torstai 7. joulukuuta 2017

Yllättävä kysymys työpaikalla

Käyn mielelläni töissä. Minulla on mielekäs työ ja ihania työkavereita. Puhutaan lomista, sisustamisesta, harrastuksista, ruuanlaitosta ja lapsista. Ja tietenkin paljon työtehtävistä. Ilmapiiri on aika ystävällinen ja ihmiset arvostavat toisiaan.

Lapsettomuudestani ei kovinkaan moni tiedä. Itseasiassa vain yksi henkilö ehkä hieman aavistaa jotain, ja se vain sen takia että hän kuuluu samaan herätysliikkeeseen.

Hiljattain kuitenkin tuli aika yllättäen hetki, jolloin miespuoleinen työkaverini kysyi, mistä minä unelmoin, mitä toivoisin elämästäni. Hän on hyvin läheinen, olemme jutelleet paljon myös elämän vaikeista ja ei niin valoisista vaiheista. Mutta silti, hän on ”vain” työkaveri.

Yllätyin kysymyksestä todellakin. Vastasin hyvin suoraan, oletin, ettei hän ota vakavasti:

”Olin toivonut, että menen naimisiin, saan suurperheen, olen perheenäitinä kotona 45vuotiaaksi asti. Sen jälkeen toimin pienessä yläkoulussa opettajana.”

Ei hän nauranut. Oli hetken hiljaa. Hän kysyi sitten: ”Mitä sitten tapahtui. Yksi lapsi riitti sittenkin?”

”Ei, vaan toivoimme ja toivomme edelleen lisää lapsia.”

Hetken taas hiljaisuutta.

”Mutta ei ole onnistunut. Ja susta on tullut uranainen.”

”Ei niin. Ei ole onnistunut. Ei musta koskaan pitänyt tulla uranainen, mutta jotain tässä piti keksiä.”

Olo on hyvin helpottunut. Olisi vaan enemmän sellaisia hetkiä, jolloin toinen ihminen kysyy aidosti toisen kuulumisia. Ja olisi enemmän rohkeutta jakaa oman elämän vaikeitakin aiheita.

Miehen ja naisen kokema lapsettomuus

Me ollaan mieheni kanssa toisaalta hyvin samanlaisia, toisaalta taas niin erilaisia. Me ollaan molemmat hyvin perhekeskeisiä ja rakastetaan ihmisiä, kyläilyä. Molemmat haluttaismmei isomman perheen, enemmän lapsia, iloisia ääniä, rakkautta, tappelua, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Vaikka lapsettomuus on meillä yhteinen ja yhdistävä asia, heräsin siihen, että me varmaan kuitenkin miehen kanssa koetaan lapsettomuutta myös eri syistä raskaana ja ikävänä asiana. Luin tekstin, jossa sinkkumies kertoi siitä, miten on aina haaveillut isäksi tulemisesta. Mutta ei vaan se, että hänestä tulisi isä ”vain” jollekin lapselle, vaan hän haluaisi kokonaisen perheen. Hän haluaisi nähdä, minkälainen oma lapsi on, mitä periytyy ja minkälainen lapsi-isä-suhde heillä kehittyisi.

Silloin ajattelin, että miehillä voi olla muutenkin tärkeänä ajatella, mitä lapsen kanssa missäkin vaiheessa tekee. Suunnittelee tai haaveilee yhteisestä tekemisestä ja toivoo samalla, että lapsi innostuu omistakin mielenkiinnon kohteista.

Naisilla tai ainakin minulla on tämä hirveä hoivavietti. Johonkin sitä rakkautta pitäisi tunkea. Pitäisi saada pitää sylissä. Oman lapsen lämpö ja tuoksu, ihon pehmeys. Ihan käsittämättömiä asioita. <3 Mutta sitten näen siinä myös sen puolen, että se olisi lisäys koko perheelle. Meidän lapselle sisarus. Läheinen ihminen, ei äiti tai isä, vaan samassa asemassa oleva. Ihminen, jonka kanssa yön pimeinä tunteina voi jakaa salaisuuksia, teininä puhua siitä kuinka ärsyttäviä äiti ja isä ovat, aikuisena taas voi jakaa yhteisiä muistoja lapsuudesta, vanhana isän ja äitin poismenon jälkeen on kuitenkin vielä läheinen sukulainen. Toistensa lapsille tätejä, enoja, setiä. Nyt tässä vaiheessa sisarus olisi rakas ja turvallinen tappelukaveri, joka hyvin luonnollisella tavalla opettaisi sosiaalisia taitoja.

Ehkä naisilla on myös se ongelma, että biologinen kello tikittää. Miehet, kun voivat tulla isäksi vielä hyvin vanhanakin. Mutta naisilla paras vaihe lapsen saamiselle on ennen 35, ehkä jopa ennen 30v.

