Miksi on niin vaikea puhua lapsettomuudesta?

Ehkä ihmettelet, miten asia voi olla jollekin niin vaikea? Ajattelet, että minun pitäisi keskittyä nyt muuten vaan elämään. On lapsi, mies, talo, työpaikka. Kaikki hyvin, eikö niin?


Niinpä, pinnallisesti katsottuna kyllä. Mutta jos ajattelet näin, niin tunnetko minua ja perhettäni kuinka hyvin? Mitä tiedät esim. vanhempieni sairauksista? Mieheni lapsuudesta? Parisuhdeongelmistamme? Oletko itse muuttanut yksin 20 vuotiaana ulkomaille? On paljon asioita, jotka aina ajoittain ovat itse kullekin vaikeita. Ehkä tässä on vain peiliin katsomisen paikka, koska en ole päästänyt sinua niin lähelle, että tietäisit minun kipukohdistani?


Ehkä yllätyit. Et ajatellutkaan, että kamppailen tuon asian kanssa? Onhan meillä yksi lapsi. Olen vielä nuori. Minulla on vielä aikaa. Ehkä ajattelit, että haluan keskittyä vain uraan?


Niinpä. Meillä on aivan ihana rakas lapsi. Voisin räjähtää niin kovasti häntä rakastan. Totta sekin, olen vielä nuori. Täytän tänä vuonna 31. Ja moni alkaa miettimään lapsia vasta lähempänä 40 ikävuotta. Niin, moni muu, mutta minä en. Ja alkaa ahdistaa, sekundääristä lapsettomuutta takana nyt yli 5 vuotta. Seuraavan viiden vuoden päästä olen jo 36 ja raskaaksi tulemisen mahdollisuudet aina vain pienenee. Ura? En ikinä koskaan ajatellut, että tekisin uraa. Kyllä halusin aina tehdä työni hyvin, mutta unelmoin aivan tavallisesta koulutustani vastaavasta työpaikasta.


Ehkä itket. Myötätunnosta. Ehkä pystyt hyvin samaistumaan, koska koet samaoja asioita. Ehkä olet joskus kokenut samaa syystä tai toisesta? Ehkä pelkäät, että joudut joskus kokemaan samaa?


Voi että, niin haluaisin halata sinua. Kertoa sinulle, että et ole yksin. Haluaisin kertoa, että kaikki tunteesi ovat sallittuja ja että älä vaan syytä itseäsi. Haluaisin kuunnella sinua silloin, kun haluat kertoa tuskastasi. Haluaisin kulkea rinnallasi.


Ehkä olet vihainen? Enhän minä tiedä lapsettomuudesta mitään, onhan minulla lapsi. Teitä, joilla ei ole yhtään lasta on paljon. Vain te osaatte kokea oikeeta lapsettomuutta. Muut ei voi ymmärtää.


Aivan. En ymmärrä sinun tuskaasi. Ainakaan täydellisesti. Minähän odotin ensimmäistä raskautta vain vuoden ja kolme kuukautta. Silloin pelkäsin ihan hirveästi, ettei meistä tulisi koskaan vanhempia. Etten koskaan kokisi raskautta. Ei koskaan joutuisi valvomaan öisin. Ei koskaan näkisi ensimmäisiä askeleita, enkä kuulisi ensimmäisiä sanoja. Ettei koskaan mun päälle pissattais tai oksennettais. En koskaan hoitaisi sairasta lasta. En koskaan näkisi miten lapseni leikkii kavereiden kanssa. Enkä saattaisi häntä tarhaan tai kouluun. En pääsisi väittelemään teinin kanssa ja olisin ihan neuvoton ja kokisin riittämättömyyttä ja syyllisyyttä. Vanhemmuus kun on niin ihanaa ja niin vaikeeta. Ja olen saanut kokea tätä kaikkea. Ja niin haluaisin kokea tätä kaikkea uudestaan. Kaipuu on ihan kamalaa. Ehkä myös sen takia, koska tiedän mitä kaipaan? Ja lisäksi koen menettämisen pelkoa. Miten voin vaan nauttia ja iloita tästä, mitä jos minulta otetaan pois tämä kaikki? Siitä en varmastikaan selviäisi. Ja toinen tuskan aihe on lapsemme sisaruksettomuus.


Minun lapsettomuuteni ei tee sinun lapsettomuuden tuskasta vähemmän vaikeeta. Eikä myöskään toisinpäin. Mutta ehkä voisimme jakaa tätä kuormaa?

Lapsettomuudesta ei kovinkaan paljon puhuta. Onhan aihe viime aikoina ollut esillä. Mutta moni ei kuitenkaan puhu asiasta omalla nimellä. En minäkään. Miksi? Tämä on niin arka henkilökohtainen ja vielä perhekohtainen asia. Jos puhuisin omalla nimellä, kaikki tutut tietäisivät minun tuskastani lisäksi myös perheemme asioista.

Silloin harvoin, kun asiasta olen puhunut, niin suhtautuminen on ollut todella hyvä ja asian esille ottaminen kannatti.