Olen ollut aika hiljaa tässä blogissa. Syy on helppo arvata. Meille on syntynyt vauva. Tässä vähän tarkemmin meidän synnytyksestä:
Oltiin jo lähellä laskettuaikaa ja alkoi jännittään, meneekö taas yli. Yritin orientoitua siihen, että voi helposti mennä se viikko tai kaks yli, mut kovasti toivoin, että syntyisi aikaisemmin. Olo oli hieman tukala ja vauvan pää painoi kävellessä jotakin hermoa niin, että välillä lähti jalat alta. Onneksi ei kuitenkaan molemmat jalat samaan aikaan vaan yleensä vain oikea jalka. Pysyin siis aina pystyssä. Muuten vointi oli aika hyvä, aamuisesta pahoinvoinnista ja yöllisistä vessareissuista huolimatta. Kuntosalilla pystyin käymään vielä 4pv ennen synnytystä ja uintikin oli ohjelmassa loppuun asti. Siinä tosiaan jännitti se, että vedet menee uimahallista :D
Mutta joo, harkkasuppareita -ilman kipuja – on ollut pitkään. Muita synnytystä ennustavia oireita ei ole ollut. Oli 15.12. ja mies maalas mun mahan. Sanoin, että ehdit varmaan vielä monta kertaa maalaan. Vieraita kävi ja niillekin sanoin, että yli menee kun ei vielä mitään merkkejä ilmassa. No toisin tosiaan kävi.
Ma 16.12. oli ihan raivoisa siivouspäivä. Imuroin ja moppasin, siivosin vessat ja eteisen peilit, hakkasin ulkona mattoja. Vointi siis oli todella hyvä ja energinen ja niin otti päästä että tosiaan 2pv enää laskettuaikaan ja kaveri riehuu mahassa, tulispa riehumaan mahaläskin toiselle puolelle. Tässä vaiheessa voin kertoa, että kiloja on tullut n 7-8 raskausaikana, eli ei juurikaan mitään. Samoin oli esikoisen aikana.
Naapuri tuli juttelemaan kun olin just ulkona hakkaamassa mattoja. Juteltiin niitä näitä ja sanoin hänellekin, että ootetaan vielä ja ollaan varmaan jouluaattona synnyttämässä.
Siivouksen jälkeen kahvia ja suklaata. Kuuluisista kolmesta ”s”:stä siis kaksi korttia jo käytetty. Illalla vielä kolmas?!
Pakkasin illalla kuntosalikamppeet seuraavalle päivälle valmiiksi. Miehen piti lähteä aamulla aikaisin töihin Espooseen ja itse kävisin viemässä tyttö kouluun ja jatkaisin siitä sitten salille. Mutta toisin kävi.
Heräsin tytön vierestä 1.30. Alkuun en oikein edes tajunnut mihin heräsin ja torkkuilin tunnin kunnes ymmärsin, että kyllä nyt supistaa. Ja supistaapa jo todella tiheästi ja säännöllisesti! Nousin ja aloin kirjaan ylös välejä. 3-7min välein. Välillä vain 2min välein. Mutta hyvin pystyy olemaan ja vedet ei vielä mennyt. Ei kai nyt synnytys lähde vielä käyntiin? Varmaan vain harjoitussupistuksia. Katsotaan miten tilanne etenee. Varmaan pääsen kohta takas nukkumaan.
No välit oli koko ajan hyvin tiheitä ja kipukin voimistui pikkuhiljaa. Mutta itse niin nautin. Synnytys lähti käyntiin. Olen kotona. On aivan hiljaista ja pimeä. Jouluvalot päällä ikkunoissa ja kuusessa. Rauhallinen tunnelma. Tätä olin niin toivonut. Sain olla vauvan kanssa aloittamassa tätä matkaa. Rupesin myös kirjamaan vauvan liikkeitä kun halusin olla varma, että hänellä kaikki hyvin. Ja säännöllisesti liikkuikin.
Viiden maissa soitin sairaalaan, että mitäköhän kannattaa tehdä, joko me tultais? Ja sama suhtautuminen kuin esikoisen synnytyksessä. Olen niin rauhallinen puhelimessa että toisessa päässä ei uskota että olen synnyttämässä. No, päätin, että tässä kannattaa aloittaa päivä ja herätellä ainakin mies. Sillä varmaan kestää vähän ennen ku ollaan lähtövalmiudessa ja tyttökin pitää saada hereille ja kaverille ennen ku mennään sairaalaan.
Menin istumaan miehen viereen sängyn päälle ja hän kysyi paljonko kello. 5.30. Kysyi multa olenko nukkunut ollenkaan. Vastasin että oon ollut hereillä 1.30 asti ja supistelee. Aijaa. Enkö sitten tänään mene töihin? No et, tässä varmaan vois kohta lähteä sairaalaan.
Hän nousi ylös ja olin laittanut aamupalat hänelle ja tytölle. Olin laittanut auto lämpenemään, pakkasin viimeiset kamppeet sairaalakassiin. Mut olin oikeassa. Hän sitten söi rauhassa. Pakkasi omat jutut (esim läppäri :P ) ja sitten meni vielä suihkuun… Tyttö taas nousi todella reippaasti kun herättelin ja sanoin, että pikku veli taitaa tänään syntyä.
No klo 6 ja olin jo todella kipeä, ettei supistusten aikana enää voinut oikein muuta ku keskittyä ja hengittää. Soitin tytön kaverin äidille. Heidän kanssa oli puhetta, että voitais tuoda tyttö heille kun synnytys käynnistyy. Aloitin puhelun ”Hyvää huomentapäivää, me voitais tuoda tyttö kohta teille.” Toisessa päässä oltiin herätty mun puheluun, mutta tajuttiin onneksi tilanne ja mun hyvin lyhytsanaisen viestin takana oleva syy.
6.45 oltiin heidän pihassa ja 7.15 kirjattu sisään sairaalaan. Automatka, vaikka on vain muutaman kilometrin, oli todella tuskainen. Just ku ei pystynyt olemaan pystyssä vaan lytyssä istuma-asennossa.
Tutkimushuoneessa ehdittiin olla vain muutaman minuutin, sillä olin jo 6cm auki ja meidät ohjattiin suoraan saliin. Kätilö vaikutti nuorelta, reippaalta ja mukavalta.
Toiveita kysyttiin ja mitä kivun lievitystä. Otetaan kaikki koko rahan edestä. Aloitettiin jumppapallolla ja ilokaasulla ja samalla jo puhelu anestesialääkärille, että epiduraali synnytyssaliin 1. Kätilö aloitti valmistelut ja jouduin makuuasentoon. Kivut monikertaistui siihen nähdä mitä olivat pystyssä. EN edes enää pystynyt hengittää ilokaasua vaan keskityin vain kipuun. Kätilö kävi aina välillä viereisessä salissa, jossa oltiin jo ponnistamassa. Silloin mies kokeili ilokaasua ja lähti leijaileen.
Toinen puhelu lääkärille, että tässä olis tarvetta kiireelliselle epiduraalille salissa 1, milloin ehdit tänne. No, vastaus taisi tyydyttää kätilöä ja pian tulikin lääkäri. Muutama supistus vielä ja sitten kipu oli aikalailla poissa. Pissalle kannustettiin, mutta ei tullut mitään niin katetrilla otettiin se homma haltuun. Kalvot edelleen kiinni, pää aika ylhäällä. Kysyin, saanko olla pystyssä. Sain. Ja jumppasin. Teki niin hyvä olla pystyasennossa. Tunsin koko ajan missä mennään. Kohta puhkaistiin kalvot, kysyttiin vielä haluanko pudentaalipuudutteen ja vähän epäröin mutta sanoin ei, hän lähti ja vauva alkoi laskeutua. Mies soitti läppäriltä klassista musiikkia ja juteltiin kaikenlaista. Kätilö jätti meidät tosiaan lähes koko ajan keskenään ja niin myös nyt. Hän sanoi vaan, että soita sitten kun on tarvetta tai tuntuu että pitää ponnistaa. No siinä 10.15 soitin kelloa, katsottiin tilanne ja h-hetki oli käsillä. Sain olla polvillaan ja kokeilla ponnistamista. Mies sai tehtäväksi soittaa toista kätilöä siinä vaiheessa kun vauva syntyy. 10.26 aloin ponnistaan ja saman tien kätilö totesi miehelle, että nyt. Mies yllättyi taas ja varmisti vaan että nytkö vauva syntyy? Kätilö, kyllä, nyt. Ja niin se menikin, vauva syntyi vain muutamalla ponnistuksella 6 minuutissa klo 10.32. Hyvin rauhallisesti ja ihanasti. Kätilö sanoi, että pää on jo puoleksi ulkona. Mä vaan että IHANA. Sitten pää oli siinä. Kätilö sanoi, että voi oot höppänä. Ajattelin, ai muako se tarkoittaa ku sanoin että IHANA. No ei, vauvaa tarkoitti kun se yritti jo parkaista ennen ku oli edes kokonaan syntynyt. Sitten seurasivat hartiat. Sitten loput. Siinä hän olikin jo. Tosiaan koko synnytys, ekoista supistuksista ihan siihen asti ku vauva syntyi sujui hyvin mukavasti, rauhallisesti ja aktiivisesti. Nautin (lähes) joka hetkestä. Vain ne muutamat supistukset ennen ku epiduraali alkoi vaikuttaan niin niitä vois sanoa pahoiksi. Kätilö liikuttui. Tämä oli hänen uransa kaunein synnytys. Hänenkin mielestä kaikki sujui niin rauhallisesti ja taustalla soi klassinen piano. No, toivon, että hän saa kokea vielä ihanampia synnytyksiä urallaan.
Olen samaa mieltä, synnytys oli niin lähellä sitä mitä olin toivonut. Suuri kiitos tosiaan hänelle just oikeanlaisesta tuesta ja vapaudesta. Jos olen joskus niin onnellisessa tilanteessa, että saan synnyttää vielä uudestaan niin toivon, että saan toimia samalla tavalla ja saisin yhtä ihanan kätilön!
