Toukokuun toinen viikonloppu

Toukokuun toinen viikonloppu. Kaikkihan siihen yhdistää äitienpäivän. Kyllä, niin minäkin.

Äitienpäivä on ollut pitkään ihana, odotettu päivä. Pienenä askarreltiin, poimittiin kukkia (Saksassa niitä saa hyvin toukokuun puolessa välissä) ja laitettiin koko perheelle aamupala. Äidin päätä hierottiin, laitettiin hieno kampaus ja annettiin äitille ainakin miljoona pusua.

Nykyään itsekin olen äiti. Ja päivään mahtuu niin paljon tunteita. Olen niin kiitollinen tuosta ihanasta lapsesta, rakastan häntä ihan älyttömästi. En tiennyt, että niin kovasti voi rakastaa. Niin syvästi välittää. Ja niin haikeana ja kuitenkin ylpeänä seurata, kuinka nopeasti ja hienosti lapsi kehittyy. En osannut arvata mistä asiasta minulla menee hermot ja kuinka raastavaa syyllisyydentunnetta voikaan kokea silloin, kun on pienestä asiasta huutanut pienelle. Riittämättömyyttä silloin, kun työt ja arki vie liian paljon huomiota ja aikaa niin tärkeästä tehtävästä kuin äidin läsnäolosta.

Olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin tällä äitiyden matkalla. Tai sitten tämä kaikki kuuluu muutenkin vain aikuistumisprosessiin.

Mutta nyt äitienpäivään liittyy vielä jotain aivan muuta. Lapsettomuus. Äitienpäivää saan juhlia sen ihanan prinsessamme takia. Mutta juuri tämä ihana prinsessamme on opettanut minua ja näyttänyt minulle kuinka ihana asia äitiys on – vaikkakin tunteiden kirjo tosiaan ei aina ole vain positiivisella puolella.

Haluan niin kovasti olla äiti useammalle lapselle. Haluan lapsellemme sisaruksia.

Kuvioihin on astunut ihan uusi tuttavuus: lapsettomien lauantai.

Päivä, joka muistuttaa siitä, ettei kaikki ole äitejä. Ei kaikki edes halua äidiksi. Mutta tämä lapsettomien lauantai tuo jollain tavalla lohtua. En ole yksin. On muitakin ihmisiä, jotka tuskailevat lapsettomuuden kanssa. Itseasiassa niin paljon ihmisiä, että tälle ryhmälle on perustettu ihan oma päivä. Muita ihmisiä, jotka tietävät toivon, pettymyksen, pelon, epätoivon, katkeruuden, epävarmuuden, surun, mustasukkaisuuden ja kaikki muutkin tunteet ja ajatukset.

Tuo päivä antaa luvan tuntea kaikki nuo tunteet. Kaikki ajatukset on sallittu. Sinä lauantaina minulle on ehkä hieman helpompaa sanoa puolisollekin, että ota syliin, halaa oikein lujasti, tänään on lapsettomien lauantai.

Päivittäiset valinnat

Yllätyn ja havahdun aina välillä, kuinka paljon lapsettomuus vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni. Edelleen, vaikka olen mielestäni jo oppinut elämään tämän asian kanssa. Edes jotenkuten.
Olen siis kärsinyt tästä toteutumattomasta sekundaarisesta lapsihaaveesta monta vuotta ja tottakai on pitänyt niin lääkärin avulla kuin myös googlen kautta selvittää, mistä lapsettomuus on voinut johtua ja mitä voisin tehdä parantaakseni onnistumisen mahdollisuuksia.

No, siinä on katsottu ruokavaliot, liikunnat, unimäärät, vitamiinit ja tullut kokeiltua preseed, clomifeenit ja lisäksi kaiken maailman poppakonstit.

Mutta kuitenkin. Tykkään silloin tällöin polttaa sikaria. Ihan siis niitä pieniä. En ole koskaan polttanut säännöllisesti, en sikareita enkä tupakkaa. Enkä ole myöskään juonut alkoholia 14 vuoteen. Mutta silti. Edelleen mietin silloin, kun olisi mukavaa seuraa ja tekisi mieli lähteä porukan kanssa polttamaan sikaria, missä vaiheessa kiertoa olen ja voisiko uusi epäonnistuminen johtua siitä yhdestä sikarista.

Tai liikunnan kanssa. Olen tässä lapsettomuusaikana kyllä harrastanut välillä enemmän ja välillä vähemmän liikuntaa. Mutta siinäkin sama juttu. Treenaanko liian kovasti? Vaikuttaako juokseminen kiinnittämiseen? Entäs jos urheilee ja liikkuu liian vähän, vaikuttaako se taas verenkiertoon negatiivisesti.

Voinko ilmoittautua kaverin kanssa liikuntatapahtumiin monta kuukautta etukäteen? Mitä jos olenkin raskaana tapahtuman aikana?

Mitäs lomamatkat? Olemme joskus varanneet lentoja jopa vuodenkin etukäteen. Silloinkin mietin, mitä jos en pystykään lähtemään? Kannattaako odottaa vielä varausten kanssa?

Työpaikan vaihtaminen. Kannattaako edes hakea uutta paikka? Mitä jos tulen saman tien raskaaksi? Joutuisin heti jäämään uudesta työpaikasta ja tehtävästä lomalle.

Talon osto. Mietittiin pitkään, minkälainen talo tai koti halutaan. Kuinka paljon siellä pitäisi olla tilaa? Montako huonetta? Meitä on vain kolme henkeä. Entäs jos on kolmen vuoden päästä viisi henkeä? Viiden vuoden päästä seitsemän henkeä?

Samoin auton kanssa. Meillä oli neljän vuoden ajan työsuhdeauto. Vuokrasopimus oli solmittu näin pitkälle ajalle. Meillä oli just tulossa eka lapsi. Mietin kuinka pitkäksi aikaa meille tuo yksi pieni auto riittää.

Olen onneksi pääsyt aika hyvin pois siitä, että antaisin näitten ajatusten oikeasti vaikuttaa päätöksiin. Eli olen ilmoittautunut urheilutapahtumiin jo muutaman vuoden ajan aina hyvissä ajoin. Lomamatkat on varattu monta kuukautta etukäteen. Olisihan raskaus ja uuden elämän alku ihanin ja paras mahdollinen syy jäädä pois jostain kisasta tai peruuttaa loman!

Talossamme on yksi lastenhuone. Työsuhdeauton vuokrasopimus ehti loppua jo ajat sitten. Ja kyllä mä sen sikarinkin yleensä poltan, kun tekee mieli. Mutta alitajunnassa ja usein ihan tietoisesti käyn mielessäni näitä ajatuksia läpi. Ei nyt päivittäin, mutta kuitenkin useammin kuin viikoittain.

Selittelyä ja poppakonsteja

Tässä, kun on jo yli viisi vuotta toisen lapsen yrittämistä takana niin alkaa olla sellaisia vaiheita, jolloin mieli on maassa ja meinaa luovuttaa ihan täysin. Ihan samaa, kaikki on kokeiltu, syytä ei ole. Ei meille yksinkertaisesti enää toista lasta tule.

No, ensimmäisen lapsen kanssa luovutin myös ja söin magnesiumia sen takia, jospa se auttaisi kuukautiskipuihin. Ne kuukautiset sitten ei tullutkaan. Ehkä magnesiumin takia. Ehkä sen takia, koska oli vuoden ja kolmen kuukauden yrittämisen jälkeen luovuttanut. Ehkä vaan sen takia, että se oli tarkoitettu niin. Who knows.

Mutta magnesiumia kun googlaa niin kyllä sillä vaikutusta hedelmällisyyteen on. Joten ruokavalion tarkastelu lapsihaaveen yhteydessä on aika järkevää. Mutta sitten taas, missä menee järkevän tarkastelun ja epätoivon hölmön hifistelyn raja? Kun kuitenkin moni tulee raskaaksi suurista puutetiloista ja huonosta ruokavaliosta huolimatta ja sitten moni vieläpä vahingossa.

Mitähän tässä on tullut kokeiltua?

Kahvittomuus. Karkkilakko. Syö kaikki mitä tekee mieli. Seksiasentoja. Älä nouse seksin jälkeen. Seksiä joka päivä. Seksiä joka toinen päivä. Välillä kyllä on ollut pidempiäkin taukoja. Sitten on oviksen bongausta. Ja taas bongattomuutta. Magnesiumia. Urheilua. Urheilemattomuutta. Uusia harrastuksia. Monivitamiinia. Greippiä. Lämpöä. Erilaisia teevalmisteita kuten vadelmalehti-teetä. Mönchspfeffer. Yrttejä. Ja pitkään pitkään myös sellaista, ettei jaksa koko asiaa edes miettiä.

