Varhaisultra

On ilta ja jännittää. Jännittää seuraava aamu. Silloin lähden aikaisin junalla Helsinkiin, kävelen tutuksi tullen reitin Pasilan asemalta Naistenklinikalle. Odotan yksin odotushuoneessa ja pääsen ultraan.

Onhan tässä viimeisten kuukausien aikana ultrattu aivan kiitettävästi. Mutta nyt onkin erilainen tilanne. Ei katsota sitä, onko munasarjat lääkkeiden vaikutuksesta horroksessa. Ei katsota sitä, montako follia on kasvamassa. Ei katsota limakalvon paksuutta. Nyt katsotaan onko meidän pakkasukko oikeassa paikassa ja näkyykö syke. Onko tarpeeksi iso eli vastaako viikkoja. Niitä kun pitäisi huomenna olla 7+1.

Saan jossain vaiheessa unenpäästä kiinni. Alkaa puhelin surisemaan. Ei ole vielä aamu, ihan hämärältä huone vielä näyttää. Ei ole mun puhelin. Miehen puhelin soi ja kello on 2.40. Aavistan pahaa. Kuulen miehen veljen hiljaista ääntä toisessa päässä. Mies nousee ja menee keskustelemaan toiseen huoneeseen. Vähän ajan päästä hän tulee takaisin. Kyllä. Anoppi on pitkän ja rankan sairauden jälkeen päässyt kivuista, vaivoista ja kärsimyksestä. Hänellä on nyt asiat paremmin –näin haluan uskoa. Mieheni sai olla edellisen yön hänen kanssaan ja nyt vanhin lapsista oli vieressä kun lähdön hetki tuli. Huhhuh. Nukkumisesta ei meinaa enää tulla mitään. Vaikka tämä oli väistämättä edessä niin kyllä tilanteen tullessa se on kuitenkin shokki ja koskettaa. Kuolema kun on niin lopullinen.

Saan kun saankin vielä pari tuntia nukuttua ennen herätyskellon soittoa. Ja nukun kuitenkin pommiin. Suihku ja vaatteet päälle, äkkiä eväsleipä ja teetä termariin mukaan. Junassakin ehtii syödä. Siitä kun tajusin, että pitää nousta, hetkeen kun istuin pyörän selässä meni vain 15min. Ja siinä siis ehtii käydä suihkussa, pestä hampaat, kuivata hiuksia, tehdä eväsleivät ja keittää teetä sekä laittaa vaatteet päälle.

Olin ajoissa Naistenklinikalla. Päässä pyörii monenlaiset ajatukset. Kutsutaan huoneeseen. Onnitellaan. Kiitos, mutta katsotaan nyt ensin onko kaikki hyvin, kun ei tunne oikein vielä mitään. Vähän pahoinvointia ja väsymystä. Mutta ei verrattavissa siihen, mitä oli esikoisen odotusaikana. Siinä jutellaan hetken voinnista ja ohjeistetaan ottamaan yhteyttä neuvolaan. Suositellaan monivitamiineja. Ja sitten, sitten pääsen vihdoinkin ottamaan housut pois. Sitä hetkeä kun en oo koskaan aikaisemmin meidän lapsettomuuspolulla odottanut. Niin nyt kerrankin alapään näyttäminen ei tunnu pahalta. Nousen tutkimuspöydälle. Painetaan vatsaa. Sitten ultrataan. Lääkäri säätää hetken ja kääntää sitten ruudun minulle päin.

Siinä on pienen pieni papu, meidän pakkasukko. Näkyy hento värähtely, sekö on syke ja kaikki on kunnossa? Kyllä siinä pari kyynel valuu. Mitataan. Kyllä, hän vastaa just 7+1.

Tämä ei voi olla todellista, meille voi oikeasti tulla vauva. Iso kynnys on ylitetty kun syke on havaittu. Vielä reilu kuukausi ja ollaan vielä turvallisemmilla viikoilla.

Toinen läheinen ja rakas sydän oli lakannut lyömästä edellisen yön aikana. Ja nyt sain nähdä uuden elämän alun, sykkivän pienen sydämen sisälläni. Elämä jatkuu.