Poika tuli. 17.12.2019 klo 10.32. Mitat 3260g ja 50cm. 10 pistettä sai.
Sain vauvan rinnallekin ja hän rauhoittui heti, katseli tarkasti. Hänellä on ihanan syvät siniset silmät ja tummat pitkät hiukset. 10 sormea ja 10 varvasta. Hän on aivan ihana. Ekat hörpyt otti pian syntymänsä jälkeen.
Sitten normijutut. Napanuoran leikkaaminen. Istukan synnyttäminen. Ompelu (sain 4 tikkiä, vaikka vain hyvin pieniä naarmuja tullut, eikä ollenkaan tuntunut kipeältä). Suihku, vessa, vaatteiden vaihto, vauvan pyyhkiminen. Aamupala. Sitten osastolle. Sama 4 hengen huone kuin 7 vuotta sitten, kuitenkin eri sänkypaikka. =)
Tästä alkoi meidän matka 4 hengen perheenä. Olemme niin kiitollisia ja onnellisia että saimme tällaisen ihana aarteen, pieni ja niin suuri ihme. Onneksi lähdettiin hoitoihin. Jos vähänkään on toivoa, että hoidot voisi onnistua niin kannustan aloittamaan. Vaikka pelottaa ja aina on mahdollisuus epäonnistua. Mutta toisaalta moni myös onnistuu. Niin myös meidän pakkasukko ja me.
torstai 27. helmikuuta 2020
torstai 12. joulukuuta 2019
Kiitollisuus
Edellisestä kirjoituksesta on ikuisuus. Olen aina silloin tällöin aloittanut kirjoittamaan uutta tekstiä, mutta en ikinä saanut mitään valmiiksi. Nyt kuitenkin jotain ajatuksia raskausajasta.
Kyllä, olen todella kiitollinen. Miten voikaan olla, että saamme odottaa toista lasta. Kaikki humina korvissa, pahoinvointi (kestänyt koko raskauden aina muutaman päivän kestävillä helpotuksilla), sydämen tykitykset, pääkivut, suonikohjut, huimaukset ja huonosti nukutut yöt. Mahdollisesti tulevat raskausarvet, selkäkivut ja kilot. En ole mikään marttyyri enkä halua vähätellä heidän tunteita, jotka kärsivät raskauden aikana kaikenlaisista vaivoista. Ymmärrän myös niitä, jotka vain toivoisivat, että saisivat oman kehonsa takaisin ja pienen aarteen syliin mahdollisimman pian.
Mutta olen vain niin kiitollinen ja otan kaikki vaivat asiaan kuuluvana ja ohimenevänä. Ehkä tässä asenteessa auttaa pitkä kokemus lapsettomuudesta. Ehkä myös se, että tämä on toinen lapsi ja tietää että aika nopeasti synnytyksen jälkeen kroppa alkaa palautumaan. Ehkä kuitenkin vain tieto siitä, että tämä saattaa olla viimeinen kerta, että minun sisällä kasvaa uusi pieni ihminen, vaikka enemmänkin lapsia olisi meidän perheeseen tervetulleet.
Minulla on kallein aarre kannettavana ja suojeltavana ja koko raskaus kestää kuitenkin vain niin lyhyen hetken. En varsinaisesti nauti näistä vaivoista – no en tietenkään – mutta en jaksa kuitenkaan valittaa ja keskittyä niihin. Olen siinä onnellisessa asemassa, että pystyn edelleen liikkumaan suhtkoht hyvin ja jaksoin sekä töissä äitiyslomalle asti että kotona ihan niin kuin muutenkin. Nyt kun olen jo äitiyslomalla ja arvioituun poksahtamishetkeen ei ole enää kauan niin huomaan, että äitiysloma on kyllä huikea keksintö. Olen pitkään yrittänyt ottaa rennommin aina silloin kun pystyn, koska ennen aikainen synnytys ja keskenmeno pelottivat todella paljon. Menettämisen pelko on ollut läsnä – ja on edelleen. Miten enemmän olen tuntenut liikkeitä ja olen alkanut valmistautua vauvan syntymään niin sitä enemmän vaan rakastan tätä pientä ihmettä. Sitä enemmän se alkaa olla ihminen ja perheenjäsen. Pienokainen, jolla on jo luonnetta ja kaikenlaisia ominaisuuksia. Ja sitä enemmän olen pelännyt, että tässä vielä käy jotain.
Onnenhetkiä on esimerkiksi silloin kun istun esikoisemme sängyn vieressä ja silitän hänet uneen ja toinen käsi on pehmeissä pitkissä hiuksissa ja toinen käsi on mahan päällä tunnustelemassa vauvan potkuja. En ole moneen vuoteen enää uskonut, että tällaisia hetkiä saan elää jonain päivänä.
Tai kun esikoinen tulee syliin ja vauva potkii. Hän alkaa heti juttelemaan mahalle.
Muutama päivä sitten, kun oltiin menossa nukkumaan niin meidän tyttö totesi, että yksi hänen suurista haaveistaan on käymässä toteen. Että me saamme vauvan. Kyllä, siihen on niin helppo yhtyä, se on myös äitin ja iskän yksi suurimmista haaveista. Ja ollaan nyt niin lähellä sitä hetkeä kun saamme pienen syliimme.
Ei voi muuta kuin rukoilla, että loppuun asti kaikki menee hyvin.
Kyllä, olen todella kiitollinen. Miten voikaan olla, että saamme odottaa toista lasta. Kaikki humina korvissa, pahoinvointi (kestänyt koko raskauden aina muutaman päivän kestävillä helpotuksilla), sydämen tykitykset, pääkivut, suonikohjut, huimaukset ja huonosti nukutut yöt. Mahdollisesti tulevat raskausarvet, selkäkivut ja kilot. En ole mikään marttyyri enkä halua vähätellä heidän tunteita, jotka kärsivät raskauden aikana kaikenlaisista vaivoista. Ymmärrän myös niitä, jotka vain toivoisivat, että saisivat oman kehonsa takaisin ja pienen aarteen syliin mahdollisimman pian.
Mutta olen vain niin kiitollinen ja otan kaikki vaivat asiaan kuuluvana ja ohimenevänä. Ehkä tässä asenteessa auttaa pitkä kokemus lapsettomuudesta. Ehkä myös se, että tämä on toinen lapsi ja tietää että aika nopeasti synnytyksen jälkeen kroppa alkaa palautumaan. Ehkä kuitenkin vain tieto siitä, että tämä saattaa olla viimeinen kerta, että minun sisällä kasvaa uusi pieni ihminen, vaikka enemmänkin lapsia olisi meidän perheeseen tervetulleet.
Minulla on kallein aarre kannettavana ja suojeltavana ja koko raskaus kestää kuitenkin vain niin lyhyen hetken. En varsinaisesti nauti näistä vaivoista – no en tietenkään – mutta en jaksa kuitenkaan valittaa ja keskittyä niihin. Olen siinä onnellisessa asemassa, että pystyn edelleen liikkumaan suhtkoht hyvin ja jaksoin sekä töissä äitiyslomalle asti että kotona ihan niin kuin muutenkin. Nyt kun olen jo äitiyslomalla ja arvioituun poksahtamishetkeen ei ole enää kauan niin huomaan, että äitiysloma on kyllä huikea keksintö. Olen pitkään yrittänyt ottaa rennommin aina silloin kun pystyn, koska ennen aikainen synnytys ja keskenmeno pelottivat todella paljon. Menettämisen pelko on ollut läsnä – ja on edelleen. Miten enemmän olen tuntenut liikkeitä ja olen alkanut valmistautua vauvan syntymään niin sitä enemmän vaan rakastan tätä pientä ihmettä. Sitä enemmän se alkaa olla ihminen ja perheenjäsen. Pienokainen, jolla on jo luonnetta ja kaikenlaisia ominaisuuksia. Ja sitä enemmän olen pelännyt, että tässä vielä käy jotain.
Onnenhetkiä on esimerkiksi silloin kun istun esikoisemme sängyn vieressä ja silitän hänet uneen ja toinen käsi on pehmeissä pitkissä hiuksissa ja toinen käsi on mahan päällä tunnustelemassa vauvan potkuja. En ole moneen vuoteen enää uskonut, että tällaisia hetkiä saan elää jonain päivänä.
Tai kun esikoinen tulee syliin ja vauva potkii. Hän alkaa heti juttelemaan mahalle.
Muutama päivä sitten, kun oltiin menossa nukkumaan niin meidän tyttö totesi, että yksi hänen suurista haaveistaan on käymässä toteen. Että me saamme vauvan. Kyllä, siihen on niin helppo yhtyä, se on myös äitin ja iskän yksi suurimmista haaveista. Ja ollaan nyt niin lähellä sitä hetkeä kun saamme pienen syliimme.
Ei voi muuta kuin rukoilla, että loppuun asti kaikki menee hyvin.
perjantai 12. heinäkuuta 2019
Tuleva isosisko
Olen kirjoittanut blogia aina silloin kun ehdin ja silloin kun tuntuu että on jotain kerrottavaa tai mielen päällä. Siitä johtuu myös, ettei blogin perusteella välttämättä pysty päätellä kuinka pitkällä ollaan raskaudessa tai milloin on laskettuaika. Alkuun ei haitannut, kun halusi muutenkin vielä pitää asian salassa, mutta nyt toivottavasti ollaan jo varmoilla viikoilla.
Mennään tänään (12.7.) siis jo 17+2 ja laskettuaika on 18.12.
Olen paljon kertonut minun lapsettomuuskokemuksesta, vähäsen myös mieheni ja tyttären kokemuksista. Niin ajattelin kertoa teille tänään miten meidän rakas ainokaisemme on ottanut asian vastaan.
”Pakkasukko” siirrettiin kyytiin aprillipilana, eli 1.4. Positiivisen raskaustestin tein siis jo ennen pääsiäistä. Pääsiäisenä tyttö halasi oikein lujasti ja sanoi ”Äiti, sun masu on ihan pullukka, siinä on varmasti vauva!”
