Nuorena ajattelin, että adoptio on aivan huikea juttu ja todellinen vaihtoehto biologisten lasten hankkimiselle. Ideologinen ajattelu meni niin, että voin tarjota kodin ja rakkautta lapselle, joka näitä asioita syystä tai toisesta ei omalta biologiselta äidiltä ja perheeltä saa kokea. Oli ajatus, että maailmassa on niin paljon pahoinvointia ja niin moni lapsi kärsi, että voin lieventää pahoinvointia ja osallistua paremman maailman rakentamiseen tällä tavalla.
Mitä on sitten muuttunut?
No, olen tullut vanhemmaksi. Ikä on yli kaksinkertaistunut tuosta ajasta. Ja olen saanut oman biologisen lapsen.
Lapselleni haluan sisaruksen. Perheellemme uuden jäsenen, oikeastaan uusia jäseniä. Itselleni lisää rakkaita lapsia.
Sekundaarista lapsettomuutta on takana aikalailla viisi vuotta. Adoptio on edelleen mielessä. Se tuntuu varmalta prosessilta. Mutta se maksaa paljon. Lapsettomuushoidotkin maksaa. Mutta lopputulos on hoidoissa epävarma. Ostetaanko adoptiossa lapsi? Siltä se vähän tuntuu.
Mitä mietityttää?
Olen kasvattanut sisälläni ihanan lapsen. Haluan kokea saman uudestaan. Pelkään, tunnenko samallalailla adoptiolastani kohtaan, osaanko rakastaa niin paljon kuin biologista lastani?
Olen lapseni ensimmäisiä hetkiä elänyt niin tiivisti. Ensimmäinen vuosi oikeastaan olin ihan kiinni hänessä. Adoptiolapsi saattaa olla jo isompi. Ja vaikkakin olisi ihan pieni vauva, en kuitenkaan ole alusta asti saanut rakentaa yhteyttä häneen ja hänen kanssa. Mitä lapsi on kokenut, varsinkin mitä pahaa hän on mahdollisesti kokenut?
Jos tulisin raskaaksi ja kohdussa oleva vauva olisikin sairas, rakastaisin häntä ja sitoutuisin häneen. Vaikka se vaatisi työstä luopuminen, oman vapauden rajoittaminen, lääkäreissä käyminen, kuntoutusta ja paljon rahaa. Rakastaisin. Mutta mitä jos lapsi onkin adoptiolapsi ja käy ilmi heti tai myöhemmin, että hän olisi erityislapsi? Olisinko valmis sitoutumaan ihan samalla tavalla? Syyttäisinkö väsyneenä lastani siitä, että hänen takia joudun luopumaan omasta elämästäni? Syyttäisinkö itseäni itsekkyydestä, minähän halusin sen toisen lapsen ehdottomasti? Syyttäisikö mieheni minua, onko hän valmis kantamaan vastuuta?
Itse en ole rasistinen. Asun itse maahanmuuttajana toisessa maassa ja arvostan kaikkia ihmisiä sellaisena kuin he ovat. Pidän kaikkia samanarvoisina. Mutta maa ja maailma, jossa asumme ei ole täydellinen ja rasistisia ihmisiä on edelleen. Adoptiolapsi tulisi todennäköisesti olemaan ulkomaantaustainen. Todennäköisesti ulkonäöstä voisi päätellä, että hänen taustansa on muualla kuin Suomessa tai Euroopassa. Ja vaikka haluan rakentaa parempaa maailmaa niin pelkään, että lapseni joutuisi ulkonäkönsä takia kärsimään henkisesti tai fyysisesti.
Adoptiolapselle pitäisi selitellä jossain vaiheessa, ettei hän ole biologinen lapsemme. Ja biologiselle lapsellemmekin joutuisimme selittämään, että meille tulee lapsi, mutta ettei se tule äidin mahasta. Pelkään myös, että lentääkö tyttäremme suusta teini-iässä kun hän on vihainen ja mustasukkainen toiselle lapsellemme, ettei tämä ole samalla tavalla meidän lapsemme? Että ei ole samanarvoinen lapsi? Ettei me olla adoptiolapsemme äiti ja isä? Ja käykö adoptiolapsikin näitä samoja asioita läpi? Kun pidetään vanhempina rajoista kiinni ja olemme hänen mielestä ihan täysiä kusipäitä, syyttääkö siitä, ettei me rakasteta häntä, koska emme ole hänen biologisia vanhempia?
Paljon ajatuksia ja pelkoja. Epäilyksiä. Toisaalta vain pitäisi luottaa ja ajatella positiivisesti.
lauantai 10. helmikuuta 2018
perjantai 19. tammikuuta 2018
Lapsettomuus meidän parisuhteessa
Mies ja nainen ainakin meidän perheessä ajattelevat, toimivat ja haaveilevat hyvin eri tavoin. Ja sitten taas ollaan niin samanlaisia monessa asiassa.
Mutta tämä lapsettomuus – toisaalta niin yhdistävä asia. Toisaalta taas se aiheuttaa hirmusesti ristiriitoja, käsitellään asiaa niin erilailla.
Minä haluaisin puhua asiasta. Toinen ei tykkää puhumisesta.
Minä tuskailen kuukautiskierron mukaisesti, välillä toivoa, pelkoa, jännitystä, pettymys. Kerta toisensa jälkeen aina uudestaan. Toinen ei tiedä missä ollaan milloinkin menossa. (Raukka joutuu kestämään mielialavaihtelut.)
Minä haluan tehdä asialle jotain. Kokeillaan rajumpia hoitoja (tähän asti vain tutkittu ja clomit kokeiltu 2 vuotta sitten). Aloitetaan adoptioprosessi. Tai jätetään asia sikseen. Mutta haluan, että tehdään joku päätös. Toinen haluaa jatkaa samalla tavalla eteenpäin.
Minä kaipaan muutosta. Toinen tasaisuutta.
Koen, että ollaan aika kaukana toisistamme, vaikka haave on yhteinen. Mutta epäilen, onko asia toiselle niin tärkeä kuin se on minulle? Tarvitseeko edes olla? Onko tässä vain ero siinä, miten käsitellään asiaa? Pitääkö vaan hyväksyä?
Välillä tuntuu siltä, että naisena lapsettomuuden kanssa on aika yksin. Tunteiden vaihtelut, tieto siitä, missä vaiheessa kierrossa ollaan ja milloin voisi onnistua. Toivo. Pelko. Pettymys. Biologinen kello.
Mitä, jos toinen ei halua tehdä asialle mitään? Löytyykö siinä kompromissi? Pystynkö luopumaan haaveesta?
Mutta tämä lapsettomuus – toisaalta niin yhdistävä asia. Toisaalta taas se aiheuttaa hirmusesti ristiriitoja, käsitellään asiaa niin erilailla.
Minä haluaisin puhua asiasta. Toinen ei tykkää puhumisesta.
Minä tuskailen kuukautiskierron mukaisesti, välillä toivoa, pelkoa, jännitystä, pettymys. Kerta toisensa jälkeen aina uudestaan. Toinen ei tiedä missä ollaan milloinkin menossa. (Raukka joutuu kestämään mielialavaihtelut.)
Minä haluan tehdä asialle jotain. Kokeillaan rajumpia hoitoja (tähän asti vain tutkittu ja clomit kokeiltu 2 vuotta sitten). Aloitetaan adoptioprosessi. Tai jätetään asia sikseen. Mutta haluan, että tehdään joku päätös. Toinen haluaa jatkaa samalla tavalla eteenpäin.
Minä kaipaan muutosta. Toinen tasaisuutta.
Koen, että ollaan aika kaukana toisistamme, vaikka haave on yhteinen. Mutta epäilen, onko asia toiselle niin tärkeä kuin se on minulle? Tarvitseeko edes olla? Onko tässä vain ero siinä, miten käsitellään asiaa? Pitääkö vaan hyväksyä?
Välillä tuntuu siltä, että naisena lapsettomuuden kanssa on aika yksin. Tunteiden vaihtelut, tieto siitä, missä vaiheessa kierrossa ollaan ja milloin voisi onnistua. Toivo. Pelko. Pettymys. Biologinen kello.
Mitä, jos toinen ei halua tehdä asialle mitään? Löytyykö siinä kompromissi? Pystynkö luopumaan haaveesta?
lauantai 13. tammikuuta 2018
"Kyllä se siitä"
Jos ei itse ole kokenut lapsettomuutta niin on usein parempi vaihtoehto olla sanomatta vinkkejä ja lohdutuksia.
Kuitenkin ihan läheisetkin ihmiset – hyvää kai tarkoittavat – kommentoivat:
Olet vielä nuori. Sinulla on vielä paljon aikaa hankkia lapsia.
Teillä on yksi ihana lapsi.
Ei kaikille edes sitä yhtä anneta.
Älä ressaa.
Lähtekää lomalle, kyllä siellä tärppää.
Syö D-vitamiinia.
Pääsette nyt jo paljon helpommalla, kun lapsenne on jo näin iso.
Aloita uusi harrastus.
Älä ajattele asiaa.
En itse kaipaa sääliä. En edes oleta, että joku, jolla on helppo tulla raskaaksi tai ei halua tulla raskaaksi, ymmärtäisi. Mutta toivoisin, että minua kohdataan ja ollaan läsnä niin että toinen ymmärtää, että tämä on asia, joka vie minulta paljon voimavaroja.
Ne kommentit, lohdutukseksi varmastikin tarkoitettu, ei enää satu. Mutta minua jää harmittaan usein se, että se ihminen, jolle avauduin itselleni niin vaikeasta ja intiimistä asiasta, ei anna minun ongelmien tulla kovinkaan lähelle.
Olen todellakin oppinut arvostamaan ihmisiä, jotka aidosti haluavat kohdata. Hyviä keskusteluja on syntynyt esimerkiksi just tästä lapsettomuudesta.
Mutta samoin yritän itse olla tukena muille. Kuitenkin kaikilla on elämässään omat haasteensa ja vaikka itse ei olisi kokenut samoja vaikeuksia, niin voin kohdata, katsoa silmiin ja välittää.
Kuitenkin ihan läheisetkin ihmiset – hyvää kai tarkoittavat – kommentoivat:
Olet vielä nuori. Sinulla on vielä paljon aikaa hankkia lapsia.
Teillä on yksi ihana lapsi.
Ei kaikille edes sitä yhtä anneta.
Älä ressaa.
Lähtekää lomalle, kyllä siellä tärppää.
Syö D-vitamiinia.
Pääsette nyt jo paljon helpommalla, kun lapsenne on jo näin iso.
Aloita uusi harrastus.
Älä ajattele asiaa.
En itse kaipaa sääliä. En edes oleta, että joku, jolla on helppo tulla raskaaksi tai ei halua tulla raskaaksi, ymmärtäisi. Mutta toivoisin, että minua kohdataan ja ollaan läsnä niin että toinen ymmärtää, että tämä on asia, joka vie minulta paljon voimavaroja.
Ne kommentit, lohdutukseksi varmastikin tarkoitettu, ei enää satu. Mutta minua jää harmittaan usein se, että se ihminen, jolle avauduin itselleni niin vaikeasta ja intiimistä asiasta, ei anna minun ongelmien tulla kovinkaan lähelle.
Olen todellakin oppinut arvostamaan ihmisiä, jotka aidosti haluavat kohdata. Hyviä keskusteluja on syntynyt esimerkiksi just tästä lapsettomuudesta.
