Tunnen itseni, no ainakin kuukautiskiertoni todella hyvin. Onhan tässä ollut aikaa myös tutustua ja seurata sitä. Pärjään itseasiassa myös ilman ovis-testejä ja tiedän silti, milloin ovulaatio tapahtuu. Tunnen myös pari kolme päivä myöhemmin kuinka minua alkaa paleltaa, vähän samanlainen tunne ku nousisi kuume. Lämmöt siis nousee.
Sitten sama kaava, iho oireilee muutaman päivän, tissit tuntuu kipeältä, päätä särkee, hieman saattaa olla huono olo, hajuaistikin herkistyy ja sitten tulee se päivä kun aamulla huomaankin, että lämmöt on laskenut kun minulla on vaan hiki pitkästä aikaa. Tiedän, että tästä korkeintaan parin päivän päästä alkaa taas uusi kierto.
Mutta nyt. Nämä hoidot ja kemialliset raskaudet on pistänyt koko pakin sekaisin. Ei enää särje päätä. Tisseissä ei mitään sen kummempia muutoksia kierron aikana. Se on sinänsä hieno juttu, mutta en osaa enää tulkita missä vaiheessa ollaan menossa. Iho oireilee milloin mitenkin ja muutokset tapahtuu todella rajusti ja hyvin lyhyessä ajassa. Esimerkiksi aamulla töihin mennessä ei mitään sen kummempia finnejä ja sitten kun palaan kotiin iltapäivällä näytän aivan teiniltä, jolla on pahin akne menossa. Tisseissä ei mitään tuntemuksia. Nukahtamisvaikeudet. Ja lämmöt laskee ja nousee ihan miten sattuu.
Tältä varmaankin tuntuu kun alkaa vaihdevuodet?
Lugesteron taas on sitten kiva keksintö. Se mistä olen itse – ja varmaan myös lähiympäristöni – kärsinyt eniten kuukautiskierron aikana on ollut nuo mielialavaihtelut. Hermostun oviksen aikaan ja sitten pari päivää ennen uuden kierron alkua todella helposti. Ja siis ihan nollasta sataan. En yleensä kiroile. Silloin kyllä. Jos joku pieni ja aivan naurettava juttu ei ihan mene niin kuin pitäisi niin kyllä kuuluu huutoa. Mutta nyt tosiaan kun toisen puoliskon kierrosta käytän tukilääkityksenä lugesteronia niin kyllä oon ollut ihmeen positiivisella tuulella.
Lapsettomuushoidot siis on todella jännät, rankat fyysisesti ja myös henkisesti. En enää tunne kiertoa ja koko kroppa on jotenkin sekaisin. Jospa tämä koko homma kannattaisi.
lauantai 13. huhtikuuta 2019
lauantai 2. maaliskuuta 2019
Keskenmeno
Biokemiallinen raskaus.
Niin kai lääkärit sitä meidän kyytipojan aiheuttamaa plussaa kutsuvat.
No, itse ajattelen, että se oli paljon enemmän. Kuitenkin pienen pieni elämän alku.
Olinhan todistetusti hetken raskaana. Ja ihan lyhyesti ehdin toivoa, että raskaus voisi päättyä onnellisesti monen kuukauden päästä.
Ihan hetken verran ehdin haaveilla. Ehdin haaveilla kasvavasta mahasta. Milloinkohan ensimmäiset läheiset ihmiset alkaisi huomaamaan raskautta? Milloin liikkeet alkaisi tuntua?
Hetken, pienen pienen hetken ehdin kuvittelemaan, että esikoisemme saisi niin toivotun ja kaivatun sisaruksen. Miten ja milloin hänelle asiasta kerrottaisi? Hän olisi niin ylpeä isosisko.
Silmänräpäyksen verran ehdin miettimään syksyä. Olisinko äitiyslomalla? Osaisinko nauttia ensihetkistä ja kaikesta vauvan hoidosta aivan eri tavalla kuin ekalla kerralla? Enkä ressaisi enää niin hirveästi? Arvostaisin ja osaisin olla vielä kiitollisempi?
Virallisena testipäivänä, 2 viikkoa tuoresiirron jälkeen, digi-testi näyttikin yllättäen ”raskaana”. Jonkunlainen vuoto oli alkanut tosiaan pari päivää ennen testiä ja olin jo asennoitunut siihen, että tuoresiirto on epäonnistunut ja lugesteronista johtuen vuoto alkaa paljon niukemmin. Kuitenkin google -piinapäivien aikana paras ja samalla inhottavin kaveri- ehtii ylläpitää toivoa. Sieltä löytyy tietoa, että niukka vuoto ilman hyytymiä voi alkuraskauden aikana olla hyvin normaalia ja vaaratonta. Ja siihen asti kun sain plussan, niin vuoto oli juurikin sellaista.
Tämä toivoa täynnä oleva hetki on kuitenkin nopeasti ohi.
Ihan niin kuin minulle haluttiin lällättää, niin pari tuntia siitä pienestä toivon kipinästä, niin mahakivut yltyivät ja vuoto voimistui. Miksi just taas me? Miksi meille käy näin? Niin, kyllä tiedän, pitäisi kysyä "Miksi meille ei voisi tai pitäisi käydä näin, kun niin monelle muullekin".
Koen, että menetin vauvan. Vauvan, jota niin kovasti olin ehtinyt toivoa jo 6 vuotta. Sisarus ainokaisellemme. Vauvan, joka ehti olla kuitenkin vain alkio. Kahden viikon ajan kohdussani.
Niin kai lääkärit sitä meidän kyytipojan aiheuttamaa plussaa kutsuvat.
No, itse ajattelen, että se oli paljon enemmän. Kuitenkin pienen pieni elämän alku.
Olinhan todistetusti hetken raskaana. Ja ihan lyhyesti ehdin toivoa, että raskaus voisi päättyä onnellisesti monen kuukauden päästä.
Ihan hetken verran ehdin haaveilla. Ehdin haaveilla kasvavasta mahasta. Milloinkohan ensimmäiset läheiset ihmiset alkaisi huomaamaan raskautta? Milloin liikkeet alkaisi tuntua?
Hetken, pienen pienen hetken ehdin kuvittelemaan, että esikoisemme saisi niin toivotun ja kaivatun sisaruksen. Miten ja milloin hänelle asiasta kerrottaisi? Hän olisi niin ylpeä isosisko.
Silmänräpäyksen verran ehdin miettimään syksyä. Olisinko äitiyslomalla? Osaisinko nauttia ensihetkistä ja kaikesta vauvan hoidosta aivan eri tavalla kuin ekalla kerralla? Enkä ressaisi enää niin hirveästi? Arvostaisin ja osaisin olla vielä kiitollisempi?
Virallisena testipäivänä, 2 viikkoa tuoresiirron jälkeen, digi-testi näyttikin yllättäen ”raskaana”. Jonkunlainen vuoto oli alkanut tosiaan pari päivää ennen testiä ja olin jo asennoitunut siihen, että tuoresiirto on epäonnistunut ja lugesteronista johtuen vuoto alkaa paljon niukemmin. Kuitenkin google -piinapäivien aikana paras ja samalla inhottavin kaveri- ehtii ylläpitää toivoa. Sieltä löytyy tietoa, että niukka vuoto ilman hyytymiä voi alkuraskauden aikana olla hyvin normaalia ja vaaratonta. Ja siihen asti kun sain plussan, niin vuoto oli juurikin sellaista.
Tämä toivoa täynnä oleva hetki on kuitenkin nopeasti ohi.
Ihan niin kuin minulle haluttiin lällättää, niin pari tuntia siitä pienestä toivon kipinästä, niin mahakivut yltyivät ja vuoto voimistui. Miksi just taas me? Miksi meille käy näin? Niin, kyllä tiedän, pitäisi kysyä "Miksi meille ei voisi tai pitäisi käydä näin, kun niin monelle muullekin".