Eli kaikkien kukkien on annettu kukkia.

Paitsi nyt löytyy vielä yksi, mitä en ole kokeillut. Rauta. Lähinnä tämä on epätoivon partaalla syiden etsimistä ja itselleen selittelyä. Mutta silti, olen nainen ja olen kärsinyt varsinkin nuorempana runsaista kuukautisista. Nenän limakalvot ovat kuivat, suuhun tulee helposti tulehduksia. Kyllä, väsymystä ja lievää masennustakin on ollut. Raajojen kihelmöintiä ja tunnottomuus on aivan tuttuja oireita. Ihoa kutittaa. Ummetusta. Päänsärkyjä. Kynsien halkeilua. Kylmät kädet ja jalat. Huimausta ja korvien huminaa. Sydämen tykitystä ja ”muljausta”.

Ei nyt ihan kaikki oireet listalta osunut, mutta lähelle täysosumaa pääsen. Tai niin ainakin selittelen itselleni.

Kilpirauhasarvot on otettu pariin otteeseen. Mutta varastorautaa ei ole muistaakseni mitattu koskaan. Hemoglobiini on ollut ihan ok, joskin aina alarajan lähellä. Sitä on tullut testattua aina silloin kun olen käynyt luovuttamassa verta – näitä kertoja tosiaan on noin viisi viimeisen kolmen vuoden aikana…

Eli uusi hifistely-kokeilu. Rautakuuri. Kaikkea kannattaa kokeilla – ainakin lähes kaikkea.

Viimeisenä kuolee toivo

Haamuoireet ja vitivalkoiset testit

Silloin, kun odottaa raskautta ihan mahdottoman paljon alkaa kuunteleen omaa kehoa paljon tarkemmin. Tai ainakin itse tein niin. Aloin seuraamaan kierron pituutta. Luin kierron eri vaiheista. Aloin tutkimaan ja seuraamaan, miltä tuntuu ovulaatio. Missä vaiheessa iho alkaa oireileen tulevia menkkoja. Milloin alavatsassa alkaa jomottaan. Tissit ovat isompia. Ovulaation jälkeen palelee.

Nämä ovat ihan oikeita kehon signaaleja siitä, mitä tapahtuu ja missä vaiheessa kiertoa ollaan menossa.

Mutta sitten. Kun odottaa raskautta oikein kunnolla ja tietää suunnilleen milloin ovulaatio on tapahtunut, niin alkaa jännittämään miten on käynyt. Jokainen pienikin epäilys onnistumisesta pitää oikein fiilistellä. Pakko etsiä tietoa netistä, googlaamalla pitää tutkia, voisiko olla ensimmäisiä raskausoireita.

Ei auta se, että tieteellisemmät sivustot painottaa, ettei oireita oikein ole, ennen kuin menkat jäävät tulematta ja testi on positiivinen. Ei auta se, että järkevimmät ihmiset kertoo, että ”raskausoire” voi olla ihan yhtä hyvin merkki tulevista menkoista. Ja ei välttämättä edes auta se, kun pari päivää ennen oletettuja menkkoja tekee raskaustestin, joka jää aivan vitivalkoiseksi.

Kyllä niitä haamuoireita on yllättävä kirjo. Tosiaan jomotusta alavatsassa. Kipeät rinnat. Isommat rinnat. Huonompi iho. Parempi iho. Alakuulo. Pääkipu. Löysä vatsa. Kova vatsa. Väsymystä. Metallin maku suussa. Huono olo. Jano. Nälkä. Paleleminen. Hikoileminen. Turvotusta. Kovempi pissahätä. Mitähän näitä nyt on.

