Käyn mielelläni töissä. Minulla on mielekäs työ ja ihania työkavereita. Puhutaan lomista, sisustamisesta, harrastuksista, ruuanlaitosta ja lapsista. Ja tietenkin paljon työtehtävistä. Ilmapiiri on aika ystävällinen ja ihmiset arvostavat toisiaan.
Lapsettomuudestani ei kovinkaan moni tiedä. Itseasiassa vain yksi henkilö ehkä hieman aavistaa jotain, ja se vain sen takia että hän kuuluu samaan herätysliikkeeseen.
Hiljattain kuitenkin tuli aika yllättäen hetki, jolloin miespuoleinen työkaverini kysyi, mistä minä unelmoin, mitä toivoisin elämästäni. Hän on hyvin läheinen, olemme jutelleet paljon myös elämän vaikeista ja ei niin valoisista vaiheista. Mutta silti, hän on ”vain” työkaveri.
Yllätyin kysymyksestä todellakin. Vastasin hyvin suoraan, oletin, ettei hän ota vakavasti:
”Olin toivonut, että menen naimisiin, saan suurperheen, olen perheenäitinä kotona 45vuotiaaksi asti. Sen jälkeen toimin pienessä yläkoulussa opettajana.”
Ei hän nauranut. Oli hetken hiljaa. Hän kysyi sitten: ”Mitä sitten tapahtui. Yksi lapsi riitti sittenkin?”
”Ei, vaan toivoimme ja toivomme edelleen lisää lapsia.”
Hetken taas hiljaisuutta.
”Mutta ei ole onnistunut. Ja susta on tullut uranainen.”
”Ei niin. Ei ole onnistunut. Ei musta koskaan pitänyt tulla uranainen, mutta jotain tässä piti keksiä.”
Olo on hyvin helpottunut. Olisi vaan enemmän sellaisia hetkiä, jolloin toinen ihminen kysyy aidosti toisen kuulumisia. Ja olisi enemmän rohkeutta jakaa oman elämän vaikeitakin aiheita.
torstai 7. joulukuuta 2017
Miehen ja naisen kokema lapsettomuus
Me ollaan mieheni kanssa toisaalta hyvin samanlaisia, toisaalta taas niin erilaisia. Me ollaan molemmat hyvin perhekeskeisiä ja rakastetaan ihmisiä, kyläilyä. Molemmat haluttaismmei isomman perheen, enemmän lapsia, iloisia ääniä, rakkautta, tappelua, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
Vaikka lapsettomuus on meillä yhteinen ja yhdistävä asia, heräsin siihen, että me varmaan kuitenkin miehen kanssa koetaan lapsettomuutta myös eri syistä raskaana ja ikävänä asiana. Luin tekstin, jossa sinkkumies kertoi siitä, miten on aina haaveillut isäksi tulemisesta. Mutta ei vaan se, että hänestä tulisi isä ”vain” jollekin lapselle, vaan hän haluaisi kokonaisen perheen. Hän haluaisi nähdä, minkälainen oma lapsi on, mitä periytyy ja minkälainen lapsi-isä-suhde heillä kehittyisi.
Silloin ajattelin, että miehillä voi olla muutenkin tärkeänä ajatella, mitä lapsen kanssa missäkin vaiheessa tekee. Suunnittelee tai haaveilee yhteisestä tekemisestä ja toivoo samalla, että lapsi innostuu omistakin mielenkiinnon kohteista.
Naisilla tai ainakin minulla on tämä hirveä hoivavietti. Johonkin sitä rakkautta pitäisi tunkea. Pitäisi saada pitää sylissä. Oman lapsen lämpö ja tuoksu, ihon pehmeys. Ihan käsittämättömiä asioita. <3 Mutta sitten näen siinä myös sen puolen, että se olisi lisäys koko perheelle. Meidän lapselle sisarus. Läheinen ihminen, ei äiti tai isä, vaan samassa asemassa oleva. Ihminen, jonka kanssa yön pimeinä tunteina voi jakaa salaisuuksia, teininä puhua siitä kuinka ärsyttäviä äiti ja isä ovat, aikuisena taas voi jakaa yhteisiä muistoja lapsuudesta, vanhana isän ja äitin poismenon jälkeen on kuitenkin vielä läheinen sukulainen. Toistensa lapsille tätejä, enoja, setiä. Nyt tässä vaiheessa sisarus olisi rakas ja turvallinen tappelukaveri, joka hyvin luonnollisella tavalla opettaisi sosiaalisia taitoja.
Ehkä naisilla on myös se ongelma, että biologinen kello tikittää. Miehet, kun voivat tulla isäksi vielä hyvin vanhanakin. Mutta naisilla paras vaihe lapsen saamiselle on ennen 35, ehkä jopa ennen 30v.
Minulle on sanottu siitä asti, kun ollaan oltu naimisissa, että kyllä sä ehdit hankkia lapsia, sä olet niin nuori. Olin silloin 22. Niinpä. Nyt olen 30 ja edelleen minulle sanotaan aina uudestaan ja uudestaan, että älä ole huolissaan, kyllä ehdit hankkia lapsia. Olethan vielä niin nuori.
Olenhan minä. Huomaan sen työyhteisössä, jossa olen ihan nuoremmasta päästä edelleen. Ympärilläni ihmiset täyttävät 50 tai 60 vuotta ja moni jäävät eläkkeelle. Mutta silti. Pelkään, ettei aikaa ole.
Vaikka lapsettomuus on meillä yhteinen ja yhdistävä asia, heräsin siihen, että me varmaan kuitenkin miehen kanssa koetaan lapsettomuutta myös eri syistä raskaana ja ikävänä asiana. Luin tekstin, jossa sinkkumies kertoi siitä, miten on aina haaveillut isäksi tulemisesta. Mutta ei vaan se, että hänestä tulisi isä ”vain” jollekin lapselle, vaan hän haluaisi kokonaisen perheen. Hän haluaisi nähdä, minkälainen oma lapsi on, mitä periytyy ja minkälainen lapsi-isä-suhde heillä kehittyisi.
Silloin ajattelin, että miehillä voi olla muutenkin tärkeänä ajatella, mitä lapsen kanssa missäkin vaiheessa tekee. Suunnittelee tai haaveilee yhteisestä tekemisestä ja toivoo samalla, että lapsi innostuu omistakin mielenkiinnon kohteista.
Naisilla tai ainakin minulla on tämä hirveä hoivavietti. Johonkin sitä rakkautta pitäisi tunkea. Pitäisi saada pitää sylissä. Oman lapsen lämpö ja tuoksu, ihon pehmeys. Ihan käsittämättömiä asioita. <3 Mutta sitten näen siinä myös sen puolen, että se olisi lisäys koko perheelle. Meidän lapselle sisarus. Läheinen ihminen, ei äiti tai isä, vaan samassa asemassa oleva. Ihminen, jonka kanssa yön pimeinä tunteina voi jakaa salaisuuksia, teininä puhua siitä kuinka ärsyttäviä äiti ja isä ovat, aikuisena taas voi jakaa yhteisiä muistoja lapsuudesta, vanhana isän ja äitin poismenon jälkeen on kuitenkin vielä läheinen sukulainen. Toistensa lapsille tätejä, enoja, setiä. Nyt tässä vaiheessa sisarus olisi rakas ja turvallinen tappelukaveri, joka hyvin luonnollisella tavalla opettaisi sosiaalisia taitoja.
Ehkä naisilla on myös se ongelma, että biologinen kello tikittää. Miehet, kun voivat tulla isäksi vielä hyvin vanhanakin. Mutta naisilla paras vaihe lapsen saamiselle on ennen 35, ehkä jopa ennen 30v.
Minulle on sanottu siitä asti, kun ollaan oltu naimisissa, että kyllä sä ehdit hankkia lapsia, sä olet niin nuori. Olin silloin 22. Niinpä. Nyt olen 30 ja edelleen minulle sanotaan aina uudestaan ja uudestaan, että älä ole huolissaan, kyllä ehdit hankkia lapsia. Olethan vielä niin nuori.
Olenhan minä. Huomaan sen työyhteisössä, jossa olen ihan nuoremmasta päästä edelleen. Ympärilläni ihmiset täyttävät 50 tai 60 vuotta ja moni jäävät eläkkeelle. Mutta silti. Pelkään, ettei aikaa ole.
Muut lapsettomuus-blogit
Tykkään lukea. Tykkään lukea muiden ihmisten elämästä ja pystyn hyvin helposti samaistumaan. Helpoiten ymmärrän ihmisiä, jotka ovat kokeneet samoja asioita kuin minä, löytyy joku yhdistävä tekijä.
Tykkään lukea muiden ihmisten kokemuksia lapsettomuudesta. Varmaan siksi, että käsittelen omia tuntemuksia ja ajatuksia. Joku muu osaa pukea sanoiksi, mitä itse koen. Tuntuu siltä, että muut osaa kertoa asiasta paljon kauniimmin, herkimmin kuin itse koskaan osaisi.
Lapsettomuus-blogit siis antavat minulle voimaa. Vertaistukea. En ole yksin. Monesti silmät kostuu. Joskus suupielet nousee hymyyn. Kirjoitukset koskettaa.
Mutta sitten on myös tilanteita, kun koen ristiriitaisia tunteita. Olenko ainoa, joka kärsii lapsettomuudesta, kirjoittaa blogia siitä ja EI tule raskaaksi? Lähes kaikki blogit, joita olen lukenut, ovat muuttuneet jo vauva-blogeiksi. Siis ihanaa! Tottakai. Olen oikeasti todella iloinen siitä, että joku, joka on kokenut samaa tuskaa, epäilyksiä, epävarmuutta ja epätoivoa, on tullut raskaaksi ja on saanut kokea elämän suurinta ihmettä. Mutta olenko minä ainoa, joka ei ehkä koskaan tule raskaaksi? Onko myös sellaisia blogeja, jotka käsittelee sitä, että lapsiluku on jäänyt tahattomasti yhteen? Tai kahteen? Tai siihen, mihin sitten jäikään kun lapsettomuus tuli kuvioihin? Mitä on auttanut eteenpäin? Missä vaiheessa pystyy hyväksymään omaa tilannetta? Miten perhe on suhtautunut? Ystävät?
Ehkä minä olen se, joka kirjoittaa loppuelämänsä lapsettomuudesta, joskin lapsellisen lapsettomuudesta. Ehkä minä olen se, joka kirjoittaa jossain vaiheessa siitä, miten lapsettomuudesta selviää.
Mutta niin kovasti toivoisin, että minunkin blogi muuttuisi odottamisesta kertovaksi blogiksi. Sitten vauva-ajasta kertovaksi blogiksi. Ja niin minunkin lapsettomuus-blogi katoaisi.
Tykkään lukea muiden ihmisten kokemuksia lapsettomuudesta. Varmaan siksi, että käsittelen omia tuntemuksia ja ajatuksia. Joku muu osaa pukea sanoiksi, mitä itse koen. Tuntuu siltä, että muut osaa kertoa asiasta paljon kauniimmin, herkimmin kuin itse koskaan osaisi.
Lapsettomuus-blogit siis antavat minulle voimaa. Vertaistukea. En ole yksin. Monesti silmät kostuu. Joskus suupielet nousee hymyyn. Kirjoitukset koskettaa.
Mutta sitten on myös tilanteita, kun koen ristiriitaisia tunteita. Olenko ainoa, joka kärsii lapsettomuudesta, kirjoittaa blogia siitä ja EI tule raskaaksi? Lähes kaikki blogit, joita olen lukenut, ovat muuttuneet jo vauva-blogeiksi. Siis ihanaa! Tottakai. Olen oikeasti todella iloinen siitä, että joku, joka on kokenut samaa tuskaa, epäilyksiä, epävarmuutta ja epätoivoa, on tullut raskaaksi ja on saanut kokea elämän suurinta ihmettä. Mutta olenko minä ainoa, joka ei ehkä koskaan tule raskaaksi? Onko myös sellaisia blogeja, jotka käsittelee sitä, että lapsiluku on jäänyt tahattomasti yhteen? Tai kahteen? Tai siihen, mihin sitten jäikään kun lapsettomuus tuli kuvioihin? Mitä on auttanut eteenpäin? Missä vaiheessa pystyy hyväksymään omaa tilannetta? Miten perhe on suhtautunut? Ystävät?
Ehkä minä olen se, joka kirjoittaa loppuelämänsä lapsettomuudesta, joskin lapsellisen lapsettomuudesta. Ehkä minä olen se, joka kirjoittaa jossain vaiheessa siitä, miten lapsettomuudesta selviää.
Mutta niin kovasti toivoisin, että minunkin blogi muuttuisi odottamisesta kertovaksi blogiksi. Sitten vauva-ajasta kertovaksi blogiksi. Ja niin minunkin lapsettomuus-blogi katoaisi.
Suomi 100 - Hyvää itsenäisyyspäivää!
Kiitollisuus ihanasta asuinmaasta! Kaunis luonto, puhdas ilma, neljä vuodenaikaa. Turvallinen ympäristö, toimiva infrastruktuuri, hyvinkin tasa-arvoinen hyvinvointivaltion yhteiskunta. Lapsille (ehkä) maailman paras paikka syntyä ja kasvaa.
Maata on rakentanut edelliset sukupolvet. He puolustivat maata ja sen asukkaita, moni antoi oman henkensä. Itsekkyys oli kaukana, yhteenkuuluvuuden tunne varmasti valtava. Oli yhteinen asia suojella kotia, rajoja. Yhteinen asia rakentaa maata. Nyt on meidän vuoro rakentaa tätä maata ja varmistaa, että lapsillammekin on parhaat mahdolliset edellytykset rakentaa tätä maata ja maailmaa silloin omalla vuorollaan.
Vaikka olenkin ulkomaalaistaustainen, haluan kovasti olla osa tätä yhteiskuntaa ja antaa oman panokseni siihen, että Suomi menestyy. Olen (yleensä) iloinen veronmaksaja, verorahoillani saadaan paljon hyvää aikaan. Haluan vaikuttaa siihen, että seuraava sukupolvi osaa arvostaa tätä maata ja aikaisempia sukupolvia, haluan vaikuttaa siihen, miten he suhtautuvat erilaisuuteen – arvostaen ja kunnioittaen, mutta samalla olemaan myös isänmaallisia.
Ehkä en itse pystyy vaikuttamaan siihen, että tähän maahan syntyy tarpeeksi lapsia, ehkä lapsemme jää ainoaksi lapseksi. Mutta pystyn omalla toiminnallani osoittamaan rakkautta lapsia kohtaan. Voin vaikuttaa siihen, että tämä maa on ja pysyy lapsiystävällisenä.