Koen, että menetin vauvan. Vauvan, jota niin kovasti olin ehtinyt toivoa jo 6 vuotta. Sisarus ainokaisellemme. Vauvan, joka ehti olla kuitenkin vain alkio. Kahden viikon ajan kohdussani.
sunnuntai 10. helmikuuta 2019
Kyytipojan tarina
Eka ivf. Pääsemme tuoresiirtoon hyperstimulaatioriskistä huolimatta. Alkiota kutsutaan kyytipojaksi. Hienosti kehittynyt 3 päivän ikäinen alkio. 8 solua. Aika huomaamaton kaveri. Vaikka pari kertaa oikein nipistelee kohdun suunnassa niin ei sen olemassa olosta tiedä eikä huomaa sen enempää. Niinhän pitääkin tässä vaiheessa olla.
Punktiosta tulee kolmen päivän päästä kaksi viikkoa. Jos olis normi kierto niin kai nyt testin pitäisi olla jo positiivinen. Onneksi ostin 8kpl raskaustestin pakkauksen. Voi testata vaikka vähän useammin… Testissä näkyy haamu. Ihan haalea ja ei siinä kyllä väriä ole. Taitaa olla viivan paikka.
Googlekin vahvistaa, tämän merkkiset testit antavat kuulemma herkästi vielä ihan selkeitäkin viivanpaikkoja. Voi tuskaa, ostin niitä 8kpl.
Punktiosta on nyt 12 päivää. Teen nyt aamupissasta uuden testin. Ei vitsi, kyllä tämä on vahvempi viivanpaikka, tästä saa jopa kuvan otettu:
Mutta silti, ei. Facebookin Lapselliset lapsettomat vahvistaa, ei tästä voi sanoa vielä mitään. Näitä on kuulemma nähty ja osalla ne on positiivisia ja osalla negatiivisia. Just. Eli sittenkin viivanpaikka. Ja oikeastaan huomaankin, että kehon lämpötila on laskemassa. Palelu on loppunut ja oikeastaan vähän välillä kuumottaa. Menkat siis tulee huomenna tai ylihuomenna. Tuleekohan ne tukilääkityksestä huolimatta? Siitäkin Google tietää kertoa, että osalla alkaa Lugesteronista huolimatta, osalla vasta viikko tukilääkityksen lopettamisen jälkeen.
No niin, nyt punktiosta on mennyt 15 päivää. Eilen loppui tukilääkitys. Tänään sitten alkaa vuoto. Joo, ei kunnolla, siteeseen asti ei tuu mitään. Ei oikeastaan punaista verta vielä ollenkaan. Tämä varmaan johtuu Lugesteroneista. Pikku hiljaa menkat siitä tulee läpi. Kyytipoikamme lähtee pöntön kautta isoon maailmaan. Pärjäile siellä.
Vihdoin. Virallinen testipäivä. Siirrosta tasan kaksi viikkoa. Teenkö edes testiä? Tämähän on jo ihan selvä peli. Pakko kai se on tehdä. Kaksi viivaa. Mitä? Kuitenkin niin haaleita, että negahan se on. Punaista verta on tullut myös. Digipolulle kirjoitan negatiivisen tuloksen ja että vuoto on alkanut jo pari päivää aikaisemmin.
Viivat jää vaivamaan koko työpäivän ajan. Samoin se palelu, joka on taas vaivannut vähän aikaa. Ei minua menkkojen aikana palele koskaan, se alkaa vasta ovulaation jälkeen. Onkohan koko keho nyt ihan sekaisin?
Digipolulla hoitaja vastasi, pahoittelut negatiivisesta testistä. Toivoo, että pärjäillään jotenkuten. Lohdutus, että pakkasessa on 8 alkiota. Ohjeet, siitä miten tästä eteenpäin. Pakastealkion siirtoa odottamaan.
Vastaan, että teen illalla varmuuden vuoksi digitaalisen testin. Kyytipoika, ootko vielä messissä?
Apteekissa ihan hölmö olo. Vähän niinku pitäisi sanoa kassatädille, etten ole raskaana, mutta varmistan asian vaan.
Kotona katselen aamun viivoja. Ei ne vaan voi olla viivanpaikkoja. Kyllä niissä näkyy jopa vähän punaista väriä. Digi vahvistaa asian.
Gravid.
Raskaana.
1-2.
Alan itkemään. Olen tällä hetkellä raskaana. Tätä olen odottanut kuusi pitkää vuotta. En ole koskaan esikoisemme raskauden jälkeen saanut kahta viivaa testeihin. Digiä en ikinä edes tehnyt, niin säännöllinen kierto on ollut, että asia on aina ollut ihan selvä.
Mutta tämä vuoto. Samalla kun lähetän kuvan testeistä rakkaalle miehelleni, huomaan kuinka maha vaan tulee kipeämmäksi. Voiko olla totta. Olen just saanut tietää, että pienokainen on yrittänyt kiinnittyä, mutta ei kuitenkaan tullut jäädäkseen. Miksi minun piti saada tietoon, että olen ollut hetken raskaana, mutta menetän tämän pienen elämän alun? Jos ei olisi ollut testipäivä tänään, en olisi tehnyt raskaustestiä.
Seuraava yö on aivan tuskainen. Niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Seuraava päivä on onneksi niin täynnä vauhtia töissä, etten asiaa ehdi sen enempää ajattelemaan. Hirvittää vaan, pitääkö siteet ja tamponit verenvuodon aisoissa. Sen verran voimakkaasti veri vuotaa.
Mutta illalla. Tulen kotiin. Onneksi olen hetken yksin. Saan itkeä. Katson vielä digi-testiä, jossa edelleen lukee sama teksti. Otan kuvan muistoksi. Lyhyt oli kyytipojan matka – mutta kuitenkin pitempi kuin oletin.
Punktiosta tulee kolmen päivän päästä kaksi viikkoa. Jos olis normi kierto niin kai nyt testin pitäisi olla jo positiivinen. Onneksi ostin 8kpl raskaustestin pakkauksen. Voi testata vaikka vähän useammin… Testissä näkyy haamu. Ihan haalea ja ei siinä kyllä väriä ole. Taitaa olla viivan paikka.
Googlekin vahvistaa, tämän merkkiset testit antavat kuulemma herkästi vielä ihan selkeitäkin viivanpaikkoja. Voi tuskaa, ostin niitä 8kpl.
Punktiosta on nyt 12 päivää. Teen nyt aamupissasta uuden testin. Ei vitsi, kyllä tämä on vahvempi viivanpaikka, tästä saa jopa kuvan otettu:
Mutta silti, ei. Facebookin Lapselliset lapsettomat vahvistaa, ei tästä voi sanoa vielä mitään. Näitä on kuulemma nähty ja osalla ne on positiivisia ja osalla negatiivisia. Just. Eli sittenkin viivanpaikka. Ja oikeastaan huomaankin, että kehon lämpötila on laskemassa. Palelu on loppunut ja oikeastaan vähän välillä kuumottaa. Menkat siis tulee huomenna tai ylihuomenna. Tuleekohan ne tukilääkityksestä huolimatta? Siitäkin Google tietää kertoa, että osalla alkaa Lugesteronista huolimatta, osalla vasta viikko tukilääkityksen lopettamisen jälkeen.
No niin, nyt punktiosta on mennyt 15 päivää. Eilen loppui tukilääkitys. Tänään sitten alkaa vuoto. Joo, ei kunnolla, siteeseen asti ei tuu mitään. Ei oikeastaan punaista verta vielä ollenkaan. Tämä varmaan johtuu Lugesteroneista. Pikku hiljaa menkat siitä tulee läpi. Kyytipoikamme lähtee pöntön kautta isoon maailmaan. Pärjäile siellä.
Vihdoin. Virallinen testipäivä. Siirrosta tasan kaksi viikkoa. Teenkö edes testiä? Tämähän on jo ihan selvä peli. Pakko kai se on tehdä. Kaksi viivaa. Mitä? Kuitenkin niin haaleita, että negahan se on. Punaista verta on tullut myös. Digipolulle kirjoitan negatiivisen tuloksen ja että vuoto on alkanut jo pari päivää aikaisemmin.
Viivat jää vaivamaan koko työpäivän ajan. Samoin se palelu, joka on taas vaivannut vähän aikaa. Ei minua menkkojen aikana palele koskaan, se alkaa vasta ovulaation jälkeen. Onkohan koko keho nyt ihan sekaisin?
