Kuultu - taas

Nyt on onneksi tunnemyrsky jo hieman laantunut. Jos olisi heti kirjoittanut niin olisin ollut liian kiukkuinen, vihainen ja kyyneleiden läpi ei olisi nähnyt tietokoneen näyttöä kunnossa.

Jos itsekin kärsitte jollain lailla lapsettomuudesta niin olette varmaankin törmännyt ärsyttäviin tai jopa aivan älyttömiin ajattelemattomuuksiin. Lauseet tai kysymykset voivat tulla ihan tuntemattomilta, työkavereilta, hyvän päivän tutuilta, ystäviltä tai omasta lähipiiristä.

Puhujan roolista riippuen olen tähän asti pystynyt suhtautumaan omasta mielestä aika hyvin näihin kommentteihin.

Välillä olen sanonut suoraan, ettei toista lasta ole yrityksistä huolimatta vielä tulossa.

Välillä olen ajatellut, että puhuja yritti vain lohduttaa.

Välillä taas annoin anteeksi sillä perusteella, ettei toinen vaan voi ymmärtää.

Välillä olen paennut valheella, ettei olla mietitty eikä suunniteltu perheenlisäystä sen enempää, että kattellaan joskus tulevaisuudessa.

Tosiaan tilanne riippuu aika paljon siitä, kuinka läheinen ihminen on kyseessä ja kuinka paljon siinä tilanteessa jaksaa avautua. Tunteet on pysynyt kuitenkin aina aika tasaisina ja elämä on jatkunut seuraavasta hetkestä eteenpäin ihan normaalina.

Nyt olikin sitten hieman yllättävä tapaus. Ajattelemattomuus, ei varmaankaan ihminen halunnut satuttaa. Mutta sattuipas aika kovasti:

Olimme kylässä ystäväperheessämme, johon oli syntynyt kaksoset keväällä. Perhe on läheinen ja tiedämme myös ystäviemme vanhempia ja sisaruksia. Nyt oli niin, että kaksosten toiset isovanhemmat tuli paikalle. Heillä vain 3 lasta, vaikka toiveissa oli isompikin perhe. Sama vakaumuskin löytyy. Luulis, että tuskat on muistissa jollain lailla. Mutta ei.
Minulla siis toinen kaksosista sylissä ja vaarilla toinen. Istuttiin vierekkäin. Vaari kysyi, missä meidän lapset on. Vastasin, että meillähän on vain yksi tyttö, joka silloin oli just leikkimässä toisessa huoneessa. Vaari siihen, että eikö tyttö olekin jo 4 tai 5? Korjasin, että täytti juuri 6 vuotta. Ja sitten pamaus ”Oho, ettekö siinä aikana saaneet mitään muuta aikaiseksi?”
Huh. Onneksi ympärillä oli sen verran muita meille tuntemattomiakin ihmisiä ja lapsia, että sain pidetty itseäni kasassa. Ja onneksi tämän vaarin vaimo pelasti mut, joka jäin siinä hetkeksi sanattomiksi, että ”itsekö olet oikea henkilö sanomaan näin?”. Sanoin vaan, etteipä saatu aikaiseksi ja sen takia pitääkin aina välillä tulla hoitamaan muiden lapsia. Sitten lähdin tilanteesta pois. Tais siinä kyynel sitten valua pitkin poskea.

Olin jo ajatellut, että pystyn ihan asiallisesti suhtautumaan kaikkiin mahdollisiin kommentteihin ja ettei ne enää vaikuta sen kummemmin mieleen. Mutta näin elämä vaan voi yllättää.

I V F

In vitro infertilisation eli koeputkihedelmöitys.

Huh. Tämä kuulostaa jotenkin niin kaukaiselta. Ei ollenkaan omalta. Lapsi joka tosiaan TEHDÄÄN hyvin kliinisissä olosuhteissa. Lapsi joka HANKITAAN rahalla ja vaivalla monen ihmisen voimalla. Rakkaus ja läheisyys siinä on oikeastaan aika kaukana.

