Isolla kirkolla - eiku naistenklinikalla

Kun täältä maalta lähtee junalla Helsinkiin, saakin varata vähän aikaa. Lääkäri ottaa vastaan klo 9.20 niin junassa pitää istua jo ennen klo 8. Lapsi aikaisin hoitoon – siellä selittää että äitillä ja iskällä on hammaslääkäriaika ja tuli sen takia niin aikaisin. (Kotona tosiaan vaan puhuttu lääkäristä, joten hammaslääkäri ihan oma lisäys.)

Perillä ollaan 9.10. Hieman alkaa jännittää. Yli 5 vuotta yritystä takana. Omassa sairaalassa ei pystytty auttaa sen enempää. Syytä lapsettomuuteen ei saatu selville. Mitäköhän mahtaa olla edessä?

Lääkäri ja hoitaja oli hyvin perehtynyt meidän tilanteeseen ja meille tehtyihin tutkimuksiin. Heti tuli sellainen olo, että kyllä tänne kannatti tulla. Eikä meitä pidetty toivottomana tapauksena. Itseasiassa lääkäri oli sitä mieltä, että ilman muuta yritetään vielä hoitoja.

Itselle tuli sellainen olo, etten ole naisena epäonnistunut. Lapsettomuus ei ole välttämättä siitä kiinni, että alkio ei pääse kiinnittymään tai että en ovuloisi. Enemmänkin hän ajatteli, että asia voi olla kiinni siitä, että munasolun ja sperman kohtaamisessa on jotain häikkää. Ja se vaihe voidaan hoitaa kehon ulkopuolella.

Eli mennään ivf-hoitoon.

Huh. Toisaalta aika rankkaa varmasti niin keholle ku myös mielelle. Mutta toisaalta niin suuri helpotus. Nyt yritetään auttaa meitä ihan oikeasti. Ei tarvitse itse enää sinnitellä. Tuntuu siltä, että vastuu siirtyy muualle.

En kuitenkaan elätä liian paljon toiveita, että ainakaan nyt tämä ensimmäinen hoito onnistuisi. Toivon kuitenkin, että siitä saataisi jotain lisätietoa ja onnistumme jossain vaiheessa saamaan perheenlisäystä.

Hyviä puolia lapsettomuudessa?

Silloin kun oikein masentaa, eli ainakin joka kerta kun menkat alkaa, niin maailma romahtaa. Koen silloin, etten ole kovinkaan naisellinen nainen, pettynyt omaan kroppaan, kun en edes raskaudu. Tuntuu epäreilulta, toisille annetaan lapsia, vaikka ei haluaisikaan ja toisille ei vaikka kuinka toivoisi. Kysyn, miksi, mitä olen tehnyt väärin, että meille ei suoda jälkikasvua enempää? Miksi meidän tytönkin pitää kärsiä siitä, ettei saa sisaruksia?

Silloin saa aina tehdä aika ison työn, että saa psyykattu itseä takas tähän maailmaan ja vähän positiivisemmalle tuulelle.

Mitä hyviä puolia tässä lapsettomuudessa sitten on?

Nukkuminen! Ai että! Arvostan kokonaisia öitä.

Voin käydä töissä. Joojoo, tiedän, valitan varmaan silloin tällöin töistä, liian paljon tekemistä, liian vähän tekemistä, ei tarpeeksi haasteita jne. Mutta olen todella iloinen, että saan ja pystyn käydä töissä ja että minulla on muutakin elämässä kuin vaan kotityöt, lastenhoitoa ja omat seinät. Töiden kautta kun saa tutustua vieläpä aivan loistotyyppeihin!

Samalla tasolla tuon nukkumisen kanssa: syöminen. Kyllä, tykkään syödä ja tykkään ruuasta. Kun ei ole raskaana niin ei tarvii tarkkailla tuorejuustoja ja voi syödä raakaa kalaa.

En ole koskaan oikeasti polttanut, mutta muutaman kerran vuodessa tykkään polttaa sikareita.

