Tuleva isosisko

Olen kirjoittanut blogia aina silloin kun ehdin ja silloin kun tuntuu että on jotain kerrottavaa tai mielen päällä. Siitä johtuu myös, ettei blogin perusteella välttämättä pysty päätellä kuinka pitkällä ollaan raskaudessa tai milloin on laskettuaika. Alkuun ei haitannut, kun halusi muutenkin vielä pitää asian salassa, mutta nyt toivottavasti ollaan jo varmoilla viikoilla.

Mennään tänään (12.7.) siis jo 17+2 ja laskettuaika on 18.12.

Olen paljon kertonut minun lapsettomuuskokemuksesta, vähäsen myös mieheni ja tyttären kokemuksista. Niin ajattelin kertoa teille tänään miten meidän rakas ainokaisemme on ottanut asian vastaan.

”Pakkasukko” siirrettiin kyytiin aprillipilana, eli 1.4. Positiivisen raskaustestin tein siis jo ennen pääsiäistä. Pääsiäisenä tyttö halasi oikein lujasti ja sanoi ”Äiti, sun masu on ihan pullukka, siinä on varmasti vauva!”
Itseäni alkoi naurattaa tuo koko tilanne, koska tosiaan paljon ollaan puhuttu siitä, että äiti ja iskäkin toivoo meille toista lasta ja pikkusisarus ja että lääkäritkin on tutkinut ja yrittää auttaa. Hän on myös nähnyt kun olen tehnyt ovulaatiotestejä ja kutsuu niitä vauvatesteiksi. Joskus sanoo myös, että ne on tyttövauvatestejä, koska paketissa on paljon vaaleanpunaista. Lisäksi iltarukouksiinkin on välillä eksynyt lause, rakas Taivaan Isä, jos näet meidän perheelle ja elämälle hyväksi asian, niin anna meille vielä vauva.”

Paljon on keskusteltu myös siitä, miksi Jumala ei meille vois enää haluta vauvaa ja kuinka epäreilulta se tuntuu, että toiseen perheeseen syntyy monta lasta ja meille ei. Niin osaan samaistua tyttäremme ajatuksiin ja tunteisiin. Mutta haluan itse luottaa ja luoda hänellekin luottamusta Jumalaan ja siihen, että kaikki kuitenkin tapahtuu niin kuin on tarkoitettu ja ajallaan.

No, tuo pääsiäisen ”pullukka maha” nauratti myös sen takia, koska mun vanhemmat oli juuri silloin kylässä meillä. Äitini istui vieressä ja vaikka ei kovinkaan paljon suomea ymmärsi niin sanat ”maha” ja ”vauva” kuitenkin on tuttuja ja 1+1 niin hänhän kysyi saman tien, että onko jotain matkalla. Hehe, siinä sitten yrität sitten ”ei varmaan” tai ”ei tietääkseni”. Läpi se taisi mennä.

Tytölle lupasin varata lääkäriajan. Lääkäri voi sitten katsoa, onko mahassa vauva vai ei.

Sitten kun nt-ultra koitti niin mies ja tyttö oli silloin päivän poissa ja palasivat vasta myöhään illalla kotiin. Olin leiponut mansikka-mustikka-kakun ja juotiiin siinä illalla sitten juhlateet. Kun kysyin tytöltä, mitä me voitais tänään juhlia niin hän ei keksinyt mitään, paitsi että viikonloppu alkaa. Halusin antaa vinkin ja pääsin vaan sanomaan, että olin luvannut varata lääkäriajan… Niin hän huusi jo päälle ”Sun mahassa ON vauva! Mä tiesin!”

Siitä alkoi melkoinen riemutanssi olkkarissa. Hän hyppi ja pyöri ja nauroi ja tuli halaamaan ja jatkoi sitten pomppimista. Vaikka kello oli jo paljon niin serkulle ja tädeille piti vielä soittaa samana iltana ja parhaalle eskarikaverillekin lähti vielä ääniviesti whatsappissa.

Isovanhemmille Saksaan soitettiin sitten seuravana päivänä.

Tyttö on edelleen aivan täysillä mukana. Taputtaa mahaa, kyselee tunnenko liikkeitä ja on itsekin jo niin tuntemassa niitä vatsan päältä <3 Hän on piirtänyt ja maalannut tulevalle sisarukselle kuvia ja on eskarissakin piirtänyt meidän perheessä kuvan, jossa on äiti, iskä, hän ja vauva.

Tulevan perheenjäsenen sukupuoli kun ei vielä ole tiedossa niin tyttö toivoo, että se on tyttö tai poika. Helppohan siihen on yhtyä <3

Neuvolalääkäriin päästiin 17+0 koko perheen voimalla, kun kaikki on lomalla. Terkkari vähän lupaili, että lääkäri saattaa hyvinkin ultrata. Ja niin kävi, mies ja tyttö näkivät ensimmäistä kertaa, miten pienokainen liikkuu ja sydän pumppaa.

