En tiedä, kuinka moni teistä lukijoista on käynyt lapsettomuushoidoissa. Me siis ollaan jossain vaiheessa prosessia ja tosiaan tällä hetkellä IVF-jonossa Naistenklinikalle.
Paikallisen sairaalamme lähetteen kautta päästiin muutamassa kuukaudessa ensikäynnille Naistenklinikalle ja siinä suoraan suositeltiin meille IVFää. Jonossa oltu n 3kk ja nyt on takana myös jo suunnittelukäynti!
Vau! Nyt siis suunniteltiin lääkkeet ja aikataulut! Tukena on Terveyskylän ”oma polku”. Sivusto vaikuttaa ainakin nyt ennen hoitojen aloittamista varsin näppärältä, löytyy yleistä tietoa. Löytyy kalenteri. Löytyy tarkempaa tietoa. Löytyy videoita. Terveyskyselyn voi täyttää siinä. Raskaustestien tulokset voi kirjata siihen. Hoitavien lääkäreiden ja hoitajien kommentit, tutkimusten tulokset jne, kaikki tulee siihen. Jonkinlaista keskustelua sairaalahenkilökunnan kanssa siinä voi käydä vissiin myös.
Ekat ja tokat läksyt on jo tehty. Luin siis yleiset ja tarkemmat tiedot IVFstä. Siitä ei varmaan ihan kaikkea jäänyt päähän. Lääkkeiden määrä yllätti. Pistäminen hirvittää, no ainakin jännittää. Muuten odotan hoitoja innolla ja tietenkin toivon positiivisia tuloksia, paljon alkioita. Ja toivottavasti myös ainakin se yksi uusi perheenjäsen!
Toisaalta en usko siihen, että meille joskus vielä se toinen lapsi suodaan. Kun on kuusi vuotta yrittämistä takana ilman yhtäkään alkanutta raskautta. Vaikka syytä lapsettomuuteen ei olekaan löytynyt. Jotenkin oletan, ettei nää hoidotkaan tuo tilanteeseen muutosta. Mutta ei ainakaan tarvitse vanhana keinutuolissa sitten katkerana syyttä itseään tai puolisoa, ettei yritetty kaikkea…
Muistan kuitenkin kolmen vuoden takainen vaihe, jolloin söin clomifenia. 6kk siinä meni syödessä lääkkeitä ja toivoin joka kierrossa positiivista testiä. Hyvinhän kroppa reagoi lääkkeisiin, 2-3 follia saatiin aikaan joka kierrossa, vaikka söin vain puolikkaita tabletteja, eli todella pienellä annostuksella mentiin.
Tässä kuitenkin mietityttää, miten lääkkeet vaikuttaa kehoon. Miten mieleen. Miten pystyy käsittelemään pettymyksiä. Miten vaikuttaa parisuhteeseen. Vuotoa odottelen tällä viikolla alkavaksi. Seuraavassa kierrossa sitten alkaa jo lääkitys. Ja sitten seuraavassa pistokset, punktio ja jos kaikki menee hyvin niin myös tuoresiirto. Huh. Olisiko 2019 vihdoin meidän vuoro?
tiistai 4. joulukuuta 2018
tiistai 23. lokakuuta 2018
Missä muut?
Tässä olen alkanut miettiä omaa lähipiiriä. Tahaton lapsettomuus, kun on niin yleinen asia, mutta kun sitä tosiaan ei näe. Eikä sitä puhuta. Ja sitten on sitä tahallista lapsettomuutta, josta myös tosi vähän puhutaan.
Onko työkaveri, joka on naimisissa, mutta ei ole lapsia tahattomasti lapseton? Entäs työkaveri, joka on pitkään ollut parisuhteessa, mutta ei ole lapsia?
Mitä tuo toinen kaveri, joka on just eronnut, onko heillä lapsettomuus rikkonut parisuhteen tai vaikuttanut eropäätökseen?
Mikä tämä nuori mies, kaipaako lapsia ja perhettä, ei vaan ole löytänyt oikeaa kumppania?
Entäs tämä vanhempi naishenkilö, joka tekee ihan älyttömästi töitä, kun muut saman ikäiset tekee asioita lastenlasten kanssa? Hän ei ole pelkästään lapseton, vaan myös lapsenlapseton.
Onko tuo tuttu, joka alkaa myymään vauvan vaatteita ja rattaita nettikirppiksellä lapsellinen lapseton, onhan heillä tuo 10v poika. Vai onko vaan nyt tullut oikea hetki myydä tavaraa?
Usein on tuntunut siltä, että pitäisi vaan avoimesti alkaa puhumaan omasta lapsettomuudesta. Jollekin työkaverille olenkin asiasta kertonut tai jossain sivulauseessa maininnut. Mutta sillain avoimemmin en ole asiasta puhunut. Miksi?
No, siinä on muutama asia. En haluaisi että töissäkin ihmiset alkaisi tuijottamaan mun mahaa sen enempää. ”Onko nyt tärpännyt” ”Saat keskittyä töihin” ”Miten me täällä pärjättäis ilman sinua” ”Kerro ajoissa, että saadaan sinulle sijainen”
Ja sitten, miten työnantaja mahdollisesti suhtautuisi. Antaisiko vaativia tehtäviä enää, vai pelkääkö, että jäisin pois ja hommia ei saa kovin helposti siirretty keskeneräisenä jollekin toiselle? Ajattelisiko työkaverit, etten sitoudu työhön?
En halua vinkkejä. En halua lohdutukseksi tarkoitettuja lauseita, niitä kun oon saanut kuulla jo ihan tarpeeksi. En myöskään halua sääliä. Vaan läsnäoloa. Mutta en anna muille mahdollisuutta olla läsnä silloin kun sitä tarvitsen, jos en avaudu sen enempää.
Onko työkaveri, joka on naimisissa, mutta ei ole lapsia tahattomasti lapseton? Entäs työkaveri, joka on pitkään ollut parisuhteessa, mutta ei ole lapsia?
Mitä tuo toinen kaveri, joka on just eronnut, onko heillä lapsettomuus rikkonut parisuhteen tai vaikuttanut eropäätökseen?
Mikä tämä nuori mies, kaipaako lapsia ja perhettä, ei vaan ole löytänyt oikeaa kumppania?
Entäs tämä vanhempi naishenkilö, joka tekee ihan älyttömästi töitä, kun muut saman ikäiset tekee asioita lastenlasten kanssa? Hän ei ole pelkästään lapseton, vaan myös lapsenlapseton.
Onko tuo tuttu, joka alkaa myymään vauvan vaatteita ja rattaita nettikirppiksellä lapsellinen lapseton, onhan heillä tuo 10v poika. Vai onko vaan nyt tullut oikea hetki myydä tavaraa?
Usein on tuntunut siltä, että pitäisi vaan avoimesti alkaa puhumaan omasta lapsettomuudesta. Jollekin työkaverille olenkin asiasta kertonut tai jossain sivulauseessa maininnut. Mutta sillain avoimemmin en ole asiasta puhunut. Miksi?
