Kiitollisuus

Edellisestä kirjoituksesta on ikuisuus. Olen aina silloin tällöin aloittanut kirjoittamaan uutta tekstiä, mutta en ikinä saanut mitään valmiiksi. Nyt kuitenkin jotain ajatuksia raskausajasta.

Kyllä, olen todella kiitollinen. Miten voikaan olla, että saamme odottaa toista lasta. Kaikki humina korvissa, pahoinvointi (kestänyt koko raskauden aina muutaman päivän kestävillä helpotuksilla), sydämen tykitykset, pääkivut, suonikohjut, huimaukset ja huonosti nukutut yöt. Mahdollisesti tulevat raskausarvet, selkäkivut ja kilot. En ole mikään marttyyri enkä halua vähätellä heidän tunteita, jotka kärsivät raskauden aikana kaikenlaisista vaivoista. Ymmärrän myös niitä, jotka vain toivoisivat, että saisivat oman kehonsa takaisin ja pienen aarteen syliin mahdollisimman pian.

Mutta olen vain niin kiitollinen ja otan kaikki vaivat asiaan kuuluvana ja ohimenevänä. Ehkä tässä asenteessa auttaa pitkä kokemus lapsettomuudesta. Ehkä myös se, että tämä on toinen lapsi ja tietää että aika nopeasti synnytyksen jälkeen kroppa alkaa palautumaan. Ehkä kuitenkin vain tieto siitä, että tämä saattaa olla viimeinen kerta, että minun sisällä kasvaa uusi pieni ihminen, vaikka enemmänkin lapsia olisi meidän perheeseen tervetulleet.

Minulla on kallein aarre kannettavana ja suojeltavana ja koko raskaus kestää kuitenkin vain niin lyhyen hetken. En varsinaisesti nauti näistä vaivoista – no en tietenkään – mutta en jaksa kuitenkaan valittaa ja keskittyä niihin. Olen siinä onnellisessa asemassa, että pystyn edelleen liikkumaan suhtkoht hyvin ja jaksoin sekä töissä äitiyslomalle asti että kotona ihan niin kuin muutenkin. Nyt kun olen jo äitiyslomalla ja arvioituun poksahtamishetkeen ei ole enää kauan niin huomaan, että äitiysloma on kyllä huikea keksintö. Olen pitkään yrittänyt ottaa rennommin aina silloin kun pystyn, koska ennen aikainen synnytys ja keskenmeno pelottivat todella paljon. Menettämisen pelko on ollut läsnä – ja on edelleen. Miten enemmän olen tuntenut liikkeitä ja olen alkanut valmistautua vauvan syntymään niin sitä enemmän vaan rakastan tätä pientä ihmettä. Sitä enemmän se alkaa olla ihminen ja perheenjäsen. Pienokainen, jolla on jo luonnetta ja kaikenlaisia ominaisuuksia. Ja sitä enemmän olen pelännyt, että tässä vielä käy jotain.

Onnenhetkiä on esimerkiksi silloin kun istun esikoisemme sängyn vieressä ja silitän hänet uneen ja toinen käsi on pehmeissä pitkissä hiuksissa ja toinen käsi on mahan päällä tunnustelemassa vauvan potkuja. En ole moneen vuoteen enää uskonut, että tällaisia hetkiä saan elää jonain päivänä.
Tai kun esikoinen tulee syliin ja vauva potkii. Hän alkaa heti juttelemaan mahalle.
Muutama päivä sitten, kun oltiin menossa nukkumaan niin meidän tyttö totesi, että yksi hänen suurista haaveistaan on käymässä toteen. Että me saamme vauvan. Kyllä, siihen on niin helppo yhtyä, se on myös äitin ja iskän yksi suurimmista haaveista. Ja ollaan nyt niin lähellä sitä hetkeä kun saamme pienen syliimme.
Ei voi muuta kuin rukoilla, että loppuun asti kaikki menee hyvin.