Maata on rakentanut edelliset sukupolvet. He puolustivat maata ja sen asukkaita, moni antoi oman henkensä. Itsekkyys oli kaukana, yhteenkuuluvuuden tunne varmasti valtava. Oli yhteinen asia suojella kotia, rajoja. Yhteinen asia rakentaa maata. Nyt on meidän vuoro rakentaa tätä maata ja varmistaa, että lapsillammekin on parhaat mahdolliset edellytykset rakentaa tätä maata ja maailmaa silloin omalla vuorollaan.
Vaikka olenkin ulkomaalaistaustainen, haluan kovasti olla osa tätä yhteiskuntaa ja antaa oman panokseni siihen, että Suomi menestyy. Olen (yleensä) iloinen veronmaksaja, verorahoillani saadaan paljon hyvää aikaan. Haluan vaikuttaa siihen, että seuraava sukupolvi osaa arvostaa tätä maata ja aikaisempia sukupolvia, haluan vaikuttaa siihen, miten he suhtautuvat erilaisuuteen – arvostaen ja kunnioittaen, mutta samalla olemaan myös isänmaallisia.
Ehkä en itse pystyy vaikuttamaan siihen, että tähän maahan syntyy tarpeeksi lapsia, ehkä lapsemme jää ainoaksi lapseksi. Mutta pystyn omalla toiminnallani osoittamaan rakkautta lapsia kohtaan. Voin vaikuttaa siihen, että tämä maa on ja pysyy lapsiystävällisenä.
perjantai 1. joulukuuta 2017
Tutkimukset ja hoitohistoria
Olipa helppo. Ajan terveyskeskuksen omalle lääkärille voi varata sähköisesti. Syyksi kirjoitin lapsettomuus.
Hassu. Minullahan on lapsi. Mitenköhän lääkäri siihen sitten suhtautuu?
Ei mene kovin kauan ja puhelin soi. Venäläisellä aksentilla, mutta ihan hyvällä suomella (hyvä mun ulkomaalaisena arvostella toisten ulkomaalaistaustaisten suomea ;) ) lääkäri tiedustelee lisätietoja.
”Onko biologisia yhteisiä lapsia?”
”Kauanko olette yrittäneet?”
”Onko säännöllinen kierto?”
”Onko perussairauksia?”
Vastaukset: Kyllä, yksi tyttö, 2v. Puoltoista vuotta yritystä nyt ekan jälkeen, ensimmäisen kohdalla myös yli vuosi. On. Ei ole.
Pääsin nopeasti vastaanotolle. Lääkäri otti tosissaan. Se tuntui hyvältä. Hän ei millään antanut ymmärtää, että vähänkään kyseenalaistaisi, että minulle lapsettomuus voisi olla ongelma. Mutta olipa hän todellakin huvittavakin. Kyseli hyvinkin tarkkoja yksityiskohtia meidän seksielämästä ja ihmetteli siinä kyllä, että miten yrityksemme ajoittuu juuri kierrospäiville 10-16. Suositteli pekaanipähkinöitä.
Siitä seurasivat lukuisat verikokeet. Sisätutkimukset. Lähete sairaalaan. Lisää tutkimuksia. Mies mukana. Miehen tutkimukset. Lisää tutkimuksia.
Ei mitään syytä. Pieni epäilys, etten ovuloi joka kierrossa. Mutta silti. Ei syytä.
Toisaalta helpotus. Raskaudelle ei ole mitään estettä. Mutta toisaalta hyvin musertavaa. Ei syytä eli ei myöskään mitään hoidettavissa olevaa syytä. Ei estettä, mutta ei myöskään mahdollisuuksia poistaa mitään estettä.
Sovittiin, että jatketaan puoli vuotta luomuyritystä. Sitten soitto riittää, että voin aloittaa clomia. Raskaimpiin hoitoihin emme silloin olleet valmiita. Onhan meillä se yksi lapsi.
No, puoli vuosi meni. Ei mitään. Säännöllisiä 26-28pv kiertoja.
Puoleen vuoteen mahtuu noin 6-7 jännitystä, jokaiseen jännitykseen liittyy toivo. Ja samalla puoleen vuoteen mahtuu 6-7 pettymystä. Pettymykset alkaa jo päivä, pari päivää ennen kuin kuukautiset alkaa. Huomaanhan minä, että nyt vihloo siihen malliin. Huomaanhan minä, että makeat tekee erityisesti mieli. Huomaanhan, että olen kärttyinen ja pinna ei kestä. Mutta todellinen isku tulee vasta veren kanssa. Mahaan sattuu. Siihen auttavat buranat. Mutta vielä enemmän sattuu vähän ylempänä. Siihen ei auta buranatkaan.
Soitto sairaalaan. Kokeillaan uutta, clomit. Yksi pilleri muutamana päivänä kierron alussa. Eka clomi-kierto tuottaa 3 follia. Emme saa yrittää. Tuntuu turhauttavalta. Nyt olisi kolminkertainen mahdollisuus onnistua, mutta kielto. Puhuimme miehen kanssa, yritetäänkö kuitenkin. Mutta pelko, että saadaan täyspotti on suurempi. Olenhan minä äiti yhdelle lapselle. Se tarvitsee minua.
Seuraava kierto ja puolikas pilleri. Kaksi follia. Ei tulosta. Eikä tulosta seuraavissakaan clomikierroissa. Siinä meni taas 7 kuukautta. Taas jokaisessa kierrossa jännitystä, toivoa, pelkoa ja pettymystä.
Tuosta hetkestä on jo puolitoista vuotta. Lapsemme on jo yli 5 vuotias. Lapsettomuutta takana 6 vuotta!
Ajatus raskaimmista hoidoista ei tunnu enää kovin pahalta. Mutta epäonnistumisen pelko tuo epävarmuutta ja epäilyksiä. Kannattaako?
Hassu. Minullahan on lapsi. Mitenköhän lääkäri siihen sitten suhtautuu?
Ei mene kovin kauan ja puhelin soi. Venäläisellä aksentilla, mutta ihan hyvällä suomella (hyvä mun ulkomaalaisena arvostella toisten ulkomaalaistaustaisten suomea ;) ) lääkäri tiedustelee lisätietoja.
”Onko biologisia yhteisiä lapsia?”
”Kauanko olette yrittäneet?”
”Onko säännöllinen kierto?”
”Onko perussairauksia?”
Vastaukset: Kyllä, yksi tyttö, 2v. Puoltoista vuotta yritystä nyt ekan jälkeen, ensimmäisen kohdalla myös yli vuosi. On. Ei ole.
Pääsin nopeasti vastaanotolle. Lääkäri otti tosissaan. Se tuntui hyvältä. Hän ei millään antanut ymmärtää, että vähänkään kyseenalaistaisi, että minulle lapsettomuus voisi olla ongelma. Mutta olipa hän todellakin huvittavakin. Kyseli hyvinkin tarkkoja yksityiskohtia meidän seksielämästä ja ihmetteli siinä kyllä, että miten yrityksemme ajoittuu juuri kierrospäiville 10-16. Suositteli pekaanipähkinöitä.
Siitä seurasivat lukuisat verikokeet. Sisätutkimukset. Lähete sairaalaan. Lisää tutkimuksia. Mies mukana. Miehen tutkimukset. Lisää tutkimuksia.