Mutta samoin yritän itse olla tukena muille. Kuitenkin kaikilla on elämässään omat haasteensa ja vaikka itse ei olisi kokenut samoja vaikeuksia, niin voin kohdata, katsoa silmiin ja välittää.
tiistai 2. tammikuuta 2018
Heikompi ilta
En tiedä liittyykö se siihen, että kalenterivuosi vaihtuu ja alkaa muutenkin taas miettiin taakse jäävää vuotta, tulevaisuutta ja haaveita vai onko se siitä kiinni, että alkoi menkat viikon etuajassa- mitä on viimeks tapahtunut yli 10 vuotta sitten. Mutta on ollut tosi rankkaa tää joulunaikaa.
Puhuin miehelle pitkästä aikaa lapsettomuudesta. Ja itkin. En lapsettomuudesta koskaan hänelle itkenyt, ehkä kun en halua aiheuttaa hänelle liian paljon tuskaa. Enkä muutenkaan ole meidän perheessä se, joka itkisi, vaan enemmänkin se, joka tukee, lohduttaa ja joka pärjää omien tuskien kanssa. Mutta nyt itkin.
Itkin sitä, että joka kierrossa on toivoa, mutta loppu on aina pettymys.
Itkin sitä, ettei lapsellemme tule sisarusta.
Itkin sitä, että vaikka lapsellemme tulisi sisarusta, niin ikäero on niin suuri, ettei tulis leikkikaveria.
Itkin sitä, ettemme saa kokea raskautta, synnytystä, vauvan tuoksua ja kaikki mahdollisia vaiheita uudestaan.
Itkin syyllisyyden tunnetta, koska kaikki haaveeseen käytetty voima ja aika on pois ihanalta lapseltamme.
Itkin yksinäisyyttä, kun ei kukaan ymmärrä.
Itkin kuultuja kommentteja ja kyselyitä.
Itkin epätoivoa, epätietoisuutta.
Itkin voimattomuuden tunnetta.
Itkin sitä, että en jaksa. Mutta sitä en sanonut ääneen.
Puhuin miehelle pitkästä aikaa lapsettomuudesta. Ja itkin. En lapsettomuudesta koskaan hänelle itkenyt, ehkä kun en halua aiheuttaa hänelle liian paljon tuskaa. Enkä muutenkaan ole meidän perheessä se, joka itkisi, vaan enemmänkin se, joka tukee, lohduttaa ja joka pärjää omien tuskien kanssa. Mutta nyt itkin.
Itkin sitä, että joka kierrossa on toivoa, mutta loppu on aina pettymys.
Itkin sitä, ettei lapsellemme tule sisarusta.
Itkin sitä, että vaikka lapsellemme tulisi sisarusta, niin ikäero on niin suuri, ettei tulis leikkikaveria.
Itkin sitä, ettemme saa kokea raskautta, synnytystä, vauvan tuoksua ja kaikki mahdollisia vaiheita uudestaan.
Itkin syyllisyyden tunnetta, koska kaikki haaveeseen käytetty voima ja aika on pois ihanalta lapseltamme.
Itkin yksinäisyyttä, kun ei kukaan ymmärrä.
Itkin kuultuja kommentteja ja kyselyitä.
Itkin epätoivoa, epätietoisuutta.
Itkin voimattomuuden tunnetta.
Itkin sitä, että en jaksa. Mutta sitä en sanonut ääneen.
Tilastot ja todennäköisyydet
Olen taustaltani hyvin järkevä ja matemaattinen ihminen ja tykkään tilastoista. Tilastojahan voi tehdä just niin kuin haluaa ja saada just sellaisia tuloksia kuin haluaa.
Lyhyt tausta. Nainen, ruskeat silmät, vasenkätinen, saksalainen, lestadiolainen. Tällä taustalla pääsee varmaan jo alle 5 samanlaiseen ihmiseen. Mutta tässä olikin kyse siitä, minkälaisia ominaisuuksia nostan esille…
Toisesta näkökulmasta: Olen 172cm pitkä, BMI on joku 22, harrastan liikuntaa 1-2 kertaa viikossa, en polta, en juo, syön monipuolisesti, terveellisesti ja säännöllisesti, ei perussairauksia. Tässä taas en ole ollenkaan ainutlaatuinen. Ja minulla pitäisi olla ihan samat mahdollisuudet tulla raskaaksi kuin kaikilla muilla näillä taustoilla.
Eli 80 - 85 % raskautta yrittävistä tulee raskaaksi vuoden sisällä. Kuulun siis 15 -20 %. No juttu jatkuu sillä, että puolet niistä pareista, jotka ei tullut ensimmäisen vuoden aikana raskaaksi, raskautuu kuitenkin seuraavan vuoden aikana. Eli kuuluun ton perusteella 7 – 10 %..
Ja sitten vielä enemmänkin todennäköisyyksistä:
Jokaisessa kuukautiskierrossa todennäköisyys tulla raskaaksi on noin 25 % eli 0,25. Käänteinen todennäköisyys eli se todennäköisyys sille, ettei tule raskaaksi on joka kierrossa 0,75. Kiertoja ensimmäisen lapsen synnytyksen jälkeen on ollut varmasti noin 60. Eli todennäköisyys sille, etten 60 kierrossa tule raskaaksi on
0,75 * 0,75 * 0,75 ….. * 0,75 = 0,75 ^60 =3,189*10^-8 =0,00000003189
tai prosenteissa 0,000003189 %. Eli ihan olemattomat todennäköisyydet tälle epäonnistumiselle. Eli jos otetaan 100 000 000 (eli satamiljoonaa) ihmistä niin vain kolme heistä ei tule raskaaksi todennäköisyyden vuoksi, vaikka siis kaikki muu on kunnossa.
