Ihmissuhteet elämäntilanteen muuttuessa

Ajattelen muista ihmisistä lähinnä positiivisesti. En lähde analysoimaan, mitäköhän tuo tarkoitti kun sanoi näin. Luotan siihen, että ihmiset enemmän tai vähemmän aidosti käyttäytyvät. Entäs minä? Minä olen todella huono näyttelemään… Ehkä senkin takia, että suomi ei ole äidinkieleni.

Mutta olen huomannut, että ihmiset suhtautuvat minuun erilailla silloin kun he tietävät, että kärsin lapsettomuudesta.
Esimerkkejä? Esimerkiksi kaveri, jolla on samanikäinen esikoinen kuin itselläni. Tyttömme oli reilun vuoden kun keskustelimme siitä, haluammeko lisää jälkikasvua. Sanoin, että haluamme ja olemme jo yrittäneetkin. Kerroin myös, että esikoisen raskaus alkoi yli vuoden yrittämisen jälkeen.

Hän kertoi, että haluaa n 3 vuoden ikäeroa omille lapsilleen. Ja hän oli varmaan, että meille syntyy lapsi ennen kuin hän edes alkaa odottaan, koska olihan meillä jo yritystä ollut. Niinpä. Olin skeptinen.

No toisin kävi. Heillä tosiaan lapsilla tasan kolmen vuoden ikäero. En ole vieläkään raskaana. Olisin ihan vilpittömästi iloinnut heidän puolestaan, jos hänen suhtautuminen minuunkin olisi ollut aito.

Hän ei halunnut kertoa raskaudestaan minulle. Raskaus tuli ilmi melkein niin kuin vahingossa. Ja hän harmitteli, oli noloa kertoa minulle, että hänellä perheenlisäys tapahtuu juuri oman suunnitelmansa mukaisesti. Just. Onnittelin ja halasin. Hän sanoi, että toivottavasti teilläkin pian tärppää. Eipä ole vaan vieläkään tärpännyt. Tuosta hetkestä on jo 3 vuotta.

Tekemisessä ei enää olla. Hänellä on muita 6 vuoden kotiäitiyttä viettäviä tuttuja tullut elämään. Minulla taas työkavereita ja lapsen päiväkotikavereiden vanhemmat. Ei meillä ollut mitään riitaa.

Toinen esimerkki on ihan päinvastainen. Heille 1. lapsi syntyi kun lapsemme oli puoltoista vuotias. Heillä on jo toinen lapsi, joka on myös jo 2v. Jälkimmäinen on tyttö ja kun aloin käymään meidän lapsen pieneksi jääneitä vaatteita kirjoitin ystävälleni, että alan käymään vaatteita läpi ja hän voi hakea, jos haluaa. Me ei olla tarvittu näitä. Jos joskus tarvitaan niin ehkä osa taas tulisi takaisinkin.

Hän otti välittömästi yhteyttä, lähdetäänpä käymään lenkillä.

- Onko teillä ollut toiveena toinenkin lapsi?

- Kyllä, onhan meillä ollut. Jo pitkään.

Hän taas oli kiinnostonut minunkin elämästä ja tilanteesta. Ei hän voivoitellut. Ei hän yrittänyt antaa vinkkejä. Vaan oli läsnä. Aidosti.

Elämä on jännää. Ihmissuhteet ovat ihmeellisiä. Toisten kanssa tietty elämäntilanne yhdistää, ja taas kun tilanteet muuttuu, ihmissuhde muuttuu tai jää kokonaan.

Ja toisten ihmisten kanssa, elämä voi muuttua kuinka radikaalisti vaan ja elämäntilanteet ovat todella kaukana toisistaan. Mutta ihmissuhde vain syvenee.

Isänpäivän ajatuksia

Isänpäivänä juhlitaan meidän maailman parasta isää! Hän on huolehtivainen ja osaa sopivasti kasvattaa ja hassutella. Ja juhlitaan sitä, että meillä on lapsi. Kiitollisuus täyttää hetkeksi sydämen. Kiitos, että olet meidän lapsi ja saamme olla sinun vanhemmat. Ilman sinua ei meidän perheessä olisi isänpäivää. Sitten kiitollisuudesta huolimatta sydämeen alkaa sattua. Saammeko koskaan kokea samaa elämän ihmettä uudestaan?

Vuodessa on monta juhlapäivää, jolloin juhlitaan perhettä tai muuten vaan perheen kesken. Lisäksi on kaikenlaisia tapahtumia lapsiperheille tai joissa nostetaan lapsellisuus ja lapset erityisesti esille.

Se on ihanaa ja todella hyvä juttu. Lapset on tärkeitä ja ilman heitä ei aikuisilla tai yhteiskunnalla olisi tulevaisuutta.

