Missä muut?

Tässä olen alkanut miettiä omaa lähipiiriä. Tahaton lapsettomuus, kun on niin yleinen asia, mutta kun sitä tosiaan ei näe. Eikä sitä puhuta. Ja sitten on sitä tahallista lapsettomuutta, josta myös tosi vähän puhutaan.

Onko työkaveri, joka on naimisissa, mutta ei ole lapsia tahattomasti lapseton? Entäs työkaveri, joka on pitkään ollut parisuhteessa, mutta ei ole lapsia?

Mitä tuo toinen kaveri, joka on just eronnut, onko heillä lapsettomuus rikkonut parisuhteen tai vaikuttanut eropäätökseen?

Mikä tämä nuori mies, kaipaako lapsia ja perhettä, ei vaan ole löytänyt oikeaa kumppania?

Entäs tämä vanhempi naishenkilö, joka tekee ihan älyttömästi töitä, kun muut saman ikäiset tekee asioita lastenlasten kanssa? Hän ei ole pelkästään lapseton, vaan myös lapsenlapseton.

Onko tuo tuttu, joka alkaa myymään vauvan vaatteita ja rattaita nettikirppiksellä lapsellinen lapseton, onhan heillä tuo 10v poika. Vai onko vaan nyt tullut oikea hetki myydä tavaraa?

Usein on tuntunut siltä, että pitäisi vaan avoimesti alkaa puhumaan omasta lapsettomuudesta. Jollekin työkaverille olenkin asiasta kertonut tai jossain sivulauseessa maininnut. Mutta sillain avoimemmin en ole asiasta puhunut. Miksi?

No, siinä on muutama asia. En haluaisi että töissäkin ihmiset alkaisi tuijottamaan mun mahaa sen enempää. ”Onko nyt tärpännyt” ”Saat keskittyä töihin” ”Miten me täällä pärjättäis ilman sinua” ”Kerro ajoissa, että saadaan sinulle sijainen”

Ja sitten, miten työnantaja mahdollisesti suhtautuisi. Antaisiko vaativia tehtäviä enää, vai pelkääkö, että jäisin pois ja hommia ei saa kovin helposti siirretty keskeneräisenä jollekin toiselle? Ajattelisiko työkaverit, etten sitoudu työhön?

En halua vinkkejä. En halua lohdutukseksi tarkoitettuja lauseita, niitä kun oon saanut kuulla jo ihan tarpeeksi. En myöskään halua sääliä. Vaan läsnäoloa. Mutta en anna muille mahdollisuutta olla läsnä silloin kun sitä tarvitsen, jos en avaudu sen enempää.