Käyn mielelläni töissä. Minulla on mielekäs työ ja ihania työkavereita. Puhutaan lomista, sisustamisesta, harrastuksista, ruuanlaitosta ja lapsista. Ja tietenkin paljon työtehtävistä. Ilmapiiri on aika ystävällinen ja ihmiset arvostavat toisiaan.
Lapsettomuudestani ei kovinkaan moni tiedä. Itseasiassa vain yksi henkilö ehkä hieman aavistaa jotain, ja se vain sen takia että hän kuuluu samaan herätysliikkeeseen.
Hiljattain kuitenkin tuli aika yllättäen hetki, jolloin miespuoleinen työkaverini kysyi, mistä minä unelmoin, mitä toivoisin elämästäni. Hän on hyvin läheinen, olemme jutelleet paljon myös elämän vaikeista ja ei niin valoisista vaiheista. Mutta silti, hän on ”vain” työkaveri.
Yllätyin kysymyksestä todellakin. Vastasin hyvin suoraan, oletin, ettei hän ota vakavasti:
”Olin toivonut, että menen naimisiin, saan suurperheen, olen perheenäitinä kotona 45vuotiaaksi asti. Sen jälkeen toimin pienessä yläkoulussa opettajana.”
Ei hän nauranut. Oli hetken hiljaa. Hän kysyi sitten: ”Mitä sitten tapahtui. Yksi lapsi riitti sittenkin?”
”Ei, vaan toivoimme ja toivomme edelleen lisää lapsia.”
Hetken taas hiljaisuutta.
”Mutta ei ole onnistunut. Ja susta on tullut uranainen.”
”Ei niin. Ei ole onnistunut. Ei musta koskaan pitänyt tulla uranainen, mutta jotain tässä piti keksiä.”
Olo on hyvin helpottunut. Olisi vaan enemmän sellaisia hetkiä, jolloin toinen ihminen kysyy aidosti toisen kuulumisia. Ja olisi enemmän rohkeutta jakaa oman elämän vaikeitakin aiheita.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
-
Eka ivf. Pääsemme tuoresiirtoon hyperstimulaatioriskistä huolimatta. Alkiota kutsutaan kyytipojaksi. Hienosti kehittynyt 3 päivän ikäinen al... -
Kyllä. Kaksi viivaa. Siinä ne on. Toinen on todella haalea, mutta silti ihan selvästi näkyy. Mielessä vielä helmikuun kemiallinen raskaus....
-
Biokemiallinen raskaus. Niin kai lääkärit sitä meidän kyytipojan aiheuttamaa plussaa kutsuvat. No, itse ajattelen, että se oli paljon ene...
Heippa. Teidän tilanne kuulostaa jokseenkin samanlaiselta kuin meidän. Yksi lapsi, toista ei kuulu eikä näy. Tyttäremme sai alkunsa helposti ja ei tosiaan käynyt mielessä, että toisen lapsen saaminen voisi olla hankalaa. Noh, tässä ollaan. Puolitoista vuotta aktiivista yrittämistä takana ja joka kuukausi pettymys. Meidän molemmat on pintapuolisesti tutkittu ja vikaa ei löydy. Selittämätön lapsettomuus. Mietin vaan, että olisiko kuitenkin tilanne helpompi hyväksyä jos jommassa kummassa meissä olisi selkeä vika.
VastaaPoistaTekisi mieli paljonkin avautua tänne ajatusten kaatopaikallesi, mutta taidan säästellä vielä.
Kiitoksia kommentistasi.
VastaaPoistaNiin, ymmärrän tuon ajatuksen, toisaalta helpottaisi jos tietäisi mistä lapsettomuus johtuu ja asialle ehkä voisikin tehdä jotain. Tai ainakin tietäis missä mennään.
Voimia sinulle ja teille!