Menettämisen pelko ja raskausoireet

Kyllä, osittain sama otsikko kuin joskus ensimmäisissä blogiteksteissäni.

Tilanne on muuttunut, olen nyt raskaana. Mutta tämä menettämisen pelko ei ole muuttunut miksikään. Pelkään. Joka päivä. Ja monta kertaa. En sentään koko ajan. Mutta silti. Kuulostelen vointia ihan todella tarkasti. Joka ikinen pieni vihlaisu alavatsassa antaa huolenaiheita. Tai sitten kun tuntuu siltä, että maha on sekaisin niin onko se ensioire jostain listeristä tai jostain muusta vakavasta? Silloin, kun ei saa syötyä ja juotua kunnolla kun on niin huono olo niin pelottaa, että se voisi aiheuttaa lapselle pahaa.

Flunssa ja kuume. Stressi. Liikunta. Esikoisen (pian 7v ja yli 22kg) nostaminen.

Elämä ja ihan tavallinen arki on niin täynnä kaikkea mitä voi pelätä.

Samoin pelkään, että esikoisellemme tapahtuu jotain vakavaa. Voiko oikeasti olla, että meille suodaan niin suuri lahja, että saadaan pitää kaksi lasta? Voiko niin käydä? Vai saadaanko nyt se pieni vauva, jota niin kovasti kaipasimme, ja sitten meidän ihanalle rakkaalle esikoisellemme tapahtuu jotain?

Mutta sitten taas ei voi jättää elämä elämättä. Kai nyt ihan tavallinen arki on elättävä. Flunssassa kun kuume ei nouse liian korkealle niin vauva on ihan hyvässä turvassa tuossa mahassa. Ruuan kanssa olen varovainen, mutta syön suunnilleen kuitenkin mitä milloinkin pystyn. Ja juominenkin onnistuu parhaiten illalla, jolloin tankkaan sitten nestettä oikein kunnolla. Liikunta ei ole tuntunut pahalta ainakaan vielä. Muutama juoksumetrikin on tässä tullut. Salilla olen hieman ottanut rauhallisemmin ja painoja olen pienentänyt. Työstressille en kovinkaan paljon voi. On vaan pakko kestää. Onneksi kesälomalle ei ole enää kovinkaan pitkästi.

En siis ole hysteerinen, vaikka ehkä alkutekstistä sellaisen kuvan voi saada. Mutta kuulostelen vointia ja yritän kuitenkin hieman varovaisemmin kulkea näitä ihania kuukausia.

Raskausoireita alkoi tulemaan heti plussaamisen jälkeen. Paleli monta viikkoa.
Jomotusta alavatsassa, varsinkin ensimmäiset 3-4 viikkoa. Välillä vieläkin. Matala verenpaine ja sen tuomat heikommat hetket ja hiumaus.
Parempi iho. Mulla yleensä kierron mukaiset finnijaksot niin nyt on pysynyt iho tasaisempi, vaikkakin yks ja toinen finni välillä ilmestyykin.
Hiusten (ja karvojen) kasvu on nopeutunut.
Ja sitten tämä pahoinvointi. Se alkoi ensin sillä, ettei pysty syömään mitään makeeta ja kahvin (ihana) tuoksu tuntui ihan kamalalta. Sitten alkoi jatkuva huono olo raskausviikolla 6. Syöminen vähän helpottaa, mutta se, että saa syötyä säännöllisesti edes vähäsen oli todella haastavaa. Kuitenkin pärjäsin aivan hyvin pahoinvoinnin kanssa. Olen oksentanut useammin kuin esikoisen raskaudessa, mutta silloin tuntui koko ajan siltä, että tulisi oksennus. Nyt aamut on ollut pahempia.
Väsymys. Olen nukkunut ensimmäiset viikot aina kun siihen on tullut mahdollisuus. Autossa. Junassa. Töiden jälkeen sohvalla kun lapsella on kaveri kylässä.

Mutta kaikki nuo jutut tuntuu niin pieneltä kun vihdoin ja viimein on raskaana, etten ole valittanut kertakaan kenellekään. Nautin. Ja odotan. Odotan niin kovasti että alkaa tuntuun liikkeet ja että maha kasvaa kunnolla. Odotan niin kovasti jokaista neuvolan ja ultrakäyntiä, kun voi kuunnella ja nähdä pikkuista.