Jonkun sen on oltava. Ja minä olen yksi heistä.
Lyhyt tausta. Nainen, ruskeat silmät, vasenkätinen, saksalainen, lestadiolainen. Tällä taustalla pääsee varmaan jo alle 5 samanlaiseen ihmiseen. Mutta tässä olikin kyse siitä, minkälaisia ominaisuuksia nostan esille…
Toisesta näkökulmasta: Olen 172cm pitkä, BMI on joku 22, harrastan liikuntaa 1-2 kertaa viikossa, en polta, en juo, syön monipuolisesti, terveellisesti ja säännöllisesti, ei perussairauksia. Tässä taas en ole ollenkaan ainutlaatuinen. Ja minulla pitäisi olla ihan samat mahdollisuudet tulla raskaaksi kuin kaikilla muilla näillä taustoilla.
Eli 80 - 85 % raskautta yrittävistä tulee raskaaksi vuoden sisällä. Kuulun siis 15 -20 %. No juttu jatkuu sillä, että puolet niistä pareista, jotka ei tullut ensimmäisen vuoden aikana raskaaksi, raskautuu kuitenkin seuraavan vuoden aikana. Eli kuuluun ton perusteella 7 – 10 %..
Ja sitten vielä enemmänkin todennäköisyyksistä:
Jokaisessa kuukautiskierrossa todennäköisyys tulla raskaaksi on noin 25 % eli 0,25. Käänteinen todennäköisyys eli se todennäköisyys sille, ettei tule raskaaksi on joka kierrossa 0,75. Kiertoja ensimmäisen lapsen synnytyksen jälkeen on ollut varmasti noin 60. Eli todennäköisyys sille, etten 60 kierrossa tule raskaaksi on
0,75 * 0,75 * 0,75 ….. * 0,75 = 0,75 ^60 =3,189*10^-8 =0,00000003189
tai prosenteissa 0,000003189 %. Eli ihan olemattomat todennäköisyydet tälle epäonnistumiselle. Eli jos otetaan 100 000 000 (eli satamiljoonaa) ihmistä niin vain kolme heistä ei tule raskaaksi todennäköisyyden vuoksi, vaikka siis kaikki muu on kunnossa.
Jonkun sen on oltava. Ja minä olen yksi heistä.
torstai 7. joulukuuta 2017
Yllättävä kysymys työpaikalla
Käyn mielelläni töissä. Minulla on mielekäs työ ja ihania työkavereita. Puhutaan lomista, sisustamisesta, harrastuksista, ruuanlaitosta ja lapsista. Ja tietenkin paljon työtehtävistä. Ilmapiiri on aika ystävällinen ja ihmiset arvostavat toisiaan.
Lapsettomuudestani ei kovinkaan moni tiedä. Itseasiassa vain yksi henkilö ehkä hieman aavistaa jotain, ja se vain sen takia että hän kuuluu samaan herätysliikkeeseen.
Hiljattain kuitenkin tuli aika yllättäen hetki, jolloin miespuoleinen työkaverini kysyi, mistä minä unelmoin, mitä toivoisin elämästäni. Hän on hyvin läheinen, olemme jutelleet paljon myös elämän vaikeista ja ei niin valoisista vaiheista. Mutta silti, hän on ”vain” työkaveri.
Yllätyin kysymyksestä todellakin. Vastasin hyvin suoraan, oletin, ettei hän ota vakavasti:
”Olin toivonut, että menen naimisiin, saan suurperheen, olen perheenäitinä kotona 45vuotiaaksi asti. Sen jälkeen toimin pienessä yläkoulussa opettajana.”
Ei hän nauranut. Oli hetken hiljaa. Hän kysyi sitten: ”Mitä sitten tapahtui. Yksi lapsi riitti sittenkin?”
”Ei, vaan toivoimme ja toivomme edelleen lisää lapsia.”
Hetken taas hiljaisuutta.
”Mutta ei ole onnistunut. Ja susta on tullut uranainen.”
”Ei niin. Ei ole onnistunut. Ei musta koskaan pitänyt tulla uranainen, mutta jotain tässä piti keksiä.”
Olo on hyvin helpottunut. Olisi vaan enemmän sellaisia hetkiä, jolloin toinen ihminen kysyy aidosti toisen kuulumisia. Ja olisi enemmän rohkeutta jakaa oman elämän vaikeitakin aiheita.
Lapsettomuudestani ei kovinkaan moni tiedä. Itseasiassa vain yksi henkilö ehkä hieman aavistaa jotain, ja se vain sen takia että hän kuuluu samaan herätysliikkeeseen.
Hiljattain kuitenkin tuli aika yllättäen hetki, jolloin miespuoleinen työkaverini kysyi, mistä minä unelmoin, mitä toivoisin elämästäni. Hän on hyvin läheinen, olemme jutelleet paljon myös elämän vaikeista ja ei niin valoisista vaiheista. Mutta silti, hän on ”vain” työkaveri.
Yllätyin kysymyksestä todellakin. Vastasin hyvin suoraan, oletin, ettei hän ota vakavasti:
”Olin toivonut, että menen naimisiin, saan suurperheen, olen perheenäitinä kotona 45vuotiaaksi asti. Sen jälkeen toimin pienessä yläkoulussa opettajana.”
Ei hän nauranut. Oli hetken hiljaa. Hän kysyi sitten: ”Mitä sitten tapahtui. Yksi lapsi riitti sittenkin?”
”Ei, vaan toivoimme ja toivomme edelleen lisää lapsia.”
Hetken taas hiljaisuutta.
”Mutta ei ole onnistunut. Ja susta on tullut uranainen.”
”Ei niin. Ei ole onnistunut. Ei musta koskaan pitänyt tulla uranainen, mutta jotain tässä piti keksiä.”
Olo on hyvin helpottunut. Olisi vaan enemmän sellaisia hetkiä, jolloin toinen ihminen kysyy aidosti toisen kuulumisia. Ja olisi enemmän rohkeutta jakaa oman elämän vaikeitakin aiheita.
Miehen ja naisen kokema lapsettomuus
Me ollaan mieheni kanssa toisaalta hyvin samanlaisia, toisaalta taas niin erilaisia. Me ollaan molemmat hyvin perhekeskeisiä ja rakastetaan ihmisiä, kyläilyä. Molemmat haluttaismmei isomman perheen, enemmän lapsia, iloisia ääniä, rakkautta, tappelua, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
Vaikka lapsettomuus on meillä yhteinen ja yhdistävä asia, heräsin siihen, että me varmaan kuitenkin miehen kanssa koetaan lapsettomuutta myös eri syistä raskaana ja ikävänä asiana. Luin tekstin, jossa sinkkumies kertoi siitä, miten on aina haaveillut isäksi tulemisesta. Mutta ei vaan se, että hänestä tulisi isä ”vain” jollekin lapselle, vaan hän haluaisi kokonaisen perheen. Hän haluaisi nähdä, minkälainen oma lapsi on, mitä periytyy ja minkälainen lapsi-isä-suhde heillä kehittyisi.
Silloin ajattelin, että miehillä voi olla muutenkin tärkeänä ajatella, mitä lapsen kanssa missäkin vaiheessa tekee. Suunnittelee tai haaveilee yhteisestä tekemisestä ja toivoo samalla, että lapsi innostuu omistakin mielenkiinnon kohteista.
Naisilla tai ainakin minulla on tämä hirveä hoivavietti. Johonkin sitä rakkautta pitäisi tunkea. Pitäisi saada pitää sylissä. Oman lapsen lämpö ja tuoksu, ihon pehmeys. Ihan käsittämättömiä asioita. <3 Mutta sitten näen siinä myös sen puolen, että se olisi lisäys koko perheelle. Meidän lapselle sisarus. Läheinen ihminen, ei äiti tai isä, vaan samassa asemassa oleva. Ihminen, jonka kanssa yön pimeinä tunteina voi jakaa salaisuuksia, teininä puhua siitä kuinka ärsyttäviä äiti ja isä ovat, aikuisena taas voi jakaa yhteisiä muistoja lapsuudesta, vanhana isän ja äitin poismenon jälkeen on kuitenkin vielä läheinen sukulainen. Toistensa lapsille tätejä, enoja, setiä. Nyt tässä vaiheessa sisarus olisi rakas ja turvallinen tappelukaveri, joka hyvin luonnollisella tavalla opettaisi sosiaalisia taitoja.
Ehkä naisilla on myös se ongelma, että biologinen kello tikittää. Miehet, kun voivat tulla isäksi vielä hyvin vanhanakin. Mutta naisilla paras vaihe lapsen saamiselle on ennen 35, ehkä jopa ennen 30v.
Minulle on sanottu siitä asti, kun ollaan oltu naimisissa, että kyllä sä ehdit hankkia lapsia, sä olet niin nuori. Olin silloin 22. Niinpä. Nyt olen 30 ja edelleen minulle sanotaan aina uudestaan ja uudestaan, että älä ole huolissaan, kyllä ehdit hankkia lapsia. Olethan vielä niin nuori.
Olenhan minä. Huomaan sen työyhteisössä, jossa olen ihan nuoremmasta päästä edelleen. Ympärilläni ihmiset täyttävät 50 tai 60 vuotta ja moni jäävät eläkkeelle. Mutta silti. Pelkään, ettei aikaa ole.
Vaikka lapsettomuus on meillä yhteinen ja yhdistävä asia, heräsin siihen, että me varmaan kuitenkin miehen kanssa koetaan lapsettomuutta myös eri syistä raskaana ja ikävänä asiana. Luin tekstin, jossa sinkkumies kertoi siitä, miten on aina haaveillut isäksi tulemisesta. Mutta ei vaan se, että hänestä tulisi isä ”vain” jollekin lapselle, vaan hän haluaisi kokonaisen perheen. Hän haluaisi nähdä, minkälainen oma lapsi on, mitä periytyy ja minkälainen lapsi-isä-suhde heillä kehittyisi.
Silloin ajattelin, että miehillä voi olla muutenkin tärkeänä ajatella, mitä lapsen kanssa missäkin vaiheessa tekee. Suunnittelee tai haaveilee yhteisestä tekemisestä ja toivoo samalla, että lapsi innostuu omistakin mielenkiinnon kohteista.
Naisilla tai ainakin minulla on tämä hirveä hoivavietti. Johonkin sitä rakkautta pitäisi tunkea. Pitäisi saada pitää sylissä. Oman lapsen lämpö ja tuoksu, ihon pehmeys. Ihan käsittämättömiä asioita. <3 Mutta sitten näen siinä myös sen puolen, että se olisi lisäys koko perheelle. Meidän lapselle sisarus. Läheinen ihminen, ei äiti tai isä, vaan samassa asemassa oleva. Ihminen, jonka kanssa yön pimeinä tunteina voi jakaa salaisuuksia, teininä puhua siitä kuinka ärsyttäviä äiti ja isä ovat, aikuisena taas voi jakaa yhteisiä muistoja lapsuudesta, vanhana isän ja äitin poismenon jälkeen on kuitenkin vielä läheinen sukulainen. Toistensa lapsille tätejä, enoja, setiä. Nyt tässä vaiheessa sisarus olisi rakas ja turvallinen tappelukaveri, joka hyvin luonnollisella tavalla opettaisi sosiaalisia taitoja.
Ehkä naisilla on myös se ongelma, että biologinen kello tikittää. Miehet, kun voivat tulla isäksi vielä hyvin vanhanakin. Mutta naisilla paras vaihe lapsen saamiselle on ennen 35, ehkä jopa ennen 30v.
Minulle on sanottu siitä asti, kun ollaan oltu naimisissa, että kyllä sä ehdit hankkia lapsia, sä olet niin nuori. Olin silloin 22. Niinpä. Nyt olen 30 ja edelleen minulle sanotaan aina uudestaan ja uudestaan, että älä ole huolissaan, kyllä ehdit hankkia lapsia. Olethan vielä niin nuori.
Olenhan minä. Huomaan sen työyhteisössä, jossa olen ihan nuoremmasta päästä edelleen. Ympärilläni ihmiset täyttävät 50 tai 60 vuotta ja moni jäävät eläkkeelle. Mutta silti. Pelkään, ettei aikaa ole.
Muut lapsettomuus-blogit
Tykkään lukea. Tykkään lukea muiden ihmisten elämästä ja pystyn hyvin helposti samaistumaan. Helpoiten ymmärrän ihmisiä, jotka ovat kokeneet samoja asioita kuin minä, löytyy joku yhdistävä tekijä.
Tykkään lukea muiden ihmisten kokemuksia lapsettomuudesta. Varmaan siksi, että käsittelen omia tuntemuksia ja ajatuksia. Joku muu osaa pukea sanoiksi, mitä itse koen. Tuntuu siltä, että muut osaa kertoa asiasta paljon kauniimmin, herkimmin kuin itse koskaan osaisi.
Lapsettomuus-blogit siis antavat minulle voimaa. Vertaistukea. En ole yksin. Monesti silmät kostuu. Joskus suupielet nousee hymyyn. Kirjoitukset koskettaa.
Mutta sitten on myös tilanteita, kun koen ristiriitaisia tunteita. Olenko ainoa, joka kärsii lapsettomuudesta, kirjoittaa blogia siitä ja EI tule raskaaksi? Lähes kaikki blogit, joita olen lukenut, ovat muuttuneet jo vauva-blogeiksi. Siis ihanaa! Tottakai. Olen oikeasti todella iloinen siitä, että joku, joka on kokenut samaa tuskaa, epäilyksiä, epävarmuutta ja epätoivoa, on tullut raskaaksi ja on saanut kokea elämän suurinta ihmettä. Mutta olenko minä ainoa, joka ei ehkä koskaan tule raskaaksi? Onko myös sellaisia blogeja, jotka käsittelee sitä, että lapsiluku on jäänyt tahattomasti yhteen? Tai kahteen? Tai siihen, mihin sitten jäikään kun lapsettomuus tuli kuvioihin? Mitä on auttanut eteenpäin? Missä vaiheessa pystyy hyväksymään omaa tilannetta? Miten perhe on suhtautunut? Ystävät?
Ehkä minä olen se, joka kirjoittaa loppuelämänsä lapsettomuudesta, joskin lapsellisen lapsettomuudesta. Ehkä minä olen se, joka kirjoittaa jossain vaiheessa siitä, miten lapsettomuudesta selviää.
Mutta niin kovasti toivoisin, että minunkin blogi muuttuisi odottamisesta kertovaksi blogiksi. Sitten vauva-ajasta kertovaksi blogiksi. Ja niin minunkin lapsettomuus-blogi katoaisi.
Tykkään lukea muiden ihmisten kokemuksia lapsettomuudesta. Varmaan siksi, että käsittelen omia tuntemuksia ja ajatuksia. Joku muu osaa pukea sanoiksi, mitä itse koen. Tuntuu siltä, että muut osaa kertoa asiasta paljon kauniimmin, herkimmin kuin itse koskaan osaisi.
Lapsettomuus-blogit siis antavat minulle voimaa. Vertaistukea. En ole yksin. Monesti silmät kostuu. Joskus suupielet nousee hymyyn. Kirjoitukset koskettaa.
Mutta sitten on myös tilanteita, kun koen ristiriitaisia tunteita. Olenko ainoa, joka kärsii lapsettomuudesta, kirjoittaa blogia siitä ja EI tule raskaaksi? Lähes kaikki blogit, joita olen lukenut, ovat muuttuneet jo vauva-blogeiksi. Siis ihanaa! Tottakai. Olen oikeasti todella iloinen siitä, että joku, joka on kokenut samaa tuskaa, epäilyksiä, epävarmuutta ja epätoivoa, on tullut raskaaksi ja on saanut kokea elämän suurinta ihmettä. Mutta olenko minä ainoa, joka ei ehkä koskaan tule raskaaksi? Onko myös sellaisia blogeja, jotka käsittelee sitä, että lapsiluku on jäänyt tahattomasti yhteen? Tai kahteen? Tai siihen, mihin sitten jäikään kun lapsettomuus tuli kuvioihin? Mitä on auttanut eteenpäin? Missä vaiheessa pystyy hyväksymään omaa tilannetta? Miten perhe on suhtautunut? Ystävät?
Ehkä minä olen se, joka kirjoittaa loppuelämänsä lapsettomuudesta, joskin lapsellisen lapsettomuudesta. Ehkä minä olen se, joka kirjoittaa jossain vaiheessa siitä, miten lapsettomuudesta selviää.
Mutta niin kovasti toivoisin, että minunkin blogi muuttuisi odottamisesta kertovaksi blogiksi. Sitten vauva-ajasta kertovaksi blogiksi. Ja niin minunkin lapsettomuus-blogi katoaisi.
Suomi 100 - Hyvää itsenäisyyspäivää!
Kiitollisuus ihanasta asuinmaasta! Kaunis luonto, puhdas ilma, neljä vuodenaikaa. Turvallinen ympäristö, toimiva infrastruktuuri, hyvinkin tasa-arvoinen hyvinvointivaltion yhteiskunta. Lapsille (ehkä) maailman paras paikka syntyä ja kasvaa.
Maata on rakentanut edelliset sukupolvet. He puolustivat maata ja sen asukkaita, moni antoi oman henkensä. Itsekkyys oli kaukana, yhteenkuuluvuuden tunne varmasti valtava. Oli yhteinen asia suojella kotia, rajoja. Yhteinen asia rakentaa maata. Nyt on meidän vuoro rakentaa tätä maata ja varmistaa, että lapsillammekin on parhaat mahdolliset edellytykset rakentaa tätä maata ja maailmaa silloin omalla vuorollaan.
Vaikka olenkin ulkomaalaistaustainen, haluan kovasti olla osa tätä yhteiskuntaa ja antaa oman panokseni siihen, että Suomi menestyy. Olen (yleensä) iloinen veronmaksaja, verorahoillani saadaan paljon hyvää aikaan. Haluan vaikuttaa siihen, että seuraava sukupolvi osaa arvostaa tätä maata ja aikaisempia sukupolvia, haluan vaikuttaa siihen, miten he suhtautuvat erilaisuuteen – arvostaen ja kunnioittaen, mutta samalla olemaan myös isänmaallisia.
Ehkä en itse pystyy vaikuttamaan siihen, että tähän maahan syntyy tarpeeksi lapsia, ehkä lapsemme jää ainoaksi lapseksi. Mutta pystyn omalla toiminnallani osoittamaan rakkautta lapsia kohtaan. Voin vaikuttaa siihen, että tämä maa on ja pysyy lapsiystävällisenä.
Maata on rakentanut edelliset sukupolvet. He puolustivat maata ja sen asukkaita, moni antoi oman henkensä. Itsekkyys oli kaukana, yhteenkuuluvuuden tunne varmasti valtava. Oli yhteinen asia suojella kotia, rajoja. Yhteinen asia rakentaa maata. Nyt on meidän vuoro rakentaa tätä maata ja varmistaa, että lapsillammekin on parhaat mahdolliset edellytykset rakentaa tätä maata ja maailmaa silloin omalla vuorollaan.
Vaikka olenkin ulkomaalaistaustainen, haluan kovasti olla osa tätä yhteiskuntaa ja antaa oman panokseni siihen, että Suomi menestyy. Olen (yleensä) iloinen veronmaksaja, verorahoillani saadaan paljon hyvää aikaan. Haluan vaikuttaa siihen, että seuraava sukupolvi osaa arvostaa tätä maata ja aikaisempia sukupolvia, haluan vaikuttaa siihen, miten he suhtautuvat erilaisuuteen – arvostaen ja kunnioittaen, mutta samalla olemaan myös isänmaallisia.
Ehkä en itse pystyy vaikuttamaan siihen, että tähän maahan syntyy tarpeeksi lapsia, ehkä lapsemme jää ainoaksi lapseksi. Mutta pystyn omalla toiminnallani osoittamaan rakkautta lapsia kohtaan. Voin vaikuttaa siihen, että tämä maa on ja pysyy lapsiystävällisenä.
perjantai 1. joulukuuta 2017
Tutkimukset ja hoitohistoria
Olipa helppo. Ajan terveyskeskuksen omalle lääkärille voi varata sähköisesti. Syyksi kirjoitin lapsettomuus.
Hassu. Minullahan on lapsi. Mitenköhän lääkäri siihen sitten suhtautuu?
Ei mene kovin kauan ja puhelin soi. Venäläisellä aksentilla, mutta ihan hyvällä suomella (hyvä mun ulkomaalaisena arvostella toisten ulkomaalaistaustaisten suomea ;) ) lääkäri tiedustelee lisätietoja.
”Onko biologisia yhteisiä lapsia?”
”Kauanko olette yrittäneet?”
”Onko säännöllinen kierto?”
”Onko perussairauksia?”
Vastaukset: Kyllä, yksi tyttö, 2v. Puoltoista vuotta yritystä nyt ekan jälkeen, ensimmäisen kohdalla myös yli vuosi. On. Ei ole.
Pääsin nopeasti vastaanotolle. Lääkäri otti tosissaan. Se tuntui hyvältä. Hän ei millään antanut ymmärtää, että vähänkään kyseenalaistaisi, että minulle lapsettomuus voisi olla ongelma. Mutta olipa hän todellakin huvittavakin. Kyseli hyvinkin tarkkoja yksityiskohtia meidän seksielämästä ja ihmetteli siinä kyllä, että miten yrityksemme ajoittuu juuri kierrospäiville 10-16. Suositteli pekaanipähkinöitä.
Siitä seurasivat lukuisat verikokeet. Sisätutkimukset. Lähete sairaalaan. Lisää tutkimuksia. Mies mukana. Miehen tutkimukset. Lisää tutkimuksia.
Ei mitään syytä. Pieni epäilys, etten ovuloi joka kierrossa. Mutta silti. Ei syytä.
Toisaalta helpotus. Raskaudelle ei ole mitään estettä. Mutta toisaalta hyvin musertavaa. Ei syytä eli ei myöskään mitään hoidettavissa olevaa syytä. Ei estettä, mutta ei myöskään mahdollisuuksia poistaa mitään estettä.
Sovittiin, että jatketaan puoli vuotta luomuyritystä. Sitten soitto riittää, että voin aloittaa clomia. Raskaimpiin hoitoihin emme silloin olleet valmiita. Onhan meillä se yksi lapsi.
No, puoli vuosi meni. Ei mitään. Säännöllisiä 26-28pv kiertoja.
Puoleen vuoteen mahtuu noin 6-7 jännitystä, jokaiseen jännitykseen liittyy toivo. Ja samalla puoleen vuoteen mahtuu 6-7 pettymystä. Pettymykset alkaa jo päivä, pari päivää ennen kuin kuukautiset alkaa. Huomaanhan minä, että nyt vihloo siihen malliin. Huomaanhan minä, että makeat tekee erityisesti mieli. Huomaanhan, että olen kärttyinen ja pinna ei kestä. Mutta todellinen isku tulee vasta veren kanssa. Mahaan sattuu. Siihen auttavat buranat. Mutta vielä enemmän sattuu vähän ylempänä. Siihen ei auta buranatkaan.
Soitto sairaalaan. Kokeillaan uutta, clomit. Yksi pilleri muutamana päivänä kierron alussa. Eka clomi-kierto tuottaa 3 follia. Emme saa yrittää. Tuntuu turhauttavalta. Nyt olisi kolminkertainen mahdollisuus onnistua, mutta kielto. Puhuimme miehen kanssa, yritetäänkö kuitenkin. Mutta pelko, että saadaan täyspotti on suurempi. Olenhan minä äiti yhdelle lapselle. Se tarvitsee minua.
Seuraava kierto ja puolikas pilleri. Kaksi follia. Ei tulosta. Eikä tulosta seuraavissakaan clomikierroissa. Siinä meni taas 7 kuukautta. Taas jokaisessa kierrossa jännitystä, toivoa, pelkoa ja pettymystä.
Tuosta hetkestä on jo puolitoista vuotta. Lapsemme on jo yli 5 vuotias. Lapsettomuutta takana 6 vuotta!
Ajatus raskaimmista hoidoista ei tunnu enää kovin pahalta. Mutta epäonnistumisen pelko tuo epävarmuutta ja epäilyksiä. Kannattaako?
Hassu. Minullahan on lapsi. Mitenköhän lääkäri siihen sitten suhtautuu?
Ei mene kovin kauan ja puhelin soi. Venäläisellä aksentilla, mutta ihan hyvällä suomella (hyvä mun ulkomaalaisena arvostella toisten ulkomaalaistaustaisten suomea ;) ) lääkäri tiedustelee lisätietoja.
”Onko biologisia yhteisiä lapsia?”
”Kauanko olette yrittäneet?”
”Onko säännöllinen kierto?”
”Onko perussairauksia?”
Vastaukset: Kyllä, yksi tyttö, 2v. Puoltoista vuotta yritystä nyt ekan jälkeen, ensimmäisen kohdalla myös yli vuosi. On. Ei ole.
Pääsin nopeasti vastaanotolle. Lääkäri otti tosissaan. Se tuntui hyvältä. Hän ei millään antanut ymmärtää, että vähänkään kyseenalaistaisi, että minulle lapsettomuus voisi olla ongelma. Mutta olipa hän todellakin huvittavakin. Kyseli hyvinkin tarkkoja yksityiskohtia meidän seksielämästä ja ihmetteli siinä kyllä, että miten yrityksemme ajoittuu juuri kierrospäiville 10-16. Suositteli pekaanipähkinöitä.
Siitä seurasivat lukuisat verikokeet. Sisätutkimukset. Lähete sairaalaan. Lisää tutkimuksia. Mies mukana. Miehen tutkimukset. Lisää tutkimuksia.
Ei mitään syytä. Pieni epäilys, etten ovuloi joka kierrossa. Mutta silti. Ei syytä.
Toisaalta helpotus. Raskaudelle ei ole mitään estettä. Mutta toisaalta hyvin musertavaa. Ei syytä eli ei myöskään mitään hoidettavissa olevaa syytä. Ei estettä, mutta ei myöskään mahdollisuuksia poistaa mitään estettä.
Sovittiin, että jatketaan puoli vuotta luomuyritystä. Sitten soitto riittää, että voin aloittaa clomia. Raskaimpiin hoitoihin emme silloin olleet valmiita. Onhan meillä se yksi lapsi.
No, puoli vuosi meni. Ei mitään. Säännöllisiä 26-28pv kiertoja.
Puoleen vuoteen mahtuu noin 6-7 jännitystä, jokaiseen jännitykseen liittyy toivo. Ja samalla puoleen vuoteen mahtuu 6-7 pettymystä. Pettymykset alkaa jo päivä, pari päivää ennen kuin kuukautiset alkaa. Huomaanhan minä, että nyt vihloo siihen malliin. Huomaanhan minä, että makeat tekee erityisesti mieli. Huomaanhan, että olen kärttyinen ja pinna ei kestä. Mutta todellinen isku tulee vasta veren kanssa. Mahaan sattuu. Siihen auttavat buranat. Mutta vielä enemmän sattuu vähän ylempänä. Siihen ei auta buranatkaan.
Soitto sairaalaan. Kokeillaan uutta, clomit. Yksi pilleri muutamana päivänä kierron alussa. Eka clomi-kierto tuottaa 3 follia. Emme saa yrittää. Tuntuu turhauttavalta. Nyt olisi kolminkertainen mahdollisuus onnistua, mutta kielto. Puhuimme miehen kanssa, yritetäänkö kuitenkin. Mutta pelko, että saadaan täyspotti on suurempi. Olenhan minä äiti yhdelle lapselle. Se tarvitsee minua.
Seuraava kierto ja puolikas pilleri. Kaksi follia. Ei tulosta. Eikä tulosta seuraavissakaan clomikierroissa. Siinä meni taas 7 kuukautta. Taas jokaisessa kierrossa jännitystä, toivoa, pelkoa ja pettymystä.
Tuosta hetkestä on jo puolitoista vuotta. Lapsemme on jo yli 5 vuotias. Lapsettomuutta takana 6 vuotta!
Ajatus raskaimmista hoidoista ei tunnu enää kovin pahalta. Mutta epäonnistumisen pelko tuo epävarmuutta ja epäilyksiä. Kannattaako?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)