On kiva laittaa parempia vaatteita päälle, kun pysyy puhtaana. Ei puklata päälle eikä pyyhitä räkää housuihin.

Reissaaminen alkaa olla aika helppoa. Tyttö osaa jo itse vetää omaa matkalaukkua. Omat kädet on käytössä pitämään miestä tai tyttöä kädestä kiinni (tai kantamaan laukkuja), kun ei tarvitse työntää rattaita.

No, en ole itsekään kovin vakuuttunut, että nuo nyt kovinkaan hienoja juttuja olis (paitsi tuo nukkuminen!), eikä nuo nyt kovinkaan paljon piristä, kun haikailee ja tuskailee lapsettomuuden kanssa. Mutta on tässä siis kuitenkin jotain positiivista josta nyt kannattaa aina silloin tällöin yrittää nauttia.

Lapsen sisaruksettomuus

Minun lapsellisen lapsettomuuden lisäksi perheessämme koetaan myös lapsen sisaruksettomuutta.

Lapsellamme on oma huone, paljon tilaa, leluja ja hän saa kahden vanhemman huomion. Kuulostaa hyvältä, eikö niin?!
No joo. Toisaalta. Mutta.

Kyllä hän kaipaa sisarusta, leikki- ja tappelukaveria. Vertaista ja hoidettavaa.

Ei siitä ole kuin viikko, ehdotin hänelle, että kutsutaan leikkikaveria kylään. Hän ihan kiukkuisena huusi minulle:

”Äiti, ei mulla oo leikkikaveria. Ei sun mahasta ikinä tuu vauvaa. Ei minulla ole leikkikaveria, eikä tuukkaan.”

Kyllä se sattui. Olen ihan yhtä kiukkuinen kuin hän. Harmittaa, ei vain itseni ja meidän vanhempien takia vaan nimenomaan lapsemme takia.

Pari päivä sitten tyttö katsoi minua. Tarkasteli hiljaa hyvinkin tarkasti. Sitten totesi:

”Jes! Äiti sun maha on kasvanut! Nyt meille tulee vauva! Mä tunnen ja näen jo liikkeitä.”

Niinpäniin. Mahani ei edes ole kasvanut, paino ei ole noussut. Olen ihan normipainoinen ja mahani on aika litteä. Vyö kuitenkin siinä paidan alla teki pienen pömpön ja paita oli ohut ja tiukka. Mutta ei, ei mahassa ole vauvaa. Kyllä siinä sai muutaman kerran hyvin vakuuttavana kertoa, ettei mahassa ole ketään ja jos maha näyttää vähän isommalta niin se voi johtua vaatteista tai siitä, että äiti on syönyt enemmän.

Mutta on tämä vaikeaa. Miten selittää lapselle, että äiti ja isäkin haluaisi toista lasta, kun vastaukseksi saa heti hirmusesti kysymyksiä.

”Miksi meillä sitten ei ole enempää lapsia.”

”Mistä se on kiinni.”

”Mistä mä oon tullut meidän perheeseen.” Jne.

Niin, jospa itsekin tietäisimme.

Hoitoihin lähtemisestä ei olla kerrottu lapselle. Mutta toivon, että hänelle sitten teininä tai nuorena aikuisena voimme kertoa, että ollaan yritetty saada sisarus myös hoidoilla. Ja jos hän joskus joutuisi kärsimään lapsettomuudesta niin hän saisi olla vakuutettuna, että silloinkin tuemme kaikilla mahdollisilla keinoilla – jos hän sitä kaipaa.

Mutta tällä hetkellä vaan niin kovasti toivon, että saamme yllättää hänet jossain vaiheessa positiivisella uutisella, kyllä rakas, nyt sinusta taitaa tulla isosisko!

Hoitoihin!

Ei ehkä koskaan. Näin vastattiin silloin kun lapsettomuustutkimuksissa ei löytynyt mitään syytä meidän lapsettomuudelle ja lääkäri kysyi, olisimmeko valmiita kokeilemaan lapsettomuushoitoja.

Joo, kokeiltiinhan puoli vuotta clomifenia. Ilman toivottua tulosta. Ja siihen meidän hoidot jäi. En edes enää soittanut sairaalaan silloin meidän päätöksestä. Tuntui vaan niin epätodelliselta. Esteitä ei pitäisi olla. Folleja clomifenin kanssa oli jopa kaksi tai kolme joka kierrossa. Mutta ei yhtään tärpännyt.

Tuosta hetkestä kun viimeisen clomin söin, on nyt aikalailla kaksi vuotta. Kaksi vuotta, jossa olen välillä päässyt irti pahimmasta vauvakuumeesta, kiertopäivien laskemisesta ja kaikkien mahdollisten haamuoireiden etsimisestä ja poppakonstien kokeilemisesta ja sitten taas toisaalta olen ollut niin maassa, niin surullinen, kateellinen, vihainen ja katkera. Mutta olen oppinut nauttimaan meidän ainokaisestamme ihan eri tavalla. Elän enemmän hetkessä ja keskityn siihen, mitä minulla on.

Nyt olen huomannut noin vuoden ajan, että lapsettomuutemme vaivaa minua vain enemmän ja enemmän. Puolisoakin asiaa mietityttää ja harmittaa. Kysyin, haluammeko tehdä asialle vielä jotain ja vastaus oli myönteinen. Pelkäsin niin kovasti kysymyksen esittämistä, että jätin sitä kysymättä pitkään. Miksi pelkäsin? No, pelkäsin kielteistä vastausta. Nyt vastaus olikin myönteinen <3
Lähdemme siis takaisin hoitoihin! Nyt olen ainakin itse valmis koko repertoaarille. Kaikki mitä vaan voisi onnistua meidän kohdallamme, niin kokeillaan. Vielä elokuussa Naistenklinikalle. Verikokeita joutuu ottaan uudestaan kaikenlaisia, tulokset on liian vanhat. Mieskin saa uudestaan antaa näytteitä.

Kyllähän tässä taas mietityttää aika moni asia.

Miten hoidot vaikuttavat kehoon ja mielialaan?
Miten saan sumplittua työt ja hoidot?
Miten kestän epäonnistumiset?
Löytyykö nyt joku syy lapsettomuuteen?
Miten osataan kommunikoida puolisoni kanssa?
Missä vaiheessa sitten osaa päättää, että nyt saa riittää? Miten asian kanssa pystyy elään, jos meidän perheeseen kuuluukin vain yksi lapsi?
Kenelle hoidoista uskaltaa kertoa?

Kesätauko

Kesähelteet sen kun jatkuu. Loma on ohi ja arki palaa. Mutta kesä on ollut aivan ihanaa – ainakin minun mielestä.

Säät tietenkin vaikuttaa osittain tähän, ainakin mieliala on itselläni riippuvainen tuosta keltaisesta pallosta.

Mutta muutenkin on tuntunut, että oon ollut niin tauolla. Tauolla työstä ja arjesta. Ja tauolla myös tuosta lapsettomuudesta – tai ainakin sen suremisesta. En tehnyt ovulaatiotestejä, enkä edes jaksanut seurata ovis-oireita. Enkä laskenut kiertopäiviä. Enkä ressanut siitä, onko oikeaan aikaan harrastettu seksiä. Enkä muistanut blogia.

Nautin niin siitä, että sai herätä meidän rakkaaseen kohta 6v-herätyskelloon ihan kesäloma-aikataulun mukaan. Syödä rauhassa aamupala. Ja tehdä yhdessä perheen kanssa kaikkea pientä mutta niin tarpeellista kivaa. Ja käytiinhän me kesälomareissullakin.

Ja sopivasti kiertokin ajoittui niin, että arki palasi menkkojen kanssa melkein yhtä aikaa. Joten tässä taas ollaan, arki, työt, blogi ja lapsettomuus.

Syksy tuo jotain uuttakin. Hieman jännittää, sillä päätettiin lähteä hoidoissa eteenpäin. Elokuussa me lähdetään Naistenklinikalle!

Miksi on niin vaikea puhua lapsettomuudesta?

Ehkä ihmettelet, miten asia voi olla jollekin niin vaikea? Ajattelet, että minun pitäisi keskittyä nyt muuten vaan elämään. On lapsi, mies, talo, työpaikka. Kaikki hyvin, eikö niin?


Niinpä, pinnallisesti katsottuna kyllä. Mutta jos ajattelet näin, niin tunnetko minua ja perhettäni kuinka hyvin? Mitä tiedät esim. vanhempieni sairauksista? Mieheni lapsuudesta? Parisuhdeongelmistamme? Oletko itse muuttanut yksin 20 vuotiaana ulkomaille? On paljon asioita, jotka aina ajoittain ovat itse kullekin vaikeita. Ehkä tässä on vain peiliin katsomisen paikka, koska en ole päästänyt sinua niin lähelle, että tietäisit minun kipukohdistani?


Ehkä yllätyit. Et ajatellutkaan, että kamppailen tuon asian kanssa? Onhan meillä yksi lapsi. Olen vielä nuori. Minulla on vielä aikaa. Ehkä ajattelit, että haluan keskittyä vain uraan?


Niinpä. Meillä on aivan ihana rakas lapsi. Voisin räjähtää niin kovasti häntä rakastan. Totta sekin, olen vielä nuori. Täytän tänä vuonna 31. Ja moni alkaa miettimään lapsia vasta lähempänä 40 ikävuotta. Niin, moni muu, mutta minä en. Ja alkaa ahdistaa, sekundääristä lapsettomuutta takana nyt yli 5 vuotta. Seuraavan viiden vuoden päästä olen jo 36 ja raskaaksi tulemisen mahdollisuudet aina vain pienenee. Ura? En ikinä koskaan ajatellut, että tekisin uraa. Kyllä halusin aina tehdä työni hyvin, mutta unelmoin aivan tavallisesta koulutustani vastaavasta työpaikasta.


Ehkä itket. Myötätunnosta. Ehkä pystyt hyvin samaistumaan, koska koet samaoja asioita. Ehkä olet joskus kokenut samaa syystä tai toisesta? Ehkä pelkäät, että joudut joskus kokemaan samaa?


Voi että, niin haluaisin halata sinua. Kertoa sinulle, että et ole yksin. Haluaisin kertoa, että kaikki tunteesi ovat sallittuja ja että älä vaan syytä itseäsi. Haluaisin kuunnella sinua silloin, kun haluat kertoa tuskastasi. Haluaisin kulkea rinnallasi.


Ehkä olet vihainen? Enhän minä tiedä lapsettomuudesta mitään, onhan minulla lapsi. Teitä, joilla ei ole yhtään lasta on paljon. Vain te osaatte kokea oikeeta lapsettomuutta. Muut ei voi ymmärtää.


Aivan. En ymmärrä sinun tuskaasi. Ainakaan täydellisesti. Minähän odotin ensimmäistä raskautta vain vuoden ja kolme kuukautta. Silloin pelkäsin ihan hirveästi, ettei meistä tulisi koskaan vanhempia. Etten koskaan kokisi raskautta. Ei koskaan joutuisi valvomaan öisin. Ei koskaan näkisi ensimmäisiä askeleita, enkä kuulisi ensimmäisiä sanoja. Ettei koskaan mun päälle pissattais tai oksennettais. En koskaan hoitaisi sairasta lasta. En koskaan näkisi miten lapseni leikkii kavereiden kanssa. Enkä saattaisi häntä tarhaan tai kouluun. En pääsisi väittelemään teinin kanssa ja olisin ihan neuvoton ja kokisin riittämättömyyttä ja syyllisyyttä. Vanhemmuus kun on niin ihanaa ja niin vaikeeta. Ja olen saanut kokea tätä kaikkea. Ja niin haluaisin kokea tätä kaikkea uudestaan. Kaipuu on ihan kamalaa. Ehkä myös sen takia, koska tiedän mitä kaipaan? Ja lisäksi koen menettämisen pelkoa. Miten voin vaan nauttia ja iloita tästä, mitä jos minulta otetaan pois tämä kaikki? Siitä en varmastikaan selviäisi. Ja toinen tuskan aihe on lapsemme sisaruksettomuus.


