Lapsettomuus meidän parisuhteessa

Mies ja nainen ainakin meidän perheessä ajattelevat, toimivat ja haaveilevat hyvin eri tavoin. Ja sitten taas ollaan niin samanlaisia monessa asiassa.

Mutta tämä lapsettomuus – toisaalta niin yhdistävä asia. Toisaalta taas se aiheuttaa hirmusesti ristiriitoja, käsitellään asiaa niin erilailla.

Minä haluaisin puhua asiasta. Toinen ei tykkää puhumisesta.

Minä tuskailen kuukautiskierron mukaisesti, välillä toivoa, pelkoa, jännitystä, pettymys. Kerta toisensa jälkeen aina uudestaan. Toinen ei tiedä missä ollaan milloinkin menossa. (Raukka joutuu kestämään mielialavaihtelut.)

Minä haluan tehdä asialle jotain. Kokeillaan rajumpia hoitoja (tähän asti vain tutkittu ja clomit kokeiltu 2 vuotta sitten). Aloitetaan adoptioprosessi. Tai jätetään asia sikseen. Mutta haluan, että tehdään joku päätös. Toinen haluaa jatkaa samalla tavalla eteenpäin.

Minä kaipaan muutosta. Toinen tasaisuutta.


Koen, että ollaan aika kaukana toisistamme, vaikka haave on yhteinen. Mutta epäilen, onko asia toiselle niin tärkeä kuin se on minulle? Tarvitseeko edes olla? Onko tässä vain ero siinä, miten käsitellään asiaa? Pitääkö vaan hyväksyä?

Välillä tuntuu siltä, että naisena lapsettomuuden kanssa on aika yksin. Tunteiden vaihtelut, tieto siitä, missä vaiheessa kierrossa ollaan ja milloin voisi onnistua. Toivo. Pelko. Pettymys. Biologinen kello.

Mitä, jos toinen ei halua tehdä asialle mitään? Löytyykö siinä kompromissi? Pystynkö luopumaan haaveesta?

"Kyllä se siitä"

Jos ei itse ole kokenut lapsettomuutta niin on usein parempi vaihtoehto olla sanomatta vinkkejä ja lohdutuksia.

Kuitenkin ihan läheisetkin ihmiset – hyvää kai tarkoittavat – kommentoivat:

Olet vielä nuori. Sinulla on vielä paljon aikaa hankkia lapsia.

Teillä on yksi ihana lapsi.

Ei kaikille edes sitä yhtä anneta.

Älä ressaa.

Lähtekää lomalle, kyllä siellä tärppää.

Syö D-vitamiinia.

Pääsette nyt jo paljon helpommalla, kun lapsenne on jo näin iso.

Aloita uusi harrastus.

Älä ajattele asiaa.

En itse kaipaa sääliä. En edes oleta, että joku, jolla on helppo tulla raskaaksi tai ei halua tulla raskaaksi, ymmärtäisi. Mutta toivoisin, että minua kohdataan ja ollaan läsnä niin että toinen ymmärtää, että tämä on asia, joka vie minulta paljon voimavaroja.

Ne kommentit, lohdutukseksi varmastikin tarkoitettu, ei enää satu. Mutta minua jää harmittaan usein se, että se ihminen, jolle avauduin itselleni niin vaikeasta ja intiimistä asiasta, ei anna minun ongelmien tulla kovinkaan lähelle.

Olen todellakin oppinut arvostamaan ihmisiä, jotka aidosti haluavat kohdata. Hyviä keskusteluja on syntynyt esimerkiksi just tästä lapsettomuudesta.
Mutta samoin yritän itse olla tukena muille. Kuitenkin kaikilla on elämässään omat haasteensa ja vaikka itse ei olisi kokenut samoja vaikeuksia, niin voin kohdata, katsoa silmiin ja välittää.

Heikompi ilta

En tiedä liittyykö se siihen, että kalenterivuosi vaihtuu ja alkaa muutenkin taas miettiin taakse jäävää vuotta, tulevaisuutta ja haaveita vai onko se siitä kiinni, että alkoi menkat viikon etuajassa- mitä on viimeks tapahtunut yli 10 vuotta sitten. Mutta on ollut tosi rankkaa tää joulunaikaa.

Puhuin miehelle pitkästä aikaa lapsettomuudesta. Ja itkin. En lapsettomuudesta koskaan hänelle itkenyt, ehkä kun en halua aiheuttaa hänelle liian paljon tuskaa. Enkä muutenkaan ole meidän perheessä se, joka itkisi, vaan enemmänkin se, joka tukee, lohduttaa ja joka pärjää omien tuskien kanssa. Mutta nyt itkin.

Itkin sitä, että joka kierrossa on toivoa, mutta loppu on aina pettymys.

Itkin sitä, ettei lapsellemme tule sisarusta.

Itkin sitä, että vaikka lapsellemme tulisi sisarusta, niin ikäero on niin suuri, ettei tulis leikkikaveria.

Itkin sitä, ettemme saa kokea raskautta, synnytystä, vauvan tuoksua ja kaikki mahdollisia vaiheita uudestaan.

Itkin syyllisyyden tunnetta, koska kaikki haaveeseen käytetty voima ja aika on pois ihanalta lapseltamme.

Itkin yksinäisyyttä, kun ei kukaan ymmärrä.

Itkin kuultuja kommentteja ja kyselyitä.

Itkin epätoivoa, epätietoisuutta.

Itkin voimattomuuden tunnetta.

Itkin sitä, että en jaksa. Mutta sitä en sanonut ääneen.

Tilastot ja todennäköisyydet

Olen taustaltani hyvin järkevä ja matemaattinen ihminen ja tykkään tilastoista. Tilastojahan voi tehdä just niin kuin haluaa ja saada just sellaisia tuloksia kuin haluaa.

Lyhyt tausta. Nainen, ruskeat silmät, vasenkätinen, saksalainen, lestadiolainen. Tällä taustalla pääsee varmaan jo alle 5 samanlaiseen ihmiseen. Mutta tässä olikin kyse siitä, minkälaisia ominaisuuksia nostan esille…

Toisesta näkökulmasta: Olen 172cm pitkä, BMI on joku 22, harrastan liikuntaa 1-2 kertaa viikossa, en polta, en juo, syön monipuolisesti, terveellisesti ja säännöllisesti, ei perussairauksia. Tässä taas en ole ollenkaan ainutlaatuinen. Ja minulla pitäisi olla ihan samat mahdollisuudet tulla raskaaksi kuin kaikilla muilla näillä taustoilla.

Eli 80 - 85 % raskautta yrittävistä tulee raskaaksi vuoden sisällä. Kuulun siis 15 -20 %. No juttu jatkuu sillä, että puolet niistä pareista, jotka ei tullut ensimmäisen vuoden aikana raskaaksi, raskautuu kuitenkin seuraavan vuoden aikana. Eli kuuluun ton perusteella 7 – 10 %..

Ja sitten vielä enemmänkin todennäköisyyksistä:

Jokaisessa kuukautiskierrossa todennäköisyys tulla raskaaksi on noin 25 % eli 0,25. Käänteinen todennäköisyys eli se todennäköisyys sille, ettei tule raskaaksi on joka kierrossa 0,75. Kiertoja ensimmäisen lapsen synnytyksen jälkeen on ollut varmasti noin 60. Eli todennäköisyys sille, etten 60 kierrossa tule raskaaksi on

0,75 * 0,75 * 0,75 ….. * 0,75 = 0,75 ^60 =3,189*10^-8 =0,00000003189

tai prosenteissa 0,000003189 %. Eli ihan olemattomat todennäköisyydet tälle epäonnistumiselle. Eli jos otetaan 100 000 000 (eli satamiljoonaa) ihmistä niin vain kolme heistä ei tule raskaaksi todennäköisyyden vuoksi, vaikka siis kaikki muu on kunnossa.

Jonkun sen on oltava. Ja minä olen yksi heistä.