Minulle on sanottu siitä asti, kun ollaan oltu naimisissa, että kyllä sä ehdit hankkia lapsia, sä olet niin nuori. Olin silloin 22. Niinpä. Nyt olen 30 ja edelleen minulle sanotaan aina uudestaan ja uudestaan, että älä ole huolissaan, kyllä ehdit hankkia lapsia. Olethan vielä niin nuori.

Olenhan minä. Huomaan sen työyhteisössä, jossa olen ihan nuoremmasta päästä edelleen. Ympärilläni ihmiset täyttävät 50 tai 60 vuotta ja moni jäävät eläkkeelle. Mutta silti. Pelkään, ettei aikaa ole.

Muut lapsettomuus-blogit

Tykkään lukea. Tykkään lukea muiden ihmisten elämästä ja pystyn hyvin helposti samaistumaan. Helpoiten ymmärrän ihmisiä, jotka ovat kokeneet samoja asioita kuin minä, löytyy joku yhdistävä tekijä.

Tykkään lukea muiden ihmisten kokemuksia lapsettomuudesta. Varmaan siksi, että käsittelen omia tuntemuksia ja ajatuksia. Joku muu osaa pukea sanoiksi, mitä itse koen. Tuntuu siltä, että muut osaa kertoa asiasta paljon kauniimmin, herkimmin kuin itse koskaan osaisi.

Lapsettomuus-blogit siis antavat minulle voimaa. Vertaistukea. En ole yksin. Monesti silmät kostuu. Joskus suupielet nousee hymyyn. Kirjoitukset koskettaa.

Mutta sitten on myös tilanteita, kun koen ristiriitaisia tunteita. Olenko ainoa, joka kärsii lapsettomuudesta, kirjoittaa blogia siitä ja EI tule raskaaksi? Lähes kaikki blogit, joita olen lukenut, ovat muuttuneet jo vauva-blogeiksi. Siis ihanaa! Tottakai. Olen oikeasti todella iloinen siitä, että joku, joka on kokenut samaa tuskaa, epäilyksiä, epävarmuutta ja epätoivoa, on tullut raskaaksi ja on saanut kokea elämän suurinta ihmettä. Mutta olenko minä ainoa, joka ei ehkä koskaan tule raskaaksi? Onko myös sellaisia blogeja, jotka käsittelee sitä, että lapsiluku on jäänyt tahattomasti yhteen? Tai kahteen? Tai siihen, mihin sitten jäikään kun lapsettomuus tuli kuvioihin? Mitä on auttanut eteenpäin? Missä vaiheessa pystyy hyväksymään omaa tilannetta? Miten perhe on suhtautunut? Ystävät?

Ehkä minä olen se, joka kirjoittaa loppuelämänsä lapsettomuudesta, joskin lapsellisen lapsettomuudesta. Ehkä minä olen se, joka kirjoittaa jossain vaiheessa siitä, miten lapsettomuudesta selviää.

Mutta niin kovasti toivoisin, että minunkin blogi muuttuisi odottamisesta kertovaksi blogiksi. Sitten vauva-ajasta kertovaksi blogiksi. Ja niin minunkin lapsettomuus-blogi katoaisi.

Suomi 100 - Hyvää itsenäisyyspäivää!

Kiitollisuus ihanasta asuinmaasta! Kaunis luonto, puhdas ilma, neljä vuodenaikaa. Turvallinen ympäristö, toimiva infrastruktuuri, hyvinkin tasa-arvoinen hyvinvointivaltion yhteiskunta. Lapsille (ehkä) maailman paras paikka syntyä ja kasvaa.

Maata on rakentanut edelliset sukupolvet. He puolustivat maata ja sen asukkaita, moni antoi oman henkensä. Itsekkyys oli kaukana, yhteenkuuluvuuden tunne varmasti valtava. Oli yhteinen asia suojella kotia, rajoja. Yhteinen asia rakentaa maata. Nyt on meidän vuoro rakentaa tätä maata ja varmistaa, että lapsillammekin on parhaat mahdolliset edellytykset rakentaa tätä maata ja maailmaa silloin omalla vuorollaan.

Vaikka olenkin ulkomaalaistaustainen, haluan kovasti olla osa tätä yhteiskuntaa ja antaa oman panokseni siihen, että Suomi menestyy. Olen (yleensä) iloinen veronmaksaja, verorahoillani saadaan paljon hyvää aikaan. Haluan vaikuttaa siihen, että seuraava sukupolvi osaa arvostaa tätä maata ja aikaisempia sukupolvia, haluan vaikuttaa siihen, miten he suhtautuvat erilaisuuteen – arvostaen ja kunnioittaen, mutta samalla olemaan myös isänmaallisia.