Ei mitään syytä. Pieni epäilys, etten ovuloi joka kierrossa. Mutta silti. Ei syytä.
Toisaalta helpotus. Raskaudelle ei ole mitään estettä. Mutta toisaalta hyvin musertavaa. Ei syytä eli ei myöskään mitään hoidettavissa olevaa syytä. Ei estettä, mutta ei myöskään mahdollisuuksia poistaa mitään estettä.
Sovittiin, että jatketaan puoli vuotta luomuyritystä. Sitten soitto riittää, että voin aloittaa clomia. Raskaimpiin hoitoihin emme silloin olleet valmiita. Onhan meillä se yksi lapsi.
No, puoli vuosi meni. Ei mitään. Säännöllisiä 26-28pv kiertoja.
Puoleen vuoteen mahtuu noin 6-7 jännitystä, jokaiseen jännitykseen liittyy toivo. Ja samalla puoleen vuoteen mahtuu 6-7 pettymystä. Pettymykset alkaa jo päivä, pari päivää ennen kuin kuukautiset alkaa. Huomaanhan minä, että nyt vihloo siihen malliin. Huomaanhan minä, että makeat tekee erityisesti mieli. Huomaanhan, että olen kärttyinen ja pinna ei kestä. Mutta todellinen isku tulee vasta veren kanssa. Mahaan sattuu. Siihen auttavat buranat. Mutta vielä enemmän sattuu vähän ylempänä. Siihen ei auta buranatkaan.
Soitto sairaalaan. Kokeillaan uutta, clomit. Yksi pilleri muutamana päivänä kierron alussa. Eka clomi-kierto tuottaa 3 follia. Emme saa yrittää. Tuntuu turhauttavalta. Nyt olisi kolminkertainen mahdollisuus onnistua, mutta kielto. Puhuimme miehen kanssa, yritetäänkö kuitenkin. Mutta pelko, että saadaan täyspotti on suurempi. Olenhan minä äiti yhdelle lapselle. Se tarvitsee minua.
Seuraava kierto ja puolikas pilleri. Kaksi follia. Ei tulosta. Eikä tulosta seuraavissakaan clomikierroissa. Siinä meni taas 7 kuukautta. Taas jokaisessa kierrossa jännitystä, toivoa, pelkoa ja pettymystä.
Tuosta hetkestä on jo puolitoista vuotta. Lapsemme on jo yli 5 vuotias. Lapsettomuutta takana 6 vuotta!
Ajatus raskaimmista hoidoista ei tunnu enää kovin pahalta. Mutta epäonnistumisen pelko tuo epävarmuutta ja epäilyksiä. Kannattaako?
perjantai 24. marraskuuta 2017
Ihmissuhteet elämäntilanteen muuttuessa
Ajattelen muista ihmisistä lähinnä positiivisesti. En lähde analysoimaan, mitäköhän tuo tarkoitti kun sanoi näin. Luotan siihen, että ihmiset enemmän tai vähemmän aidosti käyttäytyvät. Entäs minä? Minä olen todella huono näyttelemään… Ehkä senkin takia, että suomi ei ole äidinkieleni.
Mutta olen huomannut, että ihmiset suhtautuvat minuun erilailla silloin kun he tietävät, että kärsin lapsettomuudesta.
Esimerkkejä? Esimerkiksi kaveri, jolla on samanikäinen esikoinen kuin itselläni. Tyttömme oli reilun vuoden kun keskustelimme siitä, haluammeko lisää jälkikasvua. Sanoin, että haluamme ja olemme jo yrittäneetkin. Kerroin myös, että esikoisen raskaus alkoi yli vuoden yrittämisen jälkeen.
Hän kertoi, että haluaa n 3 vuoden ikäeroa omille lapsilleen. Ja hän oli varmaan, että meille syntyy lapsi ennen kuin hän edes alkaa odottaan, koska olihan meillä jo yritystä ollut. Niinpä. Olin skeptinen.
No toisin kävi. Heillä tosiaan lapsilla tasan kolmen vuoden ikäero. En ole vieläkään raskaana. Olisin ihan vilpittömästi iloinnut heidän puolestaan, jos hänen suhtautuminen minuunkin olisi ollut aito.
Hän ei halunnut kertoa raskaudestaan minulle. Raskaus tuli ilmi melkein niin kuin vahingossa. Ja hän harmitteli, oli noloa kertoa minulle, että hänellä perheenlisäys tapahtuu juuri oman suunnitelmansa mukaisesti. Just. Onnittelin ja halasin. Hän sanoi, että toivottavasti teilläkin pian tärppää. Eipä ole vaan vieläkään tärpännyt. Tuosta hetkestä on jo 3 vuotta.
Tekemisessä ei enää olla. Hänellä on muita 6 vuoden kotiäitiyttä viettäviä tuttuja tullut elämään. Minulla taas työkavereita ja lapsen päiväkotikavereiden vanhemmat. Ei meillä ollut mitään riitaa.
Toinen esimerkki on ihan päinvastainen. Heille 1. lapsi syntyi kun lapsemme oli puoltoista vuotias. Heillä on jo toinen lapsi, joka on myös jo 2v. Jälkimmäinen on tyttö ja kun aloin käymään meidän lapsen pieneksi jääneitä vaatteita kirjoitin ystävälleni, että alan käymään vaatteita läpi ja hän voi hakea, jos haluaa. Me ei olla tarvittu näitä. Jos joskus tarvitaan niin ehkä osa taas tulisi takaisinkin.
Hän otti välittömästi yhteyttä, lähdetäänpä käymään lenkillä.
- Onko teillä ollut toiveena toinenkin lapsi?
- Kyllä, onhan meillä ollut. Jo pitkään.
Hän taas oli kiinnostonut minunkin elämästä ja tilanteesta. Ei hän voivoitellut. Ei hän yrittänyt antaa vinkkejä. Vaan oli läsnä. Aidosti.
Elämä on jännää. Ihmissuhteet ovat ihmeellisiä. Toisten kanssa tietty elämäntilanne yhdistää, ja taas kun tilanteet muuttuu, ihmissuhde muuttuu tai jää kokonaan.
Ja toisten ihmisten kanssa, elämä voi muuttua kuinka radikaalisti vaan ja elämäntilanteet ovat todella kaukana toisistaan. Mutta ihmissuhde vain syvenee.
Mutta olen huomannut, että ihmiset suhtautuvat minuun erilailla silloin kun he tietävät, että kärsin lapsettomuudesta.
Esimerkkejä? Esimerkiksi kaveri, jolla on samanikäinen esikoinen kuin itselläni. Tyttömme oli reilun vuoden kun keskustelimme siitä, haluammeko lisää jälkikasvua. Sanoin, että haluamme ja olemme jo yrittäneetkin. Kerroin myös, että esikoisen raskaus alkoi yli vuoden yrittämisen jälkeen.
Hän kertoi, että haluaa n 3 vuoden ikäeroa omille lapsilleen. Ja hän oli varmaan, että meille syntyy lapsi ennen kuin hän edes alkaa odottaan, koska olihan meillä jo yritystä ollut. Niinpä. Olin skeptinen.
No toisin kävi. Heillä tosiaan lapsilla tasan kolmen vuoden ikäero. En ole vieläkään raskaana. Olisin ihan vilpittömästi iloinnut heidän puolestaan, jos hänen suhtautuminen minuunkin olisi ollut aito.