No, siinä on muutama asia. En haluaisi että töissäkin ihmiset alkaisi tuijottamaan mun mahaa sen enempää. ”Onko nyt tärpännyt” ”Saat keskittyä töihin” ”Miten me täällä pärjättäis ilman sinua” ”Kerro ajoissa, että saadaan sinulle sijainen”
Ja sitten, miten työnantaja mahdollisesti suhtautuisi. Antaisiko vaativia tehtäviä enää, vai pelkääkö, että jäisin pois ja hommia ei saa kovin helposti siirretty keskeneräisenä jollekin toiselle? Ajattelisiko työkaverit, etten sitoudu työhön?
En halua vinkkejä. En halua lohdutukseksi tarkoitettuja lauseita, niitä kun oon saanut kuulla jo ihan tarpeeksi. En myöskään halua sääliä. Vaan läsnäoloa. Mutta en anna muille mahdollisuutta olla läsnä silloin kun sitä tarvitsen, jos en avaudu sen enempää.
keskiviikko 26. syyskuuta 2018
Kuultu - taas
Nyt on onneksi tunnemyrsky jo hieman laantunut. Jos olisi heti kirjoittanut niin olisin ollut liian kiukkuinen, vihainen ja kyyneleiden läpi ei olisi nähnyt tietokoneen näyttöä kunnossa.
Jos itsekin kärsitte jollain lailla lapsettomuudesta niin olette varmaankin törmännyt ärsyttäviin tai jopa aivan älyttömiin ajattelemattomuuksiin. Lauseet tai kysymykset voivat tulla ihan tuntemattomilta, työkavereilta, hyvän päivän tutuilta, ystäviltä tai omasta lähipiiristä.
Puhujan roolista riippuen olen tähän asti pystynyt suhtautumaan omasta mielestä aika hyvin näihin kommentteihin.
Välillä olen sanonut suoraan, ettei toista lasta ole yrityksistä huolimatta vielä tulossa.
Välillä olen ajatellut, että puhuja yritti vain lohduttaa.
Välillä taas annoin anteeksi sillä perusteella, ettei toinen vaan voi ymmärtää.
Välillä olen paennut valheella, ettei olla mietitty eikä suunniteltu perheenlisäystä sen enempää, että kattellaan joskus tulevaisuudessa.
Tosiaan tilanne riippuu aika paljon siitä, kuinka läheinen ihminen on kyseessä ja kuinka paljon siinä tilanteessa jaksaa avautua. Tunteet on pysynyt kuitenkin aina aika tasaisina ja elämä on jatkunut seuraavasta hetkestä eteenpäin ihan normaalina.
Nyt olikin sitten hieman yllättävä tapaus. Ajattelemattomuus, ei varmaankaan ihminen halunnut satuttaa. Mutta sattuipas aika kovasti:
Olimme kylässä ystäväperheessämme, johon oli syntynyt kaksoset keväällä. Perhe on läheinen ja tiedämme myös ystäviemme vanhempia ja sisaruksia. Nyt oli niin, että kaksosten toiset isovanhemmat tuli paikalle. Heillä vain 3 lasta, vaikka toiveissa oli isompikin perhe. Sama vakaumuskin löytyy. Luulis, että tuskat on muistissa jollain lailla. Mutta ei.
Minulla siis toinen kaksosista sylissä ja vaarilla toinen. Istuttiin vierekkäin. Vaari kysyi, missä meidän lapset on. Vastasin, että meillähän on vain yksi tyttö, joka silloin oli just leikkimässä toisessa huoneessa. Vaari siihen, että eikö tyttö olekin jo 4 tai 5? Korjasin, että täytti juuri 6 vuotta. Ja sitten pamaus ”Oho, ettekö siinä aikana saaneet mitään muuta aikaiseksi?”
Huh. Onneksi ympärillä oli sen verran muita meille tuntemattomiakin ihmisiä ja lapsia, että sain pidetty itseäni kasassa. Ja onneksi tämän vaarin vaimo pelasti mut, joka jäin siinä hetkeksi sanattomiksi, että ”itsekö olet oikea henkilö sanomaan näin?”. Sanoin vaan, etteipä saatu aikaiseksi ja sen takia pitääkin aina välillä tulla hoitamaan muiden lapsia. Sitten lähdin tilanteesta pois. Tais siinä kyynel sitten valua pitkin poskea.
Olin jo ajatellut, että pystyn ihan asiallisesti suhtautumaan kaikkiin mahdollisiin kommentteihin ja ettei ne enää vaikuta sen kummemmin mieleen. Mutta näin elämä vaan voi yllättää.
Jos itsekin kärsitte jollain lailla lapsettomuudesta niin olette varmaankin törmännyt ärsyttäviin tai jopa aivan älyttömiin ajattelemattomuuksiin. Lauseet tai kysymykset voivat tulla ihan tuntemattomilta, työkavereilta, hyvän päivän tutuilta, ystäviltä tai omasta lähipiiristä.
Puhujan roolista riippuen olen tähän asti pystynyt suhtautumaan omasta mielestä aika hyvin näihin kommentteihin.
Välillä olen sanonut suoraan, ettei toista lasta ole yrityksistä huolimatta vielä tulossa.
Välillä olen ajatellut, että puhuja yritti vain lohduttaa.
Välillä taas annoin anteeksi sillä perusteella, ettei toinen vaan voi ymmärtää.
Välillä olen paennut valheella, ettei olla mietitty eikä suunniteltu perheenlisäystä sen enempää, että kattellaan joskus tulevaisuudessa.
Tosiaan tilanne riippuu aika paljon siitä, kuinka läheinen ihminen on kyseessä ja kuinka paljon siinä tilanteessa jaksaa avautua. Tunteet on pysynyt kuitenkin aina aika tasaisina ja elämä on jatkunut seuraavasta hetkestä eteenpäin ihan normaalina.
Nyt olikin sitten hieman yllättävä tapaus. Ajattelemattomuus, ei varmaankaan ihminen halunnut satuttaa. Mutta sattuipas aika kovasti:
Olimme kylässä ystäväperheessämme, johon oli syntynyt kaksoset keväällä. Perhe on läheinen ja tiedämme myös ystäviemme vanhempia ja sisaruksia. Nyt oli niin, että kaksosten toiset isovanhemmat tuli paikalle. Heillä vain 3 lasta, vaikka toiveissa oli isompikin perhe. Sama vakaumuskin löytyy. Luulis, että tuskat on muistissa jollain lailla. Mutta ei.
Minulla siis toinen kaksosista sylissä ja vaarilla toinen. Istuttiin vierekkäin. Vaari kysyi, missä meidän lapset on. Vastasin, että meillähän on vain yksi tyttö, joka silloin oli just leikkimässä toisessa huoneessa. Vaari siihen, että eikö tyttö olekin jo 4 tai 5? Korjasin, että täytti juuri 6 vuotta. Ja sitten pamaus ”Oho, ettekö siinä aikana saaneet mitään muuta aikaiseksi?”