Äärimmäiset tapaukset on ollut ne, jolloin on tehnyt raskaustestin –toki se on jäänyt myös erilaisissa valoissa ja olosuhteissa ja eri kulmista katsottuna ihan vitivalkoiseksi niin minuutin kuin viiden minuutin tai puolen tunnin jälkeen- ja menkat on alkanut pari päivä etuajassa tai myöhässä, ne on jäänyt -ehkä todellisuudessakin- ainakin kuvitellusti vähän kevyemmäksi. Niin pitäähän sittenkin vielä etsiä tietoa siitä, voiko olla raskaana, vaikka on ollut vuotoa, testi negatiivinen, kuinka yleistä se on jne. Melkoinen luulosairaus. Tai sitten vaan erittäin vahva vauvakuume ja selittämätön lapsettomuus.

Ei ole kovinkaan helppoa luopua toivosta ja orientoitua siihen, että hei, tässä alkaa uusi kierto.

Ja olen aina väittänyt, että oma kierto on todella säännöllinen ja että tiedän milloin tapahtuu ovulaatio, ja ettei ole mitään oireita ennen menkkoja. Mutta väärin, olen ollut todella yllättänyt kuinka kierron pituus vaihtelee ja kuinka paljon pms minullakin on – kuvitellut ja todelliset oireet.

Kummilapset

Olen aina tykännyt lapsista. Jo silloin kun olin itse vielä pieni, toivoin että minulle tulisi lisää sisaruksia – meitä kun on vain kaksi. Tykkäsin hoitaa nuorempia ja keskustella aikuisten kanssa, moni sanoisi, että olin pikkuvanha. Ja voi olla, että piti myös paikkansa. Teininä tykkäsin toimia naapureilla iltaisin lastenhoitajana. Nyt aikuisena olen koulutusalalla töissä, joskin meidän asiakkaat onkin jo melkein aikuisia.

Muistan sen hetken kun vaihto-opiskelijavuonna oli 10 minua nuorempaa lasta isäntäperheessäni. Kyllä, joskus elämä oli yhtä kaaosta. Mutta en unohda koskaan sitä yhdessä tekemisen meininkiä. Toisista välittämistä. Ei koskaan tarvinnut olla yksin, mutta kaikki ymmärsi kun halusi joskus yksin. Erilaisuuden hyväksyntää ja toisten arvostamista. Omasta perheestä löytyy touhuun kuin touhuun kaveria. Sählymatsitkin onnistuu omalla porukalla.

Ja silloin vaihto-oppilasvuonna tuli elämääni myös pienet vauvat. Ei kotimaassani ollut ympärilläni pieniä vauvoja. Suomessa oli. Oli jotain aivan ihmeellistä pitää pientä vauvaa sylissä, ihmetellä miten toinen voi olla niin pieni ja niin täydellinen. Niin viaton ja luottavainen. Pieni vauva kun nukahtaa syliin, niin muu maailma katoaa ympäriltä.

Olen saanut suuren kunnian toimia monen lapsen kummitätinä. Joka kerta se koskettaa tosi syvästi ja monenlaiset ajatukset käy mielessä. Aina nousee myös kielteisiä ajatuksia. Harmittaa, että meillä ei ole omia lapsia enemmän kuin tämä yksi. Mutta joka kerta kiitollisuus voittaa. Olen todella otettu, että läheiset ihmiset –sellaiset, jotka tietää meidän lapsettomuudesta, mutta myös sellaiset, jotka eivät tiedä – luottavat niin paljon, että haluavat minut ja meidät pariskuntana ja perheenä heidän pienelle aarteelle kumppaniksi elämän matkalle. Tyttäremmekin ajattelee, että saa olla kummisisko näille muille häntä vanhemmille ja häntä nuoremmille kummilapsillemme.

Tuntuu hyvältä, että saa olla toisillekin lapsille turvallinen ja läheinen aikuinen. Kummina ei tarvitse vastata kasvatuksesta, kuitenkin lapsi voi viettää esimerkiksi viikonloppuja meillä tai lähdetään yhdessä päivän retkelle. Ymmärrän ehkä hieman, mitä isovanhemmuus voisi ehkä tarkoittaa – kokonaisvastuu on muualla, mutta saa osallistua. On lapselle tärkeä ja rakas läheinen ihminen ja itsekin rakastaa sitä lasta paljon – jos ei kuitenkaan samalla tavalla kuin omaa.

Testaamisesta

Kyllä tässä on vuosien varrella ehtinyt tehdä testejä. Ovulaatiotestejä ja raskaustestejä.

