Miehen ja naisen kokema lapsettomuus

Me ollaan mieheni kanssa toisaalta hyvin samanlaisia, toisaalta taas niin erilaisia. Me ollaan molemmat hyvin perhekeskeisiä ja rakastetaan ihmisiä, kyläilyä. Molemmat haluttaismmei isomman perheen, enemmän lapsia, iloisia ääniä, rakkautta, tappelua, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Vaikka lapsettomuus on meillä yhteinen ja yhdistävä asia, heräsin siihen, että me varmaan kuitenkin miehen kanssa koetaan lapsettomuutta myös eri syistä raskaana ja ikävänä asiana. Luin tekstin, jossa sinkkumies kertoi siitä, miten on aina haaveillut isäksi tulemisesta. Mutta ei vaan se, että hänestä tulisi isä ”vain” jollekin lapselle, vaan hän haluaisi kokonaisen perheen. Hän haluaisi nähdä, minkälainen oma lapsi on, mitä periytyy ja minkälainen lapsi-isä-suhde heillä kehittyisi.

Silloin ajattelin, että miehillä voi olla muutenkin tärkeänä ajatella, mitä lapsen kanssa missäkin vaiheessa tekee. Suunnittelee tai haaveilee yhteisestä tekemisestä ja toivoo samalla, että lapsi innostuu omistakin mielenkiinnon kohteista.

Naisilla tai ainakin minulla on tämä hirveä hoivavietti. Johonkin sitä rakkautta pitäisi tunkea. Pitäisi saada pitää sylissä. Oman lapsen lämpö ja tuoksu, ihon pehmeys. Ihan käsittämättömiä asioita. <3 Mutta sitten näen siinä myös sen puolen, että se olisi lisäys koko perheelle. Meidän lapselle sisarus. Läheinen ihminen, ei äiti tai isä, vaan samassa asemassa oleva. Ihminen, jonka kanssa yön pimeinä tunteina voi jakaa salaisuuksia, teininä puhua siitä kuinka ärsyttäviä äiti ja isä ovat, aikuisena taas voi jakaa yhteisiä muistoja lapsuudesta, vanhana isän ja äitin poismenon jälkeen on kuitenkin vielä läheinen sukulainen. Toistensa lapsille tätejä, enoja, setiä. Nyt tässä vaiheessa sisarus olisi rakas ja turvallinen tappelukaveri, joka hyvin luonnollisella tavalla opettaisi sosiaalisia taitoja.

Ehkä naisilla on myös se ongelma, että biologinen kello tikittää. Miehet, kun voivat tulla isäksi vielä hyvin vanhanakin. Mutta naisilla paras vaihe lapsen saamiselle on ennen 35, ehkä jopa ennen 30v.

Minulle on sanottu siitä asti, kun ollaan oltu naimisissa, että kyllä sä ehdit hankkia lapsia, sä olet niin nuori. Olin silloin 22. Niinpä. Nyt olen 30 ja edelleen minulle sanotaan aina uudestaan ja uudestaan, että älä ole huolissaan, kyllä ehdit hankkia lapsia. Olethan vielä niin nuori.

Olenhan minä. Huomaan sen työyhteisössä, jossa olen ihan nuoremmasta päästä edelleen. Ympärilläni ihmiset täyttävät 50 tai 60 vuotta ja moni jäävät eläkkeelle. Mutta silti. Pelkään, ettei aikaa ole.