Huh. Onneksi ympärillä oli sen verran muita meille tuntemattomiakin ihmisiä ja lapsia, että sain pidetty itseäni kasassa. Ja onneksi tämän vaarin vaimo pelasti mut, joka jäin siinä hetkeksi sanattomiksi, että ”itsekö olet oikea henkilö sanomaan näin?”. Sanoin vaan, etteipä saatu aikaiseksi ja sen takia pitääkin aina välillä tulla hoitamaan muiden lapsia. Sitten lähdin tilanteesta pois. Tais siinä kyynel sitten valua pitkin poskea.
Olin jo ajatellut, että pystyn ihan asiallisesti suhtautumaan kaikkiin mahdollisiin kommentteihin ja ettei ne enää vaikuta sen kummemmin mieleen. Mutta näin elämä vaan voi yllättää.
torstai 6. syyskuuta 2018
I V F
In vitro infertilisation eli koeputkihedelmöitys.
Huh. Tämä kuulostaa jotenkin niin kaukaiselta. Ei ollenkaan omalta. Lapsi joka tosiaan TEHDÄÄN hyvin kliinisissä olosuhteissa. Lapsi joka HANKITAAN rahalla ja vaivalla monen ihmisen voimalla. Rakkaus ja läheisyys siinä on oikeastaan aika kaukana.
Itselle tuo on niin uusi juttu, joka tosiaan on pyörinyt mielessä, mutta ennen ensimmäistä käyntiä naistenklinikalla ei oikein tiedetty mihin lähdetään ja mitä lääkärit meille ehdottavat. Tämä on nyt kuitenkin se hoitomuoto, mikä meille esitettiin.
Lääkäri kertoi jo aika tarkasti, mitä kaikkea siihen hoitoon kuuluu, mitä vaiheita, mitä lääkkeitä ja kuluja, mitä toimenpiteitä. Vastaanotolla siihen pystyi suhtautumaan ihan niin kuin olisi itse ulkopuolinen ja vain keskustelemassa asiasta ammattilaisten kanssa. Nyt kun asiaa on vähän aikaa voinut sulatella niin herää monenlaisia ajatuksia ja tunteita.
Paljon uutta. Uusia termiä. PAS, tuoresiirto, monenko päivän ikäinen alkio, antagonisti, punktio, gonal-f, cetrotide, pregnyl, lugesteron jne. Uutta toivoa. Uutta pelkoa.
Pelko. Ja epävarmuus. Miten nuo kaikki hoitokerrat saadaan sumplittua? Miten osaan pistää itselleni nuo lääkkeet? Miten nuo lääkkeet itselläni vaikuttaa? Kai kipujen kanssa tulee hyvin toimeen, olenhan kestänyt pahempia juttuja. Mitä, jos ei saadakaan monta alkiota, tai ei yhtään alkiota? Mitä, jos koko hoito epäonnistuu? Ketä kaikki saa tästä tietoa ja kenelle se kannattaisi kertoa?
Esimiehelleni kerroin, että keväällä tulee muutamia poissaoloja hyvin lyhyellä varoitusajalla ja etten niihin sen kummemmin voi vaikuttaa. Kysyi vain, että kuinka lyhyellä varoitusajalla.
Huh. Tää meni helposti.
Jollekin ystävälle tekisi mieli kertoa. Ihan vain sen takia, että olisi ihminen, jonka kanssa voi jakaa jännityksen ja mahdolliset epäonnistumiset. Mutta sen pitäisi olla sellainen, jota oikeasti kiinnostaa tämä asia. Ihan todella hyvät ja läheisetkin ihmiset on lapsettomuudestamme tai vauvakuumesta puhuessani todennut vaan ”onhan teillä tuo yksi” tai ”nauttikaa nyt tuosta tytöstä” tai ”tulee vielä oikeaan aikaan” tai ”ootte vielä niin nuoria”. Hyvällä tarkoitettu, mutta osoittaa vaan, ettei toinen oikein edes yritä päästä lähelle ymmärtämään.
Helpotus ja toivo. Helpotus, että meidät otettiin tosissaan ja meitä halutaan auttaa. Eikä pidetty mitenkään epätoivoisena tapauksena. Helpotus, että tuo epätoivoinen yrittäminen kuukaudesta toiseen loppuu – ainakin joksikin ajaksi ja ei tarvitse itse olla vastuussa onnistumisesta. Joku muu aikatauluttaa ja pitää huoleen että asiat tapahtuvat oikeaan aikaan.
Lisäksi helpotus, että monta vaihetta, jotka voi mennä pieleen hoidetaan nyt lääkkeiden avulla ja kehon ulkopuolella. Olen tuskaillut sen kanssa, kypsyykö munasolu ja irtoaako. Irtoaako oikeaan aikaan vai ei ja saako oikeaan aikaan sitten vielä sitä tarvittavaa läheisyyttä vai onko mies just silloin työmatkalla. Kohtaako solu ja siemen ja lähteekö solu jakautumaan.
Kaikki nuo nyt tapahtuu enemmän tai vähemmän varmasti. Lisäksi saa kierron loppuvaiheeseen tukilääkitystä. Nyt siis on paremmat mahdollisuudet onnistua kuin koskaan. Ja jos käy oikein hyvin, saadaan monta alkiota talteen ja pakastettujen alkioiden siirroistakin lapsia. Parhaassa tapauksessa meistä tulee suurperhe!
Realismi. Vai pessimismi? Ei tässä välttämättä tapahdu mitään sen kummempaa. Jatketaan epäonnistuneiden hoitojen jälkeen perhe-elämä samalla porukalla.
Huh. Tämä kuulostaa jotenkin niin kaukaiselta. Ei ollenkaan omalta. Lapsi joka tosiaan TEHDÄÄN hyvin kliinisissä olosuhteissa. Lapsi joka HANKITAAN rahalla ja vaivalla monen ihmisen voimalla. Rakkaus ja läheisyys siinä on oikeastaan aika kaukana.
Itselle tuo on niin uusi juttu, joka tosiaan on pyörinyt mielessä, mutta ennen ensimmäistä käyntiä naistenklinikalla ei oikein tiedetty mihin lähdetään ja mitä lääkärit meille ehdottavat. Tämä on nyt kuitenkin se hoitomuoto, mikä meille esitettiin.
Lääkäri kertoi jo aika tarkasti, mitä kaikkea siihen hoitoon kuuluu, mitä vaiheita, mitä lääkkeitä ja kuluja, mitä toimenpiteitä. Vastaanotolla siihen pystyi suhtautumaan ihan niin kuin olisi itse ulkopuolinen ja vain keskustelemassa asiasta ammattilaisten kanssa. Nyt kun asiaa on vähän aikaa voinut sulatella niin herää monenlaisia ajatuksia ja tunteita.
Paljon uutta. Uusia termiä. PAS, tuoresiirto, monenko päivän ikäinen alkio, antagonisti, punktio, gonal-f, cetrotide, pregnyl, lugesteron jne. Uutta toivoa. Uutta pelkoa.
