Miksi on niin vaikea puhua lapsettomuudesta?

Ehkä ihmettelet, miten asia voi olla jollekin niin vaikea? Ajattelet, että minun pitäisi keskittyä nyt muuten vaan elämään. On lapsi, mies, talo, työpaikka. Kaikki hyvin, eikö niin?


Niinpä, pinnallisesti katsottuna kyllä. Mutta jos ajattelet näin, niin tunnetko minua ja perhettäni kuinka hyvin? Mitä tiedät esim. vanhempieni sairauksista? Mieheni lapsuudesta? Parisuhdeongelmistamme? Oletko itse muuttanut yksin 20 vuotiaana ulkomaille? On paljon asioita, jotka aina ajoittain ovat itse kullekin vaikeita. Ehkä tässä on vain peiliin katsomisen paikka, koska en ole päästänyt sinua niin lähelle, että tietäisit minun kipukohdistani?


Ehkä yllätyit. Et ajatellutkaan, että kamppailen tuon asian kanssa? Onhan meillä yksi lapsi. Olen vielä nuori. Minulla on vielä aikaa. Ehkä ajattelit, että haluan keskittyä vain uraan?


Niinpä. Meillä on aivan ihana rakas lapsi. Voisin räjähtää niin kovasti häntä rakastan. Totta sekin, olen vielä nuori. Täytän tänä vuonna 31. Ja moni alkaa miettimään lapsia vasta lähempänä 40 ikävuotta. Niin, moni muu, mutta minä en. Ja alkaa ahdistaa, sekundääristä lapsettomuutta takana nyt yli 5 vuotta. Seuraavan viiden vuoden päästä olen jo 36 ja raskaaksi tulemisen mahdollisuudet aina vain pienenee. Ura? En ikinä koskaan ajatellut, että tekisin uraa. Kyllä halusin aina tehdä työni hyvin, mutta unelmoin aivan tavallisesta koulutustani vastaavasta työpaikasta.


Ehkä itket. Myötätunnosta. Ehkä pystyt hyvin samaistumaan, koska koet samaoja asioita. Ehkä olet joskus kokenut samaa syystä tai toisesta? Ehkä pelkäät, että joudut joskus kokemaan samaa?


Voi että, niin haluaisin halata sinua. Kertoa sinulle, että et ole yksin. Haluaisin kertoa, että kaikki tunteesi ovat sallittuja ja että älä vaan syytä itseäsi. Haluaisin kuunnella sinua silloin, kun haluat kertoa tuskastasi. Haluaisin kulkea rinnallasi.


Ehkä olet vihainen? Enhän minä tiedä lapsettomuudesta mitään, onhan minulla lapsi. Teitä, joilla ei ole yhtään lasta on paljon. Vain te osaatte kokea oikeeta lapsettomuutta. Muut ei voi ymmärtää.


Aivan. En ymmärrä sinun tuskaasi. Ainakaan täydellisesti. Minähän odotin ensimmäistä raskautta vain vuoden ja kolme kuukautta. Silloin pelkäsin ihan hirveästi, ettei meistä tulisi koskaan vanhempia. Etten koskaan kokisi raskautta. Ei koskaan joutuisi valvomaan öisin. Ei koskaan näkisi ensimmäisiä askeleita, enkä kuulisi ensimmäisiä sanoja. Ettei koskaan mun päälle pissattais tai oksennettais. En koskaan hoitaisi sairasta lasta. En koskaan näkisi miten lapseni leikkii kavereiden kanssa. Enkä saattaisi häntä tarhaan tai kouluun. En pääsisi väittelemään teinin kanssa ja olisin ihan neuvoton ja kokisin riittämättömyyttä ja syyllisyyttä. Vanhemmuus kun on niin ihanaa ja niin vaikeeta. Ja olen saanut kokea tätä kaikkea. Ja niin haluaisin kokea tätä kaikkea uudestaan. Kaipuu on ihan kamalaa. Ehkä myös sen takia, koska tiedän mitä kaipaan? Ja lisäksi koen menettämisen pelkoa. Miten voin vaan nauttia ja iloita tästä, mitä jos minulta otetaan pois tämä kaikki? Siitä en varmastikaan selviäisi. Ja toinen tuskan aihe on lapsemme sisaruksettomuus.