Hän ei halunnut kertoa raskaudestaan minulle. Raskaus tuli ilmi melkein niin kuin vahingossa. Ja hän harmitteli, oli noloa kertoa minulle, että hänellä perheenlisäys tapahtuu juuri oman suunnitelmansa mukaisesti. Just. Onnittelin ja halasin. Hän sanoi, että toivottavasti teilläkin pian tärppää. Eipä ole vaan vieläkään tärpännyt. Tuosta hetkestä on jo 3 vuotta.
Tekemisessä ei enää olla. Hänellä on muita 6 vuoden kotiäitiyttä viettäviä tuttuja tullut elämään. Minulla taas työkavereita ja lapsen päiväkotikavereiden vanhemmat. Ei meillä ollut mitään riitaa.
Toinen esimerkki on ihan päinvastainen. Heille 1. lapsi syntyi kun lapsemme oli puoltoista vuotias. Heillä on jo toinen lapsi, joka on myös jo 2v. Jälkimmäinen on tyttö ja kun aloin käymään meidän lapsen pieneksi jääneitä vaatteita kirjoitin ystävälleni, että alan käymään vaatteita läpi ja hän voi hakea, jos haluaa. Me ei olla tarvittu näitä. Jos joskus tarvitaan niin ehkä osa taas tulisi takaisinkin.
Hän otti välittömästi yhteyttä, lähdetäänpä käymään lenkillä.
- Onko teillä ollut toiveena toinenkin lapsi?
- Kyllä, onhan meillä ollut. Jo pitkään.
Hän taas oli kiinnostonut minunkin elämästä ja tilanteesta. Ei hän voivoitellut. Ei hän yrittänyt antaa vinkkejä. Vaan oli läsnä. Aidosti.
Elämä on jännää. Ihmissuhteet ovat ihmeellisiä. Toisten kanssa tietty elämäntilanne yhdistää, ja taas kun tilanteet muuttuu, ihmissuhde muuttuu tai jää kokonaan.
Ja toisten ihmisten kanssa, elämä voi muuttua kuinka radikaalisti vaan ja elämäntilanteet ovat todella kaukana toisistaan. Mutta ihmissuhde vain syvenee.
Isänpäivän ajatuksia
Isänpäivänä juhlitaan meidän maailman parasta isää! Hän on huolehtivainen ja osaa sopivasti kasvattaa ja hassutella. Ja juhlitaan sitä, että meillä on lapsi. Kiitollisuus täyttää hetkeksi sydämen. Kiitos, että olet meidän lapsi ja saamme olla sinun vanhemmat. Ilman sinua ei meidän perheessä olisi isänpäivää. Sitten kiitollisuudesta huolimatta sydämeen alkaa sattua. Saammeko koskaan kokea samaa elämän ihmettä uudestaan?
Vuodessa on monta juhlapäivää, jolloin juhlitaan perhettä tai muuten vaan perheen kesken. Lisäksi on kaikenlaisia tapahtumia lapsiperheille tai joissa nostetaan lapsellisuus ja lapset erityisesti esille.
Se on ihanaa ja todella hyvä juttu. Lapset on tärkeitä ja ilman heitä ei aikuisilla tai yhteiskunnalla olisi tulevaisuutta.
Mutta joka kerta taas tämä lapsettomuus nousee mieleen. Meillä on lapsi ja olemme sitä kautta päässeet näihin lapsi- tai perhetapahtumiin. Ja sen kautta olemme saaneet paljon uusia tuttuja. Mutta kuitenkin. Näissä tapahtumissa on yleensä perheitä, joissa on enemmän kuin 1 lapsi. On raskaana olevia naisia paljon. Ja vaikka en todellakaan näe muiden ihmisten sydämiin tai ajatuksiin niin koen monesti, etten itse pysty olemaan niin iloinen ja vapaa kuin he. Ahdistaa. Minäkin haluaisin olla raskaana. Minäkin haluaisin isomman perheen. Minäkin haluaisin lapselleni sisaruksia. Minäkin haluaisin elää kasvavan perheen arkea. Jakaa ajatuksia siitä. Mutta en voi. Pitää yrittää näyttää siltä, että 1 lapsen perhe on suunniteltu näin ja että olen tyytyväinen siihen. Elämäni taas näyttää niin helpolta. Vaikka se ei todellakaan ole sitä.
Vuodessa on monta juhlapäivää, jolloin juhlitaan perhettä tai muuten vaan perheen kesken. Lisäksi on kaikenlaisia tapahtumia lapsiperheille tai joissa nostetaan lapsellisuus ja lapset erityisesti esille.
Se on ihanaa ja todella hyvä juttu. Lapset on tärkeitä ja ilman heitä ei aikuisilla tai yhteiskunnalla olisi tulevaisuutta.
Mutta joka kerta taas tämä lapsettomuus nousee mieleen. Meillä on lapsi ja olemme sitä kautta päässeet näihin lapsi- tai perhetapahtumiin. Ja sen kautta olemme saaneet paljon uusia tuttuja. Mutta kuitenkin. Näissä tapahtumissa on yleensä perheitä, joissa on enemmän kuin 1 lapsi. On raskaana olevia naisia paljon. Ja vaikka en todellakaan näe muiden ihmisten sydämiin tai ajatuksiin niin koen monesti, etten itse pysty olemaan niin iloinen ja vapaa kuin he. Ahdistaa. Minäkin haluaisin olla raskaana. Minäkin haluaisin isomman perheen. Minäkin haluaisin lapselleni sisaruksia. Minäkin haluaisin elää kasvavan perheen arkea. Jakaa ajatuksia siitä. Mutta en voi. Pitää yrittää näyttää siltä, että 1 lapsen perhe on suunniteltu näin ja että olen tyytyväinen siihen. Elämäni taas näyttää niin helpolta. Vaikka se ei todellakaan ole sitä.
perjantai 17. marraskuuta 2017
Jaksaminen - mistä voimaa?
Lapsettomuus koetaan monesti psyykkisesti hyvin vaikeaksi ja raskaaksi. Näin minäkin.
Nettikin neuvoo, ota rennosti. Stressi on huonoa hedelmällisyydelle.
Ja lisäksi kaiken maailman juttuja ruokavinkeistä, painosta, liikunnasta ja seksiasennoista.
Otapa siinä rennosti.
Mutta mistä saan voimaa? Mitä auttaa jaksamaan?
Kyllä itse nautin ruuasta. Nautin nimenomaan terveellisestä ruuasta ja ruuan laitosta. Kivaa syödä hedelmiä ja vihanneksia. Se että on jättänyt sokerit vähemmälle, kahvit vähemmälle. Kyllä siinä huomaa, että jaksaa oikeasti paremmin. En kuitenkaan ressaa ruuasta. Syön myös herkkuja.
Liikunta tuo hyvinvointia myös ja hiljaisella metsäpolulla saa aina pään tyhjemmäksi. Kyllä tämä lapsettomuus käy mielessä joka lenkillä…
Pianoa soittaessani en kykene ajattelemaan mitään muuta kuin tuijottelen nuotteja ja yritän koordinoida käsien liikkeitä niin että ulosanti on muidenkin ihmisten korvien kestettävissä. Mutta tässä siis minun täyttyy keskittyä niin paljon, ettei mitään muita ajatuksia mahtuu samanaikaisesti päähän.
