Menettämisen pelko

Olen miettinyt, olenko enemmän siinä meidän ainoassa lapsessa kiinni, koska hän on jäänyt tahattomasti ainoaksi lapseksi? Vai onko muutkin kaikki ainoan lapsen vanhemmat yhtä tiukasti lapsessaan kiinni, vaikka lasta ei olisi yritetty niin kauan ja vaikka lapselle ei kaivata sisarusta? Pelkäävätkö yhtä kovasti, että lapselle voisi käydä jotain ja että se ainoa niin kovasti toivottu rakas otetaankin pois?

Menettämisen pelko alkoi jo raskauden aikana. Niin kovasti oltiin toivottu lasta, että pelkäsin ensimmäiselle ultralle asti, etten olekaan raskaana. Olin myös aika varma, etten ole raskaana, sillä neuvolassa ei löytynyt sydänääniä. Ei kenellekään kerrottu raskaudesta mitään ennen ensimmäistä ultraa. Ja sen jälkeen vain perheenjäsenille. Pidin raskautta piilossa myös vaatteilla. Ja minulla olikin pieni maha, helppo pitää piilossa. Vielä raskausviikolla 32 -vaikka siinä vaiheessa en enää piilottanut mahaa- tuttavani ei uskaltanut kysyä, olenko raskaana, koska maha on vielä niin pieni. Ja laskettuna päivänä minulta kysyttiin, montako viikkoa on vielä jäljellä. Pelkäsin koko raskauden ajan, että menetän lapseni. Vielä kun lapsivesi oli mennyt ja sairaala ei halunnut ottaa vastaan ennen kuin supistukset ovat hyvin voimakkaita, pelkäsin, että vauvalle tässä käy vielä jotain.

Tiedän, etten lastani voi varjella kaikesta pahasta mitä maailmassa on ja että tehtäväni on kasvattaa hänestä itsenäistä ja luottavaista ihmistä niin kyllä kuitenkin tekee tiukkaa. Iltaisin, kun katson nukkuvaa prinsessaa ja silitän häntä niin mielessä on niin suuri kiitollisuus ja sydän täynnä rakkautta, että pelkään sitä tyhjyyttä mitä syntyisi, jos lapseni otettaisi minulta pois.

Onko muilla vanhemmilla samanlaisia tunteita? Sellaisia myös pienempiä ja osittain naurettaviakin ajatuksia? Kuten esimerkiksi, jos lapsi haluaa vielä 5vuotiaana nukkua vanhempien sängyssä? Selittelen sitä itselleni sillä, että hän on ainoa lapsi, eikä hän halua nukkua yksin omassa isossa huoneessaan. Ja sitten selittelen myös hieman itsekkäästi itselleni, että ehkä meillä ei tule koskaan olemaan hänen jälkeensä lasta, joka haluaisi nukkua meidän sängyssä. Että se viimeinen yö, jolloin pienet kädet ottavat hiuksista kiinni ja pienet jalat etsivät lämmintä tukea äitin tai isän mahasta, tulee joka tapauksessa aivan liian pian. Samoin se viimeinen kerta, jolloin hän nukahtaa syliin. Tai se viimeinen kerta, jolloin saan kuivata kyyneleitä ja puhaltaa haavoja.