Itseäni alkoi naurattaa tuo koko tilanne, koska tosiaan paljon ollaan puhuttu siitä, että äiti ja iskäkin toivoo meille toista lasta ja pikkusisarus ja että lääkäritkin on tutkinut ja yrittää auttaa. Hän on myös nähnyt kun olen tehnyt ovulaatiotestejä ja kutsuu niitä vauvatesteiksi. Joskus sanoo myös, että ne on tyttövauvatestejä, koska paketissa on paljon vaaleanpunaista. Lisäksi iltarukouksiinkin on välillä eksynyt lause, rakas Taivaan Isä, jos näet meidän perheelle ja elämälle hyväksi asian, niin anna meille vielä vauva.”
Paljon on keskusteltu myös siitä, miksi Jumala ei meille vois enää haluta vauvaa ja kuinka epäreilulta se tuntuu, että toiseen perheeseen syntyy monta lasta ja meille ei. Niin osaan samaistua tyttäremme ajatuksiin ja tunteisiin. Mutta haluan itse luottaa ja luoda hänellekin luottamusta Jumalaan ja siihen, että kaikki kuitenkin tapahtuu niin kuin on tarkoitettu ja ajallaan.
No, tuo pääsiäisen ”pullukka maha” nauratti myös sen takia, koska mun vanhemmat oli juuri silloin kylässä meillä. Äitini istui vieressä ja vaikka ei kovinkaan paljon suomea ymmärsi niin sanat ”maha” ja ”vauva” kuitenkin on tuttuja ja 1+1 niin hänhän kysyi saman tien, että onko jotain matkalla. Hehe, siinä sitten yrität sitten ”ei varmaan” tai ”ei tietääkseni”. Läpi se taisi mennä.
Tytölle lupasin varata lääkäriajan. Lääkäri voi sitten katsoa, onko mahassa vauva vai ei.
Sitten kun nt-ultra koitti niin mies ja tyttö oli silloin päivän poissa ja palasivat vasta myöhään illalla kotiin. Olin leiponut mansikka-mustikka-kakun ja juotiiin siinä illalla sitten juhlateet. Kun kysyin tytöltä, mitä me voitais tänään juhlia niin hän ei keksinyt mitään, paitsi että viikonloppu alkaa. Halusin antaa vinkin ja pääsin vaan sanomaan, että olin luvannut varata lääkäriajan… Niin hän huusi jo päälle ”Sun mahassa ON vauva! Mä tiesin!”
Siitä alkoi melkoinen riemutanssi olkkarissa. Hän hyppi ja pyöri ja nauroi ja tuli halaamaan ja jatkoi sitten pomppimista. Vaikka kello oli jo paljon niin serkulle ja tädeille piti vielä soittaa samana iltana ja parhaalle eskarikaverillekin lähti vielä ääniviesti whatsappissa.
Isovanhemmille Saksaan soitettiin sitten seuravana päivänä.
Tyttö on edelleen aivan täysillä mukana. Taputtaa mahaa, kyselee tunnenko liikkeitä ja on itsekin jo niin tuntemassa niitä vatsan päältä <3 Hän on piirtänyt ja maalannut tulevalle sisarukselle kuvia ja on eskarissakin piirtänyt meidän perheessä kuvan, jossa on äiti, iskä, hän ja vauva.
Tulevan perheenjäsenen sukupuoli kun ei vielä ole tiedossa niin tyttö toivoo, että se on tyttö tai poika. Helppohan siihen on yhtyä <3
Neuvolalääkäriin päästiin 17+0 koko perheen voimalla, kun kaikki on lomalla. Terkkari vähän lupaili, että lääkäri saattaa hyvinkin ultrata. Ja niin kävi, mies ja tyttö näkivät ensimmäistä kertaa, miten pienokainen liikkuu ja sydän pumppaa.
Nyt odotellaan rakenneultraa, joka on vasta elokuussa ja toivotaan, että pienokaisella on kaikki hyvin.
Mennään tänään (12.7.) siis jo 17+2 ja laskettuaika on 18.12.
Olen paljon kertonut minun lapsettomuuskokemuksesta, vähäsen myös mieheni ja tyttären kokemuksista. Niin ajattelin kertoa teille tänään miten meidän rakas ainokaisemme on ottanut asian vastaan.
”Pakkasukko” siirrettiin kyytiin aprillipilana, eli 1.4. Positiivisen raskaustestin tein siis jo ennen pääsiäistä. Pääsiäisenä tyttö halasi oikein lujasti ja sanoi ”Äiti, sun masu on ihan pullukka, siinä on varmasti vauva!”
Itseäni alkoi naurattaa tuo koko tilanne, koska tosiaan paljon ollaan puhuttu siitä, että äiti ja iskäkin toivoo meille toista lasta ja pikkusisarus ja että lääkäritkin on tutkinut ja yrittää auttaa. Hän on myös nähnyt kun olen tehnyt ovulaatiotestejä ja kutsuu niitä vauvatesteiksi. Joskus sanoo myös, että ne on tyttövauvatestejä, koska paketissa on paljon vaaleanpunaista. Lisäksi iltarukouksiinkin on välillä eksynyt lause, rakas Taivaan Isä, jos näet meidän perheelle ja elämälle hyväksi asian, niin anna meille vielä vauva.”
Paljon on keskusteltu myös siitä, miksi Jumala ei meille vois enää haluta vauvaa ja kuinka epäreilulta se tuntuu, että toiseen perheeseen syntyy monta lasta ja meille ei. Niin osaan samaistua tyttäremme ajatuksiin ja tunteisiin. Mutta haluan itse luottaa ja luoda hänellekin luottamusta Jumalaan ja siihen, että kaikki kuitenkin tapahtuu niin kuin on tarkoitettu ja ajallaan.
No, tuo pääsiäisen ”pullukka maha” nauratti myös sen takia, koska mun vanhemmat oli juuri silloin kylässä meillä. Äitini istui vieressä ja vaikka ei kovinkaan paljon suomea ymmärsi niin sanat ”maha” ja ”vauva” kuitenkin on tuttuja ja 1+1 niin hänhän kysyi saman tien, että onko jotain matkalla. Hehe, siinä sitten yrität sitten ”ei varmaan” tai ”ei tietääkseni”. Läpi se taisi mennä.
Tytölle lupasin varata lääkäriajan. Lääkäri voi sitten katsoa, onko mahassa vauva vai ei.
Sitten kun nt-ultra koitti niin mies ja tyttö oli silloin päivän poissa ja palasivat vasta myöhään illalla kotiin. Olin leiponut mansikka-mustikka-kakun ja juotiiin siinä illalla sitten juhlateet. Kun kysyin tytöltä, mitä me voitais tänään juhlia niin hän ei keksinyt mitään, paitsi että viikonloppu alkaa. Halusin antaa vinkin ja pääsin vaan sanomaan, että olin luvannut varata lääkäriajan… Niin hän huusi jo päälle ”Sun mahassa ON vauva! Mä tiesin!”
Siitä alkoi melkoinen riemutanssi olkkarissa. Hän hyppi ja pyöri ja nauroi ja tuli halaamaan ja jatkoi sitten pomppimista. Vaikka kello oli jo paljon niin serkulle ja tädeille piti vielä soittaa samana iltana ja parhaalle eskarikaverillekin lähti vielä ääniviesti whatsappissa.
Isovanhemmille Saksaan soitettiin sitten seuravana päivänä.
Tyttö on edelleen aivan täysillä mukana. Taputtaa mahaa, kyselee tunnenko liikkeitä ja on itsekin jo niin tuntemassa niitä vatsan päältä <3 Hän on piirtänyt ja maalannut tulevalle sisarukselle kuvia ja on eskarissakin piirtänyt meidän perheessä kuvan, jossa on äiti, iskä, hän ja vauva.
Tulevan perheenjäsenen sukupuoli kun ei vielä ole tiedossa niin tyttö toivoo, että se on tyttö tai poika. Helppohan siihen on yhtyä <3
Neuvolalääkäriin päästiin 17+0 koko perheen voimalla, kun kaikki on lomalla. Terkkari vähän lupaili, että lääkäri saattaa hyvinkin ultrata. Ja niin kävi, mies ja tyttö näkivät ensimmäistä kertaa, miten pienokainen liikkuu ja sydän pumppaa.
Nyt odotellaan rakenneultraa, joka on vasta elokuussa ja toivotaan, että pienokaisella on kaikki hyvin.
perjantai 5. heinäkuuta 2019
Ultra 12+2
Vihdoinkin. 12+2. Ja jännittää. Mies ei pääse tähänkään ultraan mukaan, oli jo silloin Naistenklinikan varhaisultrassa työmatkalla. Ja nyt taas. Harmittaa. Olisi ehkä helpompi mennä jos tuki olisi mukana. Miten kestän, jos ei kaikki olekaan kunnossa?
No, työpäivän keskellä livahdan ruokatunnilla meidän alueen omaan sairaalaan. Luksusta, ei mitään junailua Helsinkiin tai pyöräilyä ja kävelyä. 10min työpaikalta autolla. Vaikka on hirveesti tehty laajennuksia ja uudistusta niin synnytysosasto on samassa tutussa paikassa kuin 7 vuotta sitten esikoisen odotusaikana. Tuntuu hyvältä kävellä samoja portaita kuin silloin. Ja myös samoja portaita kun silloin, kun lähdettiin ensimmäisiin tutkimuksiin. Nyt sitten on ihana syy mennä odottamaan omaa vuoroa tonne odotustilaan.
Olen vartin verran etuajassa. Ja minuutit matelee. Miten voi kestää näin kauan. Tuijotan kelloa. Yritän ajatella jotain muuta kuin tulevaa ultraa, mutta en siinä onnistu. Mitenköhän nämä muut, jotka täällä odottaa? Toivottavasti heillä on kaikki hyvin, toivottavasti ei heidän tarvinnut käydä pitkiä hoitoja.
Sitten ovi aukeaa ja nimellä kutsutaan. Esitellään. Kysytään vointia. Annan äitiyskortin. Siinäkin kommentoidaan PAS-merkintää. Ei siinä mitään, meidän raskaudesta on tarkasti tiedossa, milloin se on alkanut ja näin myös laskettu aika on helppo selvittää, sitä ei sitten tarvitse ainakaan muuttaa. Jutellaan seuloista ja niskaturvotuksesta. Kerron, ettei tieto vammasta muuta suhtautumista lapseeni tai raskauteen. Jos ultrassa jotain näkee niin saa tutkia lisää, jotta osaisimme mahdollisimman hyvin valmistautua tulevaan. Mutta mihinkään ylimääräiseen tutkimukseen ei ilman syytä olla menossa. Jokainen lapsi on erityinen ja tervetullut elämäämme.
Sitten pääsenkin jo tutkimustuolille.
Ultra tehdään mahan päältä.
Siellä pikku kaveri näkyy. Käydään läpi sydän, aivot, munuaiset, mahalaukku, virtsarakko, jalat, kädet, selkäranka jne. Niskaturvotus on ainakin tämän ultran ja mittauksen perusteella ihan normirajoissa. Näkyy liikkeitä, pyörimistä. Jalkoja ojennetaan ja kädet vilahtaa siellä sun täällä. Kaverilla taitaa olla kaikki hyvin. Pari kyynel taas valuu. Jännitys vähän helpottaa. Kätilölle sanon monta kertaa, ettei hän voi kuvitellakaan, kuinka ihana hetki tämä on. Hän on varmasti kuullut saman lauseen monta kertaa.
Luotan tähän meidän pakkasukkoon tällä hetkellä niin paljon, että soitankin esimiehelleni ja hänen esimiehelle. Kerron raskaudesta ja alustavasta aikataulusta. Pelkäsin turhaan miten uutiseen suhtaudutaan. Onnitteluja tuli ja kysyttiin vointia. Ja tottakai samaan syssyyn myös toivottiin, että mietin minulle mahdollisia sijaistusehdokkaita. Talon sisältä pitäisi löytyä…
Takaisin työpaikalla kirjoitan mailin mun tiimikavereille. Kirjoitan tiimin kasvusta ja kasvattamisesta, sillä me ollaan pitkään keskusteltu, että tarvittaisi vahvistusta. Mutta jokainen heistä kyllä sitten ymmärsi, mistä on kyse ja onnitteluja tuli heiltäkin.
Edelleen hieman hirvittää, mitä jos tämä kuitenkin menee kesken ja joudun nyt jo niin monelle sitten selittämään mitä on tapahtunut? Se on varmasti rankkaa, mutta toisaalta olen niin tiiviisti heidän kanssa tekemisessä päivittäin, että pidemmän poissaolon haluaisin heille joka tapauksessa selittää.
Tällä hetkellä siis kaikki hyvin <3
No, työpäivän keskellä livahdan ruokatunnilla meidän alueen omaan sairaalaan. Luksusta, ei mitään junailua Helsinkiin tai pyöräilyä ja kävelyä. 10min työpaikalta autolla. Vaikka on hirveesti tehty laajennuksia ja uudistusta niin synnytysosasto on samassa tutussa paikassa kuin 7 vuotta sitten esikoisen odotusaikana. Tuntuu hyvältä kävellä samoja portaita kuin silloin. Ja myös samoja portaita kun silloin, kun lähdettiin ensimmäisiin tutkimuksiin. Nyt sitten on ihana syy mennä odottamaan omaa vuoroa tonne odotustilaan.
Olen vartin verran etuajassa. Ja minuutit matelee. Miten voi kestää näin kauan. Tuijotan kelloa. Yritän ajatella jotain muuta kuin tulevaa ultraa, mutta en siinä onnistu. Mitenköhän nämä muut, jotka täällä odottaa? Toivottavasti heillä on kaikki hyvin, toivottavasti ei heidän tarvinnut käydä pitkiä hoitoja.
Sitten ovi aukeaa ja nimellä kutsutaan. Esitellään. Kysytään vointia. Annan äitiyskortin. Siinäkin kommentoidaan PAS-merkintää. Ei siinä mitään, meidän raskaudesta on tarkasti tiedossa, milloin se on alkanut ja näin myös laskettu aika on helppo selvittää, sitä ei sitten tarvitse ainakaan muuttaa. Jutellaan seuloista ja niskaturvotuksesta. Kerron, ettei tieto vammasta muuta suhtautumista lapseeni tai raskauteen. Jos ultrassa jotain näkee niin saa tutkia lisää, jotta osaisimme mahdollisimman hyvin valmistautua tulevaan. Mutta mihinkään ylimääräiseen tutkimukseen ei ilman syytä olla menossa. Jokainen lapsi on erityinen ja tervetullut elämäämme.
Sitten pääsenkin jo tutkimustuolille.
Ultra tehdään mahan päältä.
Siellä pikku kaveri näkyy. Käydään läpi sydän, aivot, munuaiset, mahalaukku, virtsarakko, jalat, kädet, selkäranka jne. Niskaturvotus on ainakin tämän ultran ja mittauksen perusteella ihan normirajoissa. Näkyy liikkeitä, pyörimistä. Jalkoja ojennetaan ja kädet vilahtaa siellä sun täällä. Kaverilla taitaa olla kaikki hyvin. Pari kyynel taas valuu. Jännitys vähän helpottaa. Kätilölle sanon monta kertaa, ettei hän voi kuvitellakaan, kuinka ihana hetki tämä on. Hän on varmasti kuullut saman lauseen monta kertaa.
Luotan tähän meidän pakkasukkoon tällä hetkellä niin paljon, että soitankin esimiehelleni ja hänen esimiehelle. Kerron raskaudesta ja alustavasta aikataulusta. Pelkäsin turhaan miten uutiseen suhtaudutaan. Onnitteluja tuli ja kysyttiin vointia. Ja tottakai samaan syssyyn myös toivottiin, että mietin minulle mahdollisia sijaistusehdokkaita. Talon sisältä pitäisi löytyä…
Takaisin työpaikalla kirjoitan mailin mun tiimikavereille. Kirjoitan tiimin kasvusta ja kasvattamisesta, sillä me ollaan pitkään keskusteltu, että tarvittaisi vahvistusta. Mutta jokainen heistä kyllä sitten ymmärsi, mistä on kyse ja onnitteluja tuli heiltäkin.
Edelleen hieman hirvittää, mitä jos tämä kuitenkin menee kesken ja joudun nyt jo niin monelle sitten selittämään mitä on tapahtunut? Se on varmasti rankkaa, mutta toisaalta olen niin tiiviisti heidän kanssa tekemisessä päivittäin, että pidemmän poissaolon haluaisin heille joka tapauksessa selittää.
Tällä hetkellä siis kaikki hyvin <3
torstai 20. kesäkuuta 2019
Menettämisen pelko ja raskausoireet
Kyllä, osittain sama otsikko kuin joskus ensimmäisissä blogiteksteissäni.
Tilanne on muuttunut, olen nyt raskaana. Mutta tämä menettämisen pelko ei ole muuttunut miksikään. Pelkään. Joka päivä. Ja monta kertaa. En sentään koko ajan. Mutta silti. Kuulostelen vointia ihan todella tarkasti. Joka ikinen pieni vihlaisu alavatsassa antaa huolenaiheita. Tai sitten kun tuntuu siltä, että maha on sekaisin niin onko se ensioire jostain listeristä tai jostain muusta vakavasta? Silloin, kun ei saa syötyä ja juotua kunnolla kun on niin huono olo niin pelottaa, että se voisi aiheuttaa lapselle pahaa.
Flunssa ja kuume. Stressi. Liikunta. Esikoisen (pian 7v ja yli 22kg) nostaminen.
Elämä ja ihan tavallinen arki on niin täynnä kaikkea mitä voi pelätä.
Samoin pelkään, että esikoisellemme tapahtuu jotain vakavaa. Voiko oikeasti olla, että meille suodaan niin suuri lahja, että saadaan pitää kaksi lasta? Voiko niin käydä? Vai saadaanko nyt se pieni vauva, jota niin kovasti kaipasimme, ja sitten meidän ihanalle rakkaalle esikoisellemme tapahtuu jotain?
Mutta sitten taas ei voi jättää elämä elämättä. Kai nyt ihan tavallinen arki on elättävä. Flunssassa kun kuume ei nouse liian korkealle niin vauva on ihan hyvässä turvassa tuossa mahassa. Ruuan kanssa olen varovainen, mutta syön suunnilleen kuitenkin mitä milloinkin pystyn. Ja juominenkin onnistuu parhaiten illalla, jolloin tankkaan sitten nestettä oikein kunnolla. Liikunta ei ole tuntunut pahalta ainakaan vielä. Muutama juoksumetrikin on tässä tullut. Salilla olen hieman ottanut rauhallisemmin ja painoja olen pienentänyt. Työstressille en kovinkaan paljon voi. On vaan pakko kestää. Onneksi kesälomalle ei ole enää kovinkaan pitkästi.
En siis ole hysteerinen, vaikka ehkä alkutekstistä sellaisen kuvan voi saada. Mutta kuulostelen vointia ja yritän kuitenkin hieman varovaisemmin kulkea näitä ihania kuukausia.
Raskausoireita alkoi tulemaan heti plussaamisen jälkeen. Paleli monta viikkoa.
Jomotusta alavatsassa, varsinkin ensimmäiset 3-4 viikkoa. Välillä vieläkin. Matala verenpaine ja sen tuomat heikommat hetket ja hiumaus.
Parempi iho. Mulla yleensä kierron mukaiset finnijaksot niin nyt on pysynyt iho tasaisempi, vaikkakin yks ja toinen finni välillä ilmestyykin.
Hiusten (ja karvojen) kasvu on nopeutunut.
Ja sitten tämä pahoinvointi. Se alkoi ensin sillä, ettei pysty syömään mitään makeeta ja kahvin (ihana) tuoksu tuntui ihan kamalalta. Sitten alkoi jatkuva huono olo raskausviikolla 6. Syöminen vähän helpottaa, mutta se, että saa syötyä säännöllisesti edes vähäsen oli todella haastavaa. Kuitenkin pärjäsin aivan hyvin pahoinvoinnin kanssa. Olen oksentanut useammin kuin esikoisen raskaudessa, mutta silloin tuntui koko ajan siltä, että tulisi oksennus. Nyt aamut on ollut pahempia.
Väsymys. Olen nukkunut ensimmäiset viikot aina kun siihen on tullut mahdollisuus. Autossa. Junassa. Töiden jälkeen sohvalla kun lapsella on kaveri kylässä.
Mutta kaikki nuo jutut tuntuu niin pieneltä kun vihdoin ja viimein on raskaana, etten ole valittanut kertakaan kenellekään. Nautin. Ja odotan. Odotan niin kovasti että alkaa tuntuun liikkeet ja että maha kasvaa kunnolla. Odotan niin kovasti jokaista neuvolan ja ultrakäyntiä, kun voi kuunnella ja nähdä pikkuista.
Ja niin odotan sitä meidän ihmettä.
Tilanne on muuttunut, olen nyt raskaana. Mutta tämä menettämisen pelko ei ole muuttunut miksikään. Pelkään. Joka päivä. Ja monta kertaa. En sentään koko ajan. Mutta silti. Kuulostelen vointia ihan todella tarkasti. Joka ikinen pieni vihlaisu alavatsassa antaa huolenaiheita. Tai sitten kun tuntuu siltä, että maha on sekaisin niin onko se ensioire jostain listeristä tai jostain muusta vakavasta? Silloin, kun ei saa syötyä ja juotua kunnolla kun on niin huono olo niin pelottaa, että se voisi aiheuttaa lapselle pahaa.
Flunssa ja kuume. Stressi. Liikunta. Esikoisen (pian 7v ja yli 22kg) nostaminen.
Elämä ja ihan tavallinen arki on niin täynnä kaikkea mitä voi pelätä.
Samoin pelkään, että esikoisellemme tapahtuu jotain vakavaa. Voiko oikeasti olla, että meille suodaan niin suuri lahja, että saadaan pitää kaksi lasta? Voiko niin käydä? Vai saadaanko nyt se pieni vauva, jota niin kovasti kaipasimme, ja sitten meidän ihanalle rakkaalle esikoisellemme tapahtuu jotain?
Mutta sitten taas ei voi jättää elämä elämättä. Kai nyt ihan tavallinen arki on elättävä. Flunssassa kun kuume ei nouse liian korkealle niin vauva on ihan hyvässä turvassa tuossa mahassa. Ruuan kanssa olen varovainen, mutta syön suunnilleen kuitenkin mitä milloinkin pystyn. Ja juominenkin onnistuu parhaiten illalla, jolloin tankkaan sitten nestettä oikein kunnolla. Liikunta ei ole tuntunut pahalta ainakaan vielä. Muutama juoksumetrikin on tässä tullut. Salilla olen hieman ottanut rauhallisemmin ja painoja olen pienentänyt. Työstressille en kovinkaan paljon voi. On vaan pakko kestää. Onneksi kesälomalle ei ole enää kovinkaan pitkästi.
En siis ole hysteerinen, vaikka ehkä alkutekstistä sellaisen kuvan voi saada. Mutta kuulostelen vointia ja yritän kuitenkin hieman varovaisemmin kulkea näitä ihania kuukausia.
Raskausoireita alkoi tulemaan heti plussaamisen jälkeen. Paleli monta viikkoa.
Jomotusta alavatsassa, varsinkin ensimmäiset 3-4 viikkoa. Välillä vieläkin. Matala verenpaine ja sen tuomat heikommat hetket ja hiumaus.
Parempi iho. Mulla yleensä kierron mukaiset finnijaksot niin nyt on pysynyt iho tasaisempi, vaikkakin yks ja toinen finni välillä ilmestyykin.
Hiusten (ja karvojen) kasvu on nopeutunut.
Ja sitten tämä pahoinvointi. Se alkoi ensin sillä, ettei pysty syömään mitään makeeta ja kahvin (ihana) tuoksu tuntui ihan kamalalta. Sitten alkoi jatkuva huono olo raskausviikolla 6. Syöminen vähän helpottaa, mutta se, että saa syötyä säännöllisesti edes vähäsen oli todella haastavaa. Kuitenkin pärjäsin aivan hyvin pahoinvoinnin kanssa. Olen oksentanut useammin kuin esikoisen raskaudessa, mutta silloin tuntui koko ajan siltä, että tulisi oksennus. Nyt aamut on ollut pahempia.
Väsymys. Olen nukkunut ensimmäiset viikot aina kun siihen on tullut mahdollisuus. Autossa. Junassa. Töiden jälkeen sohvalla kun lapsella on kaveri kylässä.
Mutta kaikki nuo jutut tuntuu niin pieneltä kun vihdoin ja viimein on raskaana, etten ole valittanut kertakaan kenellekään. Nautin. Ja odotan. Odotan niin kovasti että alkaa tuntuun liikkeet ja että maha kasvaa kunnolla. Odotan niin kovasti jokaista neuvolan ja ultrakäyntiä, kun voi kuunnella ja nähdä pikkuista.
Ja niin odotan sitä meidän ihmettä.
keskiviikko 5. kesäkuuta 2019
Varhaisultra
On ilta ja jännittää. Jännittää seuraava aamu. Silloin lähden aikaisin junalla Helsinkiin, kävelen tutuksi tullen reitin Pasilan asemalta Naistenklinikalle. Odotan yksin odotushuoneessa ja pääsen ultraan.
Onhan tässä viimeisten kuukausien aikana ultrattu aivan kiitettävästi. Mutta nyt onkin erilainen tilanne. Ei katsota sitä, onko munasarjat lääkkeiden vaikutuksesta horroksessa. Ei katsota sitä, montako follia on kasvamassa. Ei katsota limakalvon paksuutta. Nyt katsotaan onko meidän pakkasukko oikeassa paikassa ja näkyykö syke. Onko tarpeeksi iso eli vastaako viikkoja. Niitä kun pitäisi huomenna olla 7+1.
Saan jossain vaiheessa unenpäästä kiinni. Alkaa puhelin surisemaan. Ei ole vielä aamu, ihan hämärältä huone vielä näyttää. Ei ole mun puhelin. Miehen puhelin soi ja kello on 2.40. Aavistan pahaa. Kuulen miehen veljen hiljaista ääntä toisessa päässä. Mies nousee ja menee keskustelemaan toiseen huoneeseen. Vähän ajan päästä hän tulee takaisin. Kyllä. Anoppi on pitkän ja rankan sairauden jälkeen päässyt kivuista, vaivoista ja kärsimyksestä. Hänellä on nyt asiat paremmin –näin haluan uskoa. Mieheni sai olla edellisen yön hänen kanssaan ja nyt vanhin lapsista oli vieressä kun lähdön hetki tuli. Huhhuh. Nukkumisesta ei meinaa enää tulla mitään. Vaikka tämä oli väistämättä edessä niin kyllä tilanteen tullessa se on kuitenkin shokki ja koskettaa. Kuolema kun on niin lopullinen.
Saan kun saankin vielä pari tuntia nukuttua ennen herätyskellon soittoa. Ja nukun kuitenkin pommiin. Suihku ja vaatteet päälle, äkkiä eväsleipä ja teetä termariin mukaan. Junassakin ehtii syödä. Siitä kun tajusin, että pitää nousta, hetkeen kun istuin pyörän selässä meni vain 15min. Ja siinä siis ehtii käydä suihkussa, pestä hampaat, kuivata hiuksia, tehdä eväsleivät ja keittää teetä sekä laittaa vaatteet päälle.
Olin ajoissa Naistenklinikalla. Päässä pyörii monenlaiset ajatukset. Kutsutaan huoneeseen. Onnitellaan. Kiitos, mutta katsotaan nyt ensin onko kaikki hyvin, kun ei tunne oikein vielä mitään. Vähän pahoinvointia ja väsymystä. Mutta ei verrattavissa siihen, mitä oli esikoisen odotusaikana. Siinä jutellaan hetken voinnista ja ohjeistetaan ottamaan yhteyttä neuvolaan. Suositellaan monivitamiineja. Ja sitten, sitten pääsen vihdoinkin ottamaan housut pois. Sitä hetkeä kun en oo koskaan aikaisemmin meidän lapsettomuuspolulla odottanut. Niin nyt kerrankin alapään näyttäminen ei tunnu pahalta. Nousen tutkimuspöydälle. Painetaan vatsaa. Sitten ultrataan. Lääkäri säätää hetken ja kääntää sitten ruudun minulle päin.
Siinä on pienen pieni papu, meidän pakkasukko. Näkyy hento värähtely, sekö on syke ja kaikki on kunnossa? Kyllä siinä pari kyynel valuu. Mitataan. Kyllä, hän vastaa just 7+1.
Tämä ei voi olla todellista, meille voi oikeasti tulla vauva. Iso kynnys on ylitetty kun syke on havaittu. Vielä reilu kuukausi ja ollaan vielä turvallisemmilla viikoilla.
Toinen läheinen ja rakas sydän oli lakannut lyömästä edellisen yön aikana. Ja nyt sain nähdä uuden elämän alun, sykkivän pienen sydämen sisälläni. Elämä jatkuu.
Onhan tässä viimeisten kuukausien aikana ultrattu aivan kiitettävästi. Mutta nyt onkin erilainen tilanne. Ei katsota sitä, onko munasarjat lääkkeiden vaikutuksesta horroksessa. Ei katsota sitä, montako follia on kasvamassa. Ei katsota limakalvon paksuutta. Nyt katsotaan onko meidän pakkasukko oikeassa paikassa ja näkyykö syke. Onko tarpeeksi iso eli vastaako viikkoja. Niitä kun pitäisi huomenna olla 7+1.