Pelko. Ja epävarmuus. Miten nuo kaikki hoitokerrat saadaan sumplittua? Miten osaan pistää itselleni nuo lääkkeet? Miten nuo lääkkeet itselläni vaikuttaa? Kai kipujen kanssa tulee hyvin toimeen, olenhan kestänyt pahempia juttuja. Mitä, jos ei saadakaan monta alkiota, tai ei yhtään alkiota? Mitä, jos koko hoito epäonnistuu? Ketä kaikki saa tästä tietoa ja kenelle se kannattaisi kertoa?
Esimiehelleni kerroin, että keväällä tulee muutamia poissaoloja hyvin lyhyellä varoitusajalla ja etten niihin sen kummemmin voi vaikuttaa. Kysyi vain, että kuinka lyhyellä varoitusajalla.
Huh. Tää meni helposti.
Jollekin ystävälle tekisi mieli kertoa. Ihan vain sen takia, että olisi ihminen, jonka kanssa voi jakaa jännityksen ja mahdolliset epäonnistumiset. Mutta sen pitäisi olla sellainen, jota oikeasti kiinnostaa tämä asia. Ihan todella hyvät ja läheisetkin ihmiset on lapsettomuudestamme tai vauvakuumesta puhuessani todennut vaan ”onhan teillä tuo yksi” tai ”nauttikaa nyt tuosta tytöstä” tai ”tulee vielä oikeaan aikaan” tai ”ootte vielä niin nuoria”. Hyvällä tarkoitettu, mutta osoittaa vaan, ettei toinen oikein edes yritä päästä lähelle ymmärtämään.
Helpotus ja toivo. Helpotus, että meidät otettiin tosissaan ja meitä halutaan auttaa. Eikä pidetty mitenkään epätoivoisena tapauksena. Helpotus, että tuo epätoivoinen yrittäminen kuukaudesta toiseen loppuu – ainakin joksikin ajaksi ja ei tarvitse itse olla vastuussa onnistumisesta. Joku muu aikatauluttaa ja pitää huoleen että asiat tapahtuvat oikeaan aikaan.
Lisäksi helpotus, että monta vaihetta, jotka voi mennä pieleen hoidetaan nyt lääkkeiden avulla ja kehon ulkopuolella. Olen tuskaillut sen kanssa, kypsyykö munasolu ja irtoaako. Irtoaako oikeaan aikaan vai ei ja saako oikeaan aikaan sitten vielä sitä tarvittavaa läheisyyttä vai onko mies just silloin työmatkalla. Kohtaako solu ja siemen ja lähteekö solu jakautumaan.
Kaikki nuo nyt tapahtuu enemmän tai vähemmän varmasti. Lisäksi saa kierron loppuvaiheeseen tukilääkitystä. Nyt siis on paremmat mahdollisuudet onnistua kuin koskaan. Ja jos käy oikein hyvin, saadaan monta alkiota talteen ja pakastettujen alkioiden siirroistakin lapsia. Parhaassa tapauksessa meistä tulee suurperhe!
Realismi. Vai pessimismi? Ei tässä välttämättä tapahdu mitään sen kummempaa. Jatketaan epäonnistuneiden hoitojen jälkeen perhe-elämä samalla porukalla.
torstai 23. elokuuta 2018
Isolla kirkolla - eiku naistenklinikalla
Kun täältä maalta lähtee junalla Helsinkiin, saakin varata vähän aikaa. Lääkäri ottaa vastaan klo 9.20 niin junassa pitää istua jo ennen klo 8. Lapsi aikaisin hoitoon – siellä selittää että äitillä ja iskällä on hammaslääkäriaika ja tuli sen takia niin aikaisin. (Kotona tosiaan vaan puhuttu lääkäristä, joten hammaslääkäri ihan oma lisäys.)
Perillä ollaan 9.10. Hieman alkaa jännittää. Yli 5 vuotta yritystä takana. Omassa sairaalassa ei pystytty auttaa sen enempää. Syytä lapsettomuuteen ei saatu selville. Mitäköhän mahtaa olla edessä?
Lääkäri ja hoitaja oli hyvin perehtynyt meidän tilanteeseen ja meille tehtyihin tutkimuksiin. Heti tuli sellainen olo, että kyllä tänne kannatti tulla. Eikä meitä pidetty toivottomana tapauksena. Itseasiassa lääkäri oli sitä mieltä, että ilman muuta yritetään vielä hoitoja.
Itselle tuli sellainen olo, etten ole naisena epäonnistunut. Lapsettomuus ei ole välttämättä siitä kiinni, että alkio ei pääse kiinnittymään tai että en ovuloisi. Enemmänkin hän ajatteli, että asia voi olla kiinni siitä, että munasolun ja sperman kohtaamisessa on jotain häikkää. Ja se vaihe voidaan hoitaa kehon ulkopuolella.
Eli mennään ivf-hoitoon.
Huh. Toisaalta aika rankkaa varmasti niin keholle ku myös mielelle. Mutta toisaalta niin suuri helpotus. Nyt yritetään auttaa meitä ihan oikeasti. Ei tarvitse itse enää sinnitellä. Tuntuu siltä, että vastuu siirtyy muualle.
En kuitenkaan elätä liian paljon toiveita, että ainakaan nyt tämä ensimmäinen hoito onnistuisi. Toivon kuitenkin, että siitä saataisi jotain lisätietoa ja onnistumme jossain vaiheessa saamaan perheenlisäystä.
Perillä ollaan 9.10. Hieman alkaa jännittää. Yli 5 vuotta yritystä takana. Omassa sairaalassa ei pystytty auttaa sen enempää. Syytä lapsettomuuteen ei saatu selville. Mitäköhän mahtaa olla edessä?
Lääkäri ja hoitaja oli hyvin perehtynyt meidän tilanteeseen ja meille tehtyihin tutkimuksiin. Heti tuli sellainen olo, että kyllä tänne kannatti tulla. Eikä meitä pidetty toivottomana tapauksena. Itseasiassa lääkäri oli sitä mieltä, että ilman muuta yritetään vielä hoitoja.
Itselle tuli sellainen olo, etten ole naisena epäonnistunut. Lapsettomuus ei ole välttämättä siitä kiinni, että alkio ei pääse kiinnittymään tai että en ovuloisi. Enemmänkin hän ajatteli, että asia voi olla kiinni siitä, että munasolun ja sperman kohtaamisessa on jotain häikkää. Ja se vaihe voidaan hoitaa kehon ulkopuolella.
Eli mennään ivf-hoitoon.
Huh. Toisaalta aika rankkaa varmasti niin keholle ku myös mielelle. Mutta toisaalta niin suuri helpotus. Nyt yritetään auttaa meitä ihan oikeasti. Ei tarvitse itse enää sinnitellä. Tuntuu siltä, että vastuu siirtyy muualle.
En kuitenkaan elätä liian paljon toiveita, että ainakaan nyt tämä ensimmäinen hoito onnistuisi. Toivon kuitenkin, että siitä saataisi jotain lisätietoa ja onnistumme jossain vaiheessa saamaan perheenlisäystä.
Hyviä puolia lapsettomuudessa?
Silloin kun oikein masentaa, eli ainakin joka kerta kun menkat alkaa, niin maailma romahtaa. Koen silloin, etten ole kovinkaan naisellinen nainen, pettynyt omaan kroppaan, kun en edes raskaudu. Tuntuu epäreilulta, toisille annetaan lapsia, vaikka ei haluaisikaan ja toisille ei vaikka kuinka toivoisi. Kysyn, miksi, mitä olen tehnyt väärin, että meille ei suoda jälkikasvua enempää? Miksi meidän tytönkin pitää kärsiä siitä, ettei saa sisaruksia?
Silloin saa aina tehdä aika ison työn, että saa psyykattu itseä takas tähän maailmaan ja vähän positiivisemmalle tuulelle.
Mitä hyviä puolia tässä lapsettomuudessa sitten on?
Nukkuminen! Ai että! Arvostan kokonaisia öitä.
Voin käydä töissä. Joojoo, tiedän, valitan varmaan silloin tällöin töistä, liian paljon tekemistä, liian vähän tekemistä, ei tarpeeksi haasteita jne. Mutta olen todella iloinen, että saan ja pystyn käydä töissä ja että minulla on muutakin elämässä kuin vaan kotityöt, lastenhoitoa ja omat seinät. Töiden kautta kun saa tutustua vieläpä aivan loistotyyppeihin!
Samalla tasolla tuon nukkumisen kanssa: syöminen. Kyllä, tykkään syödä ja tykkään ruuasta. Kun ei ole raskaana niin ei tarvii tarkkailla tuorejuustoja ja voi syödä raakaa kalaa.
En ole koskaan oikeasti polttanut, mutta muutaman kerran vuodessa tykkään polttaa sikareita.
On kiva laittaa parempia vaatteita päälle, kun pysyy puhtaana. Ei puklata päälle eikä pyyhitä räkää housuihin.
Reissaaminen alkaa olla aika helppoa. Tyttö osaa jo itse vetää omaa matkalaukkua. Omat kädet on käytössä pitämään miestä tai tyttöä kädestä kiinni (tai kantamaan laukkuja), kun ei tarvitse työntää rattaita.
No, en ole itsekään kovin vakuuttunut, että nuo nyt kovinkaan hienoja juttuja olis (paitsi tuo nukkuminen!), eikä nuo nyt kovinkaan paljon piristä, kun haikailee ja tuskailee lapsettomuuden kanssa. Mutta on tässä siis kuitenkin jotain positiivista josta nyt kannattaa aina silloin tällöin yrittää nauttia.
Silloin saa aina tehdä aika ison työn, että saa psyykattu itseä takas tähän maailmaan ja vähän positiivisemmalle tuulelle.
Mitä hyviä puolia tässä lapsettomuudessa sitten on?
Nukkuminen! Ai että! Arvostan kokonaisia öitä.
Voin käydä töissä. Joojoo, tiedän, valitan varmaan silloin tällöin töistä, liian paljon tekemistä, liian vähän tekemistä, ei tarpeeksi haasteita jne. Mutta olen todella iloinen, että saan ja pystyn käydä töissä ja että minulla on muutakin elämässä kuin vaan kotityöt, lastenhoitoa ja omat seinät. Töiden kautta kun saa tutustua vieläpä aivan loistotyyppeihin!
Samalla tasolla tuon nukkumisen kanssa: syöminen. Kyllä, tykkään syödä ja tykkään ruuasta. Kun ei ole raskaana niin ei tarvii tarkkailla tuorejuustoja ja voi syödä raakaa kalaa.
En ole koskaan oikeasti polttanut, mutta muutaman kerran vuodessa tykkään polttaa sikareita.
On kiva laittaa parempia vaatteita päälle, kun pysyy puhtaana. Ei puklata päälle eikä pyyhitä räkää housuihin.
Reissaaminen alkaa olla aika helppoa. Tyttö osaa jo itse vetää omaa matkalaukkua. Omat kädet on käytössä pitämään miestä tai tyttöä kädestä kiinni (tai kantamaan laukkuja), kun ei tarvitse työntää rattaita.
No, en ole itsekään kovin vakuuttunut, että nuo nyt kovinkaan hienoja juttuja olis (paitsi tuo nukkuminen!), eikä nuo nyt kovinkaan paljon piristä, kun haikailee ja tuskailee lapsettomuuden kanssa. Mutta on tässä siis kuitenkin jotain positiivista josta nyt kannattaa aina silloin tällöin yrittää nauttia.
sunnuntai 19. elokuuta 2018
Lapsen sisaruksettomuus
Minun lapsellisen lapsettomuuden lisäksi perheessämme koetaan myös lapsen sisaruksettomuutta.
Lapsellamme on oma huone, paljon tilaa, leluja ja hän saa kahden vanhemman huomion. Kuulostaa hyvältä, eikö niin?!
No joo. Toisaalta. Mutta.
Kyllä hän kaipaa sisarusta, leikki- ja tappelukaveria. Vertaista ja hoidettavaa.
Ei siitä ole kuin viikko, ehdotin hänelle, että kutsutaan leikkikaveria kylään. Hän ihan kiukkuisena huusi minulle:
”Äiti, ei mulla oo leikkikaveria. Ei sun mahasta ikinä tuu vauvaa. Ei minulla ole leikkikaveria, eikä tuukkaan.”
Kyllä se sattui. Olen ihan yhtä kiukkuinen kuin hän. Harmittaa, ei vain itseni ja meidän vanhempien takia vaan nimenomaan lapsemme takia.
Pari päivä sitten tyttö katsoi minua. Tarkasteli hiljaa hyvinkin tarkasti. Sitten totesi:
”Jes! Äiti sun maha on kasvanut! Nyt meille tulee vauva! Mä tunnen ja näen jo liikkeitä.”
Niinpäniin. Mahani ei edes ole kasvanut, paino ei ole noussut. Olen ihan normipainoinen ja mahani on aika litteä. Vyö kuitenkin siinä paidan alla teki pienen pömpön ja paita oli ohut ja tiukka. Mutta ei, ei mahassa ole vauvaa. Kyllä siinä sai muutaman kerran hyvin vakuuttavana kertoa, ettei mahassa ole ketään ja jos maha näyttää vähän isommalta niin se voi johtua vaatteista tai siitä, että äiti on syönyt enemmän.
Mutta on tämä vaikeaa. Miten selittää lapselle, että äiti ja isäkin haluaisi toista lasta, kun vastaukseksi saa heti hirmusesti kysymyksiä.
”Miksi meillä sitten ei ole enempää lapsia.”
”Mistä se on kiinni.”
”Mistä mä oon tullut meidän perheeseen.” Jne.
Niin, jospa itsekin tietäisimme.
Hoitoihin lähtemisestä ei olla kerrottu lapselle. Mutta toivon, että hänelle sitten teininä tai nuorena aikuisena voimme kertoa, että ollaan yritetty saada sisarus myös hoidoilla. Ja jos hän joskus joutuisi kärsimään lapsettomuudesta niin hän saisi olla vakuutettuna, että silloinkin tuemme kaikilla mahdollisilla keinoilla – jos hän sitä kaipaa.
