Pakkasukon plussa

Kyllä. Kaksi viivaa. Siinä ne on. Toinen on todella haalea, mutta silti ihan selvästi näkyy.

Mielessä vielä helmikuun kemiallinen raskaus. Eihän tämä mene samalla tavalla kesken ennen kuin se on edes alkanut? Mahassa jomottaa. Tuntuu just siltä, että menkat olisi alkamassa ihan milloin vaan.

Pari päivä myöhemmin uusi testi. Ei viiva ollenkaan vahvistunut. Voi ei. Kyseessä vielä todella herkkä testi. Nyt pitäisi näkyä paljon selkeämmin kun kuitenkin kahdessa päivässä hcg:n pitäisi tuplaantua. Mutta ei. Jomotus jatkuu. Välillä vihlaisee oikein kunnolla. Illalla saunaan, jospa se rentouttaa ja vie ajatukset muualle. Miehelle en vielä puhunut tästä mitään. Viralliseen testipäivään on kuitenkin vielä 3 päivää.

Lugesteronia otin tarkoituksella kuitenkin puoltoista vuorokautta pidempään kuin ohjeistettu. Annetaan nyt pienelle kuitenkin parhaat mahdollisuudet kiinnittyä. Jospa se oliskin vaan vähän hitaampi kaveri?

Puolitoista vuorokautta myöhemmin vuoto ei ole vieläkään alkanut. Testaanko vielä? En siinä mitään menetä. Kaksi ei ihan näin herkkää testiä on vielä kaapissa. Toisen kyllä säästään testipäivään. Mutta jos toisen tekisi jo nyt? Näen, miten väri valuu testikentästä läpi. Mutta mitä ihmettä, heti tulee näkyviin se niin toivottu toinenkin viiva! Miten voi olla? Herkempi testi näytti niin haalean viivan ja nyt tällaista? Ei edes aamupissalla tehtyä.

No, olen varma, että saan virallisena testipäivänä ilmoittaa positiivisen tuloksen Naistenklinikalle. Ei kai se hcg sieltä niin nopsaan laske puolessatoista vuorokaudessa. Kädet ristiin, ettei vaan menisi kesken.

Vihdoin ja viimein, virallinen testipäivä. 14 päivää 5päiväisen blaston siirron jälkeen. Ja viivat on lähes yhtä vahvat. Olen tällä hetkellä raskaana. Pakkasukko on yhä kyydissä.

Naistenklinikalta onnitellaan ja annetaan aika varhaisultraan 7+1. Siihen on ikuisuus. Päästäänkö edes siihen asti? Ei kai tässä muuta voi kun jatkaa elämää ja kuunnella kehoa. Muistelen 7 vuoden takaa raskaudenaikaisia ruokasuosituksia. Miten ne nyt menikään? Onneksi tietoa löytyy netistä ihan mukavasti. Ja onneksi on edessä aika kiireiset viikot. Jospa aika lentäis ja oltais hetken päästä turvallisilla viikoilla menossa.

Lapsettomien lauantai - päivä ennen äitienpäivää

Todella jännä fiilis. Lapsettomien lauantai. Niin koskettaa. Kaapit täynnä lääkkeitä ja piikkejä. Avattu paketti ovis-testejä.

Niinpä, kärsin lapsettomuudesta. Sekundaarisesta sellasesta.

Samalla kun köllötän sängyssä ja mietin, jaanko facebookissa lyhyt kirjoitus lapsettomien lauantaista – ihan yleisellä tasolla – niin keittiöstä kuuluu astioiden kolinaa ja kuiskauksia. Mies ja tytär alkoivat leipomaan äitienpäivän kakkua.

Ristiriitaiset ajatukset ja tunteet.

Minä olen äiti. Me ollaan perhe. Olen todella onnellisessa asemassa, minulle ja meille on suotu aivan ihana tyttö.

Samalla tosiaan vuosien tuskat, toivon ja pettymyksen kierre, painaavat mieltä. Ahdistaa. Miksi me. Mitä on vikana. Miksi meidän lisäksi myös meidän esikoinen joutuu kärsimään?

Päätän jakaa lyhyt kirjoitus, jossa kerron, että tänään on lapsettomien lauantai ja toivon kaikille tahattomasta lapsettomuudesta kärsiville tai joskus siitä kärsineille voimia.

Tykkäyksiä ei satele samaan malliin kuin maisemakuvista tai muista kuulumisista. Mutta niitä tulee päivän aikana kuitenkin yllättävän paljon. Paljon tulee sellaisilta ihmisiltä, joilla ei ole lapsia, osa heistä ei ole edes parisuhteessa. Osalla ikääkin on jo niin paljon, että he joutuvat elämään lapsettomana ja lapsenlapsettomana loppuun asti. Tiedän suurimmasta osasta heistä, että hekin haaveilevat vanhemmuudesta. Osa tykkäyksistä tulee ihmisiltä, joilla on yksi lapsi. Ne kolahtaa. Ovatko hekin kokeneet samaa ku minkä kanssa itsekin tuskailen? Ja osa tulee ihmisiltä, jotka tietää, että me toivomme toista lasta.