Nyt odotellaan rakenneultraa, joka on vasta elokuussa ja toivotaan, että pienokaisella on kaikki hyvin.

Ultra 12+2

Vihdoinkin. 12+2. Ja jännittää. Mies ei pääse tähänkään ultraan mukaan, oli jo silloin Naistenklinikan varhaisultrassa työmatkalla. Ja nyt taas. Harmittaa. Olisi ehkä helpompi mennä jos tuki olisi mukana. Miten kestän, jos ei kaikki olekaan kunnossa?

No, työpäivän keskellä livahdan ruokatunnilla meidän alueen omaan sairaalaan. Luksusta, ei mitään junailua Helsinkiin tai pyöräilyä ja kävelyä. 10min työpaikalta autolla. Vaikka on hirveesti tehty laajennuksia ja uudistusta niin synnytysosasto on samassa tutussa paikassa kuin 7 vuotta sitten esikoisen odotusaikana. Tuntuu hyvältä kävellä samoja portaita kuin silloin. Ja myös samoja portaita kun silloin, kun lähdettiin ensimmäisiin tutkimuksiin. Nyt sitten on ihana syy mennä odottamaan omaa vuoroa tonne odotustilaan.

Olen vartin verran etuajassa. Ja minuutit matelee. Miten voi kestää näin kauan. Tuijotan kelloa. Yritän ajatella jotain muuta kuin tulevaa ultraa, mutta en siinä onnistu. Mitenköhän nämä muut, jotka täällä odottaa? Toivottavasti heillä on kaikki hyvin, toivottavasti ei heidän tarvinnut käydä pitkiä hoitoja.

Sitten ovi aukeaa ja nimellä kutsutaan. Esitellään. Kysytään vointia. Annan äitiyskortin. Siinäkin kommentoidaan PAS-merkintää. Ei siinä mitään, meidän raskaudesta on tarkasti tiedossa, milloin se on alkanut ja näin myös laskettu aika on helppo selvittää, sitä ei sitten tarvitse ainakaan muuttaa. Jutellaan seuloista ja niskaturvotuksesta. Kerron, ettei tieto vammasta muuta suhtautumista lapseeni tai raskauteen. Jos ultrassa jotain näkee niin saa tutkia lisää, jotta osaisimme mahdollisimman hyvin valmistautua tulevaan. Mutta mihinkään ylimääräiseen tutkimukseen ei ilman syytä olla menossa. Jokainen lapsi on erityinen ja tervetullut elämäämme.

Sitten pääsenkin jo tutkimustuolille.
Ultra tehdään mahan päältä.

Siellä pikku kaveri näkyy. Käydään läpi sydän, aivot, munuaiset, mahalaukku, virtsarakko, jalat, kädet, selkäranka jne. Niskaturvotus on ainakin tämän ultran ja mittauksen perusteella ihan normirajoissa. Näkyy liikkeitä, pyörimistä. Jalkoja ojennetaan ja kädet vilahtaa siellä sun täällä. Kaverilla taitaa olla kaikki hyvin. Pari kyynel taas valuu. Jännitys vähän helpottaa. Kätilölle sanon monta kertaa, ettei hän voi kuvitellakaan, kuinka ihana hetki tämä on. Hän on varmasti kuullut saman lauseen monta kertaa.

Luotan tähän meidän pakkasukkoon tällä hetkellä niin paljon, että soitankin esimiehelleni ja hänen esimiehelle. Kerron raskaudesta ja alustavasta aikataulusta. Pelkäsin turhaan miten uutiseen suhtaudutaan. Onnitteluja tuli ja kysyttiin vointia. Ja tottakai samaan syssyyn myös toivottiin, että mietin minulle mahdollisia sijaistusehdokkaita. Talon sisältä pitäisi löytyä…

Takaisin työpaikalla kirjoitan mailin mun tiimikavereille. Kirjoitan tiimin kasvusta ja kasvattamisesta, sillä me ollaan pitkään keskusteltu, että tarvittaisi vahvistusta. Mutta jokainen heistä kyllä sitten ymmärsi, mistä on kyse ja onnitteluja tuli heiltäkin.

Edelleen hieman hirvittää, mitä jos tämä kuitenkin menee kesken ja joudun nyt jo niin monelle sitten selittämään mitä on tapahtunut? Se on varmasti rankkaa, mutta toisaalta olen niin tiiviisti heidän kanssa tekemisessä päivittäin, että pidemmän poissaolon haluaisin heille joka tapauksessa selittää.