Digipolulla hoitaja vastasi, pahoittelut negatiivisesta testistä. Toivoo, että pärjäillään jotenkuten. Lohdutus, että pakkasessa on 8 alkiota. Ohjeet, siitä miten tästä eteenpäin. Pakastealkion siirtoa odottamaan.
Vastaan, että teen illalla varmuuden vuoksi digitaalisen testin. Kyytipoika, ootko vielä messissä?
Apteekissa ihan hölmö olo. Vähän niinku pitäisi sanoa kassatädille, etten ole raskaana, mutta varmistan asian vaan.
Kotona katselen aamun viivoja. Ei ne vaan voi olla viivanpaikkoja. Kyllä niissä näkyy jopa vähän punaista väriä. Digi vahvistaa asian.
Gravid.
Raskaana.
1-2.
Alan itkemään. Olen tällä hetkellä raskaana. Tätä olen odottanut kuusi pitkää vuotta. En ole koskaan esikoisemme raskauden jälkeen saanut kahta viivaa testeihin. Digiä en ikinä edes tehnyt, niin säännöllinen kierto on ollut, että asia on aina ollut ihan selvä.
Mutta tämä vuoto. Samalla kun lähetän kuvan testeistä rakkaalle miehelleni, huomaan kuinka maha vaan tulee kipeämmäksi. Voiko olla totta. Olen just saanut tietää, että pienokainen on yrittänyt kiinnittyä, mutta ei kuitenkaan tullut jäädäkseen. Miksi minun piti saada tietoon, että olen ollut hetken raskaana, mutta menetän tämän pienen elämän alun? Jos ei olisi ollut testipäivä tänään, en olisi tehnyt raskaustestiä.
Seuraava yö on aivan tuskainen. Niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Seuraava päivä on onneksi niin täynnä vauhtia töissä, etten asiaa ehdi sen enempää ajattelemaan. Hirvittää vaan, pitääkö siteet ja tamponit verenvuodon aisoissa. Sen verran voimakkaasti veri vuotaa.
Mutta illalla. Tulen kotiin. Onneksi olen hetken yksin. Saan itkeä. Katson vielä digi-testiä, jossa edelleen lukee sama teksti. Otan kuvan muistoksi. Lyhyt oli kyytipojan matka – mutta kuitenkin pitempi kuin oletin.
Miehen ja naisen lapsettomuushoidot
Miehet ja naiset kokee lapsettomuutta ehkä eri tavoin ja ainakin meillä parisuhteessa lapsettomuuden tuska aaltoilee miehellä ja naisella eri taajuuksilla ja frekvensseillä. Mun aloitteesta lähdettiin selvittämään tätä lapsettomuutta ja mun aloitteesta myös vuosi sitten päätettiin jatkaa hoitoja ja siirtyä ivf-hoitoihin.
Mies oli heti mukana – onneksi. Pelkäsin –pitkään ja onneksi turhaan- että asia ei häntä vaivaa, ettei olisi valmis ivf-hoitoihin ja että jäisin tuskan kanssa yksin.
Kuitenkin nämä hoidot lähtökohtaisesti koskee näin fyysisesti lähinnä naisia. Ostetaan lääkkeitä. Apteekissa tuttu myyjä, toivottavasti ei just osuu omalle kohdalle. Vitsi, se huomasi kuitenkin. ”Ei, en ole kipeänä. Haen vaan yhtä lääkettä. Oikeastaan olen nykyään teidän kanta-asiakas.” Seuraavalla kerralla kun kohdataan eskarin eteisessä, hän tuijottaa mun vatsa-aluetta. Vai tuijottaako? En tiedä, ehkä vain kuvittelen eikä hän käynyt katsomassa nimelläni kirjoitettuja reseptejä. Ehkä hän on katsonut. Oikeastaan ihan samaa.
Tuijotetaan kelloa. Sumutetaan suihketta nenään. Piikitetään liuosta vatsaan. Tökitään suppoja emättimeen. Otetaan töistä vapaita. Kokouksista käydään nopeasti vastaamassa puhelimeen, josko se on klinikka. Seuraavaksi lähdetään kokouksesta lääkkeiden takia. Käydään epämiellyttävässä punktiossa. Muutenkin tutkittavaksi pääsee hyvin usein, lääkäri tunnistaa potilaan varmaan paremmin alapään kuin naaman perusteella.
Käydään läpi pääkivut, unettomuudet, turvotukset, hikoilut. Ja itsehän pääsin vielä aika helpolla, lääkkeillä ei kovin pahoja sivuoireita ollut. Tunnustellaan mahdollisia raskausoireita. Jännitetään. Pelätään. Toivotaan. Sitten vuoto. Itketään. Mahaan koskee. Mutta pahinta on tunteiden vuoristorata.
Mies. Käy antamassa spermanäyte. Ok, olihan se jo kolmas kerta. Mutta silti. Miksi miehet tässä pääsee taas helpommalla? Vai pääseekö?
Olen todella kiitollinen mun ihanasta miehestä, joka kyselee mun voinnista. Oli punktion jälkeen koko päivän kotona ja antoi mun levätä. Oli punktiossa mukana ja silitti kättä. Toi mulle ruokaa, kun vasta klo 12 sai syödä ensimmäistä ateriaa punktiopäivänä. Vei minut alkiosiirtoon ja käytti siinä omaa työaikaa. Kyselee, mitä kyytipojalle (siirretty alkio) kuuluu. Muistuttaa, että pitää juoda, ettei tuu hyperstimulaatiota. Innostui 25 munasolusta ja häntä harmittaa kun niistä on kyytipojan lisäksi saatu pakkaseen kuitenkin vain 8kpl.
Nainen pääsee tässä enemmän toimimaan, se helpottaa ainakin itseäni. Mies joutuu seuraamaan vain vierestä. Hänelle toimiminen olisi hyvin luontaista. Nyt kokee varmaan avuttomuutta ja epävarmuutta. Varmasti häntäkin jännittää, on innostunut ja pettynyt. Mutta hän ei pääse tunnustelemaan, ei tiedän vatsan nipistelyistä. Ei voi tehdä raskaustestiä. Ei tiedä vuodon aloituksesta. Hän saa tietää vain sen verran, kun mitä hänelle kerron. Ja haluan kertoa. Mutta en halua, että hän innostuu liikaa. Enkä halua hänelle aiheuttaa pettymyksiä. Yritän olla asiallinen. Hän yrittää ymmärtää.
Ei tämä ole helppoa. Mutta ainakin so far ollaan tuettu toisiamme <3
Mies oli heti mukana – onneksi. Pelkäsin –pitkään ja onneksi turhaan- että asia ei häntä vaivaa, ettei olisi valmis ivf-hoitoihin ja että jäisin tuskan kanssa yksin.
Kuitenkin nämä hoidot lähtökohtaisesti koskee näin fyysisesti lähinnä naisia. Ostetaan lääkkeitä. Apteekissa tuttu myyjä, toivottavasti ei just osuu omalle kohdalle. Vitsi, se huomasi kuitenkin. ”Ei, en ole kipeänä. Haen vaan yhtä lääkettä. Oikeastaan olen nykyään teidän kanta-asiakas.” Seuraavalla kerralla kun kohdataan eskarin eteisessä, hän tuijottaa mun vatsa-aluetta. Vai tuijottaako? En tiedä, ehkä vain kuvittelen eikä hän käynyt katsomassa nimelläni kirjoitettuja reseptejä. Ehkä hän on katsonut. Oikeastaan ihan samaa.
Tuijotetaan kelloa. Sumutetaan suihketta nenään. Piikitetään liuosta vatsaan. Tökitään suppoja emättimeen. Otetaan töistä vapaita. Kokouksista käydään nopeasti vastaamassa puhelimeen, josko se on klinikka. Seuraavaksi lähdetään kokouksesta lääkkeiden takia. Käydään epämiellyttävässä punktiossa. Muutenkin tutkittavaksi pääsee hyvin usein, lääkäri tunnistaa potilaan varmaan paremmin alapään kuin naaman perusteella.
