Lapsettomuus meidän parisuhteessa

Mies ja nainen ainakin meidän perheessä ajattelevat, toimivat ja haaveilevat hyvin eri tavoin. Ja sitten taas ollaan niin samanlaisia monessa asiassa.

Mutta tämä lapsettomuus – toisaalta niin yhdistävä asia. Toisaalta taas se aiheuttaa hirmusesti ristiriitoja, käsitellään asiaa niin erilailla.

Minä haluaisin puhua asiasta. Toinen ei tykkää puhumisesta.

Minä tuskailen kuukautiskierron mukaisesti, välillä toivoa, pelkoa, jännitystä, pettymys. Kerta toisensa jälkeen aina uudestaan. Toinen ei tiedä missä ollaan milloinkin menossa. (Raukka joutuu kestämään mielialavaihtelut.)

Minä haluan tehdä asialle jotain. Kokeillaan rajumpia hoitoja (tähän asti vain tutkittu ja clomit kokeiltu 2 vuotta sitten). Aloitetaan adoptioprosessi. Tai jätetään asia sikseen. Mutta haluan, että tehdään joku päätös. Toinen haluaa jatkaa samalla tavalla eteenpäin.

Minä kaipaan muutosta. Toinen tasaisuutta.


Koen, että ollaan aika kaukana toisistamme, vaikka haave on yhteinen. Mutta epäilen, onko asia toiselle niin tärkeä kuin se on minulle? Tarvitseeko edes olla? Onko tässä vain ero siinä, miten käsitellään asiaa? Pitääkö vaan hyväksyä?

Välillä tuntuu siltä, että naisena lapsettomuuden kanssa on aika yksin. Tunteiden vaihtelut, tieto siitä, missä vaiheessa kierrossa ollaan ja milloin voisi onnistua. Toivo. Pelko. Pettymys. Biologinen kello.

Mitä, jos toinen ei halua tehdä asialle mitään? Löytyykö siinä kompromissi? Pystynkö luopumaan haaveesta?