Mutta tällä hetkellä vaan niin kovasti toivon, että saamme yllättää hänet jossain vaiheessa positiivisella uutisella, kyllä rakas, nyt sinusta taitaa tulla isosisko!
Lapsellamme on oma huone, paljon tilaa, leluja ja hän saa kahden vanhemman huomion. Kuulostaa hyvältä, eikö niin?!
No joo. Toisaalta. Mutta.
Kyllä hän kaipaa sisarusta, leikki- ja tappelukaveria. Vertaista ja hoidettavaa.
Ei siitä ole kuin viikko, ehdotin hänelle, että kutsutaan leikkikaveria kylään. Hän ihan kiukkuisena huusi minulle:
”Äiti, ei mulla oo leikkikaveria. Ei sun mahasta ikinä tuu vauvaa. Ei minulla ole leikkikaveria, eikä tuukkaan.”
Kyllä se sattui. Olen ihan yhtä kiukkuinen kuin hän. Harmittaa, ei vain itseni ja meidän vanhempien takia vaan nimenomaan lapsemme takia.
Pari päivä sitten tyttö katsoi minua. Tarkasteli hiljaa hyvinkin tarkasti. Sitten totesi:
”Jes! Äiti sun maha on kasvanut! Nyt meille tulee vauva! Mä tunnen ja näen jo liikkeitä.”
Niinpäniin. Mahani ei edes ole kasvanut, paino ei ole noussut. Olen ihan normipainoinen ja mahani on aika litteä. Vyö kuitenkin siinä paidan alla teki pienen pömpön ja paita oli ohut ja tiukka. Mutta ei, ei mahassa ole vauvaa. Kyllä siinä sai muutaman kerran hyvin vakuuttavana kertoa, ettei mahassa ole ketään ja jos maha näyttää vähän isommalta niin se voi johtua vaatteista tai siitä, että äiti on syönyt enemmän.
Mutta on tämä vaikeaa. Miten selittää lapselle, että äiti ja isäkin haluaisi toista lasta, kun vastaukseksi saa heti hirmusesti kysymyksiä.
”Miksi meillä sitten ei ole enempää lapsia.”
”Mistä se on kiinni.”
”Mistä mä oon tullut meidän perheeseen.” Jne.
Niin, jospa itsekin tietäisimme.
Hoitoihin lähtemisestä ei olla kerrottu lapselle. Mutta toivon, että hänelle sitten teininä tai nuorena aikuisena voimme kertoa, että ollaan yritetty saada sisarus myös hoidoilla. Ja jos hän joskus joutuisi kärsimään lapsettomuudesta niin hän saisi olla vakuutettuna, että silloinkin tuemme kaikilla mahdollisilla keinoilla – jos hän sitä kaipaa.
Mutta tällä hetkellä vaan niin kovasti toivon, että saamme yllättää hänet jossain vaiheessa positiivisella uutisella, kyllä rakas, nyt sinusta taitaa tulla isosisko!
keskiviikko 1. elokuuta 2018
Hoitoihin!
Ei ehkä koskaan. Näin vastattiin silloin kun lapsettomuustutkimuksissa ei löytynyt mitään syytä meidän lapsettomuudelle ja lääkäri kysyi, olisimmeko valmiita kokeilemaan lapsettomuushoitoja.
Joo, kokeiltiinhan puoli vuotta clomifenia. Ilman toivottua tulosta. Ja siihen meidän hoidot jäi. En edes enää soittanut sairaalaan silloin meidän päätöksestä. Tuntui vaan niin epätodelliselta. Esteitä ei pitäisi olla. Folleja clomifenin kanssa oli jopa kaksi tai kolme joka kierrossa. Mutta ei yhtään tärpännyt.
Tuosta hetkestä kun viimeisen clomin söin, on nyt aikalailla kaksi vuotta. Kaksi vuotta, jossa olen välillä päässyt irti pahimmasta vauvakuumeesta, kiertopäivien laskemisesta ja kaikkien mahdollisten haamuoireiden etsimisestä ja poppakonstien kokeilemisesta ja sitten taas toisaalta olen ollut niin maassa, niin surullinen, kateellinen, vihainen ja katkera. Mutta olen oppinut nauttimaan meidän ainokaisestamme ihan eri tavalla. Elän enemmän hetkessä ja keskityn siihen, mitä minulla on.
Nyt olen huomannut noin vuoden ajan, että lapsettomuutemme vaivaa minua vain enemmän ja enemmän. Puolisoakin asiaa mietityttää ja harmittaa. Kysyin, haluammeko tehdä asialle vielä jotain ja vastaus oli myönteinen. Pelkäsin niin kovasti kysymyksen esittämistä, että jätin sitä kysymättä pitkään. Miksi pelkäsin? No, pelkäsin kielteistä vastausta. Nyt vastaus olikin myönteinen <3
Lähdemme siis takaisin hoitoihin! Nyt olen ainakin itse valmis koko repertoaarille. Kaikki mitä vaan voisi onnistua meidän kohdallamme, niin kokeillaan. Vielä elokuussa Naistenklinikalle. Verikokeita joutuu ottaan uudestaan kaikenlaisia, tulokset on liian vanhat. Mieskin saa uudestaan antaa näytteitä.
Kyllähän tässä taas mietityttää aika moni asia.
Miten hoidot vaikuttavat kehoon ja mielialaan?
Miten saan sumplittua työt ja hoidot?
Miten kestän epäonnistumiset?
Löytyykö nyt joku syy lapsettomuuteen?
Miten osataan kommunikoida puolisoni kanssa?
Missä vaiheessa sitten osaa päättää, että nyt saa riittää? Miten asian kanssa pystyy elään, jos meidän perheeseen kuuluukin vain yksi lapsi?
Kenelle hoidoista uskaltaa kertoa?
Joo, kokeiltiinhan puoli vuotta clomifenia. Ilman toivottua tulosta. Ja siihen meidän hoidot jäi. En edes enää soittanut sairaalaan silloin meidän päätöksestä. Tuntui vaan niin epätodelliselta. Esteitä ei pitäisi olla. Folleja clomifenin kanssa oli jopa kaksi tai kolme joka kierrossa. Mutta ei yhtään tärpännyt.
Tuosta hetkestä kun viimeisen clomin söin, on nyt aikalailla kaksi vuotta. Kaksi vuotta, jossa olen välillä päässyt irti pahimmasta vauvakuumeesta, kiertopäivien laskemisesta ja kaikkien mahdollisten haamuoireiden etsimisestä ja poppakonstien kokeilemisesta ja sitten taas toisaalta olen ollut niin maassa, niin surullinen, kateellinen, vihainen ja katkera. Mutta olen oppinut nauttimaan meidän ainokaisestamme ihan eri tavalla. Elän enemmän hetkessä ja keskityn siihen, mitä minulla on.