Käydään läpi pääkivut, unettomuudet, turvotukset, hikoilut. Ja itsehän pääsin vielä aika helpolla, lääkkeillä ei kovin pahoja sivuoireita ollut. Tunnustellaan mahdollisia raskausoireita. Jännitetään. Pelätään. Toivotaan. Sitten vuoto. Itketään. Mahaan koskee. Mutta pahinta on tunteiden vuoristorata.
Mies. Käy antamassa spermanäyte. Ok, olihan se jo kolmas kerta. Mutta silti. Miksi miehet tässä pääsee taas helpommalla? Vai pääseekö?
Olen todella kiitollinen mun ihanasta miehestä, joka kyselee mun voinnista. Oli punktion jälkeen koko päivän kotona ja antoi mun levätä. Oli punktiossa mukana ja silitti kättä. Toi mulle ruokaa, kun vasta klo 12 sai syödä ensimmäistä ateriaa punktiopäivänä. Vei minut alkiosiirtoon ja käytti siinä omaa työaikaa. Kyselee, mitä kyytipojalle (siirretty alkio) kuuluu. Muistuttaa, että pitää juoda, ettei tuu hyperstimulaatiota. Innostui 25 munasolusta ja häntä harmittaa kun niistä on kyytipojan lisäksi saatu pakkaseen kuitenkin vain 8kpl.
Nainen pääsee tässä enemmän toimimaan, se helpottaa ainakin itseäni. Mies joutuu seuraamaan vain vierestä. Hänelle toimiminen olisi hyvin luontaista. Nyt kokee varmaan avuttomuutta ja epävarmuutta. Varmasti häntäkin jännittää, on innostunut ja pettynyt. Mutta hän ei pääse tunnustelemaan, ei tiedän vatsan nipistelyistä. Ei voi tehdä raskaustestiä. Ei tiedä vuodon aloituksesta. Hän saa tietää vain sen verran, kun mitä hänelle kerron. Ja haluan kertoa. Mutta en halua, että hän innostuu liikaa. Enkä halua hänelle aiheuttaa pettymyksiä. Yritän olla asiallinen. Hän yrittää ymmärtää.
Ei tämä ole helppoa. Mutta ainakin so far ollaan tuettu toisiamme <3
keskiviikko 16. tammikuuta 2019
Vaihdevuodet ja niiden peruuttaminen
On kyllä ihmeellisiä lääkkeitä. Ensin ajetaan oma hormonitoiminta alas niin, ettei kohdun limakalvo ala paksunemaan ja munasarjat ovat lepotilassa ja sitten sanotaankin keholle, että höpsistä, ei muuta kun tuottamaan munasoloja oikein urakalla. Ja tämä kaikki kolmen viikon sisällä.
On tämä fyysisesti rankkaa, sen huomaan nyt. Väsyttää, en saa kunnolla nukuttua. Päätä särkee. Palelee ja seuraavassa hetkessä onkin sitten taas jo hiki.
Henkisesti ajattelin, että olen asian kanssa jo lähestulkoon sinut. Lähettiinhän hoitoihin sillä ajatuksella, että kokeillaan nyt tätä vielä, ilman mitään sen suurempia toiveita. Mutta kun sairaanhoitaja viimeksi kysyi, miten olen jaksanut, niin ei itku ollut kaukana. En tiedä, mistä se oli kiinni. Ehkä siitä, että olin väsynyt, ehkä lääkkeistä, tai sitten siitä, millä sanoilla hän kysyi, äänensävyistä, ilmeistä, siitä että hän on nähnyt tilannetta jo niin usein ennen minua ja tietää mitä kaikkea ihmiset on jo ennen ivf:ää käynyt läpi. Jotenkin kysymys kolahti ja kosketti. Ehkä elämä on mennyt niin vauhdilla, ettei lapsettomuusasioita pystynyt paljon tai tarpeeksi käsittelemään ja hänen luonaan oli pakko pysähtyä nyt hetkeksi miettimään mitä minulle kuuluu ja miten olen jaksanut. Huomasin, että taidan sittenkin elättää isoja toiveita sen suhteen, että hoidot onnistuvat.
Olin kuvitellut jo mielessäni, että testit tulevat näyttämään negaa, niin kuin aina tässä kuuden vuoden yrittämisen aikana. Olen ajatellut, ettei asia yllätä tai ärsytä, eikä varsinkin sureta. Mutta taisin olla väärässä. Nyt hieman pelottaa, miten kestän epäonnistumiset ja takapakit.
On tämä fyysisesti rankkaa, sen huomaan nyt. Väsyttää, en saa kunnolla nukuttua. Päätä särkee. Palelee ja seuraavassa hetkessä onkin sitten taas jo hiki.
Henkisesti ajattelin, että olen asian kanssa jo lähestulkoon sinut. Lähettiinhän hoitoihin sillä ajatuksella, että kokeillaan nyt tätä vielä, ilman mitään sen suurempia toiveita. Mutta kun sairaanhoitaja viimeksi kysyi, miten olen jaksanut, niin ei itku ollut kaukana. En tiedä, mistä se oli kiinni. Ehkä siitä, että olin väsynyt, ehkä lääkkeistä, tai sitten siitä, millä sanoilla hän kysyi, äänensävyistä, ilmeistä, siitä että hän on nähnyt tilannetta jo niin usein ennen minua ja tietää mitä kaikkea ihmiset on jo ennen ivf:ää käynyt läpi. Jotenkin kysymys kolahti ja kosketti. Ehkä elämä on mennyt niin vauhdilla, ettei lapsettomuusasioita pystynyt paljon tai tarpeeksi käsittelemään ja hänen luonaan oli pakko pysähtyä nyt hetkeksi miettimään mitä minulle kuuluu ja miten olen jaksanut. Huomasin, että taidan sittenkin elättää isoja toiveita sen suhteen, että hoidot onnistuvat.
Olin kuvitellut jo mielessäni, että testit tulevat näyttämään negaa, niin kuin aina tässä kuuden vuoden yrittämisen aikana. Olen ajatellut, ettei asia yllätä tai ärsytä, eikä varsinkin sureta. Mutta taisin olla väärässä. Nyt hieman pelottaa, miten kestän epäonnistumiset ja takapakit.
sunnuntai 13. tammikuuta 2019
Joululahja itselleni
Tässä blogi on ollut vähän aikaa tauolla. Ei tarkoituksella. Ja ajatuksia ja aiheita on pyörinyt mielessä paljonkin.
Arki on ollut hyvin kiireinen, paljon käynyt vieraita ja paljon itse oltu viikonloput muualla. Illat on täynnä esikoisen leikkitreffeillä, joulutapahtumilla, työmatkoja ja ihan normi huushollilla. Lisäksi perheemme läheinen on saattohoidossa. Vierailemme hänen luonaan aina kun mahdollista ja tietenkin myös omien voimavarojemme mukaan.
Lapsettomuutta tässä seuraan vähän niin kuin sivussa tällä hetkellä, vaikkakin hoidoissa ollaan päästy seuraavalle levelille. Tuntuukin hassulta, nyt kun alkaa tapahtua taas jotain tällä saralla niin on elämä täynnä kaikkea muuta niin paljon, ettei ehdi sen kummemmin surraa tai tuskailla etukäteen. Eletään hetkessä. En tiedä, onko hyvä vai huono asia, mutta sillä nyt mennään.
Ostin siis joululahjaksi itselleni lääkkeitä. Kalliita sellaisia. Synarela, nenäsumute, jolla saadaan ajettu oma hormonitoiminta alas, oli eka paketti. Ja joulun jälkeen sain jatkaa ostoksia vielä isommalla summalla kun toinen synarela-sumute ja gonal-kyniä piti hankkia. Lääkkeisiin olen tässä vuoden vaihteessa käyttänyt n 600€ ja monta reseptiä tossa vielä odottamassa.
Synarela on kyllä näppärä juttu, aamuin illoin otat vähän suihketta nenään, todella helppo, nopea ja huomaamaton. Töissä aikataulu on aiheuttanut hieman miettimistä, monesta kokouksesta livahtanut ulos ilman mitään selityksiä. Mutta olen yrittänyt näyttää siltä, että olisi tärkeä puhelu tmv. Kukaan ei kysynyt tähän asti mitään.
Gonal-kynä on jo ihan eri juttu. Tosiaan olen saanut piikittää itselleni lääkkeitä tässä ja se ei ihan niin huomaamattomasti kävisi töissä tai kylässä. Onneksi tämä on kuitenkin vain lyhyt vaihe ja iltaisin pistäminen kotona onnistuu aina samaan aikaan. Vaihdevuodet on onnistuneesti käyty läpi kahdessa viikossa, sivuoireetkin on pysynyt kuosissa. Pääkipua, väsymystä ja lämpövaihtelua on ollut, mutta kaikki ihan siedettävää. Jospa sitten todelliset vaihdevuodetkin menee näin näppärästi ohi.
Lääkkeen pistäminen itselle on kyllä sitten sellainen kokemus, jota en osannut oikein arvioida etukäteen. Verenluovutuksessa olen käynyt montakin kertaa ja verikokeiden ottaminenkin on aivan jees, ei aiheuta mitään vastenmielisiä tunteita tai ajatuksia. Luulin siis, että pistäminenkin onnistuu ihan tästä vaan. Kun kävin Naistenklinikalla kontrolloimassa vaihdevuosien tilannetta eli onko synarela tuonut toivottua tulosta, hoitaja antoi onneksi mahdollisuuden harjoitella feikki-kynällä pistämistä. Kyllä siinä hetken tuijotin kynää ja mahaa ennen kuin uskalsin pistää. Jos eka kerta olisi yksin ollut kotona, niin ei olisi mennyt niinkään hyvin, siitä olen aika varma. Hoitaja meinasi vaan, että olisin sitten pyytänyt miestä pistämään. Heh, hän varmaan pyörtyisi <3
Nyt sitten jännitetään, miten gonal vaikuttaa ja montako munasolua saadaan talteen, moniko niistä hedelmöityy ja päästäänkö siirtoon. Saadaanko pakkaseen asti alkioita. Ja tärppääkö.
Oikein onnellista alkanutta uutta vuotta teille kaikille <3
Arki on ollut hyvin kiireinen, paljon käynyt vieraita ja paljon itse oltu viikonloput muualla. Illat on täynnä esikoisen leikkitreffeillä, joulutapahtumilla, työmatkoja ja ihan normi huushollilla. Lisäksi perheemme läheinen on saattohoidossa. Vierailemme hänen luonaan aina kun mahdollista ja tietenkin myös omien voimavarojemme mukaan.
Lapsettomuutta tässä seuraan vähän niin kuin sivussa tällä hetkellä, vaikkakin hoidoissa ollaan päästy seuraavalle levelille. Tuntuukin hassulta, nyt kun alkaa tapahtua taas jotain tällä saralla niin on elämä täynnä kaikkea muuta niin paljon, ettei ehdi sen kummemmin surraa tai tuskailla etukäteen. Eletään hetkessä. En tiedä, onko hyvä vai huono asia, mutta sillä nyt mennään.
Ostin siis joululahjaksi itselleni lääkkeitä. Kalliita sellaisia. Synarela, nenäsumute, jolla saadaan ajettu oma hormonitoiminta alas, oli eka paketti. Ja joulun jälkeen sain jatkaa ostoksia vielä isommalla summalla kun toinen synarela-sumute ja gonal-kyniä piti hankkia. Lääkkeisiin olen tässä vuoden vaihteessa käyttänyt n 600€ ja monta reseptiä tossa vielä odottamassa.
Synarela on kyllä näppärä juttu, aamuin illoin otat vähän suihketta nenään, todella helppo, nopea ja huomaamaton. Töissä aikataulu on aiheuttanut hieman miettimistä, monesta kokouksesta livahtanut ulos ilman mitään selityksiä. Mutta olen yrittänyt näyttää siltä, että olisi tärkeä puhelu tmv. Kukaan ei kysynyt tähän asti mitään.
Gonal-kynä on jo ihan eri juttu. Tosiaan olen saanut piikittää itselleni lääkkeitä tässä ja se ei ihan niin huomaamattomasti kävisi töissä tai kylässä. Onneksi tämä on kuitenkin vain lyhyt vaihe ja iltaisin pistäminen kotona onnistuu aina samaan aikaan. Vaihdevuodet on onnistuneesti käyty läpi kahdessa viikossa, sivuoireetkin on pysynyt kuosissa. Pääkipua, väsymystä ja lämpövaihtelua on ollut, mutta kaikki ihan siedettävää. Jospa sitten todelliset vaihdevuodetkin menee näin näppärästi ohi.
Lääkkeen pistäminen itselle on kyllä sitten sellainen kokemus, jota en osannut oikein arvioida etukäteen. Verenluovutuksessa olen käynyt montakin kertaa ja verikokeiden ottaminenkin on aivan jees, ei aiheuta mitään vastenmielisiä tunteita tai ajatuksia. Luulin siis, että pistäminenkin onnistuu ihan tästä vaan. Kun kävin Naistenklinikalla kontrolloimassa vaihdevuosien tilannetta eli onko synarela tuonut toivottua tulosta, hoitaja antoi onneksi mahdollisuuden harjoitella feikki-kynällä pistämistä. Kyllä siinä hetken tuijotin kynää ja mahaa ennen kuin uskalsin pistää. Jos eka kerta olisi yksin ollut kotona, niin ei olisi mennyt niinkään hyvin, siitä olen aika varma. Hoitaja meinasi vaan, että olisin sitten pyytänyt miestä pistämään. Heh, hän varmaan pyörtyisi <3
Nyt sitten jännitetään, miten gonal vaikuttaa ja montako munasolua saadaan talteen, moniko niistä hedelmöityy ja päästäänkö siirtoon. Saadaanko pakkaseen asti alkioita. Ja tärppääkö.
Oikein onnellista alkanutta uutta vuotta teille kaikille <3
tiistai 4. joulukuuta 2018
Suunnittelukäynti
En tiedä, kuinka moni teistä lukijoista on käynyt lapsettomuushoidoissa. Me siis ollaan jossain vaiheessa prosessia ja tosiaan tällä hetkellä IVF-jonossa Naistenklinikalle.
Paikallisen sairaalamme lähetteen kautta päästiin muutamassa kuukaudessa ensikäynnille Naistenklinikalle ja siinä suoraan suositeltiin meille IVFää. Jonossa oltu n 3kk ja nyt on takana myös jo suunnittelukäynti!
Vau! Nyt siis suunniteltiin lääkkeet ja aikataulut! Tukena on Terveyskylän ”oma polku”. Sivusto vaikuttaa ainakin nyt ennen hoitojen aloittamista varsin näppärältä, löytyy yleistä tietoa. Löytyy kalenteri. Löytyy tarkempaa tietoa. Löytyy videoita. Terveyskyselyn voi täyttää siinä. Raskaustestien tulokset voi kirjata siihen. Hoitavien lääkäreiden ja hoitajien kommentit, tutkimusten tulokset jne, kaikki tulee siihen. Jonkinlaista keskustelua sairaalahenkilökunnan kanssa siinä voi käydä vissiin myös.
Ekat ja tokat läksyt on jo tehty. Luin siis yleiset ja tarkemmat tiedot IVFstä. Siitä ei varmaan ihan kaikkea jäänyt päähän. Lääkkeiden määrä yllätti. Pistäminen hirvittää, no ainakin jännittää. Muuten odotan hoitoja innolla ja tietenkin toivon positiivisia tuloksia, paljon alkioita. Ja toivottavasti myös ainakin se yksi uusi perheenjäsen!
Toisaalta en usko siihen, että meille joskus vielä se toinen lapsi suodaan. Kun on kuusi vuotta yrittämistä takana ilman yhtäkään alkanutta raskautta. Vaikka syytä lapsettomuuteen ei olekaan löytynyt. Jotenkin oletan, ettei nää hoidotkaan tuo tilanteeseen muutosta. Mutta ei ainakaan tarvitse vanhana keinutuolissa sitten katkerana syyttä itseään tai puolisoa, ettei yritetty kaikkea…
Muistan kuitenkin kolmen vuoden takainen vaihe, jolloin söin clomifenia. 6kk siinä meni syödessä lääkkeitä ja toivoin joka kierrossa positiivista testiä. Hyvinhän kroppa reagoi lääkkeisiin, 2-3 follia saatiin aikaan joka kierrossa, vaikka söin vain puolikkaita tabletteja, eli todella pienellä annostuksella mentiin.