Minun lapsettomuuteni ei tee sinun lapsettomuuden tuskasta vähemmän vaikeeta. Eikä myöskään toisinpäin. Mutta ehkä voisimme jakaa tätä kuormaa?

Lapsettomuudesta ei kovinkaan paljon puhuta. Onhan aihe viime aikoina ollut esillä. Mutta moni ei kuitenkaan puhu asiasta omalla nimellä. En minäkään. Miksi? Tämä on niin arka henkilökohtainen ja vielä perhekohtainen asia. Jos puhuisin omalla nimellä, kaikki tutut tietäisivät minun tuskastani lisäksi myös perheemme asioista.

Silloin harvoin, kun asiasta olen puhunut, niin suhtautuminen on ollut todella hyvä ja asian esille ottaminen kannatti.

Kaksoset

Joo, kyllä. Kaksoset. Mutta ei meillä.

Rakas ystäväni, ainokaisemme kummitäti laittoi jymyuutiset tekstiviestillä. Heille ei syntynytkään tällä kerralla vain yksi vauva, vaan heille tuli kaksoset! Kyllä, kaksi poikaa.

Tiesimme kyllä, että heille odotetaan perheenlisäystä, mutta kaksosuutiset hän oli pitänyt ihan kokonaan salassa.

Viesti kun tuli niin herätti kyllä niin ristiriitaisia tunteita. Hän on todella rakas ihminen minulle ja olemme aina silloin tällöin jakanut elämämme murheita ja iloja syvällisemminkin. Heillä on ennestään iso perhe, yksi heidän lapsista on kummilapsemme. Kun tiesin, että heille on tulossa taas vauva, niin ehdin asennoitua ja varautua tunteisiin ja olin oikeastaan todella iloinen heidän puolestaan. Nyt tämä yllätti kuitenkin sen verran, että ilon ja hämmennyksen keskelle mahtui myös ”miksi heille?”, ”miksi heille jopa kaksi kerrallaan ja meille ei edes yhtä?” ja tämä uhmaikäisen ”epäreilua!”. Samalla tuli heti mieleen, miten hän on joskus jopa haaveillut kaksosista ja kuinka ihana on, että tämä hänen haaveensa on käynyt nyt toteen. Ja samalla tuli hirveä huoli, kun toinen vauvoista joutui teho-osastolle. Ja mietteet, miten vanhemmat jaksavat ja miten isommat sisarukset saavat kaiken tämän vauva-arjen keskellä tarpeeksi huomiota.

Melkoinen tunteiden myllerrys.

No sain käännettyä kaikki tämmöset negatiivisemmat tunteet jotenkin positiiviseen suuntaan. Onnittelin ja tarjosin apua, jos perhe sellaista kaipaa ja minulla jotain annettavaa heidän tilanteeseen on. Kirjoitin viestin ystävälleni, että jotain hyötyäkin tästä lapsettomuudesta pitää olla – näin voin olla enemmän toisten lasten kanssa ja auttaa ystäviä.

Kun hän vastasi niin purskahdin itkuun.

”Niin ja siksipä haluan jakaa tästä onnesta niin paljon ku haluat juuri sun kans, ku tiiän että haaveilet itsekin vauvasta… <3 En halua että koet lapsettomuuden tuskaa vaan vilpittömästi nuuskutella ja nauttia vaikka sitten meidän vauvan sylissä pitämisestä, kun samalla toivon ja rukoilen sinulle myös omaa. Olen ajatellut sua usein. <3”

