, ihmetellä miten toinen voi olla niin pieni ja niin täydellinen. Niin viaton ja luottavainen. Pieni vauva kun nukahtaa syliin, niin muu maailma katoaa ympäriltä.
Olen saanut suuren kunnian toimia monen lapsen kummitätinä. Joka kerta se koskettaa tosi syvästi ja monenlaiset ajatukset käy mielessä. Aina nousee myös kielteisiä ajatuksia. Harmittaa, että meillä ei ole omia lapsia enemmän kuin tämä yksi. Mutta joka kerta kiitollisuus voittaa. Olen todella otettu, että läheiset ihmiset –sellaiset, jotka tietää meidän lapsettomuudesta, mutta myös sellaiset, jotka eivät tiedä – luottavat niin paljon, että haluavat minut ja meidät pariskuntana ja perheenä heidän pienelle aarteelle kumppaniksi elämän matkalle. Tyttäremmekin ajattelee, että saa olla kummisisko näille muille häntä vanhemmille ja häntä nuoremmille kummilapsillemme.
Tuntuu hyvältä, että saa olla toisillekin lapsille turvallinen ja läheinen aikuinen. Kummina ei tarvitse vastata kasvatuksesta, kuitenkin lapsi voi viettää esimerkiksi viikonloppuja meillä tai lähdetään yhdessä päivän retkelle. Ymmärrän ehkä hieman, mitä isovanhemmuus voisi ehkä tarkoittaa – kokonaisvastuu on muualla, mutta saa osallistua. On lapselle tärkeä ja rakas läheinen ihminen ja itsekin rakastaa sitä lasta paljon – jos ei kuitenkaan samalla tavalla kuin omaa.
Muistan sen hetken kun vaihto-opiskelijavuonna oli 10 minua nuorempaa lasta isäntäperheessäni. Kyllä, joskus elämä oli yhtä kaaosta. Mutta en unohda koskaan sitä yhdessä tekemisen meininkiä. Toisista välittämistä. Ei koskaan tarvinnut olla yksin, mutta kaikki ymmärsi kun halusi joskus yksin. Erilaisuuden hyväksyntää ja toisten arvostamista. Omasta perheestä löytyy touhuun kuin touhuun kaveria. Sählymatsitkin onnistuu omalla porukalla.
Ja silloin vaihto-oppilasvuonna tuli elämääni myös pienet vauvat. Ei kotimaassani ollut ympärilläni pieniä vauvoja. Suomessa oli. Oli jotain aivan ihmeellistä pitää pientä vauvaa sylissä, ihmetellä miten toinen voi olla niin pieni ja niin täydellinen. Niin viaton ja luottavainen. Pieni vauva kun nukahtaa syliin, niin muu maailma katoaa ympäriltä.
Olen saanut suuren kunnian toimia monen lapsen kummitätinä. Joka kerta se koskettaa tosi syvästi ja monenlaiset ajatukset käy mielessä. Aina nousee myös kielteisiä ajatuksia. Harmittaa, että meillä ei ole omia lapsia enemmän kuin tämä yksi. Mutta joka kerta kiitollisuus voittaa. Olen todella otettu, että läheiset ihmiset –sellaiset, jotka tietää meidän lapsettomuudesta, mutta myös sellaiset, jotka eivät tiedä – luottavat niin paljon, että haluavat minut ja meidät pariskuntana ja perheenä heidän pienelle aarteelle kumppaniksi elämän matkalle. Tyttäremmekin ajattelee, että saa olla kummisisko näille muille häntä vanhemmille ja häntä nuoremmille kummilapsillemme.
Tuntuu hyvältä, että saa olla toisillekin lapsille turvallinen ja läheinen aikuinen. Kummina ei tarvitse vastata kasvatuksesta, kuitenkin lapsi voi viettää esimerkiksi viikonloppuja meillä tai lähdetään yhdessä päivän retkelle. Ymmärrän ehkä hieman, mitä isovanhemmuus voisi ehkä tarkoittaa – kokonaisvastuu on muualla, mutta saa osallistua. On lapselle tärkeä ja rakas läheinen ihminen ja itsekin rakastaa sitä lasta paljon – jos ei kuitenkaan samalla tavalla kuin omaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)