Tällä hetkellä siis kaikki hyvin <3

Menettämisen pelko ja raskausoireet

Kyllä, osittain sama otsikko kuin joskus ensimmäisissä blogiteksteissäni.

Tilanne on muuttunut, olen nyt raskaana. Mutta tämä menettämisen pelko ei ole muuttunut miksikään. Pelkään. Joka päivä. Ja monta kertaa. En sentään koko ajan. Mutta silti. Kuulostelen vointia ihan todella tarkasti. Joka ikinen pieni vihlaisu alavatsassa antaa huolenaiheita. Tai sitten kun tuntuu siltä, että maha on sekaisin niin onko se ensioire jostain listeristä tai jostain muusta vakavasta? Silloin, kun ei saa syötyä ja juotua kunnolla kun on niin huono olo niin pelottaa, että se voisi aiheuttaa lapselle pahaa.

Flunssa ja kuume. Stressi. Liikunta. Esikoisen (pian 7v ja yli 22kg) nostaminen.

Elämä ja ihan tavallinen arki on niin täynnä kaikkea mitä voi pelätä.

Samoin pelkään, että esikoisellemme tapahtuu jotain vakavaa. Voiko oikeasti olla, että meille suodaan niin suuri lahja, että saadaan pitää kaksi lasta? Voiko niin käydä? Vai saadaanko nyt se pieni vauva, jota niin kovasti kaipasimme, ja sitten meidän ihanalle rakkaalle esikoisellemme tapahtuu jotain?

Mutta sitten taas ei voi jättää elämä elämättä. Kai nyt ihan tavallinen arki on elättävä. Flunssassa kun kuume ei nouse liian korkealle niin vauva on ihan hyvässä turvassa tuossa mahassa. Ruuan kanssa olen varovainen, mutta syön suunnilleen kuitenkin mitä milloinkin pystyn. Ja juominenkin onnistuu parhaiten illalla, jolloin tankkaan sitten nestettä oikein kunnolla. Liikunta ei ole tuntunut pahalta ainakaan vielä. Muutama juoksumetrikin on tässä tullut. Salilla olen hieman ottanut rauhallisemmin ja painoja olen pienentänyt. Työstressille en kovinkaan paljon voi. On vaan pakko kestää. Onneksi kesälomalle ei ole enää kovinkaan pitkästi.

En siis ole hysteerinen, vaikka ehkä alkutekstistä sellaisen kuvan voi saada. Mutta kuulostelen vointia ja yritän kuitenkin hieman varovaisemmin kulkea näitä ihania kuukausia.

Raskausoireita alkoi tulemaan heti plussaamisen jälkeen. Paleli monta viikkoa.
Jomotusta alavatsassa, varsinkin ensimmäiset 3-4 viikkoa. Välillä vieläkin. Matala verenpaine ja sen tuomat heikommat hetket ja hiumaus.
Parempi iho. Mulla yleensä kierron mukaiset finnijaksot niin nyt on pysynyt iho tasaisempi, vaikkakin yks ja toinen finni välillä ilmestyykin.
Hiusten (ja karvojen) kasvu on nopeutunut.
Ja sitten tämä pahoinvointi. Se alkoi ensin sillä, ettei pysty syömään mitään makeeta ja kahvin (ihana) tuoksu tuntui ihan kamalalta. Sitten alkoi jatkuva huono olo raskausviikolla 6. Syöminen vähän helpottaa, mutta se, että saa syötyä säännöllisesti edes vähäsen oli todella haastavaa. Kuitenkin pärjäsin aivan hyvin pahoinvoinnin kanssa. Olen oksentanut useammin kuin esikoisen raskaudessa, mutta silloin tuntui koko ajan siltä, että tulisi oksennus. Nyt aamut on ollut pahempia.
Väsymys. Olen nukkunut ensimmäiset viikot aina kun siihen on tullut mahdollisuus. Autossa. Junassa. Töiden jälkeen sohvalla kun lapsella on kaveri kylässä.

Mutta kaikki nuo jutut tuntuu niin pieneltä kun vihdoin ja viimein on raskaana, etten ole valittanut kertakaan kenellekään. Nautin. Ja odotan. Odotan niin kovasti että alkaa tuntuun liikkeet ja että maha kasvaa kunnolla. Odotan niin kovasti jokaista neuvolan ja ultrakäyntiä, kun voi kuunnella ja nähdä pikkuista.

Ja niin odotan sitä meidän ihmettä.

Varhaisultra

On ilta ja jännittää. Jännittää seuraava aamu. Silloin lähden aikaisin junalla Helsinkiin, kävelen tutuksi tullen reitin Pasilan asemalta Naistenklinikalle. Odotan yksin odotushuoneessa ja pääsen ultraan.

Onhan tässä viimeisten kuukausien aikana ultrattu aivan kiitettävästi. Mutta nyt onkin erilainen tilanne. Ei katsota sitä, onko munasarjat lääkkeiden vaikutuksesta horroksessa. Ei katsota sitä, montako follia on kasvamassa. Ei katsota limakalvon paksuutta. Nyt katsotaan onko meidän pakkasukko oikeassa paikassa ja näkyykö syke. Onko tarpeeksi iso eli vastaako viikkoja. Niitä kun pitäisi huomenna olla 7+1.

Saan jossain vaiheessa unenpäästä kiinni. Alkaa puhelin surisemaan. Ei ole vielä aamu, ihan hämärältä huone vielä näyttää. Ei ole mun puhelin. Miehen puhelin soi ja kello on 2.40. Aavistan pahaa. Kuulen miehen veljen hiljaista ääntä toisessa päässä. Mies nousee ja menee keskustelemaan toiseen huoneeseen. Vähän ajan päästä hän tulee takaisin. Kyllä. Anoppi on pitkän ja rankan sairauden jälkeen päässyt kivuista, vaivoista ja kärsimyksestä. Hänellä on nyt asiat paremmin –näin haluan uskoa. Mieheni sai olla edellisen yön hänen kanssaan ja nyt vanhin lapsista oli vieressä kun lähdön hetki tuli. Huhhuh. Nukkumisesta ei meinaa enää tulla mitään. Vaikka tämä oli väistämättä edessä niin kyllä tilanteen tullessa se on kuitenkin shokki ja koskettaa. Kuolema kun on niin lopullinen.

Saan kun saankin vielä pari tuntia nukuttua ennen herätyskellon soittoa. Ja nukun kuitenkin pommiin. Suihku ja vaatteet päälle, äkkiä eväsleipä ja teetä termariin mukaan. Junassakin ehtii syödä. Siitä kun tajusin, että pitää nousta, hetkeen kun istuin pyörän selässä meni vain 15min. Ja siinä siis ehtii käydä suihkussa, pestä hampaat, kuivata hiuksia, tehdä eväsleivät ja keittää teetä sekä laittaa vaatteet päälle.

Olin ajoissa Naistenklinikalla. Päässä pyörii monenlaiset ajatukset. Kutsutaan huoneeseen. Onnitellaan. Kiitos, mutta katsotaan nyt ensin onko kaikki hyvin, kun ei tunne oikein vielä mitään. Vähän pahoinvointia ja väsymystä. Mutta ei verrattavissa siihen, mitä oli esikoisen odotusaikana. Siinä jutellaan hetken voinnista ja ohjeistetaan ottamaan yhteyttä neuvolaan. Suositellaan monivitamiineja. Ja sitten, sitten pääsen vihdoinkin ottamaan housut pois. Sitä hetkeä kun en oo koskaan aikaisemmin meidän lapsettomuuspolulla odottanut. Niin nyt kerrankin alapään näyttäminen ei tunnu pahalta. Nousen tutkimuspöydälle. Painetaan vatsaa. Sitten ultrataan. Lääkäri säätää hetken ja kääntää sitten ruudun minulle päin.

Siinä on pienen pieni papu, meidän pakkasukko. Näkyy hento värähtely, sekö on syke ja kaikki on kunnossa? Kyllä siinä pari kyynel valuu. Mitataan. Kyllä, hän vastaa just 7+1.

Tämä ei voi olla todellista, meille voi oikeasti tulla vauva. Iso kynnys on ylitetty kun syke on havaittu. Vielä reilu kuukausi ja ollaan vielä turvallisemmilla viikoilla.

Toinen läheinen ja rakas sydän oli lakannut lyömästä edellisen yön aikana. Ja nyt sain nähdä uuden elämän alun, sykkivän pienen sydämen sisälläni. Elämä jatkuu.

Pakkasukon plussa

Kyllä. Kaksi viivaa. Siinä ne on. Toinen on todella haalea, mutta silti ihan selvästi näkyy.

Mielessä vielä helmikuun kemiallinen raskaus. Eihän tämä mene samalla tavalla kesken ennen kuin se on edes alkanut? Mahassa jomottaa. Tuntuu just siltä, että menkat olisi alkamassa ihan milloin vaan.

Pari päivä myöhemmin uusi testi. Ei viiva ollenkaan vahvistunut. Voi ei. Kyseessä vielä todella herkkä testi. Nyt pitäisi näkyä paljon selkeämmin kun kuitenkin kahdessa päivässä hcg:n pitäisi tuplaantua. Mutta ei. Jomotus jatkuu. Välillä vihlaisee oikein kunnolla. Illalla saunaan, jospa se rentouttaa ja vie ajatukset muualle. Miehelle en vielä puhunut tästä mitään. Viralliseen testipäivään on kuitenkin vielä 3 päivää.

Lugesteronia otin tarkoituksella kuitenkin puoltoista vuorokautta pidempään kuin ohjeistettu. Annetaan nyt pienelle kuitenkin parhaat mahdollisuudet kiinnittyä. Jospa se oliskin vaan vähän hitaampi kaveri?

Puolitoista vuorokautta myöhemmin vuoto ei ole vieläkään alkanut. Testaanko vielä? En siinä mitään menetä. Kaksi ei ihan näin herkkää testiä on vielä kaapissa. Toisen kyllä säästään testipäivään. Mutta jos toisen tekisi jo nyt? Näen, miten väri valuu testikentästä läpi. Mutta mitä ihmettä, heti tulee näkyviin se niin toivottu toinenkin viiva! Miten voi olla? Herkempi testi näytti niin haalean viivan ja nyt tällaista? Ei edes aamupissalla tehtyä.

No, olen varma, että saan virallisena testipäivänä ilmoittaa positiivisen tuloksen Naistenklinikalle. Ei kai se hcg sieltä niin nopsaan laske puolessatoista vuorokaudessa. Kädet ristiin, ettei vaan menisi kesken.

Vihdoin ja viimein, virallinen testipäivä. 14 päivää 5päiväisen blaston siirron jälkeen. Ja viivat on lähes yhtä vahvat. Olen tällä hetkellä raskaana. Pakkasukko on yhä kyydissä.

Naistenklinikalta onnitellaan ja annetaan aika varhaisultraan 7+1. Siihen on ikuisuus. Päästäänkö edes siihen asti? Ei kai tässä muuta voi kun jatkaa elämää ja kuunnella kehoa. Muistelen 7 vuoden takaa raskaudenaikaisia ruokasuosituksia. Miten ne nyt menikään? Onneksi tietoa löytyy netistä ihan mukavasti. Ja onneksi on edessä aika kiireiset viikot. Jospa aika lentäis ja oltais hetken päästä turvallisilla viikoilla menossa.

Lapsettomien lauantai - päivä ennen äitienpäivää

Todella jännä fiilis. Lapsettomien lauantai. Niin koskettaa. Kaapit täynnä lääkkeitä ja piikkejä. Avattu paketti ovis-testejä.

Niinpä, kärsin lapsettomuudesta. Sekundaarisesta sellasesta.

Samalla kun köllötän sängyssä ja mietin, jaanko facebookissa lyhyt kirjoitus lapsettomien lauantaista – ihan yleisellä tasolla – niin keittiöstä kuuluu astioiden kolinaa ja kuiskauksia. Mies ja tytär alkoivat leipomaan äitienpäivän kakkua.

Ristiriitaiset ajatukset ja tunteet.

Minä olen äiti. Me ollaan perhe. Olen todella onnellisessa asemassa, minulle ja meille on suotu aivan ihana tyttö.

Samalla tosiaan vuosien tuskat, toivon ja pettymyksen kierre, painaavat mieltä. Ahdistaa. Miksi me. Mitä on vikana. Miksi meidän lisäksi myös meidän esikoinen joutuu kärsimään?

Päätän jakaa lyhyt kirjoitus, jossa kerron, että tänään on lapsettomien lauantai ja toivon kaikille tahattomasta lapsettomuudesta kärsiville tai joskus siitä kärsineille voimia.

Tykkäyksiä ei satele samaan malliin kuin maisemakuvista tai muista kuulumisista. Mutta niitä tulee päivän aikana kuitenkin yllättävän paljon. Paljon tulee sellaisilta ihmisiltä, joilla ei ole lapsia, osa heistä ei ole edes parisuhteessa. Osalla ikääkin on jo niin paljon, että he joutuvat elämään lapsettomana ja lapsenlapsettomana loppuun asti. Tiedän suurimmasta osasta heistä, että hekin haaveilevat vanhemmuudesta. Osa tykkäyksistä tulee ihmisiltä, joilla on yksi lapsi. Ne kolahtaa. Ovatko hekin kokeneet samaa ku minkä kanssa itsekin tuskailen? Ja osa tulee ihmisiltä, jotka tietää, että me toivomme toista lasta.

Hieman jännittää mennä töihin maanantaina. Tuleeko kysymyksiä tuosta kirjoituksesta? Ja sitten taas mietin, miksi sitä jännitän. Voinhan mä sanoa, ettei ainokaisemme tullut helposti. Ehkä jollekin uskaltaa sanoa myös, että on pitkään yritetty toista lasta. Ihan tyhmä, ettei avoimesti uskalla puhua. Itse voisin olla vertaistuki jollekin toiselle ja itsekin saisin kuulla, etten ole työpaikalla yksin ongelmani kanssa.

Keittiöstä kuuluu, ”äiti, saat tulla, mutta älä katso kakkua, se on yllätys!”

Voimia kaikille tahattomasta lapsettomuudesta kärsiville tai siitä joskus kärsineille – aivan elämäntilanteesta riippumatta!

Mitä jos onnistuukin?

Niin odotan hetkeä, että raskaus on alkanut ja saan tuijottaa kahta viivaa. Mieluiten tietenkin vielä kaksi lähes samanvahvuista viivaa. Ja niin odotan sitä hetkeä, että näen ensimmäistä kertaa tulevaa vauvaa ultran kautta. Ja jatkan vielä, niin odotan sitä, että maha alkaa kasvaan niin paljon, että ensimmäiset ihmiset alkaa kyselemään kuulumisia ja ’onko jotain erityisiä suunnitelmia’, johon voin sitten vastata, että taitaa tulla vähän pidempi loma. Ja vielä enemmän odotan sitä hetkeä, kun raskaus on turvallisemmassa vaiheessa ja saamme kertoa uutisia meidän rakkaalle esikoisellemme.

Mutta sitten alkaakin se jännittävä osuus. Miten ihmiset reagoi uutiseen. ”Kylläpä on ihanaa, että saatte esikoisellenne sisaruksen. Kuinka vanha hän nyt olikaan? Ajaa, no olipa jo korkea aika.” Tai ”On kyllä iso ikäero, ei lapset tuu enää leikkimään yhdessä” tai ”Oliko pakko just nyt kun töissä on niin paljon kiirettä?” tai ”Tää oli tarkkaan suunniteltu, ettei tarvi olla kantamassa vastuuta siitä kehittämistyöstäsi, joka siirtyy silloin toteutukseen” tai ”teillä alkaa koko rumba nyt alusta, oisitte heti tehnyt toisen perään”. Tai sitten, jos joku onkin tiennyt haaveestamme ”Mähän sanoin, että onnistutte vielä”.

Mitähän kaikkea ihmiset oikein sitten päästää suustaan? Varmaan ihan yhtä hyviä kommentteja kun nytkin.

Pitääkö sitten vaan vastata yhtä hyvin?

Että ”onhan tämä ajankohta suunniteltu juttu, kun yritystä takana yli 6 vuotta”.

Tai ”Itseasiassa kävin hakemassa masuasukin kun mies oli työmatkalla Espanjassa.”

Tai ”Joo, ei me olla onnistuttu tässä, mutta lääketiede kyllä.”

Pystyyköhän edes ihan normi onnitteluun vastamaan vaan, että kiitos. Siinäkin tulisi ehkä olo, että pitäisi sanoa jotain hoidoista. Olo, että onnittelut ei kuulu mulle tai meille. Koska ei me olla tehty tätä vauvaa vaan lääkärit. Joo, tiedän, kyllä meilläkin oli omat –myös aika isot osuudet- hoidoissa, mutta silti. Tätä kaveria ei tehty mitenkään romanttisella tavalla saunaillan päätteeksi. Vaan piikittämällä, kellottamalla ja itsetyydytyksellä. Matkustamalla Helsinkiin niin yhdessä kuin erikseen työpäivän aikana.

Osa tutuista tietää hoidoista. Mutta heitä on tosiaan niin vähän, että yhden käden sormilla voi laskea. Helpompi on suhtautua heihin, kun tietävät. Sitten on paljon ihmisiä, esim työkavereita, samassa harrastuksessa kulkevia, päiväkotituttuja jne. He eivät edes tiedä, että on ollut yritystä takana. Heihinkin on helppo suhtautua. Mutta sitten on myös heitä, jotka tietää, että olemme pitkään haaveilleet perheenlisäyksestä. Mutta eivät kuitenkaan tiedä mitään tutkimuksista ja hoidoista.

No, siihen hetkeen on kuitenkin vielä aikaa. Ei ehkä tule koskaan. Turhaan siis murehdin etukäteen.

PAS – Pakastetun alkion siirto

Kyllä, tuoresiirto epäonnistui ja päättyi kemiallisen raskauteen. Siis raskauteen, joka loppui ennen kuin se oli edes kunnolla alkanut. Testiin, jonka herkkyys oli 25ml/ sain haalean mutta selkeän viivan ja sen perusteella tein vielä digitaalisen testin, joka ilmoitti ”raskaana 1-2”. No vuoto oli jo alkanut siinä vaiheessa ja kivutkin vahvistuivat, joten peli oli sillä selvä.

Seurasi taukokierto. Hyvä niin, sillä seuraava kierto olikin hirveän pitkä, 35 päivää. Ei minulla koskaan ollut näin pitkä kierto, pisin on ollut 32 päivää ja siitäkin on jo muutama vuosi aikaa. Nautin kuitenkin siitä, ettei tarvinnut seurata kiertoa, ottaa lääkkeitä ja tuijottaa kelloa.

Mutta sitten. Seuraavista kuukautisista sain ilmoittautua ensimmäiseen PASiin. Aikataulu siinä kierrossa vaan osoittautui hyvin haastavaksi ja laskeskelin jo, ettei välttämättä päästä siirtoon meidän lomareissun takia. Sain kuitenkin kontrolliultra-ajan sopivasti just ennen lomaa. Siinä katsottiin tilannetta. Hyvin tutulta kuulosti: Hienosti kasvaa yksi johtofolli ja kohdun limakalvo on jo nyt tarpeeksi kehittynyt. Just. Sellastahan meillä on aina, mutta ei koskaan tärpännyt. Ei koskaan, ikinä, kertakaan tullut tärppiä kuuden vuoden aikana. Ei luomuna. Eikä clomifen-tuella. Lääkäri arvioi, että follin koosta pystyy suunnilleen arvioimaan, milloin tähän kiertoon voisimme tehdä PASin. Se siis riippuu luonnolliseen kiertoon tehdyssä PASissa siitä, milloin tapahtuu ovulaatio ja minkäikäisiä alkioita on pakkasessa. Idea siis, että siirretään kohdun ja kierron kanssa samassa vaiheessa oleva alkio. Lääkärin mukaan, tässä ollaan just meidän loman rajalla. Päätettiin kuitenkin, että jatketaan seurantaa tässä kierrossa ja tein joka aamun ovulaatiotestin.

Ja kyllä. Ovulaatio tapahtui just pari päivää myöhemmin kuin mitä olin pelännyt. Päästään siis siirtoon!

Siirtopäivän aamunakaan ei tullut soittoa, ettei siirtoa voisi tehdä, joten lähdin puolenpäivän aikaan Helsinkiin. Työpäivä jäi lyhyeen ja kyllä työkaverit kommentoi ja ihmetteli. No, saavat ihmetellä.

Siirto sinänsä on todella nopea toimenpide. Ei saa käydä pissalla pari tuntia ennen, rakon tulee olla täynnä. Ja voin kertoa, vaikka en yleensäkään käy ku ehkä 3-4 tunnin välein pissalla niin just silloin kun ei saa käydä niin kyllä on pissahätä.

Kutsutaan huoneeseen, pyydetään esittämään henkilöllisyystodistus biologille, kerrotaan varmuuden vuoksi vielä HETU ja sitten housut pois, tutkimustuolille. Ultralaitteella katsotaan kohdun tilannetta ja samalla työnnetään jo katetri, jossa alkio, alapäänkautta kohtuun. Jätetään alkio siihen ja tarkistetaan, että katetri on tyhjä. Saa nousta. Ja saa sitten saman tien myös käydä vessassa. Varmistetaan, että tukilääkitys on aloitettu ja kannustetaan jatkamaan normaalia elämää. Muistutetaan, että ”Omalla Polulla” on ohjeet testin tekemiseen. Pidetään peukut.
Heihei. Homma kestää 5 minuuttia.

Virallinen testipäivä on alkion iästä riippumatta aina kaksi viikkoa siirron jälkeen. Kaksi viikkoa voi tuntua todella pitkältä. Tämä on varmasti tuttua kaikille lasta yrittäville. En kuitenkaan enää viime vuosina tehnyt testiä ennen menkkojen oletettua alkamispäivää, enkä myöskään pariin päivään sen jälkeen. Ja joka ikinen kiertohan menkat sitten alkoikin hyvin säännöllisesti. Nyt sitten oli pakko ostaa testejä. Kyllähän ne polttaa siinä kaapissa, vaikka kuinka yrittää järkeillä, ettei testiä kannata tehdä liian aikaisin.

Mitenkö meidän pakkasukon käy?!

Hormoonihöyryä

Tunnen itseni, no ainakin kuukautiskiertoni todella hyvin. Onhan tässä ollut aikaa myös tutustua ja seurata sitä. Pärjään itseasiassa myös ilman ovis-testejä ja tiedän silti, milloin ovulaatio tapahtuu. Tunnen myös pari kolme päivä myöhemmin kuinka minua alkaa paleltaa, vähän samanlainen tunne ku nousisi kuume. Lämmöt siis nousee.
Sitten sama kaava, iho oireilee muutaman päivän, tissit tuntuu kipeältä, päätä särkee, hieman saattaa olla huono olo, hajuaistikin herkistyy ja sitten tulee se päivä kun aamulla huomaankin, että lämmöt on laskenut kun minulla on vaan hiki pitkästä aikaa. Tiedän, että tästä korkeintaan parin päivän päästä alkaa taas uusi kierto.