Arvostan. Arvostan niin suuresti, että hän, joka ei ole kokenut lapsettomuutta, uskaltaa ottaa aihetta puheeksi. Ja osaa jopa ajatella niin pitkälle ja ymmärtää, että haluaisin oikeasti nauttia vauvan sylissä pitämisestä, nimenomaan aidosti kaikkine ristiriitaisine tunteineen, aidosti ihmetellä pientä ihmettä, ihastella, tuoksutella, silittää ja hyssyttää. Ja samalla kokea myös haikeutta ja surua. Ja hän myös ymmärtää, että vaikka saisin aidosti ja vilpittömästi nauttia heidän vauvoistaan, ettei se poista omia lapsihaaveita tai lapsettomuuden tuskaa. Ja miten voi ymmärtää myös sen, että ehkä joskus tarvitsee myös sitä etäisyyttä omien tunteiden käsittelyyn, että haluaa jakaa onnestaan niin paljon ku itse haluan. Se, että antaa minulle ja tunteille niin paljon tilaa, on aivan ihmeellistä.

On ihanaa, että voi jakaa elämää rakkaiden ihmisten kanssa. Ei todellakaan tarvitse olla samassa elämäntilanteessa, jotta voi ymmärtää ja tukea toista. Aito läsnäolo <3

Äidit ja lapset - leiri

Olenkohan ihan hullu? Osallistuin vanhollislestadiolaisten Äidit ja lapset leirille.

No ei, kuulunhan minä viiteryhmään – olen vanhollislestadiolainen ja minulla on lapsi.

Mutta juurihan siinä se ongelma on. Minulla on lapsi.
Yksi kappale.
Vain yksi kappale.

Lisäksi vauvamahat ja isommat perheet saattaa aiheuttaa kateutta, katkeruutta, surua ja ahdistusta. Ei onneksi aina, mutta tunteiden kirjo on todellakin laaja ja riippuu aina omastakin jaksamisesta. Kyllähän minä myös välillä osaan iloita siitä, ettei kaikki kärsi lapsettomuudesta ja että toisille niitä ihania ihmeitä suodaan. Ja ymmärrän, ettei toisten onni on minulta pois. Mutta silti. Tunteet on tunteet.

Saattaahan siellä leirillä olla joku toinenkin äiti, jolla on vain yksi lapsi. Mutta todennäköisesti hän on paljonkin minua nuorempi ja/tai vasta mennyt naimisiin. Ja mitä vielä todennäköisempää, hän odottaa jo toista lasta. Olen siis varmaankin yksin kokemukseni kanssa.

Mutta juuri tämän takia ajattelinkin mennä. Olen taas kerran erilainen nuori (tai ei ihan enää niin nuori). En vain tässä yhteiskunnassa, jossa kuulun jo vakaumukseni takia marginaaliin vaan myös tuon oman marginaaliryhmäni sisällä… Ajattelin, että haluan mennä juurikin sen takia, etten ole väsynyt siihen, että lapsia syntyisi paljon. Ja että minäkin voin olla väsynyt, vaikka minulla on vain yksi lapsi. Ja että minäkin käyn vaikeita asioita läpi, vaikka on vain yksi lapsi. Ja että minäkin mietin, mikä on minun paikkani ja elämäni tarkoitus. Ja että minäkin olen saanut kokea valtavaa määrä iloa ja onnea lapseni kautta.

No, miten kävi. Juuri miten kuvasin. Muilla oli isoja perheitä. Tai sitten oli yksi alle 2v lapsi, mutta toinen tulossa parin kuukauden päästä. Ja sitten oli niitäkin, joilla on omat pienet alle kouluikäiset lapset mukana ja lisäksi omat jo aikuiset tyttäret lastensa kanssa ovat myös leirillä. Juuri niin perinteinen kaava. Vai oliko sittenkään?

Kyllä siinä kun keskusteltiin asioista ja eri elämäntilanteista ja vaiheista, niin kävi niin vahvasti ilmi, kuinka erilaiset taustat ja tarinat meillä kaikilla on. Ja että jokainen meistä kantaa omia murheita ja kokee iloa eri asioista. Ja tuntuipa hassulta, mutta minäkin erilaisen tarinani kanssa tulin kuulluksi ja ehkä joku ymmärsikin aavistuksen verran, vaikkei samaa olisikaan kokenut.