Minun lapsettomuuteni ei tee sinun lapsettomuuden tuskasta vähemmän vaikeeta. Eikä myöskään toisinpäin. Mutta ehkä voisimme jakaa tätä kuormaa?

Lapsettomuudesta ei kovinkaan paljon puhuta. Onhan aihe viime aikoina ollut esillä. Mutta moni ei kuitenkaan puhu asiasta omalla nimellä. En minäkään. Miksi? Tämä on niin arka henkilökohtainen ja vielä perhekohtainen asia. Jos puhuisin omalla nimellä, kaikki tutut tietäisivät minun tuskastani lisäksi myös perheemme asioista.

Silloin harvoin, kun asiasta olen puhunut, niin suhtautuminen on ollut todella hyvä ja asian esille ottaminen kannatti.

Muut lapsettomuus-blogit

Tykkään lukea. Tykkään lukea muiden ihmisten elämästä ja pystyn hyvin helposti samaistumaan. Helpoiten ymmärrän ihmisiä, jotka ovat kokeneet samoja asioita kuin minä, löytyy joku yhdistävä tekijä.

Tykkään lukea muiden ihmisten kokemuksia lapsettomuudesta. Varmaan siksi, että käsittelen omia tuntemuksia ja ajatuksia. Joku muu osaa pukea sanoiksi, mitä itse koen. Tuntuu siltä, että muut osaa kertoa asiasta paljon kauniimmin, herkimmin kuin itse koskaan osaisi.

Lapsettomuus-blogit siis antavat minulle voimaa. Vertaistukea. En ole yksin. Monesti silmät kostuu. Joskus suupielet nousee hymyyn. Kirjoitukset koskettaa.

Mutta sitten on myös tilanteita, kun koen ristiriitaisia tunteita. Olenko ainoa, joka kärsii lapsettomuudesta, kirjoittaa blogia siitä ja EI tule raskaaksi? Lähes kaikki blogit, joita olen lukenut, ovat muuttuneet jo vauva-blogeiksi. Siis ihanaa! Tottakai. Olen oikeasti todella iloinen siitä, että joku, joka on kokenut samaa tuskaa, epäilyksiä, epävarmuutta ja epätoivoa, on tullut raskaaksi ja on saanut kokea elämän suurinta ihmettä. Mutta olenko minä ainoa, joka ei ehkä koskaan tule raskaaksi? Onko myös sellaisia blogeja, jotka käsittelee sitä, että lapsiluku on jäänyt tahattomasti yhteen? Tai kahteen? Tai siihen, mihin sitten jäikään kun lapsettomuus tuli kuvioihin? Mitä on auttanut eteenpäin? Missä vaiheessa pystyy hyväksymään omaa tilannetta? Miten perhe on suhtautunut? Ystävät?

Ehkä minä olen se, joka kirjoittaa loppuelämänsä lapsettomuudesta, joskin lapsellisen lapsettomuudesta. Ehkä minä olen se, joka kirjoittaa jossain vaiheessa siitä, miten lapsettomuudesta selviää.

Mutta niin kovasti toivoisin, että minunkin blogi muuttuisi odottamisesta kertovaksi blogiksi. Sitten vauva-ajasta kertovaksi blogiksi. Ja niin minunkin lapsettomuus-blogi katoaisi.

Jaksaminen - mistä voimaa?

Lapsettomuus koetaan monesti psyykkisesti hyvin vaikeaksi ja raskaaksi. Näin minäkin.

Nettikin neuvoo, ota rennosti. Stressi on huonoa hedelmällisyydelle.