Nyt olen huomannut noin vuoden ajan, että lapsettomuutemme vaivaa minua vain enemmän ja enemmän. Puolisoakin asiaa mietityttää ja harmittaa. Kysyin, haluammeko tehdä asialle vielä jotain ja vastaus oli myönteinen. Pelkäsin niin kovasti kysymyksen esittämistä, että jätin sitä kysymättä pitkään. Miksi pelkäsin? No, pelkäsin kielteistä vastausta. Nyt vastaus olikin myönteinen <3
Lähdemme siis takaisin hoitoihin! Nyt olen ainakin itse valmis koko repertoaarille. Kaikki mitä vaan voisi onnistua meidän kohdallamme, niin kokeillaan. Vielä elokuussa Naistenklinikalle. Verikokeita joutuu ottaan uudestaan kaikenlaisia, tulokset on liian vanhat. Mieskin saa uudestaan antaa näytteitä.
Kyllähän tässä taas mietityttää aika moni asia.
Miten hoidot vaikuttavat kehoon ja mielialaan?
Miten saan sumplittua työt ja hoidot?
Miten kestän epäonnistumiset?
Löytyykö nyt joku syy lapsettomuuteen?
Miten osataan kommunikoida puolisoni kanssa?
Missä vaiheessa sitten osaa päättää, että nyt saa riittää? Miten asian kanssa pystyy elään, jos meidän perheeseen kuuluukin vain yksi lapsi?
Kenelle hoidoista uskaltaa kertoa?
maanantai 30. heinäkuuta 2018
Kesätauko
Kesähelteet sen kun jatkuu. Loma on ohi ja arki palaa. Mutta kesä on ollut aivan ihanaa – ainakin minun mielestä.
Säät tietenkin vaikuttaa osittain tähän, ainakin mieliala on itselläni riippuvainen tuosta keltaisesta pallosta.
Mutta muutenkin on tuntunut, että oon ollut niin tauolla. Tauolla työstä ja arjesta. Ja tauolla myös tuosta lapsettomuudesta – tai ainakin sen suremisesta. En tehnyt ovulaatiotestejä, enkä edes jaksanut seurata ovis-oireita. Enkä laskenut kiertopäiviä. Enkä ressanut siitä, onko oikeaan aikaan harrastettu seksiä. Enkä muistanut blogia.
Nautin niin siitä, että sai herätä meidän rakkaaseen kohta 6v-herätyskelloon ihan kesäloma-aikataulun mukaan. Syödä rauhassa aamupala. Ja tehdä yhdessä perheen kanssa kaikkea pientä mutta niin tarpeellista kivaa. Ja käytiinhän me kesälomareissullakin.
Ja sopivasti kiertokin ajoittui niin, että arki palasi menkkojen kanssa melkein yhtä aikaa. Joten tässä taas ollaan, arki, työt, blogi ja lapsettomuus.
Syksy tuo jotain uuttakin. Hieman jännittää, sillä päätettiin lähteä hoidoissa eteenpäin. Elokuussa me lähdetään Naistenklinikalle!
Säät tietenkin vaikuttaa osittain tähän, ainakin mieliala on itselläni riippuvainen tuosta keltaisesta pallosta.
Mutta muutenkin on tuntunut, että oon ollut niin tauolla. Tauolla työstä ja arjesta. Ja tauolla myös tuosta lapsettomuudesta – tai ainakin sen suremisesta. En tehnyt ovulaatiotestejä, enkä edes jaksanut seurata ovis-oireita. Enkä laskenut kiertopäiviä. Enkä ressanut siitä, onko oikeaan aikaan harrastettu seksiä. Enkä muistanut blogia.
Nautin niin siitä, että sai herätä meidän rakkaaseen kohta 6v-herätyskelloon ihan kesäloma-aikataulun mukaan. Syödä rauhassa aamupala. Ja tehdä yhdessä perheen kanssa kaikkea pientä mutta niin tarpeellista kivaa. Ja käytiinhän me kesälomareissullakin.
Ja sopivasti kiertokin ajoittui niin, että arki palasi menkkojen kanssa melkein yhtä aikaa. Joten tässä taas ollaan, arki, työt, blogi ja lapsettomuus.
Syksy tuo jotain uuttakin. Hieman jännittää, sillä päätettiin lähteä hoidoissa eteenpäin. Elokuussa me lähdetään Naistenklinikalle!
perjantai 27. heinäkuuta 2018
Miksi on niin vaikea puhua lapsettomuudesta?
Ehkä ihmettelet, miten asia voi olla jollekin niin vaikea? Ajattelet, että minun pitäisi keskittyä nyt muuten vaan elämään. On lapsi, mies, talo, työpaikka. Kaikki hyvin, eikö niin?
Niinpä, pinnallisesti katsottuna kyllä. Mutta jos ajattelet näin, niin tunnetko minua ja perhettäni kuinka hyvin? Mitä tiedät esim. vanhempieni sairauksista? Mieheni lapsuudesta? Parisuhdeongelmistamme? Oletko itse muuttanut yksin 20 vuotiaana ulkomaille? On paljon asioita, jotka aina ajoittain ovat itse kullekin vaikeita. Ehkä tässä on vain peiliin katsomisen paikka, koska en ole päästänyt sinua niin lähelle, että tietäisit minun kipukohdistani?
Ehkä yllätyit. Et ajatellutkaan, että kamppailen tuon asian kanssa? Onhan meillä yksi lapsi. Olen vielä nuori. Minulla on vielä aikaa. Ehkä ajattelit, että haluan keskittyä vain uraan?
Niinpä. Meillä on aivan ihana rakas lapsi. Voisin räjähtää niin kovasti häntä rakastan. Totta sekin, olen vielä nuori. Täytän tänä vuonna 31. Ja moni alkaa miettimään lapsia vasta lähempänä 40 ikävuotta. Niin, moni muu, mutta minä en. Ja alkaa ahdistaa, sekundääristä lapsettomuutta takana nyt yli 5 vuotta. Seuraavan viiden vuoden päästä olen jo 36 ja raskaaksi tulemisen mahdollisuudet aina vain pienenee. Ura? En ikinä koskaan ajatellut, että tekisin uraa. Kyllä halusin aina tehdä työni hyvin, mutta unelmoin aivan tavallisesta koulutustani vastaavasta työpaikasta.
Ehkä itket. Myötätunnosta. Ehkä pystyt hyvin samaistumaan, koska koet samaoja asioita. Ehkä olet joskus kokenut samaa syystä tai toisesta? Ehkä pelkäät, että joudut joskus kokemaan samaa?
Voi että, niin haluaisin halata sinua. Kertoa sinulle, että et ole yksin. Haluaisin kertoa, että kaikki tunteesi ovat sallittuja ja että älä vaan syytä itseäsi. Haluaisin kuunnella sinua silloin, kun haluat kertoa tuskastasi. Haluaisin kulkea rinnallasi.
Ehkä olet vihainen? Enhän minä tiedä lapsettomuudesta mitään, onhan minulla lapsi. Teitä, joilla ei ole yhtään lasta on paljon. Vain te osaatte kokea oikeeta lapsettomuutta. Muut ei voi ymmärtää.