Tässä kuitenkin mietityttää, miten lääkkeet vaikuttaa kehoon. Miten mieleen. Miten pystyy käsittelemään pettymyksiä. Miten vaikuttaa parisuhteeseen. Vuotoa odottelen tällä viikolla alkavaksi. Seuraavassa kierrossa sitten alkaa jo lääkitys. Ja sitten seuraavassa pistokset, punktio ja jos kaikki menee hyvin niin myös tuoresiirto. Huh. Olisiko 2019 vihdoin meidän vuoro?
Paikallisen sairaalamme lähetteen kautta päästiin muutamassa kuukaudessa ensikäynnille Naistenklinikalle ja siinä suoraan suositeltiin meille IVFää. Jonossa oltu n 3kk ja nyt on takana myös jo suunnittelukäynti!
Vau! Nyt siis suunniteltiin lääkkeet ja aikataulut! Tukena on Terveyskylän ”oma polku”. Sivusto vaikuttaa ainakin nyt ennen hoitojen aloittamista varsin näppärältä, löytyy yleistä tietoa. Löytyy kalenteri. Löytyy tarkempaa tietoa. Löytyy videoita. Terveyskyselyn voi täyttää siinä. Raskaustestien tulokset voi kirjata siihen. Hoitavien lääkäreiden ja hoitajien kommentit, tutkimusten tulokset jne, kaikki tulee siihen. Jonkinlaista keskustelua sairaalahenkilökunnan kanssa siinä voi käydä vissiin myös.
Ekat ja tokat läksyt on jo tehty. Luin siis yleiset ja tarkemmat tiedot IVFstä. Siitä ei varmaan ihan kaikkea jäänyt päähän. Lääkkeiden määrä yllätti. Pistäminen hirvittää, no ainakin jännittää. Muuten odotan hoitoja innolla ja tietenkin toivon positiivisia tuloksia, paljon alkioita. Ja toivottavasti myös ainakin se yksi uusi perheenjäsen!
Toisaalta en usko siihen, että meille joskus vielä se toinen lapsi suodaan. Kun on kuusi vuotta yrittämistä takana ilman yhtäkään alkanutta raskautta. Vaikka syytä lapsettomuuteen ei olekaan löytynyt. Jotenkin oletan, ettei nää hoidotkaan tuo tilanteeseen muutosta. Mutta ei ainakaan tarvitse vanhana keinutuolissa sitten katkerana syyttä itseään tai puolisoa, ettei yritetty kaikkea…
Muistan kuitenkin kolmen vuoden takainen vaihe, jolloin söin clomifenia. 6kk siinä meni syödessä lääkkeitä ja toivoin joka kierrossa positiivista testiä. Hyvinhän kroppa reagoi lääkkeisiin, 2-3 follia saatiin aikaan joka kierrossa, vaikka söin vain puolikkaita tabletteja, eli todella pienellä annostuksella mentiin.
Tässä kuitenkin mietityttää, miten lääkkeet vaikuttaa kehoon. Miten mieleen. Miten pystyy käsittelemään pettymyksiä. Miten vaikuttaa parisuhteeseen. Vuotoa odottelen tällä viikolla alkavaksi. Seuraavassa kierrossa sitten alkaa jo lääkitys. Ja sitten seuraavassa pistokset, punktio ja jos kaikki menee hyvin niin myös tuoresiirto. Huh. Olisiko 2019 vihdoin meidän vuoro?
tiistai 23. lokakuuta 2018
Missä muut?
Tässä olen alkanut miettiä omaa lähipiiriä. Tahaton lapsettomuus, kun on niin yleinen asia, mutta kun sitä tosiaan ei näe. Eikä sitä puhuta. Ja sitten on sitä tahallista lapsettomuutta, josta myös tosi vähän puhutaan.
Onko työkaveri, joka on naimisissa, mutta ei ole lapsia tahattomasti lapseton? Entäs työkaveri, joka on pitkään ollut parisuhteessa, mutta ei ole lapsia?
Mitä tuo toinen kaveri, joka on just eronnut, onko heillä lapsettomuus rikkonut parisuhteen tai vaikuttanut eropäätökseen?
Mikä tämä nuori mies, kaipaako lapsia ja perhettä, ei vaan ole löytänyt oikeaa kumppania?
Entäs tämä vanhempi naishenkilö, joka tekee ihan älyttömästi töitä, kun muut saman ikäiset tekee asioita lastenlasten kanssa? Hän ei ole pelkästään lapseton, vaan myös lapsenlapseton.
Onko tuo tuttu, joka alkaa myymään vauvan vaatteita ja rattaita nettikirppiksellä lapsellinen lapseton, onhan heillä tuo 10v poika. Vai onko vaan nyt tullut oikea hetki myydä tavaraa?
Usein on tuntunut siltä, että pitäisi vaan avoimesti alkaa puhumaan omasta lapsettomuudesta. Jollekin työkaverille olenkin asiasta kertonut tai jossain sivulauseessa maininnut. Mutta sillain avoimemmin en ole asiasta puhunut. Miksi?
No, siinä on muutama asia. En haluaisi että töissäkin ihmiset alkaisi tuijottamaan mun mahaa sen enempää. ”Onko nyt tärpännyt” ”Saat keskittyä töihin” ”Miten me täällä pärjättäis ilman sinua” ”Kerro ajoissa, että saadaan sinulle sijainen”
Ja sitten, miten työnantaja mahdollisesti suhtautuisi. Antaisiko vaativia tehtäviä enää, vai pelkääkö, että jäisin pois ja hommia ei saa kovin helposti siirretty keskeneräisenä jollekin toiselle? Ajattelisiko työkaverit, etten sitoudu työhön?
En halua vinkkejä. En halua lohdutukseksi tarkoitettuja lauseita, niitä kun oon saanut kuulla jo ihan tarpeeksi. En myöskään halua sääliä. Vaan läsnäoloa. Mutta en anna muille mahdollisuutta olla läsnä silloin kun sitä tarvitsen, jos en avaudu sen enempää.
Onko työkaveri, joka on naimisissa, mutta ei ole lapsia tahattomasti lapseton? Entäs työkaveri, joka on pitkään ollut parisuhteessa, mutta ei ole lapsia?
Mitä tuo toinen kaveri, joka on just eronnut, onko heillä lapsettomuus rikkonut parisuhteen tai vaikuttanut eropäätökseen?
Mikä tämä nuori mies, kaipaako lapsia ja perhettä, ei vaan ole löytänyt oikeaa kumppania?
Entäs tämä vanhempi naishenkilö, joka tekee ihan älyttömästi töitä, kun muut saman ikäiset tekee asioita lastenlasten kanssa? Hän ei ole pelkästään lapseton, vaan myös lapsenlapseton.
Onko tuo tuttu, joka alkaa myymään vauvan vaatteita ja rattaita nettikirppiksellä lapsellinen lapseton, onhan heillä tuo 10v poika. Vai onko vaan nyt tullut oikea hetki myydä tavaraa?
Usein on tuntunut siltä, että pitäisi vaan avoimesti alkaa puhumaan omasta lapsettomuudesta. Jollekin työkaverille olenkin asiasta kertonut tai jossain sivulauseessa maininnut. Mutta sillain avoimemmin en ole asiasta puhunut. Miksi?
No, siinä on muutama asia. En haluaisi että töissäkin ihmiset alkaisi tuijottamaan mun mahaa sen enempää. ”Onko nyt tärpännyt” ”Saat keskittyä töihin” ”Miten me täällä pärjättäis ilman sinua” ”Kerro ajoissa, että saadaan sinulle sijainen”
Ja sitten, miten työnantaja mahdollisesti suhtautuisi. Antaisiko vaativia tehtäviä enää, vai pelkääkö, että jäisin pois ja hommia ei saa kovin helposti siirretty keskeneräisenä jollekin toiselle? Ajattelisiko työkaverit, etten sitoudu työhön?