Ja lisäksi kaiken maailman juttuja ruokavinkeistä, painosta, liikunnasta ja seksiasennoista.
Otapa siinä rennosti.

Mutta mistä saan voimaa? Mitä auttaa jaksamaan?

Kyllä itse nautin ruuasta. Nautin nimenomaan terveellisestä ruuasta ja ruuan laitosta. Kivaa syödä hedelmiä ja vihanneksia. Se että on jättänyt sokerit vähemmälle, kahvit vähemmälle. Kyllä siinä huomaa, että jaksaa oikeasti paremmin. En kuitenkaan ressaa ruuasta. Syön myös herkkuja.
Liikunta tuo hyvinvointia myös ja hiljaisella metsäpolulla saa aina pään tyhjemmäksi. Kyllä tämä lapsettomuus käy mielessä joka lenkillä…

Pianoa soittaessani en kykene ajattelemaan mitään muuta kuin tuijottelen nuotteja ja yritän koordinoida käsien liikkeitä niin että ulosanti on muidenkin ihmisten korvien kestettävissä. Mutta tässä siis minun täyttyy keskittyä niin paljon, ettei mitään muita ajatuksia mahtuu samanaikaisesti päähän.

Parisuhde. Mies on rakas ja rakastaa. Olen joskus miettinyt, että ajatteleeko hän, että minä olen syyllinen lapsettomuuteemme? Ja siltikö hän jaksaa rakastaa? Se auttaa jaksamaan, että on yhteinen asia. Ja auttaa minua myös hyväksymään itseäni. Olen miettinyt itsekin, onkohan syy minussa? Miksi kehoni ei toimi niin kuin kuuluisi. Olenko oikea nainen? Mutta hän rakastaa minua ja kelpaan sellaisena ku olen <3

Vertaistuki, lukeminen ja kirjoittaminen. Olen jo pitkään tykännyt lukea muiden ihmisten kokemuksia lapsettomuudesta. Kyllä ne saa monesti kyyneleitä silmiin. Ja olen ihaillut, miten jotkut naiset ihan omalla nimellä julkisuudessa uskaltaa avata tätä kuitenkin niin intiimiä asiaa. Olen huomannut, että kirjoittaminen auttaa minua myös. Sen takia aloitin blogia. Voin kirjoittaa ihan tyhmiäkin ajatuksia. Vaikkakin vähän pelottaa, että kuinka nopeasti joku tunnistaa, kuka olen ja eniten ehkä se, että se ihminen ei kerro minulle siitä. Mitä taas toivon, on, että syntyisi keskustelua ja ihmiset alkaisivat kommentoimaan ja keskustelemaan. Antamaan vertaistukea niin minulle kuin myös toisillensa.

Ja ennen kaikkea oma lapsi auttaa jaksamaan. Vaikka samalla pelkään, että samoja vaiheita en saa kokea uudestaan. Ja hän tuo mieleen aina sen, että hän on ainoa lapsi. Mutta silti. Hän on äärettömän rakas. Hän on aito. Hän vie ajatukset muualle. Ja olen niin kiitollinen, että saan olla äiti.

Muut lapset. Ihanaa, saan olla kummitäti viidelle lapselle. Ja lisäksi myös miehen kummilapsille. Saan olla syli yhteisömme isojen perheiden lapsille, kun heidän vanhempiensa sylit ovat täynnä. Saan siinä nauttia lasten tuomista parhaista puolista ilman, että kannan kasvatuksesta kovinkaan paljon vastuuta. Samalla kuitenkin pieni vauva ja isojen perheiden vanhempien väsymys tuntuvat epäreiluilta. Miksi lapsia ei voida antaa tasaisesti? Miksi toisten annetaan kärsiä siitä, että lapsia syntyy paljon ja toiset kärsii lapsettomuudesta?

Tämä koko elämä on yhtä tasapainoilua. Koko ajan opin lisää. Niin itsestäni kuin muista. Omasta jaksamisesta pitää pitää huolta.