Kuultu - taas

Nyt on onneksi tunnemyrsky jo hieman laantunut. Jos olisi heti kirjoittanut niin olisin ollut liian kiukkuinen, vihainen ja kyyneleiden läpi ei olisi nähnyt tietokoneen näyttöä kunnossa.

Jos itsekin kärsitte jollain lailla lapsettomuudesta niin olette varmaankin törmännyt ärsyttäviin tai jopa aivan älyttömiin ajattelemattomuuksiin. Lauseet tai kysymykset voivat tulla ihan tuntemattomilta, työkavereilta, hyvän päivän tutuilta, ystäviltä tai omasta lähipiiristä.

Puhujan roolista riippuen olen tähän asti pystynyt suhtautumaan omasta mielestä aika hyvin näihin kommentteihin.

Välillä olen sanonut suoraan, ettei toista lasta ole yrityksistä huolimatta vielä tulossa.

Välillä olen ajatellut, että puhuja yritti vain lohduttaa.

Välillä taas annoin anteeksi sillä perusteella, ettei toinen vaan voi ymmärtää.

Välillä olen paennut valheella, ettei olla mietitty eikä suunniteltu perheenlisäystä sen enempää, että kattellaan joskus tulevaisuudessa.

Tosiaan tilanne riippuu aika paljon siitä, kuinka läheinen ihminen on kyseessä ja kuinka paljon siinä tilanteessa jaksaa avautua. Tunteet on pysynyt kuitenkin aina aika tasaisina ja elämä on jatkunut seuraavasta hetkestä eteenpäin ihan normaalina.

Nyt olikin sitten hieman yllättävä tapaus. Ajattelemattomuus, ei varmaankaan ihminen halunnut satuttaa. Mutta sattuipas aika kovasti:

Olimme kylässä ystäväperheessämme, johon oli syntynyt kaksoset keväällä. Perhe on läheinen ja tiedämme myös ystäviemme vanhempia ja sisaruksia. Nyt oli niin, että kaksosten toiset isovanhemmat tuli paikalle. Heillä vain 3 lasta, vaikka toiveissa oli isompikin perhe. Sama vakaumuskin löytyy. Luulis, että tuskat on muistissa jollain lailla. Mutta ei.
Minulla siis toinen kaksosista sylissä ja vaarilla toinen. Istuttiin vierekkäin. Vaari kysyi, missä meidän lapset on. Vastasin, että meillähän on vain yksi tyttö, joka silloin oli just leikkimässä toisessa huoneessa. Vaari siihen, että eikö tyttö olekin jo 4 tai 5? Korjasin, että täytti juuri 6 vuotta. Ja sitten pamaus ”Oho, ettekö siinä aikana saaneet mitään muuta aikaiseksi?”
Huh. Onneksi ympärillä oli sen verran muita meille tuntemattomiakin ihmisiä ja lapsia, että sain pidetty itseäni kasassa. Ja onneksi tämän vaarin vaimo pelasti mut, joka jäin siinä hetkeksi sanattomiksi, että ”itsekö olet oikea henkilö sanomaan näin?”. Sanoin vaan, etteipä saatu aikaiseksi ja sen takia pitääkin aina välillä tulla hoitamaan muiden lapsia. Sitten lähdin tilanteesta pois. Tais siinä kyynel sitten valua pitkin poskea.

Olin jo ajatellut, että pystyn ihan asiallisesti suhtautumaan kaikkiin mahdollisiin kommentteihin ja ettei ne enää vaikuta sen kummemmin mieleen. Mutta näin elämä vaan voi yllättää.