Ja niin odotan sitä meidän ihmettä.

Varhaisultra

On ilta ja jännittää. Jännittää seuraava aamu. Silloin lähden aikaisin junalla Helsinkiin, kävelen tutuksi tullen reitin Pasilan asemalta Naistenklinikalle. Odotan yksin odotushuoneessa ja pääsen ultraan.

Onhan tässä viimeisten kuukausien aikana ultrattu aivan kiitettävästi. Mutta nyt onkin erilainen tilanne. Ei katsota sitä, onko munasarjat lääkkeiden vaikutuksesta horroksessa. Ei katsota sitä, montako follia on kasvamassa. Ei katsota limakalvon paksuutta. Nyt katsotaan onko meidän pakkasukko oikeassa paikassa ja näkyykö syke. Onko tarpeeksi iso eli vastaako viikkoja. Niitä kun pitäisi huomenna olla 7+1.

Saan jossain vaiheessa unenpäästä kiinni. Alkaa puhelin surisemaan. Ei ole vielä aamu, ihan hämärältä huone vielä näyttää. Ei ole mun puhelin. Miehen puhelin soi ja kello on 2.40. Aavistan pahaa. Kuulen miehen veljen hiljaista ääntä toisessa päässä. Mies nousee ja menee keskustelemaan toiseen huoneeseen. Vähän ajan päästä hän tulee takaisin. Kyllä. Anoppi on pitkän ja rankan sairauden jälkeen päässyt kivuista, vaivoista ja kärsimyksestä. Hänellä on nyt asiat paremmin –näin haluan uskoa. Mieheni sai olla edellisen yön hänen kanssaan ja nyt vanhin lapsista oli vieressä kun lähdön hetki tuli. Huhhuh. Nukkumisesta ei meinaa enää tulla mitään. Vaikka tämä oli väistämättä edessä niin kyllä tilanteen tullessa se on kuitenkin shokki ja koskettaa. Kuolema kun on niin lopullinen.

Saan kun saankin vielä pari tuntia nukuttua ennen herätyskellon soittoa. Ja nukun kuitenkin pommiin. Suihku ja vaatteet päälle, äkkiä eväsleipä ja teetä termariin mukaan. Junassakin ehtii syödä. Siitä kun tajusin, että pitää nousta, hetkeen kun istuin pyörän selässä meni vain 15min. Ja siinä siis ehtii käydä suihkussa, pestä hampaat, kuivata hiuksia, tehdä eväsleivät ja keittää teetä sekä laittaa vaatteet päälle.

Olin ajoissa Naistenklinikalla. Päässä pyörii monenlaiset ajatukset. Kutsutaan huoneeseen. Onnitellaan. Kiitos, mutta katsotaan nyt ensin onko kaikki hyvin, kun ei tunne oikein vielä mitään. Vähän pahoinvointia ja väsymystä. Mutta ei verrattavissa siihen, mitä oli esikoisen odotusaikana. Siinä jutellaan hetken voinnista ja ohjeistetaan ottamaan yhteyttä neuvolaan. Suositellaan monivitamiineja. Ja sitten, sitten pääsen vihdoinkin ottamaan housut pois. Sitä hetkeä kun en oo koskaan aikaisemmin meidän lapsettomuuspolulla odottanut. Niin nyt kerrankin alapään näyttäminen ei tunnu pahalta. Nousen tutkimuspöydälle. Painetaan vatsaa. Sitten ultrataan. Lääkäri säätää hetken ja kääntää sitten ruudun minulle päin.

Siinä on pienen pieni papu, meidän pakkasukko. Näkyy hento värähtely, sekö on syke ja kaikki on kunnossa? Kyllä siinä pari kyynel valuu. Mitataan. Kyllä, hän vastaa just 7+1.

Tämä ei voi olla todellista, meille voi oikeasti tulla vauva. Iso kynnys on ylitetty kun syke on havaittu. Vielä reilu kuukausi ja ollaan vielä turvallisemmilla viikoilla.

Toinen läheinen ja rakas sydän oli lakannut lyömästä edellisen yön aikana. Ja nyt sain nähdä uuden elämän alun, sykkivän pienen sydämen sisälläni. Elämä jatkuu.