Saan jossain vaiheessa unenpäästä kiinni. Alkaa puhelin surisemaan. Ei ole vielä aamu, ihan hämärältä huone vielä näyttää. Ei ole mun puhelin. Miehen puhelin soi ja kello on 2.40. Aavistan pahaa. Kuulen miehen veljen hiljaista ääntä toisessa päässä. Mies nousee ja menee keskustelemaan toiseen huoneeseen. Vähän ajan päästä hän tulee takaisin. Kyllä. Anoppi on pitkän ja rankan sairauden jälkeen päässyt kivuista, vaivoista ja kärsimyksestä. Hänellä on nyt asiat paremmin –näin haluan uskoa. Mieheni sai olla edellisen yön hänen kanssaan ja nyt vanhin lapsista oli vieressä kun lähdön hetki tuli. Huhhuh. Nukkumisesta ei meinaa enää tulla mitään. Vaikka tämä oli väistämättä edessä niin kyllä tilanteen tullessa se on kuitenkin shokki ja koskettaa. Kuolema kun on niin lopullinen.
Saan kun saankin vielä pari tuntia nukuttua ennen herätyskellon soittoa. Ja nukun kuitenkin pommiin. Suihku ja vaatteet päälle, äkkiä eväsleipä ja teetä termariin mukaan. Junassakin ehtii syödä. Siitä kun tajusin, että pitää nousta, hetkeen kun istuin pyörän selässä meni vain 15min. Ja siinä siis ehtii käydä suihkussa, pestä hampaat, kuivata hiuksia, tehdä eväsleivät ja keittää teetä sekä laittaa vaatteet päälle.
Olin ajoissa Naistenklinikalla. Päässä pyörii monenlaiset ajatukset. Kutsutaan huoneeseen. Onnitellaan. Kiitos, mutta katsotaan nyt ensin onko kaikki hyvin, kun ei tunne oikein vielä mitään. Vähän pahoinvointia ja väsymystä. Mutta ei verrattavissa siihen, mitä oli esikoisen odotusaikana. Siinä jutellaan hetken voinnista ja ohjeistetaan ottamaan yhteyttä neuvolaan. Suositellaan monivitamiineja. Ja sitten, sitten pääsen vihdoinkin ottamaan housut pois. Sitä hetkeä kun en oo koskaan aikaisemmin meidän lapsettomuuspolulla odottanut. Niin nyt kerrankin alapään näyttäminen ei tunnu pahalta. Nousen tutkimuspöydälle. Painetaan vatsaa. Sitten ultrataan. Lääkäri säätää hetken ja kääntää sitten ruudun minulle päin.
Siinä on pienen pieni papu, meidän pakkasukko. Näkyy hento värähtely, sekö on syke ja kaikki on kunnossa? Kyllä siinä pari kyynel valuu. Mitataan. Kyllä, hän vastaa just 7+1.
Tämä ei voi olla todellista, meille voi oikeasti tulla vauva. Iso kynnys on ylitetty kun syke on havaittu. Vielä reilu kuukausi ja ollaan vielä turvallisemmilla viikoilla.
Toinen läheinen ja rakas sydän oli lakannut lyömästä edellisen yön aikana. Ja nyt sain nähdä uuden elämän alun, sykkivän pienen sydämen sisälläni. Elämä jatkuu.
keskiviikko 22. toukokuuta 2019
Pakkasukon plussa
Kyllä. Kaksi viivaa. Siinä ne on. Toinen on todella haalea, mutta silti ihan selvästi näkyy.
Mielessä vielä helmikuun kemiallinen raskaus. Eihän tämä mene samalla tavalla kesken ennen kuin se on edes alkanut? Mahassa jomottaa. Tuntuu just siltä, että menkat olisi alkamassa ihan milloin vaan.
Pari päivä myöhemmin uusi testi. Ei viiva ollenkaan vahvistunut. Voi ei. Kyseessä vielä todella herkkä testi. Nyt pitäisi näkyä paljon selkeämmin kun kuitenkin kahdessa päivässä hcg:n pitäisi tuplaantua. Mutta ei. Jomotus jatkuu. Välillä vihlaisee oikein kunnolla. Illalla saunaan, jospa se rentouttaa ja vie ajatukset muualle. Miehelle en vielä puhunut tästä mitään. Viralliseen testipäivään on kuitenkin vielä 3 päivää.
Lugesteronia otin tarkoituksella kuitenkin puoltoista vuorokautta pidempään kuin ohjeistettu. Annetaan nyt pienelle kuitenkin parhaat mahdollisuudet kiinnittyä. Jospa se oliskin vaan vähän hitaampi kaveri?
Puolitoista vuorokautta myöhemmin vuoto ei ole vieläkään alkanut. Testaanko vielä? En siinä mitään menetä. Kaksi ei ihan näin herkkää testiä on vielä kaapissa. Toisen kyllä säästään testipäivään. Mutta jos toisen tekisi jo nyt? Näen, miten väri valuu testikentästä läpi. Mutta mitä ihmettä, heti tulee näkyviin se niin toivottu toinenkin viiva! Miten voi olla? Herkempi testi näytti niin haalean viivan ja nyt tällaista? Ei edes aamupissalla tehtyä.
No, olen varma, että saan virallisena testipäivänä ilmoittaa positiivisen tuloksen Naistenklinikalle. Ei kai se hcg sieltä niin nopsaan laske puolessatoista vuorokaudessa. Kädet ristiin, ettei vaan menisi kesken.
Vihdoin ja viimein, virallinen testipäivä. 14 päivää 5päiväisen blaston siirron jälkeen. Ja viivat on lähes yhtä vahvat. Olen tällä hetkellä raskaana. Pakkasukko on yhä kyydissä.
Naistenklinikalta onnitellaan ja annetaan aika varhaisultraan 7+1. Siihen on ikuisuus. Päästäänkö edes siihen asti? Ei kai tässä muuta voi kun jatkaa elämää ja kuunnella kehoa. Muistelen 7 vuoden takaa raskaudenaikaisia ruokasuosituksia. Miten ne nyt menikään? Onneksi tietoa löytyy netistä ihan mukavasti. Ja onneksi on edessä aika kiireiset viikot. Jospa aika lentäis ja oltais hetken päästä turvallisilla viikoilla menossa.
Mielessä vielä helmikuun kemiallinen raskaus. Eihän tämä mene samalla tavalla kesken ennen kuin se on edes alkanut? Mahassa jomottaa. Tuntuu just siltä, että menkat olisi alkamassa ihan milloin vaan.
Pari päivä myöhemmin uusi testi. Ei viiva ollenkaan vahvistunut. Voi ei. Kyseessä vielä todella herkkä testi. Nyt pitäisi näkyä paljon selkeämmin kun kuitenkin kahdessa päivässä hcg:n pitäisi tuplaantua. Mutta ei. Jomotus jatkuu. Välillä vihlaisee oikein kunnolla. Illalla saunaan, jospa se rentouttaa ja vie ajatukset muualle. Miehelle en vielä puhunut tästä mitään. Viralliseen testipäivään on kuitenkin vielä 3 päivää.
Lugesteronia otin tarkoituksella kuitenkin puoltoista vuorokautta pidempään kuin ohjeistettu. Annetaan nyt pienelle kuitenkin parhaat mahdollisuudet kiinnittyä. Jospa se oliskin vaan vähän hitaampi kaveri?
Puolitoista vuorokautta myöhemmin vuoto ei ole vieläkään alkanut. Testaanko vielä? En siinä mitään menetä. Kaksi ei ihan näin herkkää testiä on vielä kaapissa. Toisen kyllä säästään testipäivään. Mutta jos toisen tekisi jo nyt? Näen, miten väri valuu testikentästä läpi. Mutta mitä ihmettä, heti tulee näkyviin se niin toivottu toinenkin viiva! Miten voi olla? Herkempi testi näytti niin haalean viivan ja nyt tällaista? Ei edes aamupissalla tehtyä.
No, olen varma, että saan virallisena testipäivänä ilmoittaa positiivisen tuloksen Naistenklinikalle. Ei kai se hcg sieltä niin nopsaan laske puolessatoista vuorokaudessa. Kädet ristiin, ettei vaan menisi kesken.
Vihdoin ja viimein, virallinen testipäivä. 14 päivää 5päiväisen blaston siirron jälkeen. Ja viivat on lähes yhtä vahvat. Olen tällä hetkellä raskaana. Pakkasukko on yhä kyydissä.
Naistenklinikalta onnitellaan ja annetaan aika varhaisultraan 7+1. Siihen on ikuisuus. Päästäänkö edes siihen asti? Ei kai tässä muuta voi kun jatkaa elämää ja kuunnella kehoa. Muistelen 7 vuoden takaa raskaudenaikaisia ruokasuosituksia. Miten ne nyt menikään? Onneksi tietoa löytyy netistä ihan mukavasti. Ja onneksi on edessä aika kiireiset viikot. Jospa aika lentäis ja oltais hetken päästä turvallisilla viikoilla menossa.
lauantai 11. toukokuuta 2019
Lapsettomien lauantai - päivä ennen äitienpäivää
Todella jännä fiilis. Lapsettomien lauantai. Niin koskettaa. Kaapit täynnä lääkkeitä ja piikkejä. Avattu paketti ovis-testejä.
Niinpä, kärsin lapsettomuudesta. Sekundaarisesta sellasesta.
Samalla kun köllötän sängyssä ja mietin, jaanko facebookissa lyhyt kirjoitus lapsettomien lauantaista – ihan yleisellä tasolla – niin keittiöstä kuuluu astioiden kolinaa ja kuiskauksia. Mies ja tytär alkoivat leipomaan äitienpäivän kakkua.
Ristiriitaiset ajatukset ja tunteet.
Minä olen äiti. Me ollaan perhe. Olen todella onnellisessa asemassa, minulle ja meille on suotu aivan ihana tyttö.