Mutta joka kerta taas tämä lapsettomuus nousee mieleen. Meillä on lapsi ja olemme sitä kautta päässeet näihin lapsi- tai perhetapahtumiin. Ja sen kautta olemme saaneet paljon uusia tuttuja. Mutta kuitenkin. Näissä tapahtumissa on yleensä perheitä, joissa on enemmän kuin 1 lapsi. On raskaana olevia naisia paljon. Ja vaikka en todellakaan näe muiden ihmisten sydämiin tai ajatuksiin niin koen monesti, etten itse pysty olemaan niin iloinen ja vapaa kuin he. Ahdistaa. Minäkin haluaisin olla raskaana. Minäkin haluaisin isomman perheen. Minäkin haluaisin lapselleni sisaruksia. Minäkin haluaisin elää kasvavan perheen arkea. Jakaa ajatuksia siitä. Mutta en voi. Pitää yrittää näyttää siltä, että 1 lapsen perhe on suunniteltu näin ja että olen tyytyväinen siihen. Elämäni taas näyttää niin helpolta. Vaikka se ei todellakaan ole sitä.

Jaksaminen - mistä voimaa?

Lapsettomuus koetaan monesti psyykkisesti hyvin vaikeaksi ja raskaaksi. Näin minäkin.

Nettikin neuvoo, ota rennosti. Stressi on huonoa hedelmällisyydelle.

Ja lisäksi kaiken maailman juttuja ruokavinkeistä, painosta, liikunnasta ja seksiasennoista.
Otapa siinä rennosti.

Mutta mistä saan voimaa? Mitä auttaa jaksamaan?

Kyllä itse nautin ruuasta. Nautin nimenomaan terveellisestä ruuasta ja ruuan laitosta. Kivaa syödä hedelmiä ja vihanneksia. Se että on jättänyt sokerit vähemmälle, kahvit vähemmälle. Kyllä siinä huomaa, että jaksaa oikeasti paremmin. En kuitenkaan ressaa ruuasta. Syön myös herkkuja.
Liikunta tuo hyvinvointia myös ja hiljaisella metsäpolulla saa aina pään tyhjemmäksi. Kyllä tämä lapsettomuus käy mielessä joka lenkillä…

Pianoa soittaessani en kykene ajattelemaan mitään muuta kuin tuijottelen nuotteja ja yritän koordinoida käsien liikkeitä niin että ulosanti on muidenkin ihmisten korvien kestettävissä. Mutta tässä siis minun täyttyy keskittyä niin paljon, ettei mitään muita ajatuksia mahtuu samanaikaisesti päähän.

Parisuhde. Mies on rakas ja rakastaa. Olen joskus miettinyt, että ajatteleeko hän, että minä olen syyllinen lapsettomuuteemme? Ja siltikö hän jaksaa rakastaa? Se auttaa jaksamaan, että on yhteinen asia. Ja auttaa minua myös hyväksymään itseäni. Olen miettinyt itsekin, onkohan syy minussa? Miksi kehoni ei toimi niin kuin kuuluisi. Olenko oikea nainen? Mutta hän rakastaa minua ja kelpaan sellaisena ku olen <3

Vertaistuki, lukeminen ja kirjoittaminen. Olen jo pitkään tykännyt lukea muiden ihmisten kokemuksia lapsettomuudesta. Kyllä ne saa monesti kyyneleitä silmiin. Ja olen ihaillut, miten jotkut naiset ihan omalla nimellä julkisuudessa uskaltaa avata tätä kuitenkin niin intiimiä asiaa. Olen huomannut, että kirjoittaminen auttaa minua myös. Sen takia aloitin blogia. Voin kirjoittaa ihan tyhmiäkin ajatuksia. Vaikkakin vähän pelottaa, että kuinka nopeasti joku tunnistaa, kuka olen ja eniten ehkä se, että se ihminen ei kerro minulle siitä. Mitä taas toivon, on, että syntyisi keskustelua ja ihmiset alkaisivat kommentoimaan ja keskustelemaan. Antamaan vertaistukea niin minulle kuin myös toisillensa.

Ja ennen kaikkea oma lapsi auttaa jaksamaan. Vaikka samalla pelkään, että samoja vaiheita en saa kokea uudestaan. Ja hän tuo mieleen aina sen, että hän on ainoa lapsi. Mutta silti. Hän on äärettömän rakas. Hän on aito. Hän vie ajatukset muualle. Ja olen niin kiitollinen, että saan olla äiti.

Muut lapset. Ihanaa, saan olla kummitäti viidelle lapselle. Ja lisäksi myös miehen kummilapsille. Saan olla syli yhteisömme isojen perheiden lapsille, kun heidän vanhempiensa sylit ovat täynnä. Saan siinä nauttia lasten tuomista parhaista puolista ilman, että kannan kasvatuksesta kovinkaan paljon vastuuta. Samalla kuitenkin pieni vauva ja isojen perheiden vanhempien väsymys tuntuvat epäreiluilta. Miksi lapsia ei voida antaa tasaisesti? Miksi toisten annetaan kärsiä siitä, että lapsia syntyy paljon ja toiset kärsii lapsettomuudesta?

Tämä koko elämä on yhtä tasapainoilua. Koko ajan opin lisää. Niin itsestäni kuin muista. Omasta jaksamisesta pitää pitää huolta.

Lapsikeskeisessä yhteisössä

Ajattelin, että kirjoitan vain lapsellisen lapsettomuudesta, enkä ala avaan elämääni sen kummemmin. Kuitenkin lapsettomuuden kokemuksiin liittyy paljon myös muu elämä ja kontaktit. Joten hieman myös toista asiaa mun elämästä.

