Testaamisesta

Kyllä tässä on vuosien varrella ehtinyt tehdä testejä. Ovulaatiotestejä ja raskaustestejä.

Tuntuu hassulta ajatella, jos tavallisesti nainen ostaa raskaustestejä elämässään 10kpl ja tulee siinä raskaaksi pari kolme kertaa niin itse taas olen ostanut testejä niin paljon, etten jaksa edes enää laskea. Ja en ole ostanut testejä enää pitkään aikaan.
Yhden ainoan kerran olen saanut testiin plussan. Ja silloin en meinannut uskoa sitä, piti ostaa muutaman testin lisää.

No, ovulaatiotestejä en ole tehnytkään ennen ensimmäistä raskautta. Sen jälkeen kylläkin. Jossain vaiheessa säännöllisesti joka kierrossa. Sitten joskus silloin tällöin. Ja nyt ei pitkään pitkään aikaan.

Ovulaatiotesteihin en ole koskaan saanut kuitenkaan selkeetä plussaa. Kyllä testiviiva on ollut ovulaation aikana aina selkeästi vahvempi kuin muulloin, mutta ei se ole koskaan ollut yhtä vahva tai vahvempi kuin kontrolliviiva.

Nyt sitten pitkästä aikaa ajattelin testata. Ilman mitään erityistä toivoa, että voisi onnistua ja tulla raskaaksi. KP 10 aloitin testausta, kierrot on lyhimmillään ollut 25 päivää. KP 13 oli selkeästi jo vahvempi viiva. Mutta sitten KP 14 viiva olikin tosiaan ensimmäistä kertaa mun testaushistoriassa yhtä vahva, ehkä jopa vahvempi kuin kontrolliviiva!

Jei! Jotain siis kuitenkin tapahtuu hormonitoiminnassa. Ja vielä parempaan päin. Ehkä joskus voikin vielä onnistua ja tulla raskaaksi.

Olen epäillyt, etten ovuloi läheskään joka kierrossa, sillä lapsettomuustutkimuksissa joku arvo (olikohan progesteroni?) olikin hyvin alhainen, joskin vielä viitearvoissa. Ja siis LHkin on ollut vissiin aika alhainen – kun en ole koskaan ovis-testeihin saanut plussaa.

Kuitenkin meillä on yksi lapsi. Luomuplussa. Silloin kuusi vuotta sitten olosuhteet ja hormonitoiminta, sperma ja ajoitus mätsäsi yhteen. Oi jospa saisimme kokea tällaista ihmettä uudestaan!

PS. Kyllä tällainen plussa herättää toivoa ja innostusta. Kyllä tästä palaa taas maanpinnalle kun seuraavat kuukautiset alkaa. Ja jättää testaamatta taas pitkään aikaan.

Adoptio - onko vaihtoehto?

Nuorena ajattelin, että adoptio on aivan huikea juttu ja todellinen vaihtoehto biologisten lasten hankkimiselle. Ideologinen ajattelu meni niin, että voin tarjota kodin ja rakkautta lapselle, joka näitä asioita syystä tai toisesta ei omalta biologiselta äidiltä ja perheeltä saa kokea. Oli ajatus, että maailmassa on niin paljon pahoinvointia ja niin moni lapsi kärsi, että voin lieventää pahoinvointia ja osallistua paremman maailman rakentamiseen tällä tavalla.

Mitä on sitten muuttunut?

No, olen tullut vanhemmaksi. Ikä on yli kaksinkertaistunut tuosta ajasta. Ja olen saanut oman biologisen lapsen.

Lapselleni haluan sisaruksen. Perheellemme uuden jäsenen, oikeastaan uusia jäseniä. Itselleni lisää rakkaita lapsia.

Sekundaarista lapsettomuutta on takana aikalailla viisi vuotta. Adoptio on edelleen mielessä. Se tuntuu varmalta prosessilta. Mutta se maksaa paljon. Lapsettomuushoidotkin maksaa. Mutta lopputulos on hoidoissa epävarma. Ostetaanko adoptiossa lapsi? Siltä se vähän tuntuu.

Mitä mietityttää?

Olen kasvattanut sisälläni ihanan lapsen. Haluan kokea saman uudestaan. Pelkään, tunnenko samallalailla adoptiolastani kohtaan, osaanko rakastaa niin paljon kuin biologista lastani?
Olen lapseni ensimmäisiä hetkiä elänyt niin tiivisti. Ensimmäinen vuosi oikeastaan olin ihan kiinni hänessä. Adoptiolapsi saattaa olla jo isompi. Ja vaikkakin olisi ihan pieni vauva, en kuitenkaan ole alusta asti saanut rakentaa yhteyttä häneen ja hänen kanssa. Mitä lapsi on kokenut, varsinkin mitä pahaa hän on mahdollisesti kokenut?

Jos tulisin raskaaksi ja kohdussa oleva vauva olisikin sairas, rakastaisin häntä ja sitoutuisin häneen. Vaikka se vaatisi työstä luopuminen, oman vapauden rajoittaminen, lääkäreissä käyminen, kuntoutusta ja paljon rahaa. Rakastaisin. Mutta mitä jos lapsi onkin adoptiolapsi ja käy ilmi heti tai myöhemmin, että hän olisi erityislapsi? Olisinko valmis sitoutumaan ihan samalla tavalla? Syyttäisinkö väsyneenä lastani siitä, että hänen takia joudun luopumaan omasta elämästäni? Syyttäisinkö itseäni itsekkyydestä, minähän halusin sen toisen lapsen ehdottomasti? Syyttäisikö mieheni minua, onko hän valmis kantamaan vastuuta?

Itse en ole rasistinen. Asun itse maahanmuuttajana toisessa maassa ja arvostan kaikkia ihmisiä sellaisena kuin he ovat. Pidän kaikkia samanarvoisina. Mutta maa ja maailma, jossa asumme ei ole täydellinen ja rasistisia ihmisiä on edelleen. Adoptiolapsi tulisi todennäköisesti olemaan ulkomaantaustainen. Todennäköisesti ulkonäöstä voisi päätellä, että hänen taustansa on muualla kuin Suomessa tai Euroopassa. Ja vaikka haluan rakentaa parempaa maailmaa niin pelkään, että lapseni joutuisi ulkonäkönsä takia kärsimään henkisesti tai fyysisesti.

Adoptiolapselle pitäisi selitellä jossain vaiheessa, ettei hän ole biologinen lapsemme. Ja biologiselle lapsellemmekin joutuisimme selittämään, että meille tulee lapsi, mutta ettei se tule äidin mahasta. Pelkään myös, että lentääkö tyttäremme suusta teini-iässä kun hän on vihainen ja mustasukkainen toiselle lapsellemme, ettei tämä ole samalla tavalla meidän lapsemme? Että ei ole samanarvoinen lapsi? Ettei me olla adoptiolapsemme äiti ja isä? Ja käykö adoptiolapsikin näitä samoja asioita läpi? Kun pidetään vanhempina rajoista kiinni ja olemme hänen mielestä ihan täysiä kusipäitä, syyttääkö siitä, ettei me rakasteta häntä, koska emme ole hänen biologisia vanhempia?

Paljon ajatuksia ja pelkoja. Epäilyksiä. Toisaalta vain pitäisi luottaa ja ajatella positiivisesti.