Ja olipa sitten vielä yksi yllätys. Meille piti alustuksen reilu 50v äiti, jolla on yksi biologinen lapsi. Tämä biologinen lapsi on jo yli 30v ja on jäänyt ainokaiseksi, vaikka lapsia olisi otettu vastaan ilomielin enemmänkin. Kylläpä tuntui lohduttavalta, että joku muu tietää, miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen. Ymmärtää, miten tuntuu siltä, ettei kuulu joukkoon, ettei kukaan ymmärrä yhden lapsen perheen vaikeuksia ja murheita, lapsettomuuden tuskaa kun samalla iloitsee siitä yhdestä ihanasta aarteesta ja miten vaikealta voi välillä tuntua rakentaa se oma identiteetti ja polku, kun se ei menekään perusreittiä pitkin.

Leiri oli oikein onnistunut ja olo oli hyvin rentoutunut ja virkistynyt. Ennen kaikkea iloitsin siitä, että tyttöni sai uusia kavereita ja hän sai olla yksi muiden keskellä.

Toukokuun toinen viikonloppu

Toukokuun toinen viikonloppu. Kaikkihan siihen yhdistää äitienpäivän. Kyllä, niin minäkin.

Äitienpäivä on ollut pitkään ihana, odotettu päivä. Pienenä askarreltiin, poimittiin kukkia (Saksassa niitä saa hyvin toukokuun puolessa välissä) ja laitettiin koko perheelle aamupala. Äidin päätä hierottiin, laitettiin hieno kampaus ja annettiin äitille ainakin miljoona pusua.

Nykyään itsekin olen äiti. Ja päivään mahtuu niin paljon tunteita. Olen niin kiitollinen tuosta ihanasta lapsesta, rakastan häntä ihan älyttömästi. En tiennyt, että niin kovasti voi rakastaa. Niin syvästi välittää. Ja niin haikeana ja kuitenkin ylpeänä seurata, kuinka nopeasti ja hienosti lapsi kehittyy. En osannut arvata mistä asiasta minulla menee hermot ja kuinka raastavaa syyllisyydentunnetta voikaan kokea silloin, kun on pienestä asiasta huutanut pienelle. Riittämättömyyttä silloin, kun työt ja arki vie liian paljon huomiota ja aikaa niin tärkeästä tehtävästä kuin äidin läsnäolosta.

Olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin tällä äitiyden matkalla. Tai sitten tämä kaikki kuuluu muutenkin vain aikuistumisprosessiin.

Mutta nyt äitienpäivään liittyy vielä jotain aivan muuta. Lapsettomuus. Äitienpäivää saan juhlia sen ihanan prinsessamme takia. Mutta juuri tämä ihana prinsessamme on opettanut minua ja näyttänyt minulle kuinka ihana asia äitiys on – vaikkakin tunteiden kirjo tosiaan ei aina ole vain positiivisella puolella.

Haluan niin kovasti olla äiti useammalle lapselle. Haluan lapsellemme sisaruksia.

Kuvioihin on astunut ihan uusi tuttavuus: lapsettomien lauantai.

Päivä, joka muistuttaa siitä, ettei kaikki ole äitejä. Ei kaikki edes halua äidiksi. Mutta tämä lapsettomien lauantai tuo jollain tavalla lohtua. En ole yksin. On muitakin ihmisiä, jotka tuskailevat lapsettomuuden kanssa. Itseasiassa niin paljon ihmisiä, että tälle ryhmälle on perustettu ihan oma päivä. Muita ihmisiä, jotka tietävät toivon, pettymyksen, pelon, epätoivon, katkeruuden, epävarmuuden, surun, mustasukkaisuuden ja kaikki muutkin tunteet ja ajatukset.

Tuo päivä antaa luvan tuntea kaikki nuo tunteet. Kaikki ajatukset on sallittu. Sinä lauantaina minulle on ehkä hieman helpompaa sanoa puolisollekin, että ota syliin, halaa oikein lujasti, tänään on lapsettomien lauantai.

Päivittäiset valinnat

Yllätyn ja havahdun aina välillä, kuinka paljon lapsettomuus vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni. Edelleen, vaikka olen mielestäni jo oppinut elämään tämän asian kanssa. Edes jotenkuten.
Olen siis kärsinyt tästä toteutumattomasta sekundaarisesta lapsihaaveesta monta vuotta ja tottakai on pitänyt niin lääkärin avulla kuin myös googlen kautta selvittää, mistä lapsettomuus on voinut johtua ja mitä voisin tehdä parantaakseni onnistumisen mahdollisuuksia.

No, siinä on katsottu ruokavaliot, liikunnat, unimäärät, vitamiinit ja tullut kokeiltua preseed, clomifeenit ja lisäksi kaiken maailman poppakonstit.

Mutta kuitenkin. Tykkään silloin tällöin polttaa sikaria. Ihan siis niitä pieniä. En ole koskaan polttanut säännöllisesti, en sikareita enkä tupakkaa. Enkä ole myöskään juonut alkoholia 14 vuoteen. Mutta silti. Edelleen mietin silloin, kun olisi mukavaa seuraa ja tekisi mieli lähteä porukan kanssa polttamaan sikaria, missä vaiheessa kiertoa olen ja voisiko uusi epäonnistuminen johtua siitä yhdestä sikarista.

Tai liikunnan kanssa. Olen tässä lapsettomuusaikana kyllä harrastanut välillä enemmän ja välillä vähemmän liikuntaa. Mutta siinäkin sama juttu. Treenaanko liian kovasti? Vaikuttaako juokseminen kiinnittämiseen? Entäs jos urheilee ja liikkuu liian vähän, vaikuttaako se taas verenkiertoon negatiivisesti.

Voinko ilmoittautua kaverin kanssa liikuntatapahtumiin monta kuukautta etukäteen? Mitä jos olenkin raskaana tapahtuman aikana?

Mitäs lomamatkat? Olemme joskus varanneet lentoja jopa vuodenkin etukäteen. Silloinkin mietin, mitä jos en pystykään lähtemään? Kannattaako odottaa vielä varausten kanssa?

Työpaikan vaihtaminen. Kannattaako edes hakea uutta paikka? Mitä jos tulen saman tien raskaaksi? Joutuisin heti jäämään uudesta työpaikasta ja tehtävästä lomalle.

Talon osto. Mietittiin pitkään, minkälainen talo tai koti halutaan. Kuinka paljon siellä pitäisi olla tilaa? Montako huonetta? Meitä on vain kolme henkeä. Entäs jos on kolmen vuoden päästä viisi henkeä? Viiden vuoden päästä seitsemän henkeä?

Samoin auton kanssa. Meillä oli neljän vuoden ajan työsuhdeauto. Vuokrasopimus oli solmittu näin pitkälle ajalle. Meillä oli just tulossa eka lapsi. Mietin kuinka pitkäksi aikaa meille tuo yksi pieni auto riittää.

Olen onneksi pääsyt aika hyvin pois siitä, että antaisin näitten ajatusten oikeasti vaikuttaa päätöksiin. Eli olen ilmoittautunut urheilutapahtumiin jo muutaman vuoden ajan aina hyvissä ajoin. Lomamatkat on varattu monta kuukautta etukäteen. Olisihan raskaus ja uuden elämän alku ihanin ja paras mahdollinen syy jäädä pois jostain kisasta tai peruuttaa loman!

Talossamme on yksi lastenhuone. Työsuhdeauton vuokrasopimus ehti loppua jo ajat sitten. Ja kyllä mä sen sikarinkin yleensä poltan, kun tekee mieli. Mutta alitajunnassa ja usein ihan tietoisesti käyn mielessäni näitä ajatuksia läpi. Ei nyt päivittäin, mutta kuitenkin useammin kuin viikoittain.