Ensimmäisessä blogitekstissä jo käy ilmi, että olemme konservatiivisia. Itseasiassa olemme vanhollislestadiolaisia. Itse tein ratkaisun yhteisöön kuulumisesta aikuisiän kynnyksellä, en siis ole lestadiolaisperheestä itse. Mieheni taas on syntymästään asti ollut lestadiolainen, joskin hänenkin perhe ei oikein täytä vanhollislestadiolaisen perheen stereotyyppejä. Sisaruksia reippaasti alle sen, mitä lestadiolaisiin yleensä yhdistetään, on avioero.

Me kuitenkin oltiin yhteisössä ihan tavallinen seurusteleva pari siihen asti kunnes mentiin naimisiin. Muutettiin silloin vasta yhteen. Mulla opinnot vielä kesken. Yhteisössä tieto tai ainakin oletus, että emme käytä ehkäisyä. Oletus siis, että tulen jossain vaiheessa - enemmän tai vähemmän nopeasti - raskaaksi. Kyllä jotkut tädit katselivat mahaa ja kyllä se jossain vaiheessa tuntui pahalta, sillä en tullut raskaaksi. Silloin kuitenkin kuului vielä yhteisön lapsettomiin. Heitä on ja hekin ymmärsivät, miltä tuntuu kun lapsi- ja perhekeskeisessä yhteisössä on ilman lapsia.

Lapsellisten suhtautuminen vaihteli. Ehkä jotkut ajatteli, että käytämme ehkäisyä, olemme niinkin itsekkäitä, että haluamme ensin opiskelut saattaa loppuun ja saada vakinaisia työpaikkoja. Jotkut ajatteli ehkä, että me ollaan ihan tyytyväisiä tai että meidän ainakin kannattaisi olla tyytyväisiä siihen, ettei perhe ala heti kasvaan. Saadaan hetki olla kahdestaan ennen kuin alkaa pitkät ja rankat ruuhkavuodet. Jotkut olivat ehkä kateellisia, kun itse synnyttivät vuoden välein ja me vaan huolehdittiin itsestämme. On aikaa työlle, huushollille, harrastuksille. Taloudellisesti helppoa. Muutenkin muiden ihmisten silmin meidän elämä on ollut varmaan helppoa. Itse olen nuoressa elämässäni oppinut, ettei muiden elämän tuskaa kannata arvioida, varsinkaan jos ei tunne heitä.

Muut lapsettomat ainakin osittain ymmärsivät omia tunteita. Ei kuulu isoon joukkoon. Ei ole sanottavaa naisten illoissa. Ei ole sanottavaa aikuisten illoissa. Ei ole yhteistä kahvipöydän ääressä.

Mutta silloin oli yhteistä lapsettomien kanssa.

Sitten tulinkin raskaaksi. Yllättäen ja luomusti. En enää itse uskonut siihen. Elimme hetkessä tavallisten ja tavallisten vanhollislestadiolaisten nuorten parien vanhemmuutta. Kaikki on uutta. Keskustellaan vaipoista, imetyksestä, nukkumisesta, ensimmäisestä hymystä, rokotuksista. Pääsi osallistuun muiden kotiäitien kahvihetkiin keskellä arkiviikkoa.

Mutta tämäkin vaihe loppui jo pian. Palasin töihin lapsen ollessa vielä alle yksi vuotta. Enkä ole tullut raskaaksi sen jälkeen. En enää pääse muiden äitien kanssa tutuksi, sillä olen töissä silloin kun he kokoontuvat. Enkä kuulu enää lapsettomiin, sillä minulla on lapsi.

Joukko, jonka kanssa yhteisössä tuntee suoraan yhteenkuuluvuuden tunnetta, on pienentynyt ihan hirveesti. Samassa elämäntilanteessa olevia on todella vähän. Toisaalta tämä on ollut meille rikkaus, sillä olemme tutustuneet meitä paljon vanhempiin ihmisiin, joilla lapset on jo muuttanut pois kotoa. Heiltä saa paljon perspektiiviä elämään. Olen kiitollinen siitä.

Ja meidän tuttavapiiriin kuuluu oman yhteisön ulkopuolelta paljon ihmisiä. On työkavereita ja lapsen päiväkotikavereiden vanhempia. Siitäkin olen todella kiitollinen.

Lapsettoman lapsi

Minulla on lapsi. Rakastan häntä yli kaiken ja olen todella kiitollinen hänestä. Todellakin kasvattamiseen liittyy tietenkin myös suuttumista ja kiukkua, mutta en vaihtaisi yhtään ainuttakaan päivää pois.

Ennen kuin minulle tuli lapsi ja elettiin tahattomasti lapsettomana yli vuoden ennen raskautta niin ajattelin, että tulisipa meille edes se yksi lapsi. Silloin kun tulin raskaaksi ja sain kokea vanhemmuutta ja äitiyttä en ollenkaan ajatellut, että lapsiluku voisi jäädä siihen. Jos tulee kerran raskaaksi niin kai tulee uudestaankin raskaaksi. Se, että lapsemme jäisi ainoaksi lapseksi ei käynyt mielessäkään. Vähän aikaan.

Kyllä sitten kun lapsi alkoi olla vuoden ja varsinkin sitten kun lopetin imetyksen kokonaan eikä uutta raskautta alkanut niin pikku hiljaa ajatus toisesta lapsettomuusjaksosta hiipi mieleen. Meidän lapselle ei ehkä tulekaan sisarusta. Tai jos jossain vaiheessa tulee, niin ikäero tulee olemaan hyvinkin suuri. Harmittaa. Harmittaa meidän puolesta, ettemme saa kokea pienen vauvan vanhemmuutta uudestaan. Mutta eniten harmittaa lapsen puolesta. Hänellä ei tule olemaan läheistä ja turvallista tappelukaveria. Sisarus kun opettaa ihan luonnollisella tavalla hyvin monia sosiaalisia taitoja. Hänellä ei tule olemaan läheistä ihmistä, jolle ei tarvitse selittää, koska hän tietää myös sanomatta. Tietää taustan ihan pienestä asti.

Lapsemme ei tietenkään pienempänä osannut kaivata sisarusta. Mutta kyllä aika pian, jo alle kolme vuotiaana, kysymykset alkoi. ”Miksi toisille syntyy vauvoja?” Tai ”Miksi meidän perheessä ei ole vauvaa?” Tai ”Miksi minä en ole isosisko?” Ja neuvot ”Äiti, sinun pitää syödä paljon, niin sun maha kasvaa.”

Nykyään lapsi tietää, että me vanhemmatkin toivomme, että meille tulisi vauva. Olemme keskustelleet hyvistä muutoksista ja siitä kuinka ihana se olisi, että perhe kasvaa. Mutta samalla olemme puhuneet myös siitä, kuinka ihana perhe meillä nyt on ja kuinka iloisia me ollaan, että meillä on lapsi. Puhuimme myös niistä hyvistä asioista, mitä lapsettomuus on tuonut meidän, mutta myös tyttäremme nykyiseen elämään. ”Äiti ja isä voivat leikkiä paljon sinun kanssa.” ja ”Sinä voit edelleen nukkua meidän vieressä.”

Mitä lapsi ei tiedä, eikä todellakaan tarvitsekaan tietää, on minkälaista tuskaa lapsettomuus aiheuttaa. Sellaista tuskaa, joka on aiheuttanut minulle syyllisyyden tunteita siitä, etten tarpeeksi iloitse lapsestamme. Etten tarpeeksi keskity nykyhetkeen. Sen oivaltaminen auttoi minua jo taas asian käsittelyssä eteenpäin. Minulla on nyt alle kouluikäinen lapsi, joka tarvitsee minua nyt.

Ura ja vauvakuume

Tästä aiheesta voi olla kokemusta aika monella naisella, jos on haaveena lapsi. Moni varmaan miettii miten lapsi ja äitiys- ja vanhempainlomat vaikuttavat omaan uraan. Itse olen kokenut näitä ajatuksia yllättävänkin usein, lapsia on tosiaan vain yksi.

Voinko hakea tuota työtä? Mitä, jos tuun heti raskaaksi ja jään pois pitkäksi aikaa? Haaveena tosiaan olisi suurperhe. Mitäs siis jos sitten lapsia tulisikin useampi peräkkäin? Se olisi epäreilua työnantaja kohtaan. Se olisi epäreilua myös asiakkaita kohtaan. Jättäisin heidät kaikki pulaan.

Tässä nousee oma tunnollisuus ja vastuunkantamisen käsitys. Vaikka ilman muuta ja joka tapauksessa perhe ja lapsi olisivat minulle paljon tärkeämpiä.

No, entä jos en ikinä tuukaan enää raskaaksi. Mitä, jos ainoat poissaolot töistä onkin vuosilomat, saikut ja mahdollisesti muutama opintovapaa? Kaduttaisi varmasti, että työt jäi hakematta. Saahan töistä uutta ajateltavaa, sisältöä elämään. Jotain sellaista sisältöä, jonka mielekkyyteen voi jonkin verran vaikuttaa. Toisin kuin tähän lapsettomuuteen, jonka edessä on hyvin voimaton.

Kyllä. Ehkä kukaan ei ymmärrä näitä työhön ja urasuunnitteluun liittyviä ristiriitaisia ajatuksia, mutta itse olen ollut monta kertaa tilanteessa, jossa olen miettinyt näitä. Ensimmäisen kerran heti ennen ensimmäistä oman alan työsuhdetta. Sain sijaisuuden, puolen vuoden pätkän. Olin todella iloinen. Oman alan töitä. Ja vain puoli vuotta. Kyllä mä tän pätkän saisin tehtyä, vaikka tulisin raskaaksi. Mutta mitä jos siinä olisikin jatkoa? Ei ollut jatkoa, vaan viranhaltija tuli takaisin. Sain toisen pätkän toisesta paikasta. Tulin raskaaksi. Siellä olisi ollut jatkoa, mutta vain sijaisuuden muodossa. Joten kerroin esimiehelleni ollessani rv 28, että en valitettavasti voi ottaa vastaan seuraavaa pätkää.