Tuntuu hassulta ajatella, jos tavallisesti nainen ostaa raskaustestejä elämässään 10kpl ja tulee siinä raskaaksi pari kolme kertaa niin itse taas olen ostanut testejä niin paljon, etten jaksa edes enää laskea. Ja en ole ostanut testejä enää pitkään aikaan.
Yhden ainoan kerran olen saanut testiin plussan. Ja silloin en meinannut uskoa sitä, piti ostaa muutaman testin lisää.

No, ovulaatiotestejä en ole tehnytkään ennen ensimmäistä raskautta. Sen jälkeen kylläkin. Jossain vaiheessa säännöllisesti joka kierrossa. Sitten joskus silloin tällöin. Ja nyt ei pitkään pitkään aikaan.

Ovulaatiotesteihin en ole koskaan saanut kuitenkaan selkeetä plussaa. Kyllä testiviiva on ollut ovulaation aikana aina selkeästi vahvempi kuin muulloin, mutta ei se ole koskaan ollut yhtä vahva tai vahvempi kuin kontrolliviiva.

Nyt sitten pitkästä aikaa ajattelin testata. Ilman mitään erityistä toivoa, että voisi onnistua ja tulla raskaaksi. KP 10 aloitin testausta, kierrot on lyhimmillään ollut 25 päivää. KP 13 oli selkeästi jo vahvempi viiva. Mutta sitten KP 14 viiva olikin tosiaan ensimmäistä kertaa mun testaushistoriassa yhtä vahva, ehkä jopa vahvempi kuin kontrolliviiva!

Jei! Jotain siis kuitenkin tapahtuu hormonitoiminnassa. Ja vielä parempaan päin. Ehkä joskus voikin vielä onnistua ja tulla raskaaksi.

Olen epäillyt, etten ovuloi läheskään joka kierrossa, sillä lapsettomuustutkimuksissa joku arvo (olikohan progesteroni?) olikin hyvin alhainen, joskin vielä viitearvoissa. Ja siis LHkin on ollut vissiin aika alhainen – kun en ole koskaan ovis-testeihin saanut plussaa.

Kuitenkin meillä on yksi lapsi. Luomuplussa. Silloin kuusi vuotta sitten olosuhteet ja hormonitoiminta, sperma ja ajoitus mätsäsi yhteen. Oi jospa saisimme kokea tällaista ihmettä uudestaan!

PS. Kyllä tällainen plussa herättää toivoa ja innostusta. Kyllä tästä palaa taas maanpinnalle kun seuraavat kuukautiset alkaa. Ja jättää testaamatta taas pitkään aikaan.

Adoptio - onko vaihtoehto?

Nuorena ajattelin, että adoptio on aivan huikea juttu ja todellinen vaihtoehto biologisten lasten hankkimiselle. Ideologinen ajattelu meni niin, että voin tarjota kodin ja rakkautta lapselle, joka näitä asioita syystä tai toisesta ei omalta biologiselta äidiltä ja perheeltä saa kokea. Oli ajatus, että maailmassa on niin paljon pahoinvointia ja niin moni lapsi kärsi, että voin lieventää pahoinvointia ja osallistua paremman maailman rakentamiseen tällä tavalla.

Mitä on sitten muuttunut?

No, olen tullut vanhemmaksi. Ikä on yli kaksinkertaistunut tuosta ajasta. Ja olen saanut oman biologisen lapsen.

Lapselleni haluan sisaruksen. Perheellemme uuden jäsenen, oikeastaan uusia jäseniä. Itselleni lisää rakkaita lapsia.

Sekundaarista lapsettomuutta on takana aikalailla viisi vuotta. Adoptio on edelleen mielessä. Se tuntuu varmalta prosessilta. Mutta se maksaa paljon. Lapsettomuushoidotkin maksaa. Mutta lopputulos on hoidoissa epävarma. Ostetaanko adoptiossa lapsi? Siltä se vähän tuntuu.

Mitä mietityttää?

Olen kasvattanut sisälläni ihanan lapsen. Haluan kokea saman uudestaan. Pelkään, tunnenko samallalailla adoptiolastani kohtaan, osaanko rakastaa niin paljon kuin biologista lastani?
Olen lapseni ensimmäisiä hetkiä elänyt niin tiivisti. Ensimmäinen vuosi oikeastaan olin ihan kiinni hänessä. Adoptiolapsi saattaa olla jo isompi. Ja vaikkakin olisi ihan pieni vauva, en kuitenkaan ole alusta asti saanut rakentaa yhteyttä häneen ja hänen kanssa. Mitä lapsi on kokenut, varsinkin mitä pahaa hän on mahdollisesti kokenut?

Jos tulisin raskaaksi ja kohdussa oleva vauva olisikin sairas, rakastaisin häntä ja sitoutuisin häneen. Vaikka se vaatisi työstä luopuminen, oman vapauden rajoittaminen, lääkäreissä käyminen, kuntoutusta ja paljon rahaa. Rakastaisin. Mutta mitä jos lapsi onkin adoptiolapsi ja käy ilmi heti tai myöhemmin, että hän olisi erityislapsi? Olisinko valmis sitoutumaan ihan samalla tavalla? Syyttäisinkö väsyneenä lastani siitä, että hänen takia joudun luopumaan omasta elämästäni? Syyttäisinkö itseäni itsekkyydestä, minähän halusin sen toisen lapsen ehdottomasti? Syyttäisikö mieheni minua, onko hän valmis kantamaan vastuuta?

Itse en ole rasistinen. Asun itse maahanmuuttajana toisessa maassa ja arvostan kaikkia ihmisiä sellaisena kuin he ovat. Pidän kaikkia samanarvoisina. Mutta maa ja maailma, jossa asumme ei ole täydellinen ja rasistisia ihmisiä on edelleen. Adoptiolapsi tulisi todennäköisesti olemaan ulkomaantaustainen. Todennäköisesti ulkonäöstä voisi päätellä, että hänen taustansa on muualla kuin Suomessa tai Euroopassa. Ja vaikka haluan rakentaa parempaa maailmaa niin pelkään, että lapseni joutuisi ulkonäkönsä takia kärsimään henkisesti tai fyysisesti.

Adoptiolapselle pitäisi selitellä jossain vaiheessa, ettei hän ole biologinen lapsemme. Ja biologiselle lapsellemmekin joutuisimme selittämään, että meille tulee lapsi, mutta ettei se tule äidin mahasta. Pelkään myös, että lentääkö tyttäremme suusta teini-iässä kun hän on vihainen ja mustasukkainen toiselle lapsellemme, ettei tämä ole samalla tavalla meidän lapsemme? Että ei ole samanarvoinen lapsi? Ettei me olla adoptiolapsemme äiti ja isä? Ja käykö adoptiolapsikin näitä samoja asioita läpi? Kun pidetään vanhempina rajoista kiinni ja olemme hänen mielestä ihan täysiä kusipäitä, syyttääkö siitä, ettei me rakasteta häntä, koska emme ole hänen biologisia vanhempia?

Paljon ajatuksia ja pelkoja. Epäilyksiä. Toisaalta vain pitäisi luottaa ja ajatella positiivisesti.

Lapsettomuus meidän parisuhteessa

Mies ja nainen ainakin meidän perheessä ajattelevat, toimivat ja haaveilevat hyvin eri tavoin. Ja sitten taas ollaan niin samanlaisia monessa asiassa.

Mutta tämä lapsettomuus – toisaalta niin yhdistävä asia. Toisaalta taas se aiheuttaa hirmusesti ristiriitoja, käsitellään asiaa niin erilailla.

Minä haluaisin puhua asiasta. Toinen ei tykkää puhumisesta.

Minä tuskailen kuukautiskierron mukaisesti, välillä toivoa, pelkoa, jännitystä, pettymys. Kerta toisensa jälkeen aina uudestaan. Toinen ei tiedä missä ollaan milloinkin menossa. (Raukka joutuu kestämään mielialavaihtelut.)

Minä haluan tehdä asialle jotain. Kokeillaan rajumpia hoitoja (tähän asti vain tutkittu ja clomit kokeiltu 2 vuotta sitten). Aloitetaan adoptioprosessi. Tai jätetään asia sikseen. Mutta haluan, että tehdään joku päätös. Toinen haluaa jatkaa samalla tavalla eteenpäin.

Minä kaipaan muutosta. Toinen tasaisuutta.


Koen, että ollaan aika kaukana toisistamme, vaikka haave on yhteinen. Mutta epäilen, onko asia toiselle niin tärkeä kuin se on minulle? Tarvitseeko edes olla? Onko tässä vain ero siinä, miten käsitellään asiaa? Pitääkö vaan hyväksyä?

Välillä tuntuu siltä, että naisena lapsettomuuden kanssa on aika yksin. Tunteiden vaihtelut, tieto siitä, missä vaiheessa kierrossa ollaan ja milloin voisi onnistua. Toivo. Pelko. Pettymys. Biologinen kello.

Mitä, jos toinen ei halua tehdä asialle mitään? Löytyykö siinä kompromissi? Pystynkö luopumaan haaveesta?

"Kyllä se siitä"

Jos ei itse ole kokenut lapsettomuutta niin on usein parempi vaihtoehto olla sanomatta vinkkejä ja lohdutuksia.

Kuitenkin ihan läheisetkin ihmiset – hyvää kai tarkoittavat – kommentoivat:

Olet vielä nuori. Sinulla on vielä paljon aikaa hankkia lapsia.

Teillä on yksi ihana lapsi.

Ei kaikille edes sitä yhtä anneta.

Älä ressaa.

Lähtekää lomalle, kyllä siellä tärppää.

Syö D-vitamiinia.

Pääsette nyt jo paljon helpommalla, kun lapsenne on jo näin iso.

Aloita uusi harrastus.

Älä ajattele asiaa.

En itse kaipaa sääliä. En edes oleta, että joku, jolla on helppo tulla raskaaksi tai ei halua tulla raskaaksi, ymmärtäisi. Mutta toivoisin, että minua kohdataan ja ollaan läsnä niin että toinen ymmärtää, että tämä on asia, joka vie minulta paljon voimavaroja.

Ne kommentit, lohdutukseksi varmastikin tarkoitettu, ei enää satu. Mutta minua jää harmittaan usein se, että se ihminen, jolle avauduin itselleni niin vaikeasta ja intiimistä asiasta, ei anna minun ongelmien tulla kovinkaan lähelle.

Olen todellakin oppinut arvostamaan ihmisiä, jotka aidosti haluavat kohdata. Hyviä keskusteluja on syntynyt esimerkiksi just tästä lapsettomuudesta.
Mutta samoin yritän itse olla tukena muille. Kuitenkin kaikilla on elämässään omat haasteensa ja vaikka itse ei olisi kokenut samoja vaikeuksia, niin voin kohdata, katsoa silmiin ja välittää.

Heikompi ilta

En tiedä liittyykö se siihen, että kalenterivuosi vaihtuu ja alkaa muutenkin taas miettiin taakse jäävää vuotta, tulevaisuutta ja haaveita vai onko se siitä kiinni, että alkoi menkat viikon etuajassa- mitä on viimeks tapahtunut yli 10 vuotta sitten. Mutta on ollut tosi rankkaa tää joulunaikaa.

Puhuin miehelle pitkästä aikaa lapsettomuudesta. Ja itkin. En lapsettomuudesta koskaan hänelle itkenyt, ehkä kun en halua aiheuttaa hänelle liian paljon tuskaa. Enkä muutenkaan ole meidän perheessä se, joka itkisi, vaan enemmänkin se, joka tukee, lohduttaa ja joka pärjää omien tuskien kanssa. Mutta nyt itkin.

Itkin sitä, että joka kierrossa on toivoa, mutta loppu on aina pettymys.

Itkin sitä, ettei lapsellemme tule sisarusta.

Itkin sitä, että vaikka lapsellemme tulisi sisarusta, niin ikäero on niin suuri, ettei tulis leikkikaveria.

Itkin sitä, ettemme saa kokea raskautta, synnytystä, vauvan tuoksua ja kaikki mahdollisia vaiheita uudestaan.

Itkin syyllisyyden tunnetta, koska kaikki haaveeseen käytetty voima ja aika on pois ihanalta lapseltamme.

Itkin yksinäisyyttä, kun ei kukaan ymmärrä.

Itkin kuultuja kommentteja ja kyselyitä.

Itkin epätoivoa, epätietoisuutta.

Itkin voimattomuuden tunnetta.

Itkin sitä, että en jaksa. Mutta sitä en sanonut ääneen.