Hoitoihin!

Ei ehkä koskaan. Näin vastattiin silloin kun lapsettomuustutkimuksissa ei löytynyt mitään syytä meidän lapsettomuudelle ja lääkäri kysyi, olisimmeko valmiita kokeilemaan lapsettomuushoitoja.

Joo, kokeiltiinhan puoli vuotta clomifenia. Ilman toivottua tulosta. Ja siihen meidän hoidot jäi. En edes enää soittanut sairaalaan silloin meidän päätöksestä. Tuntui vaan niin epätodelliselta. Esteitä ei pitäisi olla. Folleja clomifenin kanssa oli jopa kaksi tai kolme joka kierrossa. Mutta ei yhtään tärpännyt.

Tuosta hetkestä kun viimeisen clomin söin, on nyt aikalailla kaksi vuotta. Kaksi vuotta, jossa olen välillä päässyt irti pahimmasta vauvakuumeesta, kiertopäivien laskemisesta ja kaikkien mahdollisten haamuoireiden etsimisestä ja poppakonstien kokeilemisesta ja sitten taas toisaalta olen ollut niin maassa, niin surullinen, kateellinen, vihainen ja katkera. Mutta olen oppinut nauttimaan meidän ainokaisestamme ihan eri tavalla. Elän enemmän hetkessä ja keskityn siihen, mitä minulla on.

Nyt olen huomannut noin vuoden ajan, että lapsettomuutemme vaivaa minua vain enemmän ja enemmän. Puolisoakin asiaa mietityttää ja harmittaa. Kysyin, haluammeko tehdä asialle vielä jotain ja vastaus oli myönteinen. Pelkäsin niin kovasti kysymyksen esittämistä, että jätin sitä kysymättä pitkään. Miksi pelkäsin? No, pelkäsin kielteistä vastausta. Nyt vastaus olikin myönteinen <3
Lähdemme siis takaisin hoitoihin! Nyt olen ainakin itse valmis koko repertoaarille. Kaikki mitä vaan voisi onnistua meidän kohdallamme, niin kokeillaan. Vielä elokuussa Naistenklinikalle. Verikokeita joutuu ottaan uudestaan kaikenlaisia, tulokset on liian vanhat. Mieskin saa uudestaan antaa näytteitä.

Kyllähän tässä taas mietityttää aika moni asia.

Miten hoidot vaikuttavat kehoon ja mielialaan?
Miten saan sumplittua työt ja hoidot?
Miten kestän epäonnistumiset?
Löytyykö nyt joku syy lapsettomuuteen?
Miten osataan kommunikoida puolisoni kanssa?
Missä vaiheessa sitten osaa päättää, että nyt saa riittää? Miten asian kanssa pystyy elään, jos meidän perheeseen kuuluukin vain yksi lapsi?
Kenelle hoidoista uskaltaa kertoa?