Vuoden olin kotona lapsen kanssa. Haluttiin lapsellemme heti sisarusta ja minulla ei ollut vakinaista työpaikkaa niin hain töitä. Pääsin haastatteluun. Sain paikan. Kyllä hirvitti, mitä jos tuun heti raskaaksi ja joudun kertomaan että olen jäämässä äitiyslomalle. Ja se mahdollisesti vielä koeajalla. Jälkeenpäin ajateltuna ihan typerää.

Minut ehdotettiin toiseen tehtävään. Taas mietin pitkään, annanko suostumuksen vai en. Kyllä se veisi minua urallani eteenpäin. Mutta kun en haluaisi välttämättä tehdä uraa. Haluaisin lapsen. Mitä jos kieltäydyn. Ehkä sekä ura että lapsi jäisi saamatta. Yhdelle tutulle kerroin tästä. Pesti kestäisi 3 vuotta, mitä jos pystyn tekeen sitä vain alle vuoden? Hänkin lohdutti, ettei kukaan pysty lupaan kolmeksi vuodeksi eteenpäin, että olisi toimintakykyinen. Ok. Annoin suostumuksen ja sain paikan.

Ja näiden kolmen vuoden sisällä työnantaja ehti tarjota taas uutta paikkaa. Pitäisikö työnantajalle kertoa? Ei kai. Nyt vihdoinkin olen tullut siihen tulokseen, etten voi elää koko ajan mitä-jos-elämää.
Jos tulisin raskaaksi, niin se olisi maailman ihanin syy jäädä pois töistä. Enkä töissäni ole korvaamaton. Eikä työnantaja tiedä kauanko olin toivonut raskautta. Jos se laukaisisi jonkun kommentin, että pitihän juuri nyt hankkia lapsia niin varmasti kertoisin, että hei, yritetty on yli 5 vuotta.

Elämässä pitää olla muutakin kuin lapsettomuus ja elämässä pitää mennä eteenpäin. Vaikka se välillä vaikealta tuntuukin.

Miten minä muka lapseton?

No niin. En olisi minäkään voinut kuvitella lapseni syntymän jälkeen, että tulisin kokemaan uudestaan lapsettomuutta.

Ennen ensimmäistä raskautta oli hyvin selkeetä. Olimme lapseton pariskunta ja suurin osa ihmisistä ympärillämme tiesi, että ottaisimme lapsia mielellään vastaan. Kuitenkin harva läheinen tiesi, että lapsettomuuteeni liittyi jo silloin suurta tuskaa ja epätoivoa. Moni tuttumme taistelee oman jaksamisen kanssa juuri toisenlaisen asian takia, lapsia syntyykin paljon. Niin lapsettomuus oli joillekin kateuden aihe. Ei varmaan kukaan antaisi omia lapsia pois, mutta mun ja meidän elämä näyttäytyi varmasti hyvin helpolta. Voidaan mennä ja tulla, ei tarvitse huolehtia kuin itsestämme, saadaan nukkua ja syödä rauhassa, käydä harrastuksissa ja matkustaa ulkomaille. Se, että minulla ja meillä voikin olla rankkaa ihan eri syystä, oli ja on edelleenkin monelle hyvin vaikeaa käsittää.

Silloin kuitenkin muuta lapsettomat ymmärsivät, miltä tuntuu. Olimmehan samassa tilanteessa. Nyt kuitenkin lapsettomien ja lapsellisten suhtautuminen on hyvin samanlaista:

”Iloitse siitä yhdestä lapsesta.”

”Sinulla on kuitenkin yksi lapsi.”

”Monelle ei anneta edes sitä yhtä.”

”Et ymmärrä miltä tuntuu olla lapseton. Etkä ole lapseton.”

Todellakin iloitsenkin. Kyllä, minulla on se yksi ihana, rakas lapsi. Muakin harmittaa, ettei kaikille suoda edes sitä yhtä lasta. Odotettiin mekin ensimmäistä raskautta reippaasti yli vuoden. Niin, en ole enää lapseton. Mutta. Kyllä edelleen koen lapsettomuutta ja kaikki siihen liittyvät ajatukset, pelot, epäilykset, epätoivot, tuskat ja surut. Joka kuukausi. Tunteiden skaala on suuri. Ja ehkä se on jopa vielä suurempi kuin sillä, joka ei ole kokenut raskautta ja vanhemmuutta, koska täysin lapseton ei ehkä voi ymmärtää sitä rakkautta, jota tuntee omaa lasta kohtaan. En tiedä, en ainakaan itse tiennyt, ennen kuin tulin raskaaksi ja sain tämän aarteen. Ja lisäksi tuskailen ei pelkästään vain minun ja mieheni lapsettomuuden kanssa, vaan myös lapsemme sisaruksettomuuden kanssa.

Koin olevani hyvin yksin. En kuulu enää lapsettomiin ja heiltä ei enää löydy tukea minun lapsettomuuteeni. Enkä kuulu niihin, jotka ovat tyytyväisiä oman perheen kokoon. Enkä myöskään yhteisömme suuren lapsiluvun kanssa kamppaileviin.