Ehkä en itse pystyy vaikuttamaan siihen, että tähän maahan syntyy tarpeeksi lapsia, ehkä lapsemme jää ainoaksi lapseksi. Mutta pystyn omalla toiminnallani osoittamaan rakkautta lapsia kohtaan. Voin vaikuttaa siihen, että tämä maa on ja pysyy lapsiystävällisenä.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Tutkimukset ja hoitohistoria

Olipa helppo. Ajan terveyskeskuksen omalle lääkärille voi varata sähköisesti. Syyksi kirjoitin lapsettomuus.

Hassu. Minullahan on lapsi. Mitenköhän lääkäri siihen sitten suhtautuu?

Ei mene kovin kauan ja puhelin soi. Venäläisellä aksentilla, mutta ihan hyvällä suomella (hyvä mun ulkomaalaisena arvostella toisten ulkomaalaistaustaisten suomea ;) ) lääkäri tiedustelee lisätietoja.

”Onko biologisia yhteisiä lapsia?”

”Kauanko olette yrittäneet?”

”Onko säännöllinen kierto?”

”Onko perussairauksia?”

Vastaukset: Kyllä, yksi tyttö, 2v. Puoltoista vuotta yritystä nyt ekan jälkeen, ensimmäisen kohdalla myös yli vuosi. On. Ei ole.

Pääsin nopeasti vastaanotolle. Lääkäri otti tosissaan. Se tuntui hyvältä. Hän ei millään antanut ymmärtää, että vähänkään kyseenalaistaisi, että minulle lapsettomuus voisi olla ongelma. Mutta olipa hän todellakin huvittavakin. Kyseli hyvinkin tarkkoja yksityiskohtia meidän seksielämästä ja ihmetteli siinä kyllä, että miten yrityksemme ajoittuu juuri kierrospäiville 10-16. Suositteli pekaanipähkinöitä.

Siitä seurasivat lukuisat verikokeet. Sisätutkimukset. Lähete sairaalaan. Lisää tutkimuksia. Mies mukana. Miehen tutkimukset. Lisää tutkimuksia.

Ei mitään syytä. Pieni epäilys, etten ovuloi joka kierrossa. Mutta silti. Ei syytä.

Toisaalta helpotus. Raskaudelle ei ole mitään estettä. Mutta toisaalta hyvin musertavaa. Ei syytä eli ei myöskään mitään hoidettavissa olevaa syytä. Ei estettä, mutta ei myöskään mahdollisuuksia poistaa mitään estettä.

Sovittiin, että jatketaan puoli vuotta luomuyritystä. Sitten soitto riittää, että voin aloittaa clomia. Raskaimpiin hoitoihin emme silloin olleet valmiita. Onhan meillä se yksi lapsi.

No, puoli vuosi meni. Ei mitään. Säännöllisiä 26-28pv kiertoja.

Puoleen vuoteen mahtuu noin 6-7 jännitystä, jokaiseen jännitykseen liittyy toivo. Ja samalla puoleen vuoteen mahtuu 6-7 pettymystä. Pettymykset alkaa jo päivä, pari päivää ennen kuin kuukautiset alkaa. Huomaanhan minä, että nyt vihloo siihen malliin. Huomaanhan minä, että makeat tekee erityisesti mieli. Huomaanhan, että olen kärttyinen ja pinna ei kestä. Mutta todellinen isku tulee vasta veren kanssa. Mahaan sattuu. Siihen auttavat buranat. Mutta vielä enemmän sattuu vähän ylempänä. Siihen ei auta buranatkaan.

Soitto sairaalaan. Kokeillaan uutta, clomit. Yksi pilleri muutamana päivänä kierron alussa. Eka clomi-kierto tuottaa 3 follia. Emme saa yrittää. Tuntuu turhauttavalta. Nyt olisi kolminkertainen mahdollisuus onnistua, mutta kielto. Puhuimme miehen kanssa, yritetäänkö kuitenkin. Mutta pelko, että saadaan täyspotti on suurempi. Olenhan minä äiti yhdelle lapselle. Se tarvitsee minua.

Seuraava kierto ja puolikas pilleri. Kaksi follia. Ei tulosta. Eikä tulosta seuraavissakaan clomikierroissa. Siinä meni taas 7 kuukautta. Taas jokaisessa kierrossa jännitystä, toivoa, pelkoa ja pettymystä.

Tuosta hetkestä on jo puolitoista vuotta. Lapsemme on jo yli 5 vuotias. Lapsettomuutta takana 6 vuotta!

Ajatus raskaimmista hoidoista ei tunnu enää kovin pahalta. Mutta epäonnistumisen pelko tuo epävarmuutta ja epäilyksiä. Kannattaako?

Sekavia ajatuksia

Vauvavuosi on ohi. Ja on todella haikea fiilis. Kyllä tästä vuodesta on nautittu kaikesta univajeesta, hammaskiukusta, räkätaudeista huolima...