Hieman jännittää mennä töihin maanantaina. Tuleeko kysymyksiä tuosta kirjoituksesta? Ja sitten taas mietin, miksi sitä jännitän. Voinhan mä sanoa, ettei ainokaisemme tullut helposti. Ehkä jollekin uskaltaa sanoa myös, että on pitkään yritetty toista lasta. Ihan tyhmä, ettei avoimesti uskalla puhua. Itse voisin olla vertaistuki jollekin toiselle ja itsekin saisin kuulla, etten ole työpaikalla yksin ongelmani kanssa.

Keittiöstä kuuluu, ”äiti, saat tulla, mutta älä katso kakkua, se on yllätys!”

Voimia kaikille tahattomasta lapsettomuudesta kärsiville tai siitä joskus kärsineille – aivan elämäntilanteesta riippumatta!

Mitä jos onnistuukin?

Niin odotan hetkeä, että raskaus on alkanut ja saan tuijottaa kahta viivaa. Mieluiten tietenkin vielä kaksi lähes samanvahvuista viivaa. Ja niin odotan sitä hetkeä, että näen ensimmäistä kertaa tulevaa vauvaa ultran kautta. Ja jatkan vielä, niin odotan sitä, että maha alkaa kasvaan niin paljon, että ensimmäiset ihmiset alkaa kyselemään kuulumisia ja ’onko jotain erityisiä suunnitelmia’, johon voin sitten vastata, että taitaa tulla vähän pidempi loma. Ja vielä enemmän odotan sitä hetkeä, kun raskaus on turvallisemmassa vaiheessa ja saamme kertoa uutisia meidän rakkaalle esikoisellemme.

Mutta sitten alkaakin se jännittävä osuus. Miten ihmiset reagoi uutiseen. ”Kylläpä on ihanaa, että saatte esikoisellenne sisaruksen. Kuinka vanha hän nyt olikaan? Ajaa, no olipa jo korkea aika.” Tai ”On kyllä iso ikäero, ei lapset tuu enää leikkimään yhdessä” tai ”Oliko pakko just nyt kun töissä on niin paljon kiirettä?” tai ”Tää oli tarkkaan suunniteltu, ettei tarvi olla kantamassa vastuuta siitä kehittämistyöstäsi, joka siirtyy silloin toteutukseen” tai ”teillä alkaa koko rumba nyt alusta, oisitte heti tehnyt toisen perään”. Tai sitten, jos joku onkin tiennyt haaveestamme ”Mähän sanoin, että onnistutte vielä”.

Mitähän kaikkea ihmiset oikein sitten päästää suustaan? Varmaan ihan yhtä hyviä kommentteja kun nytkin.

Pitääkö sitten vaan vastata yhtä hyvin?

Että ”onhan tämä ajankohta suunniteltu juttu, kun yritystä takana yli 6 vuotta”.

Tai ”Itseasiassa kävin hakemassa masuasukin kun mies oli työmatkalla Espanjassa.”

Tai ”Joo, ei me olla onnistuttu tässä, mutta lääketiede kyllä.”

Pystyyköhän edes ihan normi onnitteluun vastamaan vaan, että kiitos. Siinäkin tulisi ehkä olo, että pitäisi sanoa jotain hoidoista. Olo, että onnittelut ei kuulu mulle tai meille. Koska ei me olla tehty tätä vauvaa vaan lääkärit. Joo, tiedän, kyllä meilläkin oli omat –myös aika isot osuudet- hoidoissa, mutta silti. Tätä kaveria ei tehty mitenkään romanttisella tavalla saunaillan päätteeksi. Vaan piikittämällä, kellottamalla ja itsetyydytyksellä. Matkustamalla Helsinkiin niin yhdessä kuin erikseen työpäivän aikana.

Osa tutuista tietää hoidoista. Mutta heitä on tosiaan niin vähän, että yhden käden sormilla voi laskea. Helpompi on suhtautua heihin, kun tietävät. Sitten on paljon ihmisiä, esim työkavereita, samassa harrastuksessa kulkevia, päiväkotituttuja jne. He eivät edes tiedä, että on ollut yritystä takana. Heihinkin on helppo suhtautua. Mutta sitten on myös heitä, jotka tietää, että olemme pitkään haaveilleet perheenlisäyksestä. Mutta eivät kuitenkaan tiedä mitään tutkimuksista ja hoidoista.

No, siihen hetkeen on kuitenkin vielä aikaa. Ei ehkä tule koskaan. Turhaan siis murehdin etukäteen.