Onneksi on sittenkin olemassa ihmisiä, jotka ymmärtävät. Muut lapselliset lapsettomat! Heitä on. En olekaan yksin tilanteessani. Enkä ole yksin ajatusteni kanssa.

Menettämisen pelko

Olen miettinyt, olenko enemmän siinä meidän ainoassa lapsessa kiinni, koska hän on jäänyt tahattomasti ainoaksi lapseksi? Vai onko muutkin kaikki ainoan lapsen vanhemmat yhtä tiukasti lapsessaan kiinni, vaikka lasta ei olisi yritetty niin kauan ja vaikka lapselle ei kaivata sisarusta? Pelkäävätkö yhtä kovasti, että lapselle voisi käydä jotain ja että se ainoa niin kovasti toivottu rakas otetaankin pois?

Menettämisen pelko alkoi jo raskauden aikana. Niin kovasti oltiin toivottu lasta, että pelkäsin ensimmäiselle ultralle asti, etten olekaan raskaana. Olin myös aika varma, etten ole raskaana, sillä neuvolassa ei löytynyt sydänääniä. Ei kenellekään kerrottu raskaudesta mitään ennen ensimmäistä ultraa. Ja sen jälkeen vain perheenjäsenille. Pidin raskautta piilossa myös vaatteilla. Ja minulla olikin pieni maha, helppo pitää piilossa. Vielä raskausviikolla 32 -vaikka siinä vaiheessa en enää piilottanut mahaa- tuttavani ei uskaltanut kysyä, olenko raskaana, koska maha on vielä niin pieni. Ja laskettuna päivänä minulta kysyttiin, montako viikkoa on vielä jäljellä. Pelkäsin koko raskauden ajan, että menetän lapseni. Vielä kun lapsivesi oli mennyt ja sairaala ei halunnut ottaa vastaan ennen kuin supistukset ovat hyvin voimakkaita, pelkäsin, että vauvalle tässä käy vielä jotain.

Tiedän, etten lastani voi varjella kaikesta pahasta mitä maailmassa on ja että tehtäväni on kasvattaa hänestä itsenäistä ja luottavaista ihmistä niin kyllä kuitenkin tekee tiukkaa. Iltaisin, kun katson nukkuvaa prinsessaa ja silitän häntä niin mielessä on niin suuri kiitollisuus ja sydän täynnä rakkautta, että pelkään sitä tyhjyyttä mitä syntyisi, jos lapseni otettaisi minulta pois.

Onko muilla vanhemmilla samanlaisia tunteita? Sellaisia myös pienempiä ja osittain naurettaviakin ajatuksia? Kuten esimerkiksi, jos lapsi haluaa vielä 5vuotiaana nukkua vanhempien sängyssä? Selittelen sitä itselleni sillä, että hän on ainoa lapsi, eikä hän halua nukkua yksin omassa isossa huoneessaan. Ja sitten selittelen myös hieman itsekkäästi itselleni, että ehkä meillä ei tule koskaan olemaan hänen jälkeensä lasta, joka haluaisi nukkua meidän sängyssä. Että se viimeinen yö, jolloin pienet kädet ottavat hiuksista kiinni ja pienet jalat etsivät lämmintä tukea äitin tai isän mahasta, tulee joka tapauksessa aivan liian pian. Samoin se viimeinen kerta, jolloin hän nukahtaa syliin. Tai se viimeinen kerta, jolloin saan kuivata kyyneleitä ja puhaltaa haavoja.

Vain uni

”Meille pian syntyy lapsi. Olen raskaana ja ultrassa näkyy, että on poika. Itken ilosta, meillä on ennestään kaksi tyttöä ja nyt on tulossa poika. Vauva syntyy ja päästään kotiin aloittamaan uutta arkea. Soitan äidilleni ja anopille. Meillä on kolme lasta. Isosiskot ovat innoissa, suukottelevat vauvaa. Olen iloinen, odotus sekä sitä edeltävä pitkä odotuksen odotus palkittiin.”

Hehheh. Tämä oli niin todellinen uni, että vaikka unen aikana kävin pari kertaa melkein hereillä, niin aamulla kesti hetken taas tajuta, että niin, meillä on edelleen yksi lapsi, enkä ole raskaana. Kyllä tämä lapsettomuus aina silloin tällöin vaivaa enemmän mieltä. Ehkä varsinkin silloin, kun kuukautiskierros on loppupuolella ja menkkojen odotus sekä uuden pettymyksen pelko ovat alitajuisesti vahvasti läsnä.

Huomaan näistä unista myös, milloin jaksan paremmin ja milloin huonommin. Milloin jaksan paremmin käsitellä lapsettomuutta ihan heräillä ollessa esimerkiksi lenkillä ja milloin syystä tai toisesta se jää käsittelemättä. Nyt taitaa olla taas sellainen vaihe, jolloin en jaksa käsitellä lapsettomuutta, koska lähipiirissä tapahtuu muita ikäviä asioita. Huomaan kuitenkin, että alitajunnassa asia on läsnä.