Samalla tosiaan vuosien tuskat, toivon ja pettymyksen kierre, painaavat mieltä. Ahdistaa. Miksi me. Mitä on vikana. Miksi meidän lisäksi myös meidän esikoinen joutuu kärsimään?
Päätän jakaa lyhyt kirjoitus, jossa kerron, että tänään on lapsettomien lauantai ja toivon kaikille tahattomasta lapsettomuudesta kärsiville tai joskus siitä kärsineille voimia.
Tykkäyksiä ei satele samaan malliin kuin maisemakuvista tai muista kuulumisista. Mutta niitä tulee päivän aikana kuitenkin yllättävän paljon. Paljon tulee sellaisilta ihmisiltä, joilla ei ole lapsia, osa heistä ei ole edes parisuhteessa. Osalla ikääkin on jo niin paljon, että he joutuvat elämään lapsettomana ja lapsenlapsettomana loppuun asti. Tiedän suurimmasta osasta heistä, että hekin haaveilevat vanhemmuudesta. Osa tykkäyksistä tulee ihmisiltä, joilla on yksi lapsi. Ne kolahtaa. Ovatko hekin kokeneet samaa ku minkä kanssa itsekin tuskailen? Ja osa tulee ihmisiltä, jotka tietää, että me toivomme toista lasta.
Hieman jännittää mennä töihin maanantaina. Tuleeko kysymyksiä tuosta kirjoituksesta? Ja sitten taas mietin, miksi sitä jännitän. Voinhan mä sanoa, ettei ainokaisemme tullut helposti. Ehkä jollekin uskaltaa sanoa myös, että on pitkään yritetty toista lasta. Ihan tyhmä, ettei avoimesti uskalla puhua. Itse voisin olla vertaistuki jollekin toiselle ja itsekin saisin kuulla, etten ole työpaikalla yksin ongelmani kanssa.
Keittiöstä kuuluu, ”äiti, saat tulla, mutta älä katso kakkua, se on yllätys!”
Voimia kaikille tahattomasta lapsettomuudesta kärsiville tai siitä joskus kärsineille – aivan elämäntilanteesta riippumatta!
Niinpä, kärsin lapsettomuudesta. Sekundaarisesta sellasesta.
Samalla kun köllötän sängyssä ja mietin, jaanko facebookissa lyhyt kirjoitus lapsettomien lauantaista – ihan yleisellä tasolla – niin keittiöstä kuuluu astioiden kolinaa ja kuiskauksia. Mies ja tytär alkoivat leipomaan äitienpäivän kakkua.
Ristiriitaiset ajatukset ja tunteet.
Minä olen äiti. Me ollaan perhe. Olen todella onnellisessa asemassa, minulle ja meille on suotu aivan ihana tyttö.
Samalla tosiaan vuosien tuskat, toivon ja pettymyksen kierre, painaavat mieltä. Ahdistaa. Miksi me. Mitä on vikana. Miksi meidän lisäksi myös meidän esikoinen joutuu kärsimään?
Päätän jakaa lyhyt kirjoitus, jossa kerron, että tänään on lapsettomien lauantai ja toivon kaikille tahattomasta lapsettomuudesta kärsiville tai joskus siitä kärsineille voimia.
Tykkäyksiä ei satele samaan malliin kuin maisemakuvista tai muista kuulumisista. Mutta niitä tulee päivän aikana kuitenkin yllättävän paljon. Paljon tulee sellaisilta ihmisiltä, joilla ei ole lapsia, osa heistä ei ole edes parisuhteessa. Osalla ikääkin on jo niin paljon, että he joutuvat elämään lapsettomana ja lapsenlapsettomana loppuun asti. Tiedän suurimmasta osasta heistä, että hekin haaveilevat vanhemmuudesta. Osa tykkäyksistä tulee ihmisiltä, joilla on yksi lapsi. Ne kolahtaa. Ovatko hekin kokeneet samaa ku minkä kanssa itsekin tuskailen? Ja osa tulee ihmisiltä, jotka tietää, että me toivomme toista lasta.
Hieman jännittää mennä töihin maanantaina. Tuleeko kysymyksiä tuosta kirjoituksesta? Ja sitten taas mietin, miksi sitä jännitän. Voinhan mä sanoa, ettei ainokaisemme tullut helposti. Ehkä jollekin uskaltaa sanoa myös, että on pitkään yritetty toista lasta. Ihan tyhmä, ettei avoimesti uskalla puhua. Itse voisin olla vertaistuki jollekin toiselle ja itsekin saisin kuulla, etten ole työpaikalla yksin ongelmani kanssa.
Keittiöstä kuuluu, ”äiti, saat tulla, mutta älä katso kakkua, se on yllätys!”
Voimia kaikille tahattomasta lapsettomuudesta kärsiville tai siitä joskus kärsineille – aivan elämäntilanteesta riippumatta!
Mitä jos onnistuukin?
Niin odotan hetkeä, että raskaus on alkanut ja saan tuijottaa kahta viivaa. Mieluiten tietenkin vielä kaksi lähes samanvahvuista viivaa. Ja niin odotan sitä hetkeä, että näen ensimmäistä kertaa tulevaa vauvaa ultran kautta. Ja jatkan vielä, niin odotan sitä, että maha alkaa kasvaan niin paljon, että ensimmäiset ihmiset alkaa kyselemään kuulumisia ja ’onko jotain erityisiä suunnitelmia’, johon voin sitten vastata, että taitaa tulla vähän pidempi loma. Ja vielä enemmän odotan sitä hetkeä, kun raskaus on turvallisemmassa vaiheessa ja saamme kertoa uutisia meidän rakkaalle esikoisellemme.
Mutta sitten alkaakin se jännittävä osuus. Miten ihmiset reagoi uutiseen. ”Kylläpä on ihanaa, että saatte esikoisellenne sisaruksen. Kuinka vanha hän nyt olikaan? Ajaa, no olipa jo korkea aika.” Tai ”On kyllä iso ikäero, ei lapset tuu enää leikkimään yhdessä” tai ”Oliko pakko just nyt kun töissä on niin paljon kiirettä?” tai ”Tää oli tarkkaan suunniteltu, ettei tarvi olla kantamassa vastuuta siitä kehittämistyöstäsi, joka siirtyy silloin toteutukseen” tai ”teillä alkaa koko rumba nyt alusta, oisitte heti tehnyt toisen perään”. Tai sitten, jos joku onkin tiennyt haaveestamme ”Mähän sanoin, että onnistutte vielä”.
Mitähän kaikkea ihmiset oikein sitten päästää suustaan? Varmaan ihan yhtä hyviä kommentteja kun nytkin.
Pitääkö sitten vaan vastata yhtä hyvin?
Että ”onhan tämä ajankohta suunniteltu juttu, kun yritystä takana yli 6 vuotta”.
Tai ”Itseasiassa kävin hakemassa masuasukin kun mies oli työmatkalla Espanjassa.”
Tai ”Joo, ei me olla onnistuttu tässä, mutta lääketiede kyllä.”
Pystyyköhän edes ihan normi onnitteluun vastamaan vaan, että kiitos. Siinäkin tulisi ehkä olo, että pitäisi sanoa jotain hoidoista. Olo, että onnittelut ei kuulu mulle tai meille. Koska ei me olla tehty tätä vauvaa vaan lääkärit. Joo, tiedän, kyllä meilläkin oli omat –myös aika isot osuudet- hoidoissa, mutta silti. Tätä kaveria ei tehty mitenkään romanttisella tavalla saunaillan päätteeksi. Vaan piikittämällä, kellottamalla ja itsetyydytyksellä. Matkustamalla Helsinkiin niin yhdessä kuin erikseen työpäivän aikana.
Osa tutuista tietää hoidoista. Mutta heitä on tosiaan niin vähän, että yhden käden sormilla voi laskea. Helpompi on suhtautua heihin, kun tietävät. Sitten on paljon ihmisiä, esim työkavereita, samassa harrastuksessa kulkevia, päiväkotituttuja jne. He eivät edes tiedä, että on ollut yritystä takana. Heihinkin on helppo suhtautua. Mutta sitten on myös heitä, jotka tietää, että olemme pitkään haaveilleet perheenlisäyksestä. Mutta eivät kuitenkaan tiedä mitään tutkimuksista ja hoidoista.
No, siihen hetkeen on kuitenkin vielä aikaa. Ei ehkä tule koskaan. Turhaan siis murehdin etukäteen.
Mutta sitten alkaakin se jännittävä osuus. Miten ihmiset reagoi uutiseen. ”Kylläpä on ihanaa, että saatte esikoisellenne sisaruksen. Kuinka vanha hän nyt olikaan? Ajaa, no olipa jo korkea aika.” Tai ”On kyllä iso ikäero, ei lapset tuu enää leikkimään yhdessä” tai ”Oliko pakko just nyt kun töissä on niin paljon kiirettä?” tai ”Tää oli tarkkaan suunniteltu, ettei tarvi olla kantamassa vastuuta siitä kehittämistyöstäsi, joka siirtyy silloin toteutukseen” tai ”teillä alkaa koko rumba nyt alusta, oisitte heti tehnyt toisen perään”. Tai sitten, jos joku onkin tiennyt haaveestamme ”Mähän sanoin, että onnistutte vielä”.
Mitähän kaikkea ihmiset oikein sitten päästää suustaan? Varmaan ihan yhtä hyviä kommentteja kun nytkin.
Pitääkö sitten vaan vastata yhtä hyvin?
Että ”onhan tämä ajankohta suunniteltu juttu, kun yritystä takana yli 6 vuotta”.
Tai ”Itseasiassa kävin hakemassa masuasukin kun mies oli työmatkalla Espanjassa.”
Tai ”Joo, ei me olla onnistuttu tässä, mutta lääketiede kyllä.”
Pystyyköhän edes ihan normi onnitteluun vastamaan vaan, että kiitos. Siinäkin tulisi ehkä olo, että pitäisi sanoa jotain hoidoista. Olo, että onnittelut ei kuulu mulle tai meille. Koska ei me olla tehty tätä vauvaa vaan lääkärit. Joo, tiedän, kyllä meilläkin oli omat –myös aika isot osuudet- hoidoissa, mutta silti. Tätä kaveria ei tehty mitenkään romanttisella tavalla saunaillan päätteeksi. Vaan piikittämällä, kellottamalla ja itsetyydytyksellä. Matkustamalla Helsinkiin niin yhdessä kuin erikseen työpäivän aikana.
Osa tutuista tietää hoidoista. Mutta heitä on tosiaan niin vähän, että yhden käden sormilla voi laskea. Helpompi on suhtautua heihin, kun tietävät. Sitten on paljon ihmisiä, esim työkavereita, samassa harrastuksessa kulkevia, päiväkotituttuja jne. He eivät edes tiedä, että on ollut yritystä takana. Heihinkin on helppo suhtautua. Mutta sitten on myös heitä, jotka tietää, että olemme pitkään haaveilleet perheenlisäyksestä. Mutta eivät kuitenkaan tiedä mitään tutkimuksista ja hoidoista.
No, siihen hetkeen on kuitenkin vielä aikaa. Ei ehkä tule koskaan. Turhaan siis murehdin etukäteen.
tiistai 23. huhtikuuta 2019
PAS – Pakastetun alkion siirto
Kyllä, tuoresiirto epäonnistui ja päättyi kemiallisen raskauteen. Siis raskauteen, joka loppui ennen kuin se oli edes kunnolla alkanut. Testiin, jonka herkkyys oli 25ml/ sain haalean mutta selkeän viivan ja sen perusteella tein vielä digitaalisen testin, joka ilmoitti ”raskaana 1-2”. No vuoto oli jo alkanut siinä vaiheessa ja kivutkin vahvistuivat, joten peli oli sillä selvä.
Seurasi taukokierto. Hyvä niin, sillä seuraava kierto olikin hirveän pitkä, 35 päivää. Ei minulla koskaan ollut näin pitkä kierto, pisin on ollut 32 päivää ja siitäkin on jo muutama vuosi aikaa. Nautin kuitenkin siitä, ettei tarvinnut seurata kiertoa, ottaa lääkkeitä ja tuijottaa kelloa.
Mutta sitten. Seuraavista kuukautisista sain ilmoittautua ensimmäiseen PASiin. Aikataulu siinä kierrossa vaan osoittautui hyvin haastavaksi ja laskeskelin jo, ettei välttämättä päästä siirtoon meidän lomareissun takia. Sain kuitenkin kontrolliultra-ajan sopivasti just ennen lomaa. Siinä katsottiin tilannetta. Hyvin tutulta kuulosti: Hienosti kasvaa yksi johtofolli ja kohdun limakalvo on jo nyt tarpeeksi kehittynyt. Just. Sellastahan meillä on aina, mutta ei koskaan tärpännyt. Ei koskaan, ikinä, kertakaan tullut tärppiä kuuden vuoden aikana. Ei luomuna. Eikä clomifen-tuella. Lääkäri arvioi, että follin koosta pystyy suunnilleen arvioimaan, milloin tähän kiertoon voisimme tehdä PASin. Se siis riippuu luonnolliseen kiertoon tehdyssä PASissa siitä, milloin tapahtuu ovulaatio ja minkäikäisiä alkioita on pakkasessa. Idea siis, että siirretään kohdun ja kierron kanssa samassa vaiheessa oleva alkio. Lääkärin mukaan, tässä ollaan just meidän loman rajalla. Päätettiin kuitenkin, että jatketaan seurantaa tässä kierrossa ja tein joka aamun ovulaatiotestin.
Ja kyllä. Ovulaatio tapahtui just pari päivää myöhemmin kuin mitä olin pelännyt. Päästään siis siirtoon!
Siirtopäivän aamunakaan ei tullut soittoa, ettei siirtoa voisi tehdä, joten lähdin puolenpäivän aikaan Helsinkiin. Työpäivä jäi lyhyeen ja kyllä työkaverit kommentoi ja ihmetteli. No, saavat ihmetellä.
Siirto sinänsä on todella nopea toimenpide. Ei saa käydä pissalla pari tuntia ennen, rakon tulee olla täynnä. Ja voin kertoa, vaikka en yleensäkään käy ku ehkä 3-4 tunnin välein pissalla niin just silloin kun ei saa käydä niin kyllä on pissahätä.
Kutsutaan huoneeseen, pyydetään esittämään henkilöllisyystodistus biologille, kerrotaan varmuuden vuoksi vielä HETU ja sitten housut pois, tutkimustuolille. Ultralaitteella katsotaan kohdun tilannetta ja samalla työnnetään jo katetri, jossa alkio, alapäänkautta kohtuun. Jätetään alkio siihen ja tarkistetaan, että katetri on tyhjä. Saa nousta. Ja saa sitten saman tien myös käydä vessassa. Varmistetaan, että tukilääkitys on aloitettu ja kannustetaan jatkamaan normaalia elämää. Muistutetaan, että ”Omalla Polulla” on ohjeet testin tekemiseen. Pidetään peukut.
Heihei. Homma kestää 5 minuuttia.
Virallinen testipäivä on alkion iästä riippumatta aina kaksi viikkoa siirron jälkeen. Kaksi viikkoa voi tuntua todella pitkältä. Tämä on varmasti tuttua kaikille lasta yrittäville. En kuitenkaan enää viime vuosina tehnyt testiä ennen menkkojen oletettua alkamispäivää, enkä myöskään pariin päivään sen jälkeen. Ja joka ikinen kiertohan menkat sitten alkoikin hyvin säännöllisesti. Nyt sitten oli pakko ostaa testejä. Kyllähän ne polttaa siinä kaapissa, vaikka kuinka yrittää järkeillä, ettei testiä kannata tehdä liian aikaisin.
Mitenkö meidän pakkasukon käy?!
Seurasi taukokierto. Hyvä niin, sillä seuraava kierto olikin hirveän pitkä, 35 päivää. Ei minulla koskaan ollut näin pitkä kierto, pisin on ollut 32 päivää ja siitäkin on jo muutama vuosi aikaa. Nautin kuitenkin siitä, ettei tarvinnut seurata kiertoa, ottaa lääkkeitä ja tuijottaa kelloa.
Mutta sitten. Seuraavista kuukautisista sain ilmoittautua ensimmäiseen PASiin. Aikataulu siinä kierrossa vaan osoittautui hyvin haastavaksi ja laskeskelin jo, ettei välttämättä päästä siirtoon meidän lomareissun takia. Sain kuitenkin kontrolliultra-ajan sopivasti just ennen lomaa. Siinä katsottiin tilannetta. Hyvin tutulta kuulosti: Hienosti kasvaa yksi johtofolli ja kohdun limakalvo on jo nyt tarpeeksi kehittynyt. Just. Sellastahan meillä on aina, mutta ei koskaan tärpännyt. Ei koskaan, ikinä, kertakaan tullut tärppiä kuuden vuoden aikana. Ei luomuna. Eikä clomifen-tuella. Lääkäri arvioi, että follin koosta pystyy suunnilleen arvioimaan, milloin tähän kiertoon voisimme tehdä PASin. Se siis riippuu luonnolliseen kiertoon tehdyssä PASissa siitä, milloin tapahtuu ovulaatio ja minkäikäisiä alkioita on pakkasessa. Idea siis, että siirretään kohdun ja kierron kanssa samassa vaiheessa oleva alkio. Lääkärin mukaan, tässä ollaan just meidän loman rajalla. Päätettiin kuitenkin, että jatketaan seurantaa tässä kierrossa ja tein joka aamun ovulaatiotestin.
Ja kyllä. Ovulaatio tapahtui just pari päivää myöhemmin kuin mitä olin pelännyt. Päästään siis siirtoon!
Siirtopäivän aamunakaan ei tullut soittoa, ettei siirtoa voisi tehdä, joten lähdin puolenpäivän aikaan Helsinkiin. Työpäivä jäi lyhyeen ja kyllä työkaverit kommentoi ja ihmetteli. No, saavat ihmetellä.
Siirto sinänsä on todella nopea toimenpide. Ei saa käydä pissalla pari tuntia ennen, rakon tulee olla täynnä. Ja voin kertoa, vaikka en yleensäkään käy ku ehkä 3-4 tunnin välein pissalla niin just silloin kun ei saa käydä niin kyllä on pissahätä.
Kutsutaan huoneeseen, pyydetään esittämään henkilöllisyystodistus biologille, kerrotaan varmuuden vuoksi vielä HETU ja sitten housut pois, tutkimustuolille. Ultralaitteella katsotaan kohdun tilannetta ja samalla työnnetään jo katetri, jossa alkio, alapäänkautta kohtuun. Jätetään alkio siihen ja tarkistetaan, että katetri on tyhjä. Saa nousta. Ja saa sitten saman tien myös käydä vessassa. Varmistetaan, että tukilääkitys on aloitettu ja kannustetaan jatkamaan normaalia elämää. Muistutetaan, että ”Omalla Polulla” on ohjeet testin tekemiseen. Pidetään peukut.
Heihei. Homma kestää 5 minuuttia.
Virallinen testipäivä on alkion iästä riippumatta aina kaksi viikkoa siirron jälkeen. Kaksi viikkoa voi tuntua todella pitkältä. Tämä on varmasti tuttua kaikille lasta yrittäville. En kuitenkaan enää viime vuosina tehnyt testiä ennen menkkojen oletettua alkamispäivää, enkä myöskään pariin päivään sen jälkeen. Ja joka ikinen kiertohan menkat sitten alkoikin hyvin säännöllisesti. Nyt sitten oli pakko ostaa testejä. Kyllähän ne polttaa siinä kaapissa, vaikka kuinka yrittää järkeillä, ettei testiä kannata tehdä liian aikaisin.
Mitenkö meidän pakkasukon käy?!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)