Itselle tuo on niin uusi juttu, joka tosiaan on pyörinyt mielessä, mutta ennen ensimmäistä käyntiä naistenklinikalla ei oikein tiedetty mihin lähdetään ja mitä lääkärit meille ehdottavat. Tämä on nyt kuitenkin se hoitomuoto, mikä meille esitettiin.

Lääkäri kertoi jo aika tarkasti, mitä kaikkea siihen hoitoon kuuluu, mitä vaiheita, mitä lääkkeitä ja kuluja, mitä toimenpiteitä. Vastaanotolla siihen pystyi suhtautumaan ihan niin kuin olisi itse ulkopuolinen ja vain keskustelemassa asiasta ammattilaisten kanssa. Nyt kun asiaa on vähän aikaa voinut sulatella niin herää monenlaisia ajatuksia ja tunteita.

Paljon uutta. Uusia termiä. PAS, tuoresiirto, monenko päivän ikäinen alkio, antagonisti, punktio, gonal-f, cetrotide, pregnyl, lugesteron jne. Uutta toivoa. Uutta pelkoa.

Pelko. Ja epävarmuus. Miten nuo kaikki hoitokerrat saadaan sumplittua? Miten osaan pistää itselleni nuo lääkkeet? Miten nuo lääkkeet itselläni vaikuttaa? Kai kipujen kanssa tulee hyvin toimeen, olenhan kestänyt pahempia juttuja. Mitä, jos ei saadakaan monta alkiota, tai ei yhtään alkiota? Mitä, jos koko hoito epäonnistuu? Ketä kaikki saa tästä tietoa ja kenelle se kannattaisi kertoa?
Esimiehelleni kerroin, että keväällä tulee muutamia poissaoloja hyvin lyhyellä varoitusajalla ja etten niihin sen kummemmin voi vaikuttaa. Kysyi vain, että kuinka lyhyellä varoitusajalla.
Huh. Tää meni helposti.

Jollekin ystävälle tekisi mieli kertoa. Ihan vain sen takia, että olisi ihminen, jonka kanssa voi jakaa jännityksen ja mahdolliset epäonnistumiset. Mutta sen pitäisi olla sellainen, jota oikeasti kiinnostaa tämä asia. Ihan todella hyvät ja läheisetkin ihmiset on lapsettomuudestamme tai vauvakuumesta puhuessani todennut vaan ”onhan teillä tuo yksi” tai ”nauttikaa nyt tuosta tytöstä” tai ”tulee vielä oikeaan aikaan” tai ”ootte vielä niin nuoria”. Hyvällä tarkoitettu, mutta osoittaa vaan, ettei toinen oikein edes yritä päästä lähelle ymmärtämään.

Helpotus ja toivo. Helpotus, että meidät otettiin tosissaan ja meitä halutaan auttaa. Eikä pidetty mitenkään epätoivoisena tapauksena. Helpotus, että tuo epätoivoinen yrittäminen kuukaudesta toiseen loppuu – ainakin joksikin ajaksi ja ei tarvitse itse olla vastuussa onnistumisesta. Joku muu aikatauluttaa ja pitää huoleen että asiat tapahtuvat oikeaan aikaan.
Lisäksi helpotus, että monta vaihetta, jotka voi mennä pieleen hoidetaan nyt lääkkeiden avulla ja kehon ulkopuolella. Olen tuskaillut sen kanssa, kypsyykö munasolu ja irtoaako. Irtoaako oikeaan aikaan vai ei ja saako oikeaan aikaan sitten vielä sitä tarvittavaa läheisyyttä vai onko mies just silloin työmatkalla. Kohtaako solu ja siemen ja lähteekö solu jakautumaan.
Kaikki nuo nyt tapahtuu enemmän tai vähemmän varmasti. Lisäksi saa kierron loppuvaiheeseen tukilääkitystä. Nyt siis on paremmat mahdollisuudet onnistua kuin koskaan. Ja jos käy oikein hyvin, saadaan monta alkiota talteen ja pakastettujen alkioiden siirroistakin lapsia. Parhaassa tapauksessa meistä tulee suurperhe!

Realismi. Vai pessimismi? Ei tässä välttämättä tapahdu mitään sen kummempaa. Jatketaan epäonnistuneiden hoitojen jälkeen perhe-elämä samalla porukalla.