Aivan. En ymmärrä sinun tuskaasi. Ainakaan täydellisesti. Minähän odotin ensimmäistä raskautta vain vuoden ja kolme kuukautta. Silloin pelkäsin ihan hirveästi, ettei meistä tulisi koskaan vanhempia. Etten koskaan kokisi raskautta. Ei koskaan joutuisi valvomaan öisin. Ei koskaan näkisi ensimmäisiä askeleita, enkä kuulisi ensimmäisiä sanoja. Ettei koskaan mun päälle pissattais tai oksennettais. En koskaan hoitaisi sairasta lasta. En koskaan näkisi miten lapseni leikkii kavereiden kanssa. Enkä saattaisi häntä tarhaan tai kouluun. En pääsisi väittelemään teinin kanssa ja olisin ihan neuvoton ja kokisin riittämättömyyttä ja syyllisyyttä. Vanhemmuus kun on niin ihanaa ja niin vaikeeta. Ja olen saanut kokea tätä kaikkea. Ja niin haluaisin kokea tätä kaikkea uudestaan. Kaipuu on ihan kamalaa. Ehkä myös sen takia, koska tiedän mitä kaipaan? Ja lisäksi koen menettämisen pelkoa. Miten voin vaan nauttia ja iloita tästä, mitä jos minulta otetaan pois tämä kaikki? Siitä en varmastikaan selviäisi. Ja toinen tuskan aihe on lapsemme sisaruksettomuus.
Minun lapsettomuuteni ei tee sinun lapsettomuuden tuskasta vähemmän vaikeeta. Eikä myöskään toisinpäin. Mutta ehkä voisimme jakaa tätä kuormaa?
Lapsettomuudesta ei kovinkaan paljon puhuta. Onhan aihe viime aikoina ollut esillä. Mutta moni ei kuitenkaan puhu asiasta omalla nimellä. En minäkään. Miksi? Tämä on niin arka henkilökohtainen ja vielä perhekohtainen asia. Jos puhuisin omalla nimellä, kaikki tutut tietäisivät minun tuskastani lisäksi myös perheemme asioista.
Silloin harvoin, kun asiasta olen puhunut, niin suhtautuminen on ollut todella hyvä ja asian esille ottaminen kannatti.
Niinpä, pinnallisesti katsottuna kyllä. Mutta jos ajattelet näin, niin tunnetko minua ja perhettäni kuinka hyvin? Mitä tiedät esim. vanhempieni sairauksista? Mieheni lapsuudesta? Parisuhdeongelmistamme? Oletko itse muuttanut yksin 20 vuotiaana ulkomaille? On paljon asioita, jotka aina ajoittain ovat itse kullekin vaikeita. Ehkä tässä on vain peiliin katsomisen paikka, koska en ole päästänyt sinua niin lähelle, että tietäisit minun kipukohdistani?
Ehkä yllätyit. Et ajatellutkaan, että kamppailen tuon asian kanssa? Onhan meillä yksi lapsi. Olen vielä nuori. Minulla on vielä aikaa. Ehkä ajattelit, että haluan keskittyä vain uraan?
Niinpä. Meillä on aivan ihana rakas lapsi. Voisin räjähtää niin kovasti häntä rakastan. Totta sekin, olen vielä nuori. Täytän tänä vuonna 31. Ja moni alkaa miettimään lapsia vasta lähempänä 40 ikävuotta. Niin, moni muu, mutta minä en. Ja alkaa ahdistaa, sekundääristä lapsettomuutta takana nyt yli 5 vuotta. Seuraavan viiden vuoden päästä olen jo 36 ja raskaaksi tulemisen mahdollisuudet aina vain pienenee. Ura? En ikinä koskaan ajatellut, että tekisin uraa. Kyllä halusin aina tehdä työni hyvin, mutta unelmoin aivan tavallisesta koulutustani vastaavasta työpaikasta.
Ehkä itket. Myötätunnosta. Ehkä pystyt hyvin samaistumaan, koska koet samaoja asioita. Ehkä olet joskus kokenut samaa syystä tai toisesta? Ehkä pelkäät, että joudut joskus kokemaan samaa?
Voi että, niin haluaisin halata sinua. Kertoa sinulle, että et ole yksin. Haluaisin kertoa, että kaikki tunteesi ovat sallittuja ja että älä vaan syytä itseäsi. Haluaisin kuunnella sinua silloin, kun haluat kertoa tuskastasi. Haluaisin kulkea rinnallasi.
Ehkä olet vihainen? Enhän minä tiedä lapsettomuudesta mitään, onhan minulla lapsi. Teitä, joilla ei ole yhtään lasta on paljon. Vain te osaatte kokea oikeeta lapsettomuutta. Muut ei voi ymmärtää.
Aivan. En ymmärrä sinun tuskaasi. Ainakaan täydellisesti. Minähän odotin ensimmäistä raskautta vain vuoden ja kolme kuukautta. Silloin pelkäsin ihan hirveästi, ettei meistä tulisi koskaan vanhempia. Etten koskaan kokisi raskautta. Ei koskaan joutuisi valvomaan öisin. Ei koskaan näkisi ensimmäisiä askeleita, enkä kuulisi ensimmäisiä sanoja. Ettei koskaan mun päälle pissattais tai oksennettais. En koskaan hoitaisi sairasta lasta. En koskaan näkisi miten lapseni leikkii kavereiden kanssa. Enkä saattaisi häntä tarhaan tai kouluun. En pääsisi väittelemään teinin kanssa ja olisin ihan neuvoton ja kokisin riittämättömyyttä ja syyllisyyttä. Vanhemmuus kun on niin ihanaa ja niin vaikeeta. Ja olen saanut kokea tätä kaikkea. Ja niin haluaisin kokea tätä kaikkea uudestaan. Kaipuu on ihan kamalaa. Ehkä myös sen takia, koska tiedän mitä kaipaan? Ja lisäksi koen menettämisen pelkoa. Miten voin vaan nauttia ja iloita tästä, mitä jos minulta otetaan pois tämä kaikki? Siitä en varmastikaan selviäisi. Ja toinen tuskan aihe on lapsemme sisaruksettomuus.
Minun lapsettomuuteni ei tee sinun lapsettomuuden tuskasta vähemmän vaikeeta. Eikä myöskään toisinpäin. Mutta ehkä voisimme jakaa tätä kuormaa?
Lapsettomuudesta ei kovinkaan paljon puhuta. Onhan aihe viime aikoina ollut esillä. Mutta moni ei kuitenkaan puhu asiasta omalla nimellä. En minäkään. Miksi? Tämä on niin arka henkilökohtainen ja vielä perhekohtainen asia. Jos puhuisin omalla nimellä, kaikki tutut tietäisivät minun tuskastani lisäksi myös perheemme asioista.
Silloin harvoin, kun asiasta olen puhunut, niin suhtautuminen on ollut todella hyvä ja asian esille ottaminen kannatti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)