En halua vinkkejä. En halua lohdutukseksi tarkoitettuja lauseita, niitä kun oon saanut kuulla jo ihan tarpeeksi. En myöskään halua sääliä. Vaan läsnäoloa. Mutta en anna muille mahdollisuutta olla läsnä silloin kun sitä tarvitsen, jos en avaudu sen enempää.
keskiviikko 26. syyskuuta 2018
Kuultu - taas
Nyt on onneksi tunnemyrsky jo hieman laantunut. Jos olisi heti kirjoittanut niin olisin ollut liian kiukkuinen, vihainen ja kyyneleiden läpi ei olisi nähnyt tietokoneen näyttöä kunnossa.
Jos itsekin kärsitte jollain lailla lapsettomuudesta niin olette varmaankin törmännyt ärsyttäviin tai jopa aivan älyttömiin ajattelemattomuuksiin. Lauseet tai kysymykset voivat tulla ihan tuntemattomilta, työkavereilta, hyvän päivän tutuilta, ystäviltä tai omasta lähipiiristä.
Puhujan roolista riippuen olen tähän asti pystynyt suhtautumaan omasta mielestä aika hyvin näihin kommentteihin.
Välillä olen sanonut suoraan, ettei toista lasta ole yrityksistä huolimatta vielä tulossa.
Välillä olen ajatellut, että puhuja yritti vain lohduttaa.
Välillä taas annoin anteeksi sillä perusteella, ettei toinen vaan voi ymmärtää.
Välillä olen paennut valheella, ettei olla mietitty eikä suunniteltu perheenlisäystä sen enempää, että kattellaan joskus tulevaisuudessa.
Tosiaan tilanne riippuu aika paljon siitä, kuinka läheinen ihminen on kyseessä ja kuinka paljon siinä tilanteessa jaksaa avautua. Tunteet on pysynyt kuitenkin aina aika tasaisina ja elämä on jatkunut seuraavasta hetkestä eteenpäin ihan normaalina.
Nyt olikin sitten hieman yllättävä tapaus. Ajattelemattomuus, ei varmaankaan ihminen halunnut satuttaa. Mutta sattuipas aika kovasti:
Olimme kylässä ystäväperheessämme, johon oli syntynyt kaksoset keväällä. Perhe on läheinen ja tiedämme myös ystäviemme vanhempia ja sisaruksia. Nyt oli niin, että kaksosten toiset isovanhemmat tuli paikalle. Heillä vain 3 lasta, vaikka toiveissa oli isompikin perhe. Sama vakaumuskin löytyy. Luulis, että tuskat on muistissa jollain lailla. Mutta ei.
Minulla siis toinen kaksosista sylissä ja vaarilla toinen. Istuttiin vierekkäin. Vaari kysyi, missä meidän lapset on. Vastasin, että meillähän on vain yksi tyttö, joka silloin oli just leikkimässä toisessa huoneessa. Vaari siihen, että eikö tyttö olekin jo 4 tai 5? Korjasin, että täytti juuri 6 vuotta. Ja sitten pamaus ”Oho, ettekö siinä aikana saaneet mitään muuta aikaiseksi?”
Huh. Onneksi ympärillä oli sen verran muita meille tuntemattomiakin ihmisiä ja lapsia, että sain pidetty itseäni kasassa. Ja onneksi tämän vaarin vaimo pelasti mut, joka jäin siinä hetkeksi sanattomiksi, että ”itsekö olet oikea henkilö sanomaan näin?”. Sanoin vaan, etteipä saatu aikaiseksi ja sen takia pitääkin aina välillä tulla hoitamaan muiden lapsia. Sitten lähdin tilanteesta pois. Tais siinä kyynel sitten valua pitkin poskea.
Olin jo ajatellut, että pystyn ihan asiallisesti suhtautumaan kaikkiin mahdollisiin kommentteihin ja ettei ne enää vaikuta sen kummemmin mieleen. Mutta näin elämä vaan voi yllättää.
Jos itsekin kärsitte jollain lailla lapsettomuudesta niin olette varmaankin törmännyt ärsyttäviin tai jopa aivan älyttömiin ajattelemattomuuksiin. Lauseet tai kysymykset voivat tulla ihan tuntemattomilta, työkavereilta, hyvän päivän tutuilta, ystäviltä tai omasta lähipiiristä.
Puhujan roolista riippuen olen tähän asti pystynyt suhtautumaan omasta mielestä aika hyvin näihin kommentteihin.
Välillä olen sanonut suoraan, ettei toista lasta ole yrityksistä huolimatta vielä tulossa.
Välillä olen ajatellut, että puhuja yritti vain lohduttaa.
Välillä taas annoin anteeksi sillä perusteella, ettei toinen vaan voi ymmärtää.
Välillä olen paennut valheella, ettei olla mietitty eikä suunniteltu perheenlisäystä sen enempää, että kattellaan joskus tulevaisuudessa.
Tosiaan tilanne riippuu aika paljon siitä, kuinka läheinen ihminen on kyseessä ja kuinka paljon siinä tilanteessa jaksaa avautua. Tunteet on pysynyt kuitenkin aina aika tasaisina ja elämä on jatkunut seuraavasta hetkestä eteenpäin ihan normaalina.
Nyt olikin sitten hieman yllättävä tapaus. Ajattelemattomuus, ei varmaankaan ihminen halunnut satuttaa. Mutta sattuipas aika kovasti:
Olimme kylässä ystäväperheessämme, johon oli syntynyt kaksoset keväällä. Perhe on läheinen ja tiedämme myös ystäviemme vanhempia ja sisaruksia. Nyt oli niin, että kaksosten toiset isovanhemmat tuli paikalle. Heillä vain 3 lasta, vaikka toiveissa oli isompikin perhe. Sama vakaumuskin löytyy. Luulis, että tuskat on muistissa jollain lailla. Mutta ei.
Minulla siis toinen kaksosista sylissä ja vaarilla toinen. Istuttiin vierekkäin. Vaari kysyi, missä meidän lapset on. Vastasin, että meillähän on vain yksi tyttö, joka silloin oli just leikkimässä toisessa huoneessa. Vaari siihen, että eikö tyttö olekin jo 4 tai 5? Korjasin, että täytti juuri 6 vuotta. Ja sitten pamaus ”Oho, ettekö siinä aikana saaneet mitään muuta aikaiseksi?”
Huh. Onneksi ympärillä oli sen verran muita meille tuntemattomiakin ihmisiä ja lapsia, että sain pidetty itseäni kasassa. Ja onneksi tämän vaarin vaimo pelasti mut, joka jäin siinä hetkeksi sanattomiksi, että ”itsekö olet oikea henkilö sanomaan näin?”. Sanoin vaan, etteipä saatu aikaiseksi ja sen takia pitääkin aina välillä tulla hoitamaan muiden lapsia. Sitten lähdin tilanteesta pois. Tais siinä kyynel sitten valua pitkin poskea.
Olin jo ajatellut, että pystyn ihan asiallisesti suhtautumaan kaikkiin mahdollisiin kommentteihin ja ettei ne enää vaikuta sen kummemmin mieleen. Mutta näin elämä vaan voi yllättää.
torstai 6. syyskuuta 2018
I V F
In vitro infertilisation eli koeputkihedelmöitys.
Huh. Tämä kuulostaa jotenkin niin kaukaiselta. Ei ollenkaan omalta. Lapsi joka tosiaan TEHDÄÄN hyvin kliinisissä olosuhteissa. Lapsi joka HANKITAAN rahalla ja vaivalla monen ihmisen voimalla. Rakkaus ja läheisyys siinä on oikeastaan aika kaukana.
Itselle tuo on niin uusi juttu, joka tosiaan on pyörinyt mielessä, mutta ennen ensimmäistä käyntiä naistenklinikalla ei oikein tiedetty mihin lähdetään ja mitä lääkärit meille ehdottavat. Tämä on nyt kuitenkin se hoitomuoto, mikä meille esitettiin.
Lääkäri kertoi jo aika tarkasti, mitä kaikkea siihen hoitoon kuuluu, mitä vaiheita, mitä lääkkeitä ja kuluja, mitä toimenpiteitä. Vastaanotolla siihen pystyi suhtautumaan ihan niin kuin olisi itse ulkopuolinen ja vain keskustelemassa asiasta ammattilaisten kanssa. Nyt kun asiaa on vähän aikaa voinut sulatella niin herää monenlaisia ajatuksia ja tunteita.
Paljon uutta. Uusia termiä. PAS, tuoresiirto, monenko päivän ikäinen alkio, antagonisti, punktio, gonal-f, cetrotide, pregnyl, lugesteron jne. Uutta toivoa. Uutta pelkoa.
Pelko. Ja epävarmuus. Miten nuo kaikki hoitokerrat saadaan sumplittua? Miten osaan pistää itselleni nuo lääkkeet? Miten nuo lääkkeet itselläni vaikuttaa? Kai kipujen kanssa tulee hyvin toimeen, olenhan kestänyt pahempia juttuja. Mitä, jos ei saadakaan monta alkiota, tai ei yhtään alkiota? Mitä, jos koko hoito epäonnistuu? Ketä kaikki saa tästä tietoa ja kenelle se kannattaisi kertoa?
Esimiehelleni kerroin, että keväällä tulee muutamia poissaoloja hyvin lyhyellä varoitusajalla ja etten niihin sen kummemmin voi vaikuttaa. Kysyi vain, että kuinka lyhyellä varoitusajalla.
Huh. Tää meni helposti.
Jollekin ystävälle tekisi mieli kertoa. Ihan vain sen takia, että olisi ihminen, jonka kanssa voi jakaa jännityksen ja mahdolliset epäonnistumiset. Mutta sen pitäisi olla sellainen, jota oikeasti kiinnostaa tämä asia. Ihan todella hyvät ja läheisetkin ihmiset on lapsettomuudestamme tai vauvakuumesta puhuessani todennut vaan ”onhan teillä tuo yksi” tai ”nauttikaa nyt tuosta tytöstä” tai ”tulee vielä oikeaan aikaan” tai ”ootte vielä niin nuoria”. Hyvällä tarkoitettu, mutta osoittaa vaan, ettei toinen oikein edes yritä päästä lähelle ymmärtämään.
Helpotus ja toivo. Helpotus, että meidät otettiin tosissaan ja meitä halutaan auttaa. Eikä pidetty mitenkään epätoivoisena tapauksena. Helpotus, että tuo epätoivoinen yrittäminen kuukaudesta toiseen loppuu – ainakin joksikin ajaksi ja ei tarvitse itse olla vastuussa onnistumisesta. Joku muu aikatauluttaa ja pitää huoleen että asiat tapahtuvat oikeaan aikaan.
Lisäksi helpotus, että monta vaihetta, jotka voi mennä pieleen hoidetaan nyt lääkkeiden avulla ja kehon ulkopuolella. Olen tuskaillut sen kanssa, kypsyykö munasolu ja irtoaako. Irtoaako oikeaan aikaan vai ei ja saako oikeaan aikaan sitten vielä sitä tarvittavaa läheisyyttä vai onko mies just silloin työmatkalla. Kohtaako solu ja siemen ja lähteekö solu jakautumaan.
Kaikki nuo nyt tapahtuu enemmän tai vähemmän varmasti. Lisäksi saa kierron loppuvaiheeseen tukilääkitystä. Nyt siis on paremmat mahdollisuudet onnistua kuin koskaan. Ja jos käy oikein hyvin, saadaan monta alkiota talteen ja pakastettujen alkioiden siirroistakin lapsia. Parhaassa tapauksessa meistä tulee suurperhe!
Realismi. Vai pessimismi? Ei tässä välttämättä tapahdu mitään sen kummempaa. Jatketaan epäonnistuneiden hoitojen jälkeen perhe-elämä samalla porukalla.
Huh. Tämä kuulostaa jotenkin niin kaukaiselta. Ei ollenkaan omalta. Lapsi joka tosiaan TEHDÄÄN hyvin kliinisissä olosuhteissa. Lapsi joka HANKITAAN rahalla ja vaivalla monen ihmisen voimalla. Rakkaus ja läheisyys siinä on oikeastaan aika kaukana.
Itselle tuo on niin uusi juttu, joka tosiaan on pyörinyt mielessä, mutta ennen ensimmäistä käyntiä naistenklinikalla ei oikein tiedetty mihin lähdetään ja mitä lääkärit meille ehdottavat. Tämä on nyt kuitenkin se hoitomuoto, mikä meille esitettiin.
Lääkäri kertoi jo aika tarkasti, mitä kaikkea siihen hoitoon kuuluu, mitä vaiheita, mitä lääkkeitä ja kuluja, mitä toimenpiteitä. Vastaanotolla siihen pystyi suhtautumaan ihan niin kuin olisi itse ulkopuolinen ja vain keskustelemassa asiasta ammattilaisten kanssa. Nyt kun asiaa on vähän aikaa voinut sulatella niin herää monenlaisia ajatuksia ja tunteita.
Paljon uutta. Uusia termiä. PAS, tuoresiirto, monenko päivän ikäinen alkio, antagonisti, punktio, gonal-f, cetrotide, pregnyl, lugesteron jne. Uutta toivoa. Uutta pelkoa.
Pelko. Ja epävarmuus. Miten nuo kaikki hoitokerrat saadaan sumplittua? Miten osaan pistää itselleni nuo lääkkeet? Miten nuo lääkkeet itselläni vaikuttaa? Kai kipujen kanssa tulee hyvin toimeen, olenhan kestänyt pahempia juttuja. Mitä, jos ei saadakaan monta alkiota, tai ei yhtään alkiota? Mitä, jos koko hoito epäonnistuu? Ketä kaikki saa tästä tietoa ja kenelle se kannattaisi kertoa?
Esimiehelleni kerroin, että keväällä tulee muutamia poissaoloja hyvin lyhyellä varoitusajalla ja etten niihin sen kummemmin voi vaikuttaa. Kysyi vain, että kuinka lyhyellä varoitusajalla.
Huh. Tää meni helposti.
Jollekin ystävälle tekisi mieli kertoa. Ihan vain sen takia, että olisi ihminen, jonka kanssa voi jakaa jännityksen ja mahdolliset epäonnistumiset. Mutta sen pitäisi olla sellainen, jota oikeasti kiinnostaa tämä asia. Ihan todella hyvät ja läheisetkin ihmiset on lapsettomuudestamme tai vauvakuumesta puhuessani todennut vaan ”onhan teillä tuo yksi” tai ”nauttikaa nyt tuosta tytöstä” tai ”tulee vielä oikeaan aikaan” tai ”ootte vielä niin nuoria”. Hyvällä tarkoitettu, mutta osoittaa vaan, ettei toinen oikein edes yritä päästä lähelle ymmärtämään.
Helpotus ja toivo. Helpotus, että meidät otettiin tosissaan ja meitä halutaan auttaa. Eikä pidetty mitenkään epätoivoisena tapauksena. Helpotus, että tuo epätoivoinen yrittäminen kuukaudesta toiseen loppuu – ainakin joksikin ajaksi ja ei tarvitse itse olla vastuussa onnistumisesta. Joku muu aikatauluttaa ja pitää huoleen että asiat tapahtuvat oikeaan aikaan.
Lisäksi helpotus, että monta vaihetta, jotka voi mennä pieleen hoidetaan nyt lääkkeiden avulla ja kehon ulkopuolella. Olen tuskaillut sen kanssa, kypsyykö munasolu ja irtoaako. Irtoaako oikeaan aikaan vai ei ja saako oikeaan aikaan sitten vielä sitä tarvittavaa läheisyyttä vai onko mies just silloin työmatkalla. Kohtaako solu ja siemen ja lähteekö solu jakautumaan.
Kaikki nuo nyt tapahtuu enemmän tai vähemmän varmasti. Lisäksi saa kierron loppuvaiheeseen tukilääkitystä. Nyt siis on paremmat mahdollisuudet onnistua kuin koskaan. Ja jos käy oikein hyvin, saadaan monta alkiota talteen ja pakastettujen alkioiden siirroistakin lapsia. Parhaassa tapauksessa meistä tulee suurperhe!
Realismi. Vai pessimismi? Ei tässä välttämättä tapahdu mitään sen kummempaa. Jatketaan epäonnistuneiden hoitojen jälkeen perhe-elämä samalla porukalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)