Mutta nyt. Nämä hoidot ja kemialliset raskaudet on pistänyt koko pakin sekaisin. Ei enää särje päätä. Tisseissä ei mitään sen kummempia muutoksia kierron aikana. Se on sinänsä hieno juttu, mutta en osaa enää tulkita missä vaiheessa ollaan menossa. Iho oireilee milloin mitenkin ja muutokset tapahtuu todella rajusti ja hyvin lyhyessä ajassa. Esimerkiksi aamulla töihin mennessä ei mitään sen kummempia finnejä ja sitten kun palaan kotiin iltapäivällä näytän aivan teiniltä, jolla on pahin akne menossa. Tisseissä ei mitään tuntemuksia. Nukahtamisvaikeudet. Ja lämmöt laskee ja nousee ihan miten sattuu.

Tältä varmaankin tuntuu kun alkaa vaihdevuodet?

Lugesteron taas on sitten kiva keksintö. Se mistä olen itse – ja varmaan myös lähiympäristöni – kärsinyt eniten kuukautiskierron aikana on ollut nuo mielialavaihtelut. Hermostun oviksen aikaan ja sitten pari päivää ennen uuden kierron alkua todella helposti. Ja siis ihan nollasta sataan. En yleensä kiroile. Silloin kyllä. Jos joku pieni ja aivan naurettava juttu ei ihan mene niin kuin pitäisi niin kyllä kuuluu huutoa. Mutta nyt tosiaan kun toisen puoliskon kierrosta käytän tukilääkityksenä lugesteronia niin kyllä oon ollut ihmeen positiivisella tuulella.

Lapsettomuushoidot siis on todella jännät, rankat fyysisesti ja myös henkisesti. En enää tunne kiertoa ja koko kroppa on jotenkin sekaisin. Jospa tämä koko homma kannattaisi.

Keskenmeno

Biokemiallinen raskaus.
Niin kai lääkärit sitä meidän kyytipojan aiheuttamaa plussaa kutsuvat.

No, itse ajattelen, että se oli paljon enemmän. Kuitenkin pienen pieni elämän alku.
Olinhan todistetusti hetken raskaana. Ja ihan lyhyesti ehdin toivoa, että raskaus voisi päättyä onnellisesti monen kuukauden päästä.

Ihan hetken verran ehdin haaveilla. Ehdin haaveilla kasvavasta mahasta. Milloinkohan ensimmäiset läheiset ihmiset alkaisi huomaamaan raskautta? Milloin liikkeet alkaisi tuntua?
Hetken, pienen pienen hetken ehdin kuvittelemaan, että esikoisemme saisi niin toivotun ja kaivatun sisaruksen. Miten ja milloin hänelle asiasta kerrottaisi? Hän olisi niin ylpeä isosisko.
Silmänräpäyksen verran ehdin miettimään syksyä. Olisinko äitiyslomalla? Osaisinko nauttia ensihetkistä ja kaikesta vauvan hoidosta aivan eri tavalla kuin ekalla kerralla? Enkä ressaisi enää niin hirveästi? Arvostaisin ja osaisin olla vielä kiitollisempi?


Virallisena testipäivänä, 2 viikkoa tuoresiirron jälkeen, digi-testi näyttikin yllättäen ”raskaana”. Jonkunlainen vuoto oli alkanut tosiaan pari päivää ennen testiä ja olin jo asennoitunut siihen, että tuoresiirto on epäonnistunut ja lugesteronista johtuen vuoto alkaa paljon niukemmin. Kuitenkin google -piinapäivien aikana paras ja samalla inhottavin kaveri- ehtii ylläpitää toivoa. Sieltä löytyy tietoa, että niukka vuoto ilman hyytymiä voi alkuraskauden aikana olla hyvin normaalia ja vaaratonta. Ja siihen asti kun sain plussan, niin vuoto oli juurikin sellaista.

Tämä toivoa täynnä oleva hetki on kuitenkin nopeasti ohi.

Ihan niin kuin minulle haluttiin lällättää, niin pari tuntia siitä pienestä toivon kipinästä, niin mahakivut yltyivät ja vuoto voimistui. Miksi just taas me? Miksi meille käy näin? Niin, kyllä tiedän, pitäisi kysyä "Miksi meille ei voisi tai pitäisi käydä näin, kun niin monelle muullekin".

Koen, että menetin vauvan. Vauvan, jota niin kovasti olin ehtinyt toivoa jo 6 vuotta. Sisarus ainokaisellemme. Vauvan, joka ehti olla kuitenkin vain alkio. Kahden viikon ajan kohdussani.