Parisuhde. Mies on rakas ja rakastaa. Olen joskus miettinyt, että ajatteleeko hän, että minä olen syyllinen lapsettomuuteemme? Ja siltikö hän jaksaa rakastaa? Se auttaa jaksamaan, että on yhteinen asia. Ja auttaa minua myös hyväksymään itseäni. Olen miettinyt itsekin, onkohan syy minussa? Miksi kehoni ei toimi niin kuin kuuluisi. Olenko oikea nainen? Mutta hän rakastaa minua ja kelpaan sellaisena ku olen <3
Vertaistuki, lukeminen ja kirjoittaminen. Olen jo pitkään tykännyt lukea muiden ihmisten kokemuksia lapsettomuudesta. Kyllä ne saa monesti kyyneleitä silmiin. Ja olen ihaillut, miten jotkut naiset ihan omalla nimellä julkisuudessa uskaltaa avata tätä kuitenkin niin intiimiä asiaa. Olen huomannut, että kirjoittaminen auttaa minua myös. Sen takia aloitin blogia. Voin kirjoittaa ihan tyhmiäkin ajatuksia. Vaikkakin vähän pelottaa, että kuinka nopeasti joku tunnistaa, kuka olen ja eniten ehkä se, että se ihminen ei kerro minulle siitä. Mitä taas toivon, on, että syntyisi keskustelua ja ihmiset alkaisivat kommentoimaan ja keskustelemaan. Antamaan vertaistukea niin minulle kuin myös toisillensa.
Ja ennen kaikkea oma lapsi auttaa jaksamaan. Vaikka samalla pelkään, että samoja vaiheita en saa kokea uudestaan. Ja hän tuo mieleen aina sen, että hän on ainoa lapsi. Mutta silti. Hän on äärettömän rakas. Hän on aito. Hän vie ajatukset muualle. Ja olen niin kiitollinen, että saan olla äiti.
Muut lapset. Ihanaa, saan olla kummitäti viidelle lapselle. Ja lisäksi myös miehen kummilapsille. Saan olla syli yhteisömme isojen perheiden lapsille, kun heidän vanhempiensa sylit ovat täynnä. Saan siinä nauttia lasten tuomista parhaista puolista ilman, että kannan kasvatuksesta kovinkaan paljon vastuuta. Samalla kuitenkin pieni vauva ja isojen perheiden vanhempien väsymys tuntuvat epäreiluilta. Miksi lapsia ei voida antaa tasaisesti? Miksi toisten annetaan kärsiä siitä, että lapsia syntyy paljon ja toiset kärsii lapsettomuudesta?
Tämä koko elämä on yhtä tasapainoilua. Koko ajan opin lisää. Niin itsestäni kuin muista. Omasta jaksamisesta pitää pitää huolta.
Nettikin neuvoo, ota rennosti. Stressi on huonoa hedelmällisyydelle.
Ja lisäksi kaiken maailman juttuja ruokavinkeistä, painosta, liikunnasta ja seksiasennoista.
Otapa siinä rennosti.
Mutta mistä saan voimaa? Mitä auttaa jaksamaan?
Kyllä itse nautin ruuasta. Nautin nimenomaan terveellisestä ruuasta ja ruuan laitosta. Kivaa syödä hedelmiä ja vihanneksia. Se että on jättänyt sokerit vähemmälle, kahvit vähemmälle. Kyllä siinä huomaa, että jaksaa oikeasti paremmin. En kuitenkaan ressaa ruuasta. Syön myös herkkuja.
Liikunta tuo hyvinvointia myös ja hiljaisella metsäpolulla saa aina pään tyhjemmäksi. Kyllä tämä lapsettomuus käy mielessä joka lenkillä…
Pianoa soittaessani en kykene ajattelemaan mitään muuta kuin tuijottelen nuotteja ja yritän koordinoida käsien liikkeitä niin että ulosanti on muidenkin ihmisten korvien kestettävissä. Mutta tässä siis minun täyttyy keskittyä niin paljon, ettei mitään muita ajatuksia mahtuu samanaikaisesti päähän.
Parisuhde. Mies on rakas ja rakastaa. Olen joskus miettinyt, että ajatteleeko hän, että minä olen syyllinen lapsettomuuteemme? Ja siltikö hän jaksaa rakastaa? Se auttaa jaksamaan, että on yhteinen asia. Ja auttaa minua myös hyväksymään itseäni. Olen miettinyt itsekin, onkohan syy minussa? Miksi kehoni ei toimi niin kuin kuuluisi. Olenko oikea nainen? Mutta hän rakastaa minua ja kelpaan sellaisena ku olen <3
Vertaistuki, lukeminen ja kirjoittaminen. Olen jo pitkään tykännyt lukea muiden ihmisten kokemuksia lapsettomuudesta. Kyllä ne saa monesti kyyneleitä silmiin. Ja olen ihaillut, miten jotkut naiset ihan omalla nimellä julkisuudessa uskaltaa avata tätä kuitenkin niin intiimiä asiaa. Olen huomannut, että kirjoittaminen auttaa minua myös. Sen takia aloitin blogia. Voin kirjoittaa ihan tyhmiäkin ajatuksia. Vaikkakin vähän pelottaa, että kuinka nopeasti joku tunnistaa, kuka olen ja eniten ehkä se, että se ihminen ei kerro minulle siitä. Mitä taas toivon, on, että syntyisi keskustelua ja ihmiset alkaisivat kommentoimaan ja keskustelemaan. Antamaan vertaistukea niin minulle kuin myös toisillensa.
Ja ennen kaikkea oma lapsi auttaa jaksamaan. Vaikka samalla pelkään, että samoja vaiheita en saa kokea uudestaan. Ja hän tuo mieleen aina sen, että hän on ainoa lapsi. Mutta silti. Hän on äärettömän rakas. Hän on aito. Hän vie ajatukset muualle. Ja olen niin kiitollinen, että saan olla äiti.
Muut lapset. Ihanaa, saan olla kummitäti viidelle lapselle. Ja lisäksi myös miehen kummilapsille. Saan olla syli yhteisömme isojen perheiden lapsille, kun heidän vanhempiensa sylit ovat täynnä. Saan siinä nauttia lasten tuomista parhaista puolista ilman, että kannan kasvatuksesta kovinkaan paljon vastuuta. Samalla kuitenkin pieni vauva ja isojen perheiden vanhempien väsymys tuntuvat epäreiluilta. Miksi lapsia ei voida antaa tasaisesti? Miksi toisten annetaan kärsiä siitä, että lapsia syntyy paljon ja toiset kärsii lapsettomuudesta?
Tämä koko elämä on yhtä tasapainoilua. Koko ajan opin lisää. Niin itsestäni kuin muista. Omasta jaksamisesta pitää pitää huolta.
Lapsikeskeisessä yhteisössä
Ajattelin, että kirjoitan vain lapsellisen lapsettomuudesta, enkä ala avaan elämääni sen kummemmin. Kuitenkin lapsettomuuden kokemuksiin liittyy paljon myös muu elämä ja kontaktit. Joten hieman myös toista asiaa mun elämästä.
Ensimmäisessä blogitekstissä jo käy ilmi, että olemme konservatiivisia. Itseasiassa olemme vanhollislestadiolaisia. Itse tein ratkaisun yhteisöön kuulumisesta aikuisiän kynnyksellä, en siis ole lestadiolaisperheestä itse. Mieheni taas on syntymästään asti ollut lestadiolainen, joskin hänenkin perhe ei oikein täytä vanhollislestadiolaisen perheen stereotyyppejä. Sisaruksia reippaasti alle sen, mitä lestadiolaisiin yleensä yhdistetään, on avioero.
Me kuitenkin oltiin yhteisössä ihan tavallinen seurusteleva pari siihen asti kunnes mentiin naimisiin. Muutettiin silloin vasta yhteen. Mulla opinnot vielä kesken. Yhteisössä tieto tai ainakin oletus, että emme käytä ehkäisyä. Oletus siis, että tulen jossain vaiheessa - enemmän tai vähemmän nopeasti - raskaaksi. Kyllä jotkut tädit katselivat mahaa ja kyllä se jossain vaiheessa tuntui pahalta, sillä en tullut raskaaksi. Silloin kuitenkin kuului vielä yhteisön lapsettomiin. Heitä on ja hekin ymmärsivät, miltä tuntuu kun lapsi- ja perhekeskeisessä yhteisössä on ilman lapsia.
Lapsellisten suhtautuminen vaihteli. Ehkä jotkut ajatteli, että käytämme ehkäisyä, olemme niinkin itsekkäitä, että haluamme ensin opiskelut saattaa loppuun ja saada vakinaisia työpaikkoja. Jotkut ajatteli ehkä, että me ollaan ihan tyytyväisiä tai että meidän ainakin kannattaisi olla tyytyväisiä siihen, ettei perhe ala heti kasvaan. Saadaan hetki olla kahdestaan ennen kuin alkaa pitkät ja rankat ruuhkavuodet. Jotkut olivat ehkä kateellisia, kun itse synnyttivät vuoden välein ja me vaan huolehdittiin itsestämme. On aikaa työlle, huushollille, harrastuksille. Taloudellisesti helppoa. Muutenkin muiden ihmisten silmin meidän elämä on ollut varmaan helppoa. Itse olen nuoressa elämässäni oppinut, ettei muiden elämän tuskaa kannata arvioida, varsinkaan jos ei tunne heitä.
Muut lapsettomat ainakin osittain ymmärsivät omia tunteita. Ei kuulu isoon joukkoon. Ei ole sanottavaa naisten illoissa. Ei ole sanottavaa aikuisten illoissa. Ei ole yhteistä kahvipöydän ääressä.
Mutta silloin oli yhteistä lapsettomien kanssa.
Sitten tulinkin raskaaksi. Yllättäen ja luomusti. En enää itse uskonut siihen. Elimme hetkessä tavallisten ja tavallisten vanhollislestadiolaisten nuorten parien vanhemmuutta. Kaikki on uutta. Keskustellaan vaipoista, imetyksestä, nukkumisesta, ensimmäisestä hymystä, rokotuksista. Pääsi osallistuun muiden kotiäitien kahvihetkiin keskellä arkiviikkoa.
Mutta tämäkin vaihe loppui jo pian. Palasin töihin lapsen ollessa vielä alle yksi vuotta. Enkä ole tullut raskaaksi sen jälkeen. En enää pääse muiden äitien kanssa tutuksi, sillä olen töissä silloin kun he kokoontuvat. Enkä kuulu enää lapsettomiin, sillä minulla on lapsi.
Joukko, jonka kanssa yhteisössä tuntee suoraan yhteenkuuluvuuden tunnetta, on pienentynyt ihan hirveesti. Samassa elämäntilanteessa olevia on todella vähän. Toisaalta tämä on ollut meille rikkaus, sillä olemme tutustuneet meitä paljon vanhempiin ihmisiin, joilla lapset on jo muuttanut pois kotoa. Heiltä saa paljon perspektiiviä elämään. Olen kiitollinen siitä.
Ja meidän tuttavapiiriin kuuluu oman yhteisön ulkopuolelta paljon ihmisiä. On työkavereita ja lapsen päiväkotikavereiden vanhempia. Siitäkin olen todella kiitollinen.
Ensimmäisessä blogitekstissä jo käy ilmi, että olemme konservatiivisia. Itseasiassa olemme vanhollislestadiolaisia. Itse tein ratkaisun yhteisöön kuulumisesta aikuisiän kynnyksellä, en siis ole lestadiolaisperheestä itse. Mieheni taas on syntymästään asti ollut lestadiolainen, joskin hänenkin perhe ei oikein täytä vanhollislestadiolaisen perheen stereotyyppejä. Sisaruksia reippaasti alle sen, mitä lestadiolaisiin yleensä yhdistetään, on avioero.
Me kuitenkin oltiin yhteisössä ihan tavallinen seurusteleva pari siihen asti kunnes mentiin naimisiin. Muutettiin silloin vasta yhteen. Mulla opinnot vielä kesken. Yhteisössä tieto tai ainakin oletus, että emme käytä ehkäisyä. Oletus siis, että tulen jossain vaiheessa - enemmän tai vähemmän nopeasti - raskaaksi. Kyllä jotkut tädit katselivat mahaa ja kyllä se jossain vaiheessa tuntui pahalta, sillä en tullut raskaaksi. Silloin kuitenkin kuului vielä yhteisön lapsettomiin. Heitä on ja hekin ymmärsivät, miltä tuntuu kun lapsi- ja perhekeskeisessä yhteisössä on ilman lapsia.
Lapsellisten suhtautuminen vaihteli. Ehkä jotkut ajatteli, että käytämme ehkäisyä, olemme niinkin itsekkäitä, että haluamme ensin opiskelut saattaa loppuun ja saada vakinaisia työpaikkoja. Jotkut ajatteli ehkä, että me ollaan ihan tyytyväisiä tai että meidän ainakin kannattaisi olla tyytyväisiä siihen, ettei perhe ala heti kasvaan. Saadaan hetki olla kahdestaan ennen kuin alkaa pitkät ja rankat ruuhkavuodet. Jotkut olivat ehkä kateellisia, kun itse synnyttivät vuoden välein ja me vaan huolehdittiin itsestämme. On aikaa työlle, huushollille, harrastuksille. Taloudellisesti helppoa. Muutenkin muiden ihmisten silmin meidän elämä on ollut varmaan helppoa. Itse olen nuoressa elämässäni oppinut, ettei muiden elämän tuskaa kannata arvioida, varsinkaan jos ei tunne heitä.
Muut lapsettomat ainakin osittain ymmärsivät omia tunteita. Ei kuulu isoon joukkoon. Ei ole sanottavaa naisten illoissa. Ei ole sanottavaa aikuisten illoissa. Ei ole yhteistä kahvipöydän ääressä.
Mutta silloin oli yhteistä lapsettomien kanssa.
Sitten tulinkin raskaaksi. Yllättäen ja luomusti. En enää itse uskonut siihen. Elimme hetkessä tavallisten ja tavallisten vanhollislestadiolaisten nuorten parien vanhemmuutta. Kaikki on uutta. Keskustellaan vaipoista, imetyksestä, nukkumisesta, ensimmäisestä hymystä, rokotuksista. Pääsi osallistuun muiden kotiäitien kahvihetkiin keskellä arkiviikkoa.
Mutta tämäkin vaihe loppui jo pian. Palasin töihin lapsen ollessa vielä alle yksi vuotta. Enkä ole tullut raskaaksi sen jälkeen. En enää pääse muiden äitien kanssa tutuksi, sillä olen töissä silloin kun he kokoontuvat. Enkä kuulu enää lapsettomiin, sillä minulla on lapsi.
Joukko, jonka kanssa yhteisössä tuntee suoraan yhteenkuuluvuuden tunnetta, on pienentynyt ihan hirveesti. Samassa elämäntilanteessa olevia on todella vähän. Toisaalta tämä on ollut meille rikkaus, sillä olemme tutustuneet meitä paljon vanhempiin ihmisiin, joilla lapset on jo muuttanut pois kotoa. Heiltä saa paljon perspektiiviä elämään. Olen kiitollinen siitä.
Ja meidän tuttavapiiriin kuuluu oman yhteisön ulkopuolelta paljon ihmisiä. On työkavereita ja lapsen päiväkotikavereiden vanhempia. Siitäkin olen todella kiitollinen.
keskiviikko 15. marraskuuta 2017
Lapsettoman lapsi
Minulla on lapsi. Rakastan häntä yli kaiken ja olen todella kiitollinen hänestä. Todellakin kasvattamiseen liittyy tietenkin myös suuttumista ja kiukkua, mutta en vaihtaisi yhtään ainuttakaan päivää pois.
Ennen kuin minulle tuli lapsi ja elettiin tahattomasti lapsettomana yli vuoden ennen raskautta niin ajattelin, että tulisipa meille edes se yksi lapsi. Silloin kun tulin raskaaksi ja sain kokea vanhemmuutta ja äitiyttä en ollenkaan ajatellut, että lapsiluku voisi jäädä siihen. Jos tulee kerran raskaaksi niin kai tulee uudestaankin raskaaksi. Se, että lapsemme jäisi ainoaksi lapseksi ei käynyt mielessäkään. Vähän aikaan.
Kyllä sitten kun lapsi alkoi olla vuoden ja varsinkin sitten kun lopetin imetyksen kokonaan eikä uutta raskautta alkanut niin pikku hiljaa ajatus toisesta lapsettomuusjaksosta hiipi mieleen. Meidän lapselle ei ehkä tulekaan sisarusta. Tai jos jossain vaiheessa tulee, niin ikäero tulee olemaan hyvinkin suuri. Harmittaa. Harmittaa meidän puolesta, ettemme saa kokea pienen vauvan vanhemmuutta uudestaan. Mutta eniten harmittaa lapsen puolesta. Hänellä ei tule olemaan läheistä ja turvallista tappelukaveria. Sisarus kun opettaa ihan luonnollisella tavalla hyvin monia sosiaalisia taitoja. Hänellä ei tule olemaan läheistä ihmistä, jolle ei tarvitse selittää, koska hän tietää myös sanomatta. Tietää taustan ihan pienestä asti.
Lapsemme ei tietenkään pienempänä osannut kaivata sisarusta. Mutta kyllä aika pian, jo alle kolme vuotiaana, kysymykset alkoi. ”Miksi toisille syntyy vauvoja?” Tai ”Miksi meidän perheessä ei ole vauvaa?” Tai ”Miksi minä en ole isosisko?” Ja neuvot ”Äiti, sinun pitää syödä paljon, niin sun maha kasvaa.”
Nykyään lapsi tietää, että me vanhemmatkin toivomme, että meille tulisi vauva. Olemme keskustelleet hyvistä muutoksista ja siitä kuinka ihana se olisi, että perhe kasvaa. Mutta samalla olemme puhuneet myös siitä, kuinka ihana perhe meillä nyt on ja kuinka iloisia me ollaan, että meillä on lapsi. Puhuimme myös niistä hyvistä asioista, mitä lapsettomuus on tuonut meidän, mutta myös tyttäremme nykyiseen elämään. ”Äiti ja isä voivat leikkiä paljon sinun kanssa.” ja ”Sinä voit edelleen nukkua meidän vieressä.”
Mitä lapsi ei tiedä, eikä todellakaan tarvitsekaan tietää, on minkälaista tuskaa lapsettomuus aiheuttaa. Sellaista tuskaa, joka on aiheuttanut minulle syyllisyyden tunteita siitä, etten tarpeeksi iloitse lapsestamme. Etten tarpeeksi keskity nykyhetkeen. Sen oivaltaminen auttoi minua jo taas asian käsittelyssä eteenpäin. Minulla on nyt alle kouluikäinen lapsi, joka tarvitsee minua nyt.
Ennen kuin minulle tuli lapsi ja elettiin tahattomasti lapsettomana yli vuoden ennen raskautta niin ajattelin, että tulisipa meille edes se yksi lapsi. Silloin kun tulin raskaaksi ja sain kokea vanhemmuutta ja äitiyttä en ollenkaan ajatellut, että lapsiluku voisi jäädä siihen. Jos tulee kerran raskaaksi niin kai tulee uudestaankin raskaaksi. Se, että lapsemme jäisi ainoaksi lapseksi ei käynyt mielessäkään. Vähän aikaan.
Kyllä sitten kun lapsi alkoi olla vuoden ja varsinkin sitten kun lopetin imetyksen kokonaan eikä uutta raskautta alkanut niin pikku hiljaa ajatus toisesta lapsettomuusjaksosta hiipi mieleen. Meidän lapselle ei ehkä tulekaan sisarusta. Tai jos jossain vaiheessa tulee, niin ikäero tulee olemaan hyvinkin suuri. Harmittaa. Harmittaa meidän puolesta, ettemme saa kokea pienen vauvan vanhemmuutta uudestaan. Mutta eniten harmittaa lapsen puolesta. Hänellä ei tule olemaan läheistä ja turvallista tappelukaveria. Sisarus kun opettaa ihan luonnollisella tavalla hyvin monia sosiaalisia taitoja. Hänellä ei tule olemaan läheistä ihmistä, jolle ei tarvitse selittää, koska hän tietää myös sanomatta. Tietää taustan ihan pienestä asti.
Lapsemme ei tietenkään pienempänä osannut kaivata sisarusta. Mutta kyllä aika pian, jo alle kolme vuotiaana, kysymykset alkoi. ”Miksi toisille syntyy vauvoja?” Tai ”Miksi meidän perheessä ei ole vauvaa?” Tai ”Miksi minä en ole isosisko?” Ja neuvot ”Äiti, sinun pitää syödä paljon, niin sun maha kasvaa.”
Nykyään lapsi tietää, että me vanhemmatkin toivomme, että meille tulisi vauva. Olemme keskustelleet hyvistä muutoksista ja siitä kuinka ihana se olisi, että perhe kasvaa. Mutta samalla olemme puhuneet myös siitä, kuinka ihana perhe meillä nyt on ja kuinka iloisia me ollaan, että meillä on lapsi. Puhuimme myös niistä hyvistä asioista, mitä lapsettomuus on tuonut meidän, mutta myös tyttäremme nykyiseen elämään. ”Äiti ja isä voivat leikkiä paljon sinun kanssa.” ja ”Sinä voit edelleen nukkua meidän vieressä.”
Mitä lapsi ei tiedä, eikä todellakaan tarvitsekaan tietää, on minkälaista tuskaa lapsettomuus aiheuttaa. Sellaista tuskaa, joka on aiheuttanut minulle syyllisyyden tunteita siitä, etten tarpeeksi iloitse lapsestamme. Etten tarpeeksi keskity nykyhetkeen. Sen oivaltaminen auttoi minua jo taas asian käsittelyssä eteenpäin. Minulla on nyt alle kouluikäinen lapsi, joka tarvitsee minua nyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)