Tuli tarve kirjoittaa. Ehkä kirjoittaminen auttaisi? Jos ajatuksia ja tunteita saisi paperille? Kyllä tykkään myös lukea muiden kokemuksia, ne usein koskettaa hyvinkin syvästi, lähestulkoon aina löytyy niin paljon samaa, samoja ajatuksia, pelkoja ja tunteita, että itkettää. Harmi vaan, että lapsettomuudesta ja varsinkin lapsellisen lapsettomuudesta kirjoitetaan niin vähän. Aihe on kuitenkin hyvin arka, niin henkilökohtainen ja intiimi. Tuntuu siltä, että vain samaa kokeneet pystyvät ymmärtämään ja antamaan tukea. Kenelle sitten uskaltaa kertoa asiasta? Avautuminen tarkoittaa, että paljastaa itsestään todella kipeän asian ja toisen suhtautuminen, lähinnä vähättely pelottaa. Kommentit, kun ovat tulleet hyvin tutuiksi matkan varrella ja niitä jopa melkein osaa jo ennustaakin.

Toivon, että kirjoittamalla osaisin käsitellä lapsettomuutta nyt niin, että se auttaa omaa jaksamistani. Jos se samalla auttaa myös muita samassa tilanteessa olevia niin vielä hienompi juttu. Ja ehkä se auttaa myös jotakuta lapsettomuutta vierestä seuraavaa suhtautumaan asiaan ja antaa edes pienen pienen aavistuksen siitä, mitä tuskaa se monesti tuo siitä kärsivälle.

Lapsellisen arki – ristiriitaisia tunteita

Olin minä niin toivonut tätä. Niin kovasti. Unelmoinut. Kuvitellut. Itkenyt epätoivosta. Nyt se oli totta. Uusi pieni elämän alku, suuri lahja annettu meille. Aivan ihanaa. Kyllä. Mutta elämä ei ollut täydellistä vaan täynnä ristiriitoja.

Arki muuttui kertaheitolla. Parisuhteeseen tuli kriisi. Siitä toisessa tekstissä ehkä enemmän. Jos uskallan kertoa siitä.
Olin niin toivonut lasta ja pyöritellyt silmiä, kun joku pienen vauvan äiti oli kertonut väsymyksestä. Miten se kehtaa valittaa, hänellä on kaikki hyvin, hänellähän on lapsi. Tai miten kehtaa avautua, ettei vaatteet enää pysy puhtaana. Tai ettei ehdi syödä. Että ei enää ole elämässä muuta eikä muita ihmisiä kuin se vauva. Niinhän se kuuluu olla. Olisi nyt onnellinen.

Niinpä. Näinpä. Nyt itse siinä tilanteessa. Onko minulla oikeus olla väsynyt? Onko oikeus pyytää apua, kun en tiedä miten huushollia pyörittelisin samalla kun olen kaiken ajan vauvassa kiinni? Onko oikeus tuntea avuttomuutta kun vauva itkee mahakipuja, enkä osaa auttaa häntä? Onko oikeus tuntea myös kielteisiä tunteita lasta kohtaan? Minähän olin niin toivonut lasta. Ja minä myös niin rakastan lasta. Koin olevani todella yksin. Lapsettomuudesta kärsinyt, nyt kuitenkin äiti, mutta niin hämmästynyt kaiken uuden edessä. Kuka voisi ymmärtää?

Ajatukset raskaaksi tulemisesta muuttuivat myös kertaheitolla. Pelko, että mitä jos tulisin raskaaksi vauvan ollessa alle 3kk? Ikäeroksi lapsille tulisi alle vuosi. Tutuilla on näin. Todella rankkaa. Itseäni en niin ajatellut siinä, fyysinen kunto oli kestänyt raskautta hyvin, synnytys oli paljon paremmin sujunut kuin mitä olisin voinut kuvitella. Imetys onnistui. Mutta arjen pyöritys vauvan kanssa. Se oli jotain ihan uutta. Samoin kaikki mahdolliset uudet tuntemukset.

En tullut raskaaksi vauvan ollessa alle 3kk. En tullut raskaaksi vauvan ollessa alle 8kk. Niin, meillä oli silloin parisuhteessa todella vaikeaa - ei lapsettomuuden takia. Se parisuhdekriisi oli melkoinen ja pitkä.
En tullut kuitenkaan myöskään raskaaksi vauvavuoden loppupuolella, vaikka kriisi alkoi helpottua ja rakkaus ja läheisyys palasivat. En tullut raskaaksi ennen kuin tyttö täytti 2. Eikä ennen kuin tyttö täytti 3. Tyttö on nyt jo yli 5v. Enkä ole tullut raskaaksi.

Joku nyt sanoisi, olkaa iloisia, että teillä on lapsi. Ei kaikille anneta edes sitä yhtä. Niin. Tiedän. Mutta se ei auta tässä tuskassa ja epätoivossa. Ei yhtään. Lapsettomuus on minulle yhtä todellisuutta kuin hänelle, jolla ei ole edes sitä yhtä. Yhtä todellisuutta kuin hänelle, jolla on 7 lasta, mutta toivoo 8.

Lapsettomuus saa minut edelleen itkemään. Se saa minut olemaan katkera. Se saa minut todella mustasukkaiseksi. Välillä tuntuu todella vaikealta hengittää. Se saa minut lukemaan muiden kertomuksia lapsettomuudesta ja tekstit saavat lähes aina kyyneleitä valumaan. Se saa minut lukemaan neuvoja, miten tulisi raskaaksi. Se saa minut iloitsemaan ja itkemään myös silloin, kun joku pitkästä lapsettomuudesta kärsinyt tuleekin raskaaksi. Ja se saa minut toivomaan onnistumista joka ikinen kuukautiskierros.

Miten kaikki alkoi

Kaikki alkoi jo epäilyksellä ennen yritystä. Ei meille ehkä koskaan tuu lasta.

Olimme seurustelleet 4 vuotta ja ensimmäinen kerta tapahtui vasta häiden jälkeen. Olimme siis varmoja siitä, että haluamme elää yhdessä ja että suhteessamme on paljon muutakin kuin seksiä. Olimme samaa mieltä siitä, ettemme tule käyttämään ehkäisyä. Siihen ajatukseen liittyi kuitenkin moni murhe ja pelko. Mitä-jos-ajatuksia. Mitä, jos lapsia syntyisi alle vuoden välein kahdenkymmenen vuoden ajan. Mitä, jos henkinen ja fyysinen terveys ei kestä. Mitä, jos emme saa vakinaisia työpaikkoja. Mitä, jos syntyisi sairaitakin lapsia. Riittävätkö rahat isoon taloon? Kuka tukee silloin kun apua tarvitsee, verkosto on vieraalla paikkakunnalla kuitenkin ohut. Lisäksi oli vielä yksi mitä-jos-ajatus. Mitä, jos meille ei synnykään lapsia.

Mies piti ajatusta mahdottomana. Minulla todella säännöllinen kierros jo 11 ikävuodesta lähtien. Molemmat alle kolmekymppisiä. Kaikki toimii. Olemme terveitä, terveellisesti, monipuolisesti ja säännöllisesti syöviä, tavallisen arkirytmin eläviä, ei-tupakoivia, ei alkoholia nauttivia, ulkoilevia normaalipainosia ihmisiä. Todennäköisyys kärsiä tahattomasta lapsettomuudesta on pieni ja vielä pienempi meidän kohdalla. Mutta itse pidin tätä mitä-jos-ajatusta kuitenkin mahdollisena. Ei kuitenkaan ollenkaan käynyt mielessä, että meille voisi syntyä yksi lapsi ja lapsiluku jäisi siihen. Kai nyt joko tulee helposti raskaaksi tai ei ollenkaan. Mutta vain kerran? Ei näin voi käydä.

Eikö? Kyllä. Näin voi käydä. Vuosi meni. Yritystä oli. Epätoivo iski monesti. Miten en tuu raskaaksi. Onko minussa joku vika? Ei meille ehkä koskaan tule lapsia. Kannattaako edes enää toivoa? Joka kerta pettymys. Kuvittelin kaikenlaisia ensimmäisiä raskausoireita. Vihlausta mahassa. Pahoinvointia. Huimausta. Metallimaku suussa. Finnejä. Ei finnejä. Väsymystä. Itkuisuutta. Kun tarpeeksi googlaa niin kyllä joku kertoo, että juuri huomattu olotila voisi viitata raskauteen. Niinpä, testihän antaisi varmuuden. Voi niitä testejä. On tehty viikko ennen menkkojen alkua. On tehty pari päivää ennen niiden alkamista. On tehty päivänä jolloin menkkojen piti alkaa. Ja kyllä ne sitten alkoikin – testin tekemisen jälkeen. Voi kun valkoista testiä voi pyöritellä ja käännellä eri valoissa suuntaan ja toiseen ja kuvitella että ehkä, ehkä ihan hento viiva voisi olla just siinä missä pitäisi olla. Mutta sitten taas. Menkat alkaa.

En enää ajatellut, että meistä voisi tulla perhe. Aloin hyväksymään, ettei meitä ole tarkoitettu vanhemmiksi. Ostin siteitä jo pari viikkoa ennen kuin menkkojen piti alkaa. Söin magneesiumia siinä toivossa, että mahakivut menkkojen alkamispäivänä olisi kestettävissä paremmin. Sitten menkat ei alkanutkaan. En edes tehnyt testiä, sillä tiesin, että kyllä ne sitten taas heti alkaa kun testi näyttää valkoiselta. Ja tiesin, etten ollut raskaana, koska ei minulla ollut yhtään ainuttakaan oiretta. Mutta toisin kävi. Olin raskaana. Meistä tuli perhe. Meille syntyi ihana tyttö. Aarre. Niin rakas, että monesti voisin haljeta rakkaudesta. Kiitollisuudesta. Ilosta.

Moni ajattelee nyt varmasti, että eihän tuo tiedä mitään lapsettomuudesta. Vuosi on lyhyt aika. Syntyihän sitten lapsi. Niinpä. Mutta ei minun lapsettomuus loppunut siihen.