En tiedä liittyykö se siihen, että kalenterivuosi vaihtuu ja alkaa muutenkin taas miettiin taakse jäävää vuotta, tulevaisuutta ja haaveita vai onko se siitä kiinni, että alkoi menkat viikon etuajassa- mitä on viimeks tapahtunut yli 10 vuotta sitten. Mutta on ollut tosi rankkaa tää joulunaikaa.
Puhuin miehelle pitkästä aikaa lapsettomuudesta. Ja itkin. En lapsettomuudesta koskaan hänelle itkenyt, ehkä kun en halua aiheuttaa hänelle liian paljon tuskaa. Enkä muutenkaan ole meidän perheessä se, joka itkisi, vaan enemmänkin se, joka tukee, lohduttaa ja joka pärjää omien tuskien kanssa. Mutta nyt itkin.
Itkin sitä, että joka kierrossa on toivoa, mutta loppu on aina pettymys.
Itkin sitä, ettei lapsellemme tule sisarusta.
Itkin sitä, että vaikka lapsellemme tulisi sisarusta, niin ikäero on niin suuri, ettei tulis leikkikaveria.
Itkin sitä, ettemme saa kokea raskautta, synnytystä, vauvan tuoksua ja kaikki mahdollisia vaiheita uudestaan.
Itkin syyllisyyden tunnetta, koska kaikki haaveeseen käytetty voima ja aika on pois ihanalta lapseltamme.
Itkin yksinäisyyttä, kun ei kukaan ymmärrä.
Itkin kuultuja kommentteja ja kyselyitä.
Itkin epätoivoa, epätietoisuutta.
Itkin voimattomuuden tunnetta.
Itkin sitä, että en jaksa. Mutta sitä en sanonut ääneen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
-
Eka ivf. Pääsemme tuoresiirtoon hyperstimulaatioriskistä huolimatta. Alkiota kutsutaan kyytipojaksi. Hienosti kehittynyt 3 päivän ikäinen al... -
Kyllä. Kaksi viivaa. Siinä ne on. Toinen on todella haalea, mutta silti ihan selvästi näkyy. Mielessä vielä helmikuun kemiallinen raskaus....
-
Biokemiallinen raskaus. Niin kai lääkärit sitä meidän kyytipojan aiheuttamaa plussaa kutsuvat. No